Alice Donovan Rouse / Unsplash
Kerroksittain revenneitä julisteita

Oikeus identiteettiin ja identiteetin oikeus

Essee
|
Iiris Kestilä
|

Identiteetit ovat 2020-luvulla monien poliittisten kamppailujen ytimessä. Oikeushistoriallinen näkökulma valottaa, miten ne ovat toimineet paitsi vapautumisen, myös kontrollin ja luokittelun välineinä.

 

Olen kaksikymmentäviisi vuotta vanha ja vaikka olen yhä nuori, olen ilman epäilyksen häivää lähestymässä kuolemani hetkeä. Näin alkavat Herculine Barbinin muistelmat. Herculine, joka läheistensä piirissä tunnettiin nimellä Alexina, eli Ranskassa 1800-luvun puolivälissä käyden katolista koulua ja toimien myöhemmin opettajana koulua lähellä olevassa kaupungissa. Alexina eli naisena, mutta myöhemmin hänen todettiin lääkärintarkastuksessa eräiden anatomisten piirteiden perusteella olevan ”todellisuudessa” mies. Niinpä hänet velvoitettiin muuttamaan juridinen sukupuolensa mieheksi. Alexina päätyi itsemurhaan nuorella iällä. Alexinan muistelmat toimitti ja julkaisi sittemmin filosofi Michel Foucault, joka on myös kirjoittanut muistelmien johdannon. Alexina kirjoitti muistelmansa sen jälkeen, kun hänen ”todellinen” ja ”lopullinen” identiteettinsä oli saatu selville. Foucault’n tulkinnan mukaan Alexinan elämän onnellisinta aikaa oli kuitenkin se, jonka hän vietti ”epä-identiteetin onnellisessa limbossa”. Foucault aloittaakin johdantotekstinsä kysymällä: ”tarvitsemmeko todellisuudessa todellista sukupuolta?”

 

Kysymys on edelleen ajankohtainen. Vuonna 2017 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi ratkaisun tapauksessa AP, Garcon & Nicot v. Ranska. Kyse oli kolmen transsukupuolisen henkilön mahdollisuudesta muuttaa syntymätodistuksiin kirjatut etunimensä sekä virallisten asiakirjojensa sukupuolta koskevat merkinnät. Jotta tämä olisi mahdollista, hakijoita edellytettiin todistamaan sukupuolidysforian eli sukupuoliristiriidan aiheuttaman kokonaisvaltaisen pahan olon tunteen olemassaolo. Hakijoiden mukaan tämä vaatimus rikkoi ihmisoikeussopimuksen kahdeksatta artiklaa, oikeutta nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Erityisen kuvaava on hakijan AP tapaus. Ranskalainen tuomioistuin oli määrännyt moniammatillisen asiantuntijaryhmän selvittämään hakijan tilannetta fysiologisesta, biologisesta ja psykologisesta näkökulmasta sekä tutkimaan sukupuolidysforian esiintymistä hakijan menneisyydessä. AP kieltäytyi alistumasta tähän tutkimukseen.

Foucault’n tulkinnan mukaan Alexinan elämän onnellisinta aikaa oli kuitenkin se, jonka hän vietti ”epä-identiteetin onnellisessa limbossa”.

Vastaavasti syksyllä 2018 muunsukupuolisten leikkaus- ja hormonihoitoihin pääsyä rajoitettiin merkittävästi Helsingin ja Tampereen transpoleilla. Vaikka hoitoja sittemmin jatkettiin, tilanne herätti aiheellisesti keskustelua siitä, mikä merkitys on ihmisen omalla kokemuksella identiteetistään ja mikä ulkopuolelta, usein lääketieteellis-juridisin perustein määrittyvällä näkemyksellä asiasta. Muunsukupuolinen ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Osalta saattaa puuttua kokemus sukupuolesta kokonaan. Hoitojen rajaamista perusteltiin sillä, ettei niiden hyödyistä ole tutkimusnäyttöä. Erityisesti muunsukupuolisen identiteetissä (tai identiteetin puutteessa) vaikuttaa kuitenkin olevan transpolien mielestä jotain erityisen ongelmallista.

 

Alexinan, AP:n ja muunsukupuolisten korjaushoitojen tapauksissa identiteetti, oikeuden toiminta ja lääketieteellinen asiantuntijatieto kietoutuvat toisiinsa. Juridisesta näkökulmasta kyse ei ole yksilön vapaudesta päättää, mitä sukupuolta hän edustaa (vai edustaako mitään), vaan kyse on sen selvittämisestä, minkä sukupuolen luonto on yksilölle valinnut. Tällaisen ”totuuden” päivänvaloon tuomista ei kuitenkaan voida jättää yksilön vastuulle: kyseessä voi olla salaisuus, josta yksilö itsekään ei ole tietoinen. Sen sijaan tämä perustavanlaatuinen totuus henkilön olemuksesta uutetaan esiin menettelyssä, jossa yhdistyvät tunnustuksellisuus ja asiantuntijan tekemä tulkinta siitä, mitä on kerrottu ja näytetty. Oikeuden tehtäväksi jää sementoida selvityksen tulos relevantteihin asiakirjoihin. Käsite ”transsukupuolisuus” on oikeuden kentässä olemassa lähinnä sitä varten, että epämääräisyys voitaisiin palauttaa selkeisiin miehen tai naisen kategorioihin. Epämääräisyydestä on päästävä eroon.

 

***

 

Wikipedia kertoo pikaisella haulla, että “identiteetti” määritellään ihmisen yksilölliseksi käsitykseksi itsestään. Identiteetti on myös paljon muuta, jotain mikä on kulttuurissa, ei yksilössä. Stuart Hall, yksi tunnetuimmista identiteetin teoreetikoista, on todennut, että identiteetti on jotain jatkuvasti muuttuvaa, kulttuurisesti ja historiallisesti rakentunutta. Samaten yhtenäinen identiteetti on kuvitelmaa: identiteetti on kompleksinen ja ennemmin siellä täällä hajallaan. Parhaimmillaan identiteetti vastaa merkityksellisellä tavalla kysymykseen siitä, kuka minä olen. Se on myös tärkeä työkalu eri ryhmien kokemaa sortoa vastustettaessa. Tällöin identiteetti on jotain, jonka ympärille kokoontua. Se auttaa järjestäytymään.

Tarvitsemmeko todellisuudessa todellista identiteettiä?

Olisi helppoa todeta, että niin Alexinan, AP:n kuin muunsukupuolistenkin ongelmat juontavat juurensa identiteetistä ja niistä tavoista, joilla hahmotamme identiteettiä poliittisissa ja oikeudellisissa käytännöissä. Olisiko näiden henkilöiden elämä helpompaa “epä-identiteetin onnellisessa limbossa?” Tarvitsemmeko todellisuudessa todellista identiteettiä?

 

Identiteetin vankilassa

Vaikka poliittisten vastustajien retoriikassa feministinen keskustelu identiteeteistä typistetään usein niiden varauksettomaksi puolustukseksi, on identiteettien kriittinen tarkastelu ollut pitkään keskeinen osa feminististä teoriaa. Tätä teemaa ovat käsitelleet lukuisat feminismin ja postkolonialismin teoreetikot parin viime vuosikymmenen aikana. Näiden teoreetikkojen esittämiä kysymyksiä ovat esimerkiksi: Miten identiteetti tulisi ymmärtää? Millaiset marginaaliset identiteetit jäävät varjoon? Millaisia poliittisia seurauksia identiteeteillä on?

 

Identiteetti voi vapauttaa ja auttaa ymmärtämään omaa kokemusta siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa toimimme. Identiteetti myös kahlitsee ja rajoittaa, erityisesti silloin kun se toimii perusteena tiettyihin oikeuksiin pääsylle.  Esimerkiksi sopii Antti Holman vuonna 2017 Imagessa julkaistu essee ”Munavangin laulu.” Esseen keskiössä on kysymys seksuaali-identiteetistä ja – kuten Holman otsikkokin jo antaa ymmärtää – identiteetin muodostamasta vankilasta. Identiteetti voi vangita monella eri tavalla. Ihminen voi kokea häneen yhdistettävän vääriä identiteettejä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun oletamme keskustelukumppanimme olevan ilman muuta heterosuhteessa. Trans- ja muunsukupuoliset kokevat jatkuvasti väärinsukupuolittamista. Identiteetti voi olla vankila myös sellaiselle, joka Holman tapaan on julkisesti ja oman kertomuksensa mukaan ”selvästi” homo. Tämä on Holman esseen ydin. Kuten tekstissä todetaan, ”homoudessa ei nimittäin silloisten tietojeni valossa ollut juurikaan kysymys seksuaalisuudesta. Homo-sana oli merkityskimppu, johon sidottiin kaikenlaisia poikkeavuuden muotoja.” Homo asettuu edustamaan joukkoa asioita ja ilmiöitä, ”ikään kuin munan mukana elämäänsä olisi pakko hyväksyä myös Madonna ja hihattomat paidat”.

 

Identiteetin ongelmallisuus tulee esille juuri suhteessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Oikeustieteen näkökulmasta ongelmallisuus näyttäytyy myös kamppailussa oikeuksien puolesta. Vaakakupeissa ovat yhtäältä yksilön oikeus omaan kokemukseensa, toisaalta oikeusjärjestelmän usein väkivaltaiset prosessit, joilla identiteetit käännetään oikeuden kielelle. Oikeus toimii aina tiettyjen ennalta määriteltyjen kategorioiden varassa, joten liukuva ja moniulotteinen identiteetti sopii huonosti yhteen oikeuden kieliopin kanssa. Yksilön kokemus on aina survottava tietyn oikeudellisen käsitteen sisään. Vaikka nämä käsitteet ovat myös jatkuvassa muutoksessa, usein muutos on tuskallisen hidasta. Usein meidän on myös vaikea kuvitella erilaisia oikeudellisia todellisuuksia. On vaikea kuvitella oikeutta, joka ottaisi huomioon sukupuolen häilyvän ja epäselvän moninaisuuden ikuisten selvästi rajattujen karsinoiden sijaan.

 

Identiteetistä puhuttaessa on vaara päätyä essentialismiin eli ajatukseen siitä, että identiteetti on jotain sisäsyntyistä ja pysyvää. Sen sijaan että pohdimme, millainen tietty identiteetti pohjimmiltaan on, voisimme kirjallisuustieteilijä Andrew Hewittin tapaan esittää kysymyksen siitä, mitä tarkoitusta identiteetti palvelee tietyllä historiallisella hetkellä.

 

Esimerkiksi homojen kamppailu oikeuksien puolesta on epäilemättä hyötynyt essentialistisesta identiteettikäsityksestä. Tapauksessa Dudgeon v. Yhdistynyt kuningaskunta ihmisoikeustuomioistuin esitti tunnetun käsityksensä homoseksuaalisuudesta ”luonteeltaan yksityisenä ihmisluonnon ilmentymänä.” Tämän toteamuksen seuraukset olivat järisyttävät: mikäli homoseksuaalisuus on osa ihmisluontoa, siis jollain tavalla luonnollista, ei siitä rankaisemisessa liene mitään mieltä. Luonnehtimalla homoseksuaalisuuden muuttumattomaksi ominaisuudeksi ihmisoikeustuomioistuin tuli tuoneeksi homoseksuaalin yksilön ihmisoikeuksien subjektiksi. Aihetta voidaan lähestyä postkolonialismin teoreetikko Gayatri Chakravorty Spivakin käsitteellä strateginen essentialismi. Käsite viittaa erimielisten ja moniäänisten ryhmittymien kykyyn järjestäytyä tilapäisesti essentialisoivan sateenvarjon alle saavuttaakseen erilaisia tavoitteita. Seksuaalivähemmistöjen tapauksessa voidaan ajatella, että binääri luonnollinen/epäluonnollinen säilyy, mutta valtadynamiikka liikahtaa seksuaalivähemmistöjen kannalta voitokkaammalle puolelle.

Oikeudet ovat kuitenkin vain instrumentteja, joita voidaan käyttää sekä hyviin että huonoihin tarkoituksiin.

Seksuaalivähemmistöjen osalta essentialistinen tulkintatraditio suojaa yhä tänä päivänä sellaisia väitteitä vastaan kuin ”homoseksuaalisuus on vain vaihe” tai ”homoseksuaalisuudesta voi parantua.” Kyse on nimenomaan essentialismin strategisesta käytöstä poliittisiin tarkoitusperiin, oli sitten kyse oikeuksista tai asenneilmapiirin muuttamisesta.  Transsukupuolisten osalta tämä käsitys on sen sijaan johtanut lähinnä systemaattiseen väkivaltaan. Kyse on itsemääräämisoikeutta loukkaavista tutkimuksista, joiden tarkoitus on edellä kuvatulla tavalla selvittää, mitä sukupuolta henkilö ”todellisuudessa” edustaa.

 

Tässä problematiikassa piilee toinen vaara: usko siihen, että oikeudet ovat itsessään hyviä ja tavoittelemisen arvoisia. Oikeudet ovat kuitenkin vain instrumentteja, joita voidaan käyttää sekä hyviin että huonoihin tarkoituksiin. Ajatellaan esimerkiksi sananvapautta. Voimme käyttää sananvapauden käsitettä sekä ihmisoikeuksien puolustamiseen että niiden suoranaiseen halventamiseen. Toisaalta esimerkiksi Venäjä on pyrkinyt ihmisoikeustuomioistuimessa kääntämään päälaelleen kysymyksen uskonnonvapaudesta: Venäjä väitti tapauksessa Alekseyev v. Venäjä, että seksuaalivähemmistöjen mielenosoitus Moskovassa loukkasi kristittyjen venäläisten uskoa siihen, että homous on syntiä.

 

Hyvät pahat oikeudet

Miksi siis useat aktivistiliikkeet nojaavat toivonsa juuri oikeuksien varaan? Yksinkertaisin vastaus lienee se, että edes vähäiset oikeudet ovat parempi vaihtoehto kuin ei oikeuksia ollenkaan. Epäilemättä oikeudet ovat myös hyödyllinen väline tiettyjä päämääriä edistettäessä. Ei voida kieltää sitä, että lakien muuttamisella on vaikutusta käytäntöihin ja asenteisiin. Ongelmallisille vesille päädytään siinä vaiheessa, kun oikeuksista itsestään tulee päämääriä. Tällöin jätämme huomioimatta oikeuksien taustalla vaikuttavat valtasuhteet, jotka voivat käytännössä estää saavutettujen oikeuksien toteutumisen.

 

Kysymystä oikeuksista ja identiteetistä on käsitellyt kriittisesti muun muassa filosofi Wendy Brown. Brown huomauttaa, että oikeudet toimivat ajallisesti ja tilallisesti: oikeudet, jotka voivat viedä eteenpäin tietyn ryhmän asiaa tietyssä ajassa ja paikassa voivat samalla toimia toisen ryhmän vahingoksi. Brownin mukaan oikeuksista puhuminen ilman puhetta historiallisista olosuhteista, vallasta ja politiikasta on mieletöntä. Brown ei vastusta oikeuksia, vaan haluaa kiinnittää huomiota niiden strategiseen käyttöön: oikeudet eivät voi olla päämäärä itsessään, sillä oikeuksien saavuttaminen ei vielä sinänsä muuta materiaalista todellisuutta. Tästä Brown käyttää esimerkkinä mustien kamppailua Yhdysvalloissa. Vaikka syrjintä on ollut laitonta jo vuosikymmeniä, ei syrjintä ole silti loppunut vaan näkyy ihmisten arkielämässä joka päivä.

Ei voida kieltää sitä, että lakien muuttamisella on vaikutusta käytäntöihin ja asenteisiin. Ongelmallisille vesille päädytään siinä vaiheessa, kun oikeuksista itsestään tulee päämääriä. Tällöin jätämme huomioimatta oikeuksien taustalla vaikuttavat valtasuhteet, jotka voivat käytännössä estää saavutettujen oikeuksien toteutumisen.

Brownin mukaan kysymys on myös siitä, missä määrin oikeuksien kautta artikuloitu identiteetti muuntautuu identiteettien hallinnoimiseksi oikeuden ja byrokratian välityksellä. Järjestelmät kuten oikeus ja valtio tuottavat subjektin niiden hallinnan alamaiseksi. Näin identiteetit ovat aina sidoksissa hallinnan koneistoihin. Mietitään esimerkiksi syrjintää koskevaa lainsäädäntöä. Syrjinnän kielto on toteutettu siten, että listataan piirteet, joiden perusteella syrjintä on kielletty. Ensiksi muut piirteet eivät suojaa syrjinnältä. Toiseksi syrjityn identiteetin kirjaaminen lakiin tuottaa syrjityn ja näin päätyy marginalisoimaan yksilön tai ryhmän. Samaten transsukupuolisen tai muunsukupuolisen identiteetin määrittelyn ottaminen lain tasolle ei jätä tilaa muunlaisille identiteeteille.

 

Kenties olennaista ei ole selvittää, mitä identiteetti on, vaan tarkastella miten se toimii yhteiskunnassa ja millaisia tarkoituksia se palvelee. Tähän ajatukseen sisältyy lähtökohtaisesti näkemys identiteetistä aina poliittisena eikä koskaan vain yksilöllisenä: identiteettiä ei voi erottaa vallasta. Poliittisen kamppailun kysymykseksi jää, käytetäänkö identiteetin avulla valtaa yksilöihin vai voivatko yksilöt käyttää identiteetin avulla valtaa esimerkiksi oikeusjärjestelmän piirissä, kuten tapahtui esimerkiksi aiemmin mainitussa Dudgeonin tapauksessa.  

Syrjityn identiteetin kirjaaminen lakiin tuottaa syrjityn ja näin päätyy marginalisoimaan yksilön tai ryhmän.

Brownin kritiikki voidaan yhdistää Frankfurtin koulukunnan perilliseksi nimetyn filosofi Axel Honnethin oikeusajatteluun. Myös Honneth suhtautuu oikeuksiin kriittisesti. Honnethin ajattelussa ”oikeuksien taakse piiloutuminen” johtaa toisiin ihmisiin muutoin muodostettavien eettisten suhteiden katkeamiseen. Tällä patologiseksi muodostuvalla tilalla on kahdenlaiset vaikutukset. Yhtäältä yksilöt eivät enää kykene sitoutumaan aitoihin ja rehellisiin ihmissuhteisiin, vaan suhteista muihin ihmisiin tulee strategisia. Toisaalta yksilön suhde itseen muuttuu siten, että todellisesta päätöksenteosta ja tahdonmuodostuksesta tulee mahdotonta, yksilö jää jumiin oikeuksien muodostamaan häkkiin. Brownin ajattelua seuraten voisimme tulkita Honnethia siten, että yksilöiden käytös alkaa itsessään toimia oikeuden logiikalla. Näin kaikenlainen yksilöiden ja ryhmien välinen toiminta epäpolitisoituu.

 

Onko sitten kohtuutonta odottaa, että kaikki haluaisivat muodostaa pyyteettömiä ja aitoja suhteita muihin ihmisiin? Keihin? Esimerkiksi feministifilosofi ja oikeustieteilijä Patricia Williams huomauttaa, että etäisyydelle perustuvat ja oikeudellisesti hallinnoidut suhteet muihin ihmisiin ovat parempi vaihtoehto kuin oikeudettomuus. Williams toteaa myös, että mustat eivät ole vain olleet ilman omia lakeja, vaan lainsuojattomia, alttiita monenlaisille väkivallanteoille. Tässä suhteessa oikeuden tuoma etäisyys muista voi olla myös tervetullutta, jos oikeuksilla on mahdollista saavuttaa yksityisyyttä ja omien kehollisten rajojen kunnioitusta. Voidaanko ajatella, että esimerkiksi transsukupuoliset voisivat hyötyä oikeuden yksilöivästä ja erottavasta, mutta toisaalta yksilöllisyyttä puolustavasta luonteesta? Pitääkö seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustajan kuulua yhteisöön?

 

Antisosiaaliset identiteetit

Kirjallisuusteoreetikko Leo Bersani kysyy: ”pitääkö homoseksuaalin olla hyvä kansalainen?” Bersanin kysymys on helppo ymmärtää Suomen kontekstissa, toki myös laajemmin. LGBTIQ+-liike on jo vuosikymmeniä tehnyt hartiavoimin töitä, jotta cis-heterot voisivat hyväksyä homot ja sukupuolivähemmistöt osaksi yhteiskuntaa. Tämän kamppailun elementtejä ovat olleet esimerkiksi vakuuttelut siitä, että homous on aivan tavallista, homot ovat aivan yhtä hyviä vanhempia kuin heterotkin ja seksuaalivähemmistöjen suurin toive on päästä sisälle ydintään myöten heteronormatiiviseen avioliittoinstituutioon. Palaamme Holman esseeseen:

 

“Homofiktiosta innostuvat usein ihmiset, joilla on jo valmiiksi hyvin avoin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin. Se asettuu homouden normalisoinnin kulttuuriseen kaanoniin, johon kuuluvat Tahdon-kampanjat ja Marimekkoon pukeutuneet sateenkaariperheet. Samoin Elsa Saision vakuuttelut siitä, että hän on äitinsä Pirkko Saision seksuaalisuudesta huolimatta aivan normaali hetero sekä Jani Toivolan lannistumaton hymy metsäläisten pilkanteon edessä.”

 

Kaikki nämä asiat ovat myös totta: seksuaalivähemmistöt eivät ole sen huonompia vanhempia kuin heterotkaan ja avioliitto on monelle merkittävä julkinen tunnustus omalle suhteelle, puhumattakaan sen oikeudellisista seuraamuksista. Silti kyseessä on myös seksuaalivähemmistöjen kamppailun historian selvästi erotettavissa oleva vaihe. Kun aiemmin esimerkiksi homous oli kepeä huumorielementti sitcom-sarjoissa, ollaan nyt siirrytty representaation tapaan, jossa homous esitetään lähinnä vaihtoehtoisena heteroseksuaalisuutena.

 

Tätä kehitystä ovat asettuneet vastustamaan antisosiaalisen queer-teorian edustajat Leo Bersani, Lee Edelman ja Judith Halberstam. Nämä kirjoittajat ottavat pesäeron yhteisöllisyyttä, identiteettiä ja seksuaalisuuden relationaalisuutta puoltavaan, perinteisempään feministiseen teoriaan. Bersanin mukaan samalla kun kamppailu homojen oikeuksista on laajentunut uusiin tiloihin ja yhteisöihin, on kysymys siitä mitä on olla homoseksuaali muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Bersanin mukaan historiassa ei ole ollut vastaavaa oikeuksista kamppailevaa ryhmää, joka tunnustusta vaatiessaan pyrkii muuntautumaan täysin epäidentifioitavaksi.

Kun aiemmin esimerkiksi homous oli kepeä huumorielementti sitcom-sarjoissa, ollaan nyt siirrytty representaation tapaan, jossa homous esitetään lähinnä vaihtoehtoisena heteroseksuaalisuutena.

Tämän epäidentiteetin tilan Bersani yhdistää useaan seikkaan. Yhtäältä kyse on eräänlaisesta puolustusmekanismista: ketä ei voida löytää, ei voida sortaa. Toisaalta kyse on häpeästä sen suhteen, ettei esimerkiksi valkoihoinen keski-ikäinen homomies ole kaikista sorretuin yksilö. Tässä suhteessa Bersani korostaa homoseksuaalisuuden eroavuutta suhteessa sekä heteroseksuaalisuuteen että muihin sorrettuihin ryhmiin. Bersanin mukaan homomyönteisyys tai homouden poliittisuus ei ole mahdollista, ellei homoseksuaalisuudella ole jonkinlaista siihen liittyvää erityisyyttä, omaa identiteettiä. Homoudella on tiettyjä poliittisia seurauksia, jotka voivat johtaa liittoutumiseen muiden ryhmien kanssa, mutta toisaalta homouden erityisyyden huomiotta jättäminen voi myös monimutkaistaa ja riskeerata nämä liittoumat. Bersani muistuttaa, että homoja vihaavat paitsi valtaa pitävät, myös kaikista voimattomimmat taloudelliset ja sosiaaliset yhteiskuntaluokat.

 

”Homouden” homoseksuaalisuudessa Bersani määrittelee itsen hajottavaksi ja epä-identitaariseksi. Bersanin teos Homos käsittelee juuri seksuaalisuuden epäsosiaalisia ja anti-relationaalisia ulottuvuuksia. Halberstam kuvaa Bersanin kirjaa vastaintuitiiviseksi: romantiikan, intimiteetin ja seksuaalisen kontaktin välisen keskinäisriippuvuuden käsittelyn sijaan Bersani ottaa lähtökohdakseen seksin itsekkyyden ja tuhoavan voiman.

 

Seksin tuhoavuus on keskeinen teema myös Edelmanin tuotannossa. Edelman hylkää ajatuksen ”tulevaisuudesta” suhteessa queer-politiikkaan ja queer-teoriaan, korostaen sen sijaan näiden suuntausten yhteyttä kuolemanviettiin. Edelmanin mukaan homous määrittyy väistämättä negaation kautta, asettuen näin vastavoimaksi toiveikkaille ja tulevaisuuteen katsoville poliittisille projekteille.

 

Tällaisen toivon politiikan vahingollisuus on helppo ymmärtää suhteessa moniin vähemmistöihin, sukupuolivähemmistöistä aina alkuperäiskansoihin. Esimerkiksi transsukupuolisten sterilisaatiovaatimuksen poistamiselle on laaja tuki, silti oikeudet antavat odottaa itseään.1 Samoin sukupuolineutraali avioliittolaki tuskin olisi nytkähtänyt eteenpäin vielä pitkään aikaan ilman kansalaisaloitetta. Saamelaisten osalta ILO 169 -sopimuksen matka vahvistamiseen vaikuttaa loputtomalta. Oikeuksien toteutumisen annetaan ymmärtää olevan juuri nurkan takana ilman, että todellista poliittista tahtoa asiantilan muuttamiseen löytyy. Tutkijat Heidi Sinevaara-Niskanen ja Marjo Lindroth ovat todenneet, että alkuperäiskansat viettävät aikaansa toivon odotushuoneissa. Sama koskee transsukupuolisia. Niin kauan kuin vallitseva tila perustuu toivomiselle, ei varsinaisille toimenpiteille, vähemmistöt eivät häiritse valtaväestön elämää.

Oikeuksien toteutumisen annetaan ymmärtää olevan juuri nurkan takana ilman, että todellista poliittista tahtoa asiantilan muuttamiseen löytyy.

Halberstam huomauttaa Foucault’n jalanjäljissä, että tarina seksuaalivähemmistöistä repressiivisten järjestelmien ikeestä vapautujina on omahyväinen ja itsetyytyväinen liberaalin humanismin kertomus, joka jättää huomiotta valtion ja seksuaalivähemmistöjen usein päällekkäiset agendat. Voidaan palauttaa mieleen Wendy Brownin argumentti oikeuksien historiallisen ja paikallisen analyysin tarpeesta: joskus valtio on toiminut seksuaalivähemmistöjen sortajana, kun taas toisinaan valtion kanssa liittoutuminen on tuonut seksuaalivähemmistöille merkittäviä etuja.

 

Miljoona identiteettiä

Kysymykset identiteetistä ulottuvat tietenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä laajemmalle. Esimerkistä käy jo pitkään tapetilla ollut (ja paikallaan junnannut) keskustelu identiteettipolitiikasta, jolta ei Suomessakaan olla vältytty. Identiteettipolitiikkaa luonnehditaan usein politiikaksi, jossa yksilöt nähdään ensisijaisesti tietyn ryhmän edustajina. Tällainen politiikka on aseteltu vastinkappaleeksi “perinteiselle” politiikalle, jossa ryhmittyminen tapahtuisi asioiden, ei identiteettien ympärille. Usein vaikuttaa kuitenkin siltä, että identiteettipolitiikan käsitettä käytetään milloin minkäkin vastustajan politiikan kritisoimiseen, ja näin sen määritelmä on hämärtynyt.

 

On esitetty, että tosiasiassa kaikki politiikka on identiteettipolitiikkaa. Identiteettiä pohtii niin muunsukupuolinen helsinkiläisnuori kuin Yhdysvaltain syvän etelän aseenomistajakin. Samalla olemme kenties liukuneet tilanteeseen, jossa jokaisella on pakko olla jokin selvärajainen identiteetti. Tällaista staattista identiteettikäsitystä on osaltaan kritisoitu paljon juuri feminismin viitekehyksessä: on esimerkiksi esitetty, että sukupuoli-identiteetti on enemmänkin liukuva skaala kuin muuttumaton monoliitti. Samaten juuri intersektionaalinen feminismi pyrkii ottamaan huomioon lukuisiin eri identiteetteihin liittyvän kokonaisuuden hahmottaessaan syrjinnän moniulotteisuutta.

 

Ehkä selvärajaisuuden ja liukuvuuden sijaan identiteettiä voisi lähestyä eräänlaisena poikkileikkaavana kollaasina. Esimerkiksi kirjailija-tutkija Mackenzie Wark kirjoittaa kapitalismikritiikissään, ettei luokan käsite määrity yksilöllisesti, vaan ennemminkin erilaiset luokat halkovat yksilöä. Voisimmeko ajatella, että samaten erilaiset sukupuolet ja erilaiset identiteetit halkovat yksilöä? Mitä tällaisen lähestymistavan poliittiset seuraukset voisivat olla? Tietyn sukupuoli-identiteetin ympärille kokoontuminen voi olla tarpeellista ja lohdullista. Kyse on siitä, että kaksi on liian vähän. Xenofeministit ovat ehdottaneet, että antaisimme tuhannen sukupuolen kukkia. Taneli Viljanen puolestaan toteaa teoksessaan Varjoja, usvaa, että tuhat kuulostaa turhan vähäiseltä määrältä. Miksi tyytyisimme tuhanteen? Miksemme antaisi miljoonan ja taas miljoonan identiteetin kukkia?

 

Kirjallisuutta

Herculine Barbin, Herculine Barbin: Being the Recently Discovered Memoirs of a Nineteenth—Century French Hermaphrodite. Vintage Books 2010.

Juulia Jyränki, Kummia naisia, outoja oikeuksia – Oikeustiedettä queer-teorian ja naisoikeuden leikkauspisteissä. Oikeus 2005 (34); 2: 157–177.

Andrew Hewitt, Political Inversions: Homosexuality, Fascism & The Modernist Imagination. Stanford University Press 1996.

Wendy Brown, States of Injury. Princeton University Press 1995.

Axel Honneth, Freedom’s Right: The Social Foundations of Democratic Life. Columbia University Press 2014.

Leo Bersani, Homos. Harvard University Press 1996.

Judith Halberstam, "Anti-Social Turn in Queer Studies". Graduate Journal of Social Science - 2008 - Vol. 5 Issue 2, 140-156.

Lee Edelman, No Future. Duke University Press 2005.

Taneli Viljanen, Varjoja, Usvaa. Poesia 2020.

 

 

  • 1. Tämän tekstin kirjoittamisen aikana translain muutokset vaikuttavat mahdollisilta. Tulevaisuus näyttää, miten valmistelun kanssa lopulta käy.

Esseet