Sofia Okkonen
punaiseen uimapukuun pukeutunut naishahmo takaa päin nähtynä
Nimetön sarjasta Rose, 2017

Mytologioita 2020: Pandemia & Juhlat

Essee
|
Riikka Ala-Hakula
|

Mielemme on altistunut virukselle: se vaikuttaa kaikkiin arkisiin tapoihimme ja havaintoomme. Riikka Ala-Hakulan fiktion ja esseen keinoja yhdistelevän proosasarjan avaustekstit.

 

I Pandemia

 

Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan. (Ilmestyskirja 6:8)

 

Avaan suuni, päästän sisään sinun huulesi sinun kielesi sinun kitalakesi, valmistaudun kuolemaan vierelläsi jumalainen hirviö samaan aikaan kun itket herkeämättä korviini. (Monique Wittig: Le corps lesbien, 1973, suom. RA.)

 

 

Eristyksissä, pandemian levitessä kaduilla, ihminen haluaa katsoa elokuvia, joissa rakkaus ja kuolema kietoutuvat yhteen. Levyhyllyltä puolestaan etsitään soittimeen jotain uusromanttista kuunneltavaa. Ristiriitaisesti seksikkäät suudelmat kulttuurituotteiden kansikuvissa eivät ole koskaan aiemmin herättäneet yhtä voimakasta kauhun tunnetta. Romeon ja Julian (1996) kannessa viatonta eroottisuutta huokuva Leonardo Dicaprio koskettaa Claire Danesin huulia, mikä saa kiljahtamaan: ”Pitäydy romanttisessa, älä syöksy apokalyptiseen!” Saman tunteen herättää Yoko Onon ja John Lennonin suudelma Double Fantasy (1980) -vinyylin kannessa, mistä aistii sielunkumppanien kyvyn nähdä toistensa syvimpään olemukseen. Tällainen rakkauden ilmapiiri lohduttaa viruksen herättämän pelon keskellä, mutta kauhu on läsnä samanaikaisesti. Ei ole olemassa tehokkaampaa tapaa levittää pandemiaa kuin toisen kauniiden kasvojen koskettaminen ja pehmeiden huulien suuteleminen. Halua tutustua toisen ihmisen pintoihin täytyy hillitä rakkaudella sosiaalisen eristyksen aikana.

 

Koronavirus on löytänyt solujen lisäksi reitin ihmisen havaintoon, minkä avulla se nyrjäyttää sijoiltaan kokemuksemme todellisuudesta. Mielemme on altistunut virukselle: se vaikuttaa kaikkiin arkisiin tapoihimme ja havaintoomme. Se pesiytyy mikroskooppiseen maailmaan, minkä ansiosta se pystyy muuttamaan arkiset rituaalimme. Samalla sen vaikutukset silmillä nähtävään maailmaan ovat huomattavat, sillä pandemia merkitsee tartuntatautia, joka leviää ihmisestä toiseen halki maanosien.

Olen tullut erittäin tietoiseksi siitä, että ruoka on suurelta osalta ulkopuolta.

Nyt on aika nostaa käsidesi pöydälle! Ei ole helppoa välttää virusta, jota ei voi nähdä paljain silmin. Sen lisäksi että pimenevinä iltoina karanteenissa voi ainoastaan haaveilla loputtomasti ihastuksen kohteen tai rakastetun kasvojen, huulien ja vartalon koskettamisesta – tällä hetkellä on suotavaa välttää kaiken koskettamista. En ole koskaan aiemmin hahmottanut maailman olevan näin täynnä erilaisia pintoja: muovia, metallia, lasia, samettia, nahkaa ja punaisia kirsikankuoria. Olen tullut erittäin tietoiseksi siitä, että ruoka on suurelta osalta ulkopuolta. Se koskettaa kitalakeni limakalvoja, kun avaan suuni ja työnnän jotain ahnehtien sisään.

 

Elän kosketuksen kautta jäsentyvässä huoneessa, maanosassa ja planeetalla. Kun haluan siirtyä makuuhuoneesta keittiöön, kävelen tai liidän aina lattiaa pitkin, en lennä. Sydämeni saattaa lentää eristyksissä, mutta painovoima vetää minut rajusti kiinni asfaltin pintaan, kun kävelen kauppaan ostamaan ravinnoksi erilaisia pintoja ja sisuksia. Matkalla kontaktin välttäminen minkä tahansa kodin tai julkisen tilan ovenkahvan, valokatkaisijan tai seinän kanssa on äärimmäisen haastavaa. Onneksi voi käyttää jalkoja, kyynärpäitä, hihaa, luutaipeita, hamstrattua vessapaperia tai hanskoja. Pintojen kosketuksen vältteleminen vaatii jokaisesta meistä löytyvää katutaistelijan jäätävyyttä. Sillä ainoastaan pandemiassa ja rakkaudessa kaikki varokeinot ovat sallittuja!

 

Ihmismieli syöksyy helposti pimeään tunneliin, kun läheiset ovat vaarassa ja kaikkia arkisia tapoja täytyy muuttaa. Ajatuksiimme on viruksen siivittämänä laukannut rakkauden, seksin ja kuoleman lisäksi apokalypsin neljä ratsastajaa. Tällainen kokemus ei ole meidän aikakaudellemme uniikki, vaan se on tuttu kulkutautien historiasta. Maaliskuun kolmantena sunnuntaina 2020 paavi Franciscus sulki Vatikaanin portit takanaan ja käveli pitkin Rooman katuja keskiajalla rakennettuun San Marcello al Corso -kirkkoon, jossa säilytetään merkittävää miraakkelia – katolilaisessa käsityksessä Roomaa rutolta vuonna 1522 suojellutta krusifiksia. Hän kunnioitti krusifiksia ja loi yhteyden tämänhetkisen pandemian ja lähes viisisataa vuotta sitten Eurooppaa ravistelleen ruton välille. Silloinkin pelättiin maailmanloppua, mitä käsittelee Albrecht Dürerin teos ”Apokalypsin ratsastajat” (1497–1498). Teoksessa kulkutaudit, sota, nälkä ja kuolema laukkaavat iloisesti ihmisjoukon keskelle kylvämään tuhoa. Teos on ammentanut inspiraationsa Johanneksen ilmestyksestä, jossa ratsastajat vapautuvat maailmaan yksitellen, kunnes kaikki ovat koolla. Tässä vaiheessa tunnelma muuttuu ennustuksen mukaan niin liekehtiväksi, että on hyvä hetki vaihtaa planeettaa.

 

Historia on hyvä rakastaja ja lohduttaja, koska se on niin monipuolinen, ja suhde sen kanssa yleensä jatkuu uhkakuvista huolimatta. Maailma ei päättynyt ruttoon eikä se pääty koronaan. Monista viheliäisistä tilanteista on selvitty, jotta on ollut mahdollista kohdata seuraava viheliäinen tilanne, joka on ollut sekoitus nälkää, janoa, halua, tauteja, kuolemaa, rakkautta, sotaa, keveyttä, kipua ja rauhaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tällä hetkellä koettu kärsimys olisi aitoa. Simone de Beauvoir kuvaa Algerian sodan aiheuttanutta kriisiä esseessä ”Kokemuksistani kirjailijana” (2007, suom. Erika Ruonakoski, “Mon expérience d'écrivain”, 1979). Ahdistus oli värjännyt kaikki hänen tunteensa, kun hän kävi kävelyillä, hoiti tavallisia askareita ja nukkui. Huoli tiivistyi kaikkein arkisimmissa havainnoissa: ”[p]äiväkävelyllä oli toinen sävy, eikä taivaan sini ollut samaa kuin ennen.” Tästä huolimatta hän saattoi jo hetken kuluttua vaipua ajatuksiinsa, unohtaa ahdistuksen ja tuntea kauniin sään tuottamaa iloa. Meidän kokemamme poikkeustilan surullisuus on ajatuksien horisontissa silloinkin, kun emme aktiivisesti mieti sitä. Silti joskus arkisella matkalla kauppaan voi yhtäkkiä tuntea kepeää iloa, kun raikas ilma koskettaa kasvoja ja kevät hipaisee mieltä lämpimillä lupauksillaan! Koronan aiheuttaman ahdistuksen sävyt eivät pysty hävittämään elämästämme rakkautta.

Katson käsiäni, joilla ei saa koskea toisiin ihmisiin tai eläimiin: niiltä on viety niiden rakkaudellisin tehtävä.

Olen pessyt käsiäni satoja kertoja saippualla viimeisen viikon aikana, kun olen koskenut johonkin huoneeni ulkopuolella. Käteni ovat kuivat ja täynnä raapaleita ja tuoksuvat paheelliselta ranskalaiselta kirsikkakäsivoiteelta. Kämmenselkäni näyttävät siltä kuin kotonani asuva villiintynyt kissanpentu olisi nuollut niitä karhealla kielellään ja kalunnut niitä aina nukkuessani. Katson käsiäni, joilla ei saa koskea toisiin ihmisiin tai eläimiin: niiltä on viety niiden rakkaudellisin tehtävä. Kädet ovat biologisesti harvinainen kiintymyksen ja hellyyden instrumentti, joiden avulla ihmiset voivat silittää toisia ihmisiä ja eläimiä. Sen, joka on kerran antautunut silityksille, on vaikea enää elää ilman niitä.

 

Kulumille hinkatut ja kuivuneet kädet, joiden iho alkaa kuoriutua näyttävät myös konkreettisesti ruumiin kuolevaisuuden. Toisaalta vasta kädet kaulan ympärille kiedottuna, hengitys salpautuneena, muistaa todella olevansa elossa. Kaiken kauniin merkityksen maailmassa näkee yhtäkkiä selkeämmin, kun sen on vaarassa menettää. Viktor E. Frankl kirjoittaa teoksessa Ihmisyyden rajalla (1978, suom. Osmo Jokinen ja Eila Sandborg; Man’s Search for Meaning, 1959), että ihminen todella tajuaa omat vaikutusmahdollisuutensa vasta seuraavan ajatusleikin kautta. Valintatilanteessa voi kuvitella, että elää sitä toista kertaa ja saa tehdä samat virheet kuin aiemminkin. Virus luo tällaisen poikkeustilan konkreettiseen todellisuuteen, koska se eristää meidät toisista ihmisistä ja arkisista tavoistamme. Ristiriitaisesti virus opettaa meitä koskettamaan ja rakastamaan silloin kun se on mahdollista. Koskaan ei tiedä, milloin kädellä silittäminen on taas kielletty.

 

 


 

II Juhlat

 

Ne olivat ihmisille toinen todellisuus, joiden ajaksi siirryttiin yhteisön, vapauden, tasa-arvon ja yltäkylläisyyden utopiaan. (Mihail Bahtin: François Rabelais: Rabelais and His World. Trans. Hélène Iswolsky, 1968, suom. RA.; Tvorčestvo Fransua Rable i narodnaja kultura srednevekovja i renessansa, 1965) 

 

Vain rakkaudella on todella merkitystä. On typerää kuvitella, että se olisi rajattavissa vain miehen ja naisen väliseen suhteeseen. (Marguerite Duras: Nimetön intohimo, suom. Aura Sévon, 2014; La passione sospesa, 1989)

 

Tila on täynnä ihmisiä, joista tunnen entuudestaan vain kourallisen. Tiskijukka soittaa laahaavan seksikkäästi laulettua popkappaletta, jossa lauletaan: ”When you to dance / Oh what a dance / When you to love / Oh what a love”. Hartioillani on villatakki, jossa on selässä pieni reikä. Kaulaan olen kietonut kultaisen, ystävältäni lainaamani huivin. Kaiken keskellä on pöytä, joka on lastattu kukkuroilleen kuohuviinipulloja, etikkasipsejä ja vaahtokarkkeja. Lattialla on tanssimassa vaaleansiniseen, limevihreään, keltaiseen, tummansiniseen, valkoiseen ja mustaan pukeutuneita kauneutta hehkuvia ihmisiä. Välkkyvät turkoosit värivalot värjäävät tilan unenomaiseksi ja näyttää siltä kuin kaikki tapahtuisi kirkkaassa merivedessä, jossa ihmiset aaltoilevat toistensa lomassa ja antavat valon kirkastaa ruumiinsa. Tanssilattialle muodostuu erilaisia rinkejä, joissa tuntemattomat hipaisevat toisiaan vaivihkaa, luottavat muihin ympärillään ja antautuvat musiikille.  

 

Räpsäytän silmäni auki ja näen edessäni tuntemattomat, eteeriset, valoa hehkuvat ja kauniit kasvot. Korkeat ja naivistiset syntetisaattorin äänet siivittävät kappaleen huippukohtaa: ”What would he say? / Is he willing, can he play?” Katson sinua suoraan silmiin. Silmiesi pupillit laajenevat hieman. Ne kysyvät: kuka sinä olet? Katsot kohti minua, iloa pilkahtelevat silmäsi vaeltavat poskipäideni luustolla, otsalla ja leualla – silmieni iiriksissä ja huulieni kaaressa – näkemättä minua, tietämättä kuka minä olen. Katson sinun päättämättömiä kasvojasi, mikä on katseeseesi kätketty lupaus, mikä sinussa jää täysin kätköön, mitä sinä ajattelet surullisena, kuka sinä olet toisten ihmisten seurassa, mikä viehättää sinua, millaisiin kysymyksiin etsit vastauksia ja mikä saa sinut nauramaan niin, että silmäsi loistavat valoa kuin salaisuutta. Suljen silmäni uudelleen ja kun avaan ne, olet kadonnut. 

Juhlien tunnelman läikehtivä aurinko saa minut irtautumaan arkisesta ahdistuksesta, kun nielen turkoosin meren pintaan heijastuvaa aaltoilevaa ilon värileikkiä.

Tämän jälkeen huomaan sinut siellä täällä juhlissa tanssin, syömisen ja keskustelujen lomassa. Kasvoillasi on viihtynyt neljä vuodenaikaa yhtenä iltana. Aamuyöllä kävelet luokseni ja ojennat minulle paperilautasellisen vaahtokarkkeja. Nyökkään kiitokseksi. Hymyilet jotain jumalaista renessanssin taiteesta ammentavaa ilkikurista valoa. Kasvonpiirteesi ovat klassisen sirot ja ne ovat heränneet henkiin jo kauan sitten näillä kaduilla aiemmin eläneiden ihmisten kasvoilla. Juhlien tunnelman läikehtivä aurinko saa minut irtautumaan arkisesta ahdistuksesta, kun nielen turkoosin meren pintaan heijastuvaa aaltoilevaa ilon värileikkiä, joka täyttää minut keveydellä. Seuraavat päivät kävelen metrin maankamarasta irtautuneena, ilmassa. En koskaan saa tietää nimeäsi.

 

Juhla on yhteiskunnassa yleisesti hyväksytty rituaali, jossa on samalla tavalla jotain aidon ilon ja lämmön voimaa kuin keskiajan ja renessanssin karnevaaleissa. Mihail Bahtin on kirjoittanut, että niin pitkään kun karnevaali kestää, ei ole sen ulkopuolista elämää ja karnevaalin ajaksi elämä kiertyy siellä syntyvien lakien ympärille. Samalla tavalla kuin karnevaalit myös onnistuneet juhlat saavat ihmiset unohtamaan ajantajun. Ne muodostavat tuntemattomien ihmisten välille turvallisen omalakisen yhteisön, jossa voi olla oma itsensä sekä tuntea henkistä ja fyysistä yhteyttä muihin. Juhlien utooppisessa todellisuudessa tapahtuneissa kohtaamisissa saatetaan paljastaa itsestä jotain niin arkaa ja syvää, mistä arkinen minä ei ikinä uskaltaisi avautua kotona tai työpaikalla. Juhlissa kevyt ja kupliva yhdistyvät syvälliseen auki olevaan läheisyyteen.

 

Se, millä tavalla juhlat ovat yltäkylläistä rakkauden ja solidaarisuuden aluetta, on ihmeellistä. Niissä merkityksiä luodaan tuntikausia kestävillä keskusteluilla, yhdessä kootulla yltäkylläisellä buffetilla, taiteella, tanssilla ja lempeällä toisten lähestymisellä. Ne yhdistävät kaikki sellaiset merkitykselliset asiat ihmisen elämässä, jotka eivät muuten sovi käsitykseen menestyneestä ihmisestä jälkiteollisessa kapitalismissa, jossa ensisijaisesti taloudellinen vauraus, ”terve itsekeskeisyys” ja uralla menestyminen liitetään yksilön onnistumiseen. Juhlat luovat hetkellisen tilan, jossa ruoka ja juoma jaetaan, ystävät ovat ilmiselvästi osa perhettä ja syvää yhteyttä muihin ihmisiin voidaan kokea myös koko yhteisön tasolla. 

 

Juhlissa rakkautta on usein ilmassa. Juhlissa voi rakastaa toista ihmistä, kissanpentua, ikkunasta näkyvää metsää, kirjaa, jumaluutta, kirkasta tähtitaivasta tai mikroskoopilla näkyviä bakteereja ja mitä tahansa sellaista, mitä emme osaa edes vielä kuvitella. Juhlissa rakkaus on addiktoivaa, se saa näkemään tarkasti, se levittää kaikkialle koko värispektrin ihmeelliset sävyt: kultaisen, sinisen, punaisen, turkoosin ja vihreän tunnelmallisen ilon. Juhlissa rakkaus tuntuu ihmeellisenä hehkuna kehossa, joka leviää muihin olentoihin, kun on sen voiman alaisuudessa. Tämä hehku jatkuu vielä useita päiviä juhlien jälkeen. Juhlat ovat toinen todellisuus, joissa voi kokea transformaation identiteetin tilasta toiseen. Juhlissa koetun rakkauden ilmapiirin jälkeen mikään ei enää ole arjessa samoin kuin ennen.

 

Mytologioita 2020 on mukana Nuoren Voiman näinä päivinä ilmestyvässä Magia-numerossa.