Olen katsonut kuolleita pentuja - essee kissoista ja kuolemasta
”Silloin vavahdus kohosi hänen vatsanpohjastaan, aivan kuin maa olisi heilahdellut jossain kaukana, mikä saattoi olla merkki maanjäristyksestä, jos hän yhtään ymmärsi, niin järkyttävä kipu hyökyi hänen kohdustaan ja sykkyräisestä sydämestään että koko ruumis oli yhtä vavistusta ja kasvojen ja vartalon pienistä kouristuksista nousi vaivalloisesti, niin kuin öljy puskee ruhjoen tiensä maan sisuksista, iso kuiva itku, mykkä itku jota edes hän ei kuullut, itku jota hän ei ollut osannut odottaa, itku jota hän ei ollut koskaan halunnut eikä aavistanut.”
(Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja)
Kissa syntyi nojatuolissa ja alkoi heti elää. Vielä sikiökalvon suojassa se lähti kiipeämään nojatuolin selkämystä ylöspäin, kohti puunlatvaa, näköalapaikkaa, turvaa. Olin itse vielä kesken ja katselin sitä ihmetellen, miten vastasyntyneessä oli niin paljon tahtoa, olisiko minussa koskaan. Olin 12 tai 13. Kissa oli elänyt vasta räpäyksen verran, mutta se tiesi jo mihin suuntaan tahtoi.
Emokissa oli synnyttänyt ennenkin, mutta silloin se ei itse tuntunut tietävän, mitä oli tapahtumassa. Pentu ei ottanut syntyäkseen. Sinä yönä Pohjois-Karjalan ainoa päivystävä eläinlääkäri oli polvijärveläinen hevosasiantuntija, joka neuvoi puhelimessa: nyt työ kiskotte sen pennun ulos sieltä tai teillä ei oo aamulla yhtään elävää kissaa. Ja isä kiskoi, ja ulostullessaan pentu oli hengetön. Katsoimme koko perhe, miten emon, laiskan kotikissan hatara vaisto syttyi. Se alkoi elvyttää, nuolla pentua eläväksi.
Se tuli rappuun ja huusi meille: minun lapseni puuttuu. Minusta jotain puuttuu, minä kaipaan, kaipaan.
Sitten alkoi emon itku. Kissa suri viikkoja. Se linnoittautui yläkerran vaatehuoneeseen kyhäämäänsä pesään ja mourusi. Se tuli rappuun ja huusi meille: minun lapseni puuttuu. Minusta jotain puuttuu, minä kaipaan, kaipaan. Kissa suri pidäkkeettä. Niin en ollut nähnyt kenenkään ihmisen surevan. Tiesin kissan surun, mutta en ymmärtänyt kuolemasta vielä silloin.
***
Se tulee öisinä aaltoina, havahdus ikkunasta silmiin porottavaan valosaasteeseen, ja äkkiä muistan olevani kuolemassa.
16-vuotiaana tajusin kuoleman. Olin niihin aikoihin hyvää vauhtia tulossa itsekseni. Kehoni oli alkanut vuotaa elämää, jota oli edessä paljon, mutta rajallisesti. Olin alkanut kirjoittaa. Olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa minulla oli omana jotain, minkä voisin myös menettää. Jonain aivan tavallisena iltana ajatuskierteet johtivat siihen, että tieto kuolemasta kaatui mieleni päälle kuin lieju, enkä puoleen vuoteen voinut nukkua kunnolla.
Miksi edes eläisin, kun kuitenkin tulisin kuolemaan. Miksi vaivautuisin rakastamaan jotain, minkä kuitenkin menettäisin. Katselin nuoruudessaan väriseviä ystäviäni läheltä, ja tunsin kateutta ja sääliä. Heitä kohtalo ei tuntunut kangistavan, päiväperhoja, kevyitä olentoja.
Lopulta lamaannus alkoi kuitenkin hellittää. Jatkoin elämääni kuoleman kanssa.
***
Niin kuin minun ihmissuruni, myös kissan kaipaus lientyi lopulta. Vuotta myöhemmin tuli uusi juoksuaika ja uusi raskaus. Syntyi kaksi sysimustaa pentua, kummallakin läikkä valkoista leuan alla. Toinen kiipesi heti, mutta toinen oli heiveröinen ja kuoli viikon ikäisenä. Syötimme eloonjääneelle pennulle maidonkorviketta tuttipullosta. Se kasvoi ja vahvistui päivä päivältä, siitä tuli minun kissani, mykkä sisarus. Se on nähnyt minusta kaiken, mutta en tiedä, mitä se on ymmärtänyt. Mitä muistaa.
Minä katselin, kun sen elämä alkoi. Ainakin se sitoo minut kissaan, kissa itse näyttää olevan kaikesta vapaa.
Minua ja kissaa sitoo yhteen syntymän hetki, elonkehän suurin riski ja ihme. Minä katselin, kun sen elämä alkoi. Ainakin se sitoo minut kissaan, kissa itse näyttää olevan kaikesta vapaa. Se menee ja katoilee miten huvittaa.
Kerran pakkasilla kissa häipyi pitkäksi aikaa. Printtasin katoamisilmoituksia, joita kävin liimailemassa lähikauppojen oviin ja lyhtypylväisiin. Viikon jaksoin toivoa ja tehdä, sitten aloin mielessäni hyvästellä. Kylmässä kissa ei pysy hengissä kauaa. Tein muita asioita, kuljin surussa ja kyljessä tuntui lommo, jonka jäähyväisittä eroaminen jättää.
Yhdeksäntenä päivänä katoamisesta tuli kirkas talviaamu, olin ystävän luona kun sain siskolta puhelun. Parkinsonintaudin taivuttama vanha naapuri oli jäänyt varastossaan kuulostelemaan hentoa ääntä. Kissa oli löytynyt varaston ylisiltä laihtuneena ja kylmissään.
Sain mustan kissani takaisin, mutta nyt sen olemuksessa oli jotain uutta. Kun se kiertyi hellästi jalkani ympärille, tiesin loppuni olevan yhtä lähellä.
***
”Kun [perhosta] katseli, tuntui kuin hyvin ohut mutta puhdas säie maailman valtaisaa voimaa olisi ujutettu sen hentoon ja pikkuruiseen ruumiiseen. Joka kerta kun se lennähti ikkunan poikki, saatoin kuvitella näkeväni rihman elinvoimaista valoa. Se oli kuin sulaa elämää.”
(Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema)
Virginia Woolf kirjoittaa Kiitäjän kuolema -esseessään ikkunaruutua kiertävästä koiperhosesta. Sen epätoivoinen lento on täynnä elämää, mutta ikkunasta avautuvaa laajaa syysmaisemaa vasten näkyy sen pyristelyn mitättömyys. Lopulta kiitäjä putoaa ikkunalaudalle ja jäykistyy.
Myös Woolf veti kuoleman laahusta mukanaan aina joenrantaan asti, johon hukuttautui. Hänen on arveltu sairastaneen masennusta koko elämänsä. Voi olla, että minäkin saisin välillä pakkomielteisiksi yltyvistä kuolemanajatuksistani jonkin diagnoosin. Silti haluan voida puhua kuolemasta asettumatta sairausluokituksiin.
Musta kissa yhdistetään masennuksen sijaan maagisiin pimeän voimiin. Vaikka kissa on ilmeisesti alun perin ollut monissa kulttuureissa hyvän onnen tuoja, keskiajan noitavainot liittivät kissat noituutta harjoittaviin naisiin. Mustasta kissasta tuli kuoleman enne, mutta niin kuin kissa, ei kuolemakaan ole hyvä tai paha, se vain on.
Woolf näkee perhosessa elonsäteen, joka pitää sen tällä puolen rajaa. Ruumiista tuo säde puuttuu.
Kissat ovat suorin yhteyteni kuolemaan. Muitakin on kuollut, mutta eniten olen rakastanut ja menettänyt kissoja. Olen katsonut kuolleita pentuja läheltä, silittänyt niiden kylmiä turkkeja.
Woolf näkee perhosessa elonsäteen, joka pitää sen tällä puolen rajaa. Ruumiista tuo säde puuttuu. Sama säde näkyi nojatuolin selkämystä kiipeävässä kissanpennussa.
Kissanpentu on sylissä hauras, minulla on fyysistä valtaa sen yli. Kun lapsena kiukuttelin, vanhemmat ottivat tiukan otteen joka ei hellittänyt, vaikka potkin ja riuhdoin kaikin voimin. Muistan tuon otteen vieläkin, ja tunteen joka seuraa, kun tajuaa riuhtovansa kertakaikkisesti voimakkaamman sylissä. 16-vuotiaana olisin jo pärjännyt ihmisvoimille, mutta jokin vahvempi oli alkanut saada otetta minusta.
***
”Voima oli silti edelleen läsnä, välinpitämättömästi, valikoimatta, tarttumatta mihinkään erityisesti. Se oli ikään kuin pienen heinänvärisen perhosen vastakohta. Oli hyödytöntä yrittääkään mitään. – mikään ei voinut voittaa kuolemaa, tiesin sen.”
(Woolf: Kiitäjän kuolema)
Kun yöllä herään kuolemanajatukseen, tunnen selittämätöntä kauhua elämää kohtaan, elämää enemmän kuin kuolemaa. Ajattelen ja laskelmoin kaikkea sitä kauheaa, mitä vielä voi tapahtua, ennen kuin kuolema tekee lopun peloista, epätiedosta, levottomasta odotuksesta. Kuolema on syvin turva-ajatukseni: mitä ikinä meneekään pieleen, kuoleman edessä kaikki raukeaa. Mikään sääntö ei pitele, kenenkään ajatus ei paina. Saan olla miten epävarma tahansa, sillä kuolema on aivan varma. Siitä riittää vastapainoksi kaikelle.
***
”Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen.”
(Lispector: Oppiaika)
Viimeisenä kesänään emokissa alkoi valmistella kuolemaansa. Se katoili metsikköön ja menetti ruokahalunsa. Luulimme, että sitä vaivasi sitkeä korvatulehdus. Helteellä kannoin läähättävän kissan järveen ja annoin sen uida rantaan. Ajattelin, että viileä vesi virkistäisi sitä, niin kuin se vilvoitti minua. Mutta kissa taisi vain uida kuolemanhätäänsä. Lopulta röntgenkuvaus paljasti, että kissalla oli pitkälle levinnyt aivokasvain.
Ihmismielen poikkeuskyky tunnetaan: tieto tulevasta helpotuksesta saa nykyhetken kärsimyksen supistumaan. Mielen voimalla selviämme suurenkin kivun yli, keho taipuu luvattuun lohtuun. Eläimen kärsimys on totaalisempaa, kipua ei voi liennyttää lupauksella toipumisesta. On vaikea ajatella niitä vuosia, kun kasvain laajeni kissan päässä ja kärsimys tykytti sen koko olemuksessa, eikä ulospääsyä ollut.
On turha murehtia kuoleman jälkeisestä, sillä ”olemme jo ikuisuudessa”, kuten Lispector kirjoittaa.
Kuvittelen, että välittömässä kokemisen tavassaan kissa lopulta tuntee kuoleman paremmin kuin ihminen, joka yrittää järjellään tarttua tuohon käsittämättömään kappaleeseen. Vain ihmisellä on kokemuksesta irrallinen, käsitteellinen suhde kuolemaan. Muut lajit eivät sitä tarvitse, sillä ne eivät tiedä.
Clarice Lispector kirjoittaa elämisen tunteesta tavalla, jossa tieto kuolemasta on läsnä. Juuri siksi eläminen on niin erityistä. On turha murehtia kuoleman jälkeisestä, sillä ”olemme jo ikuisuudessa”, kuten Lispector kirjoittaa.
Jotkut saavat lohtua lukemalla siitä biologisesta prosessista, jolla keho lopettaa toimintansa, toiset painavat jotakin hengellistä järjestelmää rintaansa vasten. Sanotaan, että vanhemmiten jokainen joutuu kehittämään kuolemasuhteen, mutta ei se välttämätöntä ole. Ei kuolemaa tarvitse valita kumppanikseen, valinta on jo tehty. Kuolema on koodattuna jokaiseen elävään kehoon alusti asti, eikä se odottele, että olemme tulleet tutuiksi.
***
Kun kuolema kehrää sylissäni, se antaa merkityksen kaikelle. Kuoleman peruuttamatonta pimeää vasten kaikki vielä elävä säkenöi.
Haen katseyhteyttä kissaan, etsin sen silmistä läikähdystä, tunnistatko? Ei kysyä voi, mutta hakea, aavistella. Kissa on kaukainen rakastettu. Se on mykkä niin kuin kuolema, josta en voi elävänä tietää mitään. Silti voimme tunnustella toisiamme.
Kissa puskee kättäni vasten, mutta hetkeä myöhemmin säntää liikahduksen perään heinikossa. Se näkee jotain elävää. Pehmeällä tappajantassullaan se liiskaa hyönteisen, ja kumartuu sitten tarkastelemaan saalistaan.
”Kamppailu oli päättynyt. Pieni vähäinen olento tunsi nyt kuoleman. Kun katsoin kuollutta perhosta, tuo suuren voiman pieni merkityksetön voitto niin vaatimattomasta vastustajasta täytti minut ihmetyksellä. Juuri niin kuin elämä oli tuokio sitten ollut ihmeellistä, niin nyt oli kuolema ihmeellinen.”
(Woolf: Kiitäjän kuolema)
Kirjallisuutta:
Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, suom. Tarja Härkönen, Teos 2017
Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, suom. Jaana Kapari-Jatta, Teos 2013
Essee on ilmestynyt alunperin Nuoren Voiman Kumppanit-numerossa (6/2019). Nuoren Voiman voi tilata kotiin tästä.
