Ofelia elää!

Fanni Noroilalle Ofelian rooli ei ole unelmien täyttymys, mutta hän päätti tehdä siitä oman näköisensä.

Kutsu

Syyskuussa 2020 saan sähköpostiini viestin. Ohjaaja Samuli Reunanen kutsuu minut mukaan työryhmään, joka on tekemässä versiointia Shakespearen klassikkonäytelmästä Hamlet. Esityksen on määrä saada ensi-iltansa Kansallisteatterissa syksyllä 2021. Reunanen tarjoaa minulle Ofelian roolia. Voisi kuvitella, että viesti on uransa alkutaipaleella olevalle näyttelijälle jymypotti. Valtava mahdollisuus, komea tilaisuus näyttää kyntensä.

Hengitän sisään ja ulos. Luen sähköpostin uudelleen. Oi, Ofelia. Olen vuonna 2016 teatterikorkeakoulusta valmistunut näyttelijä. Olen feministi, ja olen hyvin tietoinen taakasta, jota Hamletin kaltaiset mammuttiteokset kantavat. Viestissä kuvaillaan, että Ofelian rooliin kaivataan omaäänistä taiteilijaa, joka pystyy olemaan tasavertainen persoona Hamletin rinnalla. Olen tehnyt työtä feminististen näköalojen äärellä koko sen ajan, kun olen ollut ammatissa, niin teatterin kuin musiikin parissa. Ymmärrän siis, miksi minua ajatellaan rooliin. Pulssini kohoaa. Tulkitsen sen innostukseksi, vaikka se voisi yhtä lailla olla kauhua. Aivonystyräni alkavat yltyä kiehumispisteeseen. Mikä voisi olla feministinen luenta Ofeliasta? Voiko minun Ofeliani olla feministi? Sopiiko feminismini lainkaan samalle näyttämölle Hamletin kanssa?

Puhkikulunut sanonta kuuluu, että klassikot ovat, no, klassikoita syystä. On oltava syy, miksi tiettyihin teoksiin palataan ympäri eurosentristä teatteria vuodesta toiseen. En ole ikinä ollut mikään teatterin kaanonin suurteosten fani. Niiden maailmat ovat usein sellaisia, jotka tunnistan, mutta joita en tunne omakseni. Niissä maailmoissa minun näköiseni ovat olemassa muita varten, ei itseään, ei itsenään.

Klassikot huokaavat: “Tällainen on ihminen.” Ja me huokaamme klassikoiden tahtiin.

Klassikot ovat tietenkin aikansa kuvia, joissa ei ole ollut juuri tilaa muille kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen. Usein klassikkoteokset myös esitetään edelleenkin neutraaleina. Niiden esittämistä perustellaan näiden tarinoiden vahvuudella ja universaaliudella, ajattomilla teemoilla, jotka kuvaavat ihmisyyttä kiperän tarkkanäköisesti. Klassikot huokaavat: “Tällainen on ihminen.” Ja me huokaamme klassikoiden tahtiin, lähes kyseenalaistamatta tapaa, jolla teokset performoivat sukupuolia, seksuaalisuutta, luokkaa, etnisyyttä, uskontoja tai niiden valta-asetelmia. Aivan kuin esitetyt todellisuudet eivät olisi täydellisen latautuneita narratiiveja, jotka aina uudelleen toistavat epätasaisesti jakautunutta valtaa.

Vaikka keskustelu klassikoiden ongelmallisuudesta on käynnissä, on se vielä viime vuosiin ollut valtavirralta pimennossa. Isot suomalaiset laitosteatterit ovat esittäneet ristiriitaisia teoksia rinta rottingilla vailla paneutunutta neuvottelua siitä, kuinka niiden maailmankuvia kuuluisi analysoida ja purkaa. Vai olisiko sittenkin aika jo keskittyä aivan toisenlaisiin teoksiin, jotka voisivat luoda tilaa uusille diskursseille? Sellaisille, jotka voisivat jo kurotella kohti valtarakenteiltaan väljempiä, lempeämpiä ja monenlaisia todellisuuksia arvokkuudella esittäviä maailmoja.

Koska syvällä sisimmässäni olen pateettinen taiteilija ja lyyrinen intoilija, en voi olla ajattelematta Ofelian tulleen luokseni syystä.

Kutsu Ofelian rooliin on siis kaikkea muuta kuin kevyt. Se ei ole pelkästään kutsu spottivaloihin esittämään yhtä teatterihistorian ikonisinta naishahmoa, vaan kutsu katsomaan tätä klassikon kaanonia koko rumuudessaan, totuudessaan ja kiehtovuudessaan. Se on kutsu, joka tuntuu osittain mahdottomalta tehdä juuri Kansallisteatterin kontekstissa. Suomalainen teatteri taiteenlajina on vielä monin tavoin vanhoihin maailmoihin ja perinteisiinsä juurtunut, ehkä jopa juuttunut. Se on myös hyvin nuori instituutio. Koen, että kutsu työryhmään on tältä instituutiolta osoitus tahtotilasta kohti liikettä, jotain muuta kuin mitä se jo valmiiksi on. Päätän vastata kutsuun myöntävästi, vaikka tehtävä tuntuukin pitävän sisällään paljon vastuuta.

En ole koskaan haaveillut Ofelian roolista. Ofeliasta on ollut vaikea haaveilla, koska hänen kulmansa on hiottu piiloon, hänestä ei ole saanut otetta. Koska syvällä sisimmässäni olen pateettinen taiteilija ja lyyrinen intoilija, en voi olla ajattelematta Ofelian tulleen luokseni syystä. Minä lähden mukaan työryhmään hänen takiaan. Tartun Ofelian käteen, joka ilmestyy eteeni pinnan alta. Minä teen kaikkeni, että oppisin ymmärtämään häntä, vaikka olen itsekin aivan pihalla. Haluan löytää kaiken sen, mikä on hukkunut ja sivuutettu, sanoittamatta jätetty.

Kirjoitan siitä, mitä löydän ja olen löytänyt matkallani Ofelian kanssa. Kirjoitan näyttelijän näkökulmasta, prosessista mitä käyn juurikin näyttelijänä. Keskityn tekstissäni sukupuolen rakentumisen ja esittämisen analysoimiseen, vaikka Hamletin Ofeliaa ja koko näytelmää olisi syytä tarkastella laajemminkin muun muassa etnisyyden, luokan, seksuaalisuuden sekä sukupuolen moninaisuuden kautta. Valitsen näkökulman, joka huutaa minua vastaan tullessaan ensimmäistä korjausliikettä.

Ehkä sukellammekin käsikkäin syvyyksiin jäädäksemme ja haistatamme kaikille paskat.

Yritän jäsennellä vielä keskeneräistä prosessia, jossa olen Ofelian kanssa käsikkäin, vaikka meidän päämäärämme ei ole vielä terävöitynyt. Vetääkö Ofelian käsi minut mukaansa virran armoille vai riuhtaisenko hänet eteeni kuivalle maalle, sitä en vielä tiedä. Vai käymmekö pohjassa asti yhdessä, ja raivaamme tiemme sieltä takaisin rantaan uuden tiedon kanssa? Ehkä sukellammekin käsikkäin syvyyksiin jäädäksemme ja haistatamme kaikille paskat. Voisimmeko käydä leikkiin virran kanssa ja ryhtyä yhdessä kuviokellumaan? En tiedä sitäkään.

En voi pakottaa prosessia pidemmälle kuin missä se juuri tällä hetkellä on, levällään, haavoittuvaisena, odottavana. Vaikka voinkin tuntea jo Ofelian pitkän, vettä vuosisatoja imeneen, laahusmaisen ja monikerroksisen mekon painon koko kehossani. Laahus vaatii täyttä huomiotani, on vankka kehotus tarkkanäköisyyteen ja herkkyyteen aiheen äärellä. Minun on mentävä kohti painoa, jotta voisin löytää sen alta jotain olemukseltaan muuta.

 

#FreeOphelia

Niin, kuka onkaan Ofelia, jonka mukaan on jopa nimetty yksi Uranuksen kuista? Ofelia on yksi Shakespearen tuotannon tunnetuimmista naishahmoista. Tämä on sinänsä ironista, sillä Hamletiin paneutuessa huomaa, ettei Ofelia ole teoksessa paljoakaan läsnä, konkreettisesti paikalla, konkreettisesti äänessä. Näytelmän maskuliininen puhe näyttää Ofelian muihin reagoivana entiteettinä, joka on olosuhteisiinsa sidottu - ei itseään ohjailevana, tiedostavana voimana. Näin Kuningas Claudius kuvailee Ofeliaa neljännen näytöksen viidennessä kohtauksessa, jossa nainen laulaa vaikuttavaa lauluaan isänsä kuoleman jälkeen, ennen kuin tappaa itsensä:

“-- Ofelia-parka on outo itselleen ja vailla järjen voimaa, jota ilman me olemme vain kuvia ja eläimiä. -- ”

Ofelia on Hamletin rakastajatar, Tanskan hovin kanslerin Poloniuksen tytär sekä Laerteen sisko. Nämä määreet hallitsevat kaikkea sitä, miten Ofelia tekstin tasolla esitetään. Hänestä puhutaan ja hänelle puhutaan. Häntä varoitellaan, käsketään, ahdistellaan ja vähätellään.

Ei ihmekään, että Ofelia haluaa kuolla, ajattelen, vaikka ajatus onkin vulgaari. Onhan hänelle annettu tila sietämättömän hapeton. Onko tilaa oikeastaan laisinkaan, ihmisarvoista tilaa? Tilaa itsemääräämisoikeudelle? Itsemäärittelylle? Koskemattomuudelle? Shakespeare kuvaa näytelmässään kirkkaasti todellisuutta, jossa naiseksi määriteltynä on mahdotonta elää voimatta huonosti, vaipumatta epätoivoon ja kokematta kärsimystä. Se todellisuus ei jätä juurikaan liikkumavaraa tai anna arvoa naisen omalle tahdolle. Se on hiljaista näännyttämistä. Ihan puhdasta aivopesua.

Ja niin minäkin olen Ofelian nähnyt: nääntyvänä, ohjailtavana ja epävarmana. Ennen kuin ryhdyin pureutumaan Ofeliaan syvemmin, pysähdyin tunnustelemaan, mitä tiedän hänestä jo entuudestaan. Minkälaisia assosisaatioketjuja hahmo minussa herättää? Ne paljastavat jotain kulttuuriin pesiytyneestä kertomuksesta.

Kuinka esittää hahmoa, jonka kuolema on suurempi kuin hänen elämänsä?

Ofelia on piirtynyt kollektiiviseen alitajuntaamme kuolleena. Mieleen nousee kuvataiteilija John Everett Millais’n maalaus 1800-luvun puolivälistä. Maalauksessa kalpea ja hauras Ofelia makaa vehreässä joessa kasvot kohti taivasta, pitsin peittämässä mekossaan kuin viimeistä henkäystään huokaisten. Hänen ympärillään kelluu värikkäitä niittykukkia. Kuolevia kasvoja kehystävät veden pintaan kohonneet hiussuortuvat. Asetelma on hyvin aistikas ja yksityiskohtainen.

Vaikka miltei jokainen näytelmän henkilö kokee viiden näytöksen aikana kohtalonsa, Ofelian kuolema on näistä kuvatuin. Me emme näe Hamletia ensisijaisesti kuolevana tai kuolemaa kohti ajautuvana hahmona, vaan dynaamisena kuolemaa pohtivana ja toimivana subjektina. Hamletin suhde kuolemaan on siis aktiivinen, jopa ylenkatsova, Ofelian suhde on taas kuvattu passiivisena. Naisen kuolema on romantisoitu ja estetisoitu suorastaan puistattavalla tavalla. Ofelia on kuvankaunis ja kuvaksi kuollut.

Kuinka esittää hahmoa, jonka kuolema on suurempi kuin hänen elämänsä? Hahmoa, joka kuolee ennen kuin ehtii edes elää? Ja jonka kuolema on vielä ennen kaikkea enemmän Hamletin kuin hänen oma tragediansa? Kuinka repiä itsensä ja hahmo irti tästä vuosisatoja mukana roikkuneesta tulkinnasta?

Sekä Ofeliaa ja Britneytä ympäröivät miehet ja koneistot toistavat lakkaamatonta tarinaa siitä, miten oman tahdon toteutuminen johtaa tuhoon.

Ofelia on kaikkien pienennettyjen, kontrolloitujen, nuketettujen, seksualisoitujen, sortoon kärsimyksellään reagoivien, hysteerisiksi luokiteltujen, ennen kaikkea väärinymmärrettyjen ja yksinkertaistettujen naisten esiäiti. Näen Britney Spearsin kohtalon Ofelian kohtalon jatkumona. Me olemme vääristyneesti tutkineet Ofeliaa ja Britneyta siitä käsin, kuinka hovi ja media ovat heitä jatkuvasti määritelleet, ahdistelleet ja kontrolloineet. Sekä Ofeliaa ja Britneytä ympäröivät miehet ja koneistot toistavat lakkaamatonta tarinaa siitä, miten oman tahdon toteutuminen johtaa tuhoon – ikään kuin naisten oma arviointikyky ei riittäisi elämisen arvoiseen elämään.

Joessa makaavan Ofelian päälle nousee ajatuskupla, jossa lukee ”Antakaa mun vittu edes kuolla rauhassa.” Samaan tapaan kuin juuri hiuksensa ajellut Britney Spears huutaa paparazzeille: Leave me alone.

Edes se kaikista kuvatuin ja kuuluisin hetki – Ofelian kuolema – ei ole näytelmässä oma tapahtumansa, Ofelian näkökulmasta kerrottu, vaan Hamletin äidin referoima, ulkoapäin kehystetty kertomus.

Me olemme niin kovin fakkiutuneet nuoren naisen sisäisyyden ulkopuoliseen määrittelyyn, että emme edes kuule, mitä Ofelia itse sanoo, emme näe mitä hän itse tekee. Kun Ofelia avaa suunsa, kuulemme mielessämme joko alisteisen tyttären, huiputettavissa olevan neitsyen tai mielensä menettäneen kevytkenkäisen sanoja. Sanoja, jotka eivät ole meille luotujen stereotypioiden mukaan millään tavalla tosissaan otettavia. Ne ovat ”itselleen oudon ja vailla järjen voimaa olevan kuvan ja eläimen” sanoja. Se on Ofelian, minun, Britneyn, kaikkien tämän kontrollin kuristavuuden kokeneiden todellinen kärsimys. Sillä meissä kaikissa on aina elänyt syvä ja monimutkainen yksilö.

Näyttelijälle hahmon monitasoisuus on elinehto. Kaksiulotteista mielikuvaa ei voi näytellä -- tai ainakaan sitä ei ole mahdollista näytellä hyvin tai itselleen nautinnollisesti. Siksi me sivullisuutta näyttämöllä performoineet olemme keksineet omat keinomme monien ulottuvuuksien saavuttamiseksi. Se on osa näyttelijän ammattitaitoa: Löytää ja kuvitella sivuhahmon litteyteen sisäinen maailma, vaikka sitä ei näytelmän tekstin tai tapahtumien tasolla ole olemassa. Etsiä ihmisyys, jota ei ole kirjoitettu. Tämä työ on myös sinnikästä omaan ihmisyyteensä uskomista. Samanlaista työtä toiseutetut ihmisryhmät joutuvat tekemään omassa arjessaan. Kun itseään ei löydä kaunokirjallisuudesta, elokuvista, tv:stä tai median kuvista, oma tarinansa on luotava ja kerrottava itse.

Etsiä ihmisyys, jota ei ole kirjoitettu.

Minulle sivullisen positio on näyttämöllä tutumpi kuin keskushenkilön. Sivullisuudesta käsin näytteleminen on näyttelijäntaidetta rikkaimmillaan, koska näyttelijän mielikuvitus pääsee siinä todella valloilleen. Usein sivuhahmojen ohjaamiseen ei riitä tarpeeksi aikaa, joten oman roolin sisäinen maailma täytyy luoda itsenäisesti. Olen kehittänyt hahmoilleni mitä mielettömimpiä motiiveja, unelmia, kipukohtia, ihastuksia, harrastuksia, salaisuuksia ja himoja. Tällöin sivuhenkilön kokonaisuus tapahtuu ainakin minun sisälläni, jos ei näyttämöllä. Kun näyttelen sivullista, asetan tämän henkilön näytelmän keskipisteeksi. Elän koko näytelmän ajatellen, että se on juuri minun esittämäni hahmon tarina. Vain tällä tavalla pystyn sitoutumaan roolin esittämiseen, joka muuten näytelmän todellisuudessa saatetaan nähdä jonain toisena, epäitsenäisenä, päähenkilön heijastuksena tai tarpeiden täyttäjänä.

Haluan, että tulkintani Ofeliasta vuonna 2021 tuo juuri tuota näyttelijän tekemää sisäistä työtä näkyväksi. Meidän täytyy päämäärätietoisesti rakentaa tila, jossa kaikki tämä on esillä ja elossa, katseen alla, koettavana, elettävänä, mahdollisena tulla ymmärretyksi kokonaisena. Minä tarvitsen vapaan ja elävän Ofelian.

 

Surullinen tyttö

Ofelian elämään kuuluu olennaisesti suru, jota hän kohtaa näytelmän edetessä toistuvasti. Hän menettää ensin rakastettunsa, kun Hamlet hylkää hänet hyvin julmalla ja nöyryyttävällä tavalla. Lopulta Ofelia menettää myös isänsä Poloniuksen, kun tämä kuolee Hamletin käsissä.

Naiset ovat eläneet vuosisatoja sorron ja hyväksikäytön alla, ja tämän sorron aiheuttaja on kertonut silmät viattomuuttaan loistaen tarinaa: Jos tähän väkivaltaan reagoi negatiivisilla tunteilla, on mielenterveyspotilas.

Ofeliaa on toistuvasti tulkittu niin, että hän menee surustaan sekaisin, menettää kaiken jälkeen vieläpä mielensä. Tämä on patriarkaatin juoni. Naisen ja miehen tunteet ovat sen mukaan olemuksellisesti erilaisia. Nainen on tunteidensa edessä totaalisen heikko ja niiden vietävissä, mies taas kykenee valjastamaan ne älykkyytensä voimalla omaehtoiseen palvelukseen. Naiset ovat eläneet vuosisatoja sorron ja hyväksikäytön alla, ja tämän sorron aiheuttaja on kertonut silmät viattomuuttaan loistaen tarinaa: Jos tähän väkivaltaan reagoi negatiivisilla tunteilla, on mielenterveyspotilas. Hysterian historia ei ole kaunista luettavaa.

Juoneen kuuluu myös patriarkaatin tapa estetisoida naisellinen suru. Naisen kärsimys on kaunista, eroottista, kiihottavaa. Se saa olla olemassa, jos se ei ole naisen kontrollissa. Se on miehen katseen taltuttamaa. Kuten Riina Tanskanen Tympeät tytöt -nimisellä Instagram-tilillään pohtii: ”Psykologisesti haavoittuvaisia naisia haluavien miesten mieltymykselle on löydetty erityisesti kahdenlaisia motiiveja: joko nämä jäbylit koettavat olla pelastavia ritareita, jotka näyttävät masentuneelle tytölle valon, tai sadistisia petoja, jotka yksinkertaisesti nauttivat toisen kärsimyksestä. Molemmissa tapauksissa tytön ensisijaiseksi ominaisuudeksi nostetaan hänen sairautensa, ja tätä psykologista haavaa hyödyntäen suhteen dynamiikkaa manipuloidaan. Naisen hauraus kutkuttaa perinteisen maskuliinista egoa, joka voi tuntea masentuneen puoliskon vierellä olonsa vahvaksi ja itsevarmaksi.”

Paperi T räppää ”Surumielisen näköisistä naisista”, joiden kuvat pyörivät kertojan mielessä. Samaan aikaan globaalisti 15-19-vuotiaiden tyttöjen yksi yleisimmistä kuolinsyistä on itsemurha.

 

 

Mielenterveysongelmien seksualisointi on yksi hauraan maskuliinisuuden aiheuttama alistamisen muoto. Minusta puolestaan Ofelian surussa on aivan helvetin paljon järkeä. Syvä tuska on terve reaktio aivan järjettömän kivuliaaseen todellisuuteen, vaikka olemme aivopestyjä ajattelemaan Ofelian olevan vain sairas.

Hamlet sen sijaan on lukuisissa tulkinnoissa jotain muuta kuin tunteidensa armoilla. Haluamme nähdä hänet maailmantuskaisena ajattelijana, vinoutunutta vallanhimoa vastaan niskuroivana kapinallisena – emme mieleltään sairastuneena. Minna Salami kirjoittaa teoksessaan ”Aistien viisaus” (S&S, 2020) osuvasti: ” Miehet ovat yhtä lailla yhteiskuntajärjestelmän orjuuttamia ja epäröivät arvostella sitä, koska järjestelmä vahvistaa heille heistä itsestään muodostunutta harhakuvitelmaa. Todellisuudessa monet miehet ovat toteutumattomien halujen vaivaamia, kiinni kilpailuhenkisyyden oravanpyörässä, seksuaalisesti tarvitsevia, ja hälyttävän monella heistä on itsetuhoisia taipumuksia ja tyydyttämätön vallanhimo. Sekä naisten että miesten tulisi torjua maskuliinisuuden vankila. – –”

Mielenterveysongelmien seksualisointi on yksi hauraan maskuliinisuuden aiheuttama alistamisen muoto.

Eikö toden totta ole suurempaa vapautta vain tuntea surua kuin pakonomaisesti kostamalla ja väkivaltaisilla impulsseilla turmella maailma ympäriltään? Eikö se ole pelottomampaa, ehkä jopa älykkäämpää? Että ihminen myöntäisi olevansa heikko ennemmin kuin taistelisi sitä vastaan jumaluuskompleksissaan sähisten?

Todellisuudessa suru ei ole esteettistä eikä seksikästä. Se on ruumiillista, repivää, syvää, sisäisesti hurjaa ja voimakasta. Suru on inhimillisen haurasta, mutta myös rehellistä traagisen todellisuuden kohtaamista sellaisenaan, kärsivällisesti. Se on äärimmäistä rohkeutta ja myöntymistä sille, ettei elämän oikkuja voi kontrolloida. Se ei ole rimpuilemista, vaan antautumista: tämä kaikki tekee niin kipeää, että sitä on vaikea kestää. Suru on rakkauden jälkeläinen. Ei ole surua, jos ei ole välittänyt todella, sellaisella lujalla ja sitkeällä, syvälle sydämeen ulottuvalla tavalla. Suru ei ole ase, jolla tuhotaan toisia. Suru voi sen sijaan olla kasvualusta, jonkin uuden alku. Mutta pinnaltaan kaunista tai hillittyä sureminen ei luonteeltaan ole. Se on uuvuttavaa, jatkuvaa sisäistä poltetta, välillä moukaroivaa, välillä vain tasaisesti kupliva painontunne rintalastassa. Se on pitkä kuin elämä, ja vaikka sen jälkeen tai sen rinnalle mahdollisesti syntyy jotain kukoistavaa, ei suru itsessään ole mitään, mitä kenellekään toivoisi. Surumielisyyden erotisointi ja surijan esineellistäminen on väkivaltaista ja alhaista, toisen ihmisen kärsimyksen valjastamista omaksi nautinnon lähteeksi.

Suru ei ole ase, jolla tuhotaan toisia.

Rehellinen suru voi olla myös voimavara, jonkinlainen energian, toiminnan ja vastarinnan moottori. Näin väittää yhdysvaltalainen feministitaiteilija Audrey Wollenin sad girl theory. Wollen kuvailee teoriaansa Dazed-julkaisun haastattelussaan : ”Sad Girl Theory ehdottaa, että tyttöjen suru olisi tunnistettava vastarinnan teoksi. Poliittinen protesti määritellään yleensä maskuliinisin termein jonain ulkoisena, usein väkivaltaisena kuten mielenosoitus kaduilla, kapina, tilan haltuunotto. Mutta minä ajattelen, että tämä rajoittunut näkemys aktivismista sulkee pois kokonaisen tyttöjen historian, niiden, jotka ovat käyttäneet suruaan ja itsetuhoisuuttaan miehisen ylivallan horjuttamiseen.”1  Wollenin mielestä tyttöjen suru ei ole passiivista, itsekeskeistä tai pinnallista, vaan selkeästi artikuloitu ele kohti vapautumista. Teoria on siis feminiinisen surun itsemäärittelyä ja uudelleentulkintaa. Koska maailma on nuorille naisille armoton, suru on toden totta hyvin kohtuullinen ja asianmukainen vastaus siihen. Voiko Ofelian oman voiman anastaa takaisin ajattelemalla, että hän onkin itsepintainen pioneeri, feministitaiteilija, the original Surullinen Tyttö? Onko hänen toimintansa takana omaehtoisia strategioita?

Ofelia tekee itsemurhan, joka on suremisen radikaalein lopputulema. Se on naisen suremisen kontekstissa tottelemattomuuden akti. Vaikka itsemurha ei ole glorifioinnin arvoinen, on se silti jotain, mitä Ofelia itse voi kontrolloida. Hän voi tehdä päätöksen elämänsä päättämisestä. Se on looginen lopputulema vihamielisessä ympäristössä, joka ei anna hänen elää omana itsenään, vaan pelkästään toisten tarpeiden täyttäjänä. Se on vastarintaa. Äärimmäinen väsyminen kärsimiseen on kumouksellista maskuliinista ylivoimaisuutta ihannoivassa ja feminiinistä päätäntävaltaa hyljeksivässä yhteiskunnassa. Me voimme päättää nähdä hänet, toki kärsimystä kohtaavana, mutta todellisuudestaan tietoisena ja ajattelevana subjektina, emme vain uhrina. Emme vain kärsimyksen määrittelemänä. Kyse on katseen valinnasta.

 

Ilon mahdollisuus

On ehkäpä vulgaaria siirtyä surusta iloon Ofelian kontekstissa. Haluan kuitenkin yrittää. Minna Salami määrittelee iloa teoksessaan Aistien viisaus: ” – – Ilolla tarkoitan sisäistä ominaisuutta, joka on itsessään ja luonteeltaan poliittinen. Tunnetta, jonka voi kokea jos käy kuoleman rajoilla mutta selviytyy, sillä edellyttäähän sorron alla kukoistaminen juuri sellaista tavoitteellisuutta. [...] Tarkoitan omana itsenä olemista, vaikka se rikkoisi hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mitä pitää olla. [...] Pohjimmiltaan tarkoitan itsen vapauttamista identiteetin ennalta määritellyistä raameista.  – –”

Valtavirtakulttuuri tuottaa toistuvasti kuvastoa, joka esittää marginalisoidut ihmiset omista ominaisuuksistaan kärsivinä uhreina. Naisille naiseus tai naisellisuus on este, ei-valkoisille ihonväri on este, ei-heteroille seksuaalisuus on este, ei-kristityille uskonto on este, vammaisille vamma on este, transihmisille sukupuoli on este, köyhille varattomuus on este, ja lista jatkuu. Tarinat ovat selviytymistarinoita tai vain onnettomia kertomuksia onnettomista kohtaloista. Nämä tarinat viihteellistävät tuskaa, ja luovat vääristyneitä raameja identiteeteille. Monenlaisissa toiseutetuissa identiteeteissä on valtavasti arvokkuutta, viisautta ja ihanuutta. Näihin elämiin kuuluu myös kaikki tavallinen, hilpeä, kepeä ja nautinnollinen. Se on kaikille marginalisoiduille ihmisille itsestään selvää. Mutta koska vallitsevat narratiivit ovat niin typistettyjä, tarvitaan tilaa kumoukselliselle ilolle. Ilon täytyy saada näkyä ja ottaa tilaa, sillä ilo luo toivoa, ja toivo luo elämää.

Ofelialla ja minulla on yhdessä mahdollisuus löytää riemu kärsimyksen rinnalle. Kyse on myös siitä, että valitsee riemun prioriteetiksi esitystä luodessa. Esittäjien täytyy nauttia maailmasta, jota rakennetaan näyttämölle. Näyttämön todellisuuden täytyy ahmia leikin ja leikkisyyden logiikka, ja luoda kaikille tekijöilleen turvallinen tila työskennellä. Lopulta esitys muodostuu aina tekotapansa kuvaksi. Työskentelyprosessin täytyy siis vaalia iloa, ei kärsimystä.

Tarvitaan tilaa kumoukselliselle ilolle.

Mistä Ofelia voisi iloita? Ilo syntyy siitä, että on jotain täysin omaa, unelmia, harrastuksia, ihmisiä, jotka tuntuvat kodilta. Jotain, mihin tuntee sulautuvansa, mihin voi heittäytyä kellumaan, mikä virtaa itsen sisällä, virtaa ulos. Asioita, joihin voi samaan aikaan unohtaa itsensä, mutta piirtyy itsekseen. Ilon tunteminen ei ole kärsimyksen poissaoloa, mutta ehkä se on hetkellistä tanssia sen päällä. Haluan, että Ofelialla on näyttämöllä jokin turvallinen paikka, missä hän saa luvan nauttia omana itsenään. Siellä hän saa kehitellä laulujaan, saada orgasmeja, haaveilla mahdollisista maailmoista, keimailla, tehdä muuttumisleikkejä, suunnitella vallankumousta, raivota äänensä käheäksi ja tutkia feministifilosofien ajatuksia. Ofelian ilo voi viritä siitä, että hän on tietoinen valtarakenteista ympärillään leikkien oman itsen ja niiden rajapinnoilla. Hän kokeilee erilaisia strategioita. Hän pohtii aktiivisesti ollako vai ei, käy siis itsenäisesti sisäistä, älyllistä pohdintaa, eikä sen takia kokonaan määrity häneen kohdistuneista katseista.

En tiedä vielä, miten tämä kaikki toteutetaan. En rehellisesti edes tiedä, onko Shakespearen Ofeliaa mahdollista tehdä niin, että se loisi jotain uutta, eikä vain vahvistaisi vanhaa. Voi olla, että jonkin täysin uuden luominen on turhan suureellinen tavoite eurosentrisen klassikkoteoksen äärellä. Ehkä riittää, että minun Ofeliani esittää maailman sellaisenaan kuin se jo on, mutta sellaisesta kulmasta, jonka näkymä ei ole vielä ollut tarpeeksi esillä. En kuvittele, että pystyisin luomaan Ofeliaa yksin. Kaipaan kollektiivista ajattelua ja monien ideoiden törmäyksiä. Juuri sellaisia hetkiä ja kohtaamisia, joissa ilo alkaa kipinöidä. Ehkä Ofelia voisikin olla kohtaamispaikka, jossa tapahtuu elämää.

Ehkäpä juuri siksi: Eläköön Ofelia!

 

Teksti julkaistu alunperin Nuoren Voiman Ofelia-numerossa (2/2021).

Tiedote Kansallisteatterin alkuvuoden 2022 Hamletista.

• 1. Sad Girl Theory proposes that the sadness of girls should be recognised as an act of resistance. Political protest is usually defined in masculine terms – as something external and often violent, a demonstration in the streets, a riot, an occupation of space. But I think that this limited spectrum of activism excludes a whole history of girls who have used their sorrow and their self-destruction to disrupt systems.