”Olin mykologi, itseoppinut” - harha-askelia sivilisaation reunalla

What do you do when your world starts to fall apart?

I go for a walk, and if I'm really lucky, I find mushrooms.

 

– Anna Loewenhaupt Tsing1

 

. . . . . . . . .

 

Käännettyään kaupungille selän – vaikka vain hetkeksi – saattaa löytää edestään aarteen.

Jos lykästää.

Lähistöllä on kenties toinenkin.

 

. . . . . . . . .

 

1980-luvun alussa Neuvostoliiton komentotalous alkoi natista liitoksissaan. Parin vuoden kuluttua rakennelma nitkahteli jo kuuluvammin; sitten, 1990-luvulle saavuttaessa, koko hökötys romahti. Tehtaat seisahtuivat, tavaraliikenne tyrehtyi, palkat jäivät maksamatta, kolhoosien ruoantuotanto ehtyi, hyperinflaatio ravisteli kansaa. Kroonisen elintarvikepulan kurimuksessa huomattava osa niin kylien kuin kaupunkienkin väestöstä lähti vasut ja muovikassit kourassa lähimetsiin – tekemään sitä, mitä jo vuosisatojen ajan oltiin vastaavissa tilanteissa tehty.

Lukemattomat entiset neuvostokansalaiset saivat talven 1991 saapuessa olla onnellisia, että he olivat onnistuneet pitämään yllä kosketusta asutusta ympäröivään mykosfääriin. Puolivillaisesti modernisoiduissa yhteisöissä oli säilynyt sienistön tuntu.

Murtuman hetkessä sienimetsään astuminen on usein käytännön välttämättömyys. Samalla tehdään symbolinen rajanylitys, luopumisen ele. Sienestys kantaa aina sisällään antisivilisatorista juonnetta – vaikka vain tiedostamatonta. Se on mikrotason omaehtoisuutta; kasvutalouden myyttien, riippuvuuksien ja ideologioiden huomasta poistumista.

Sienimetsässä otetaan harhailevia, mutta konkreettisia askelia kohti prekaaria elämää edistyskertomusten ulkopuolella.

 

. . . . . . . .

 

(...) We keep on

                      looking for mushrooms

until we're obliged (an engagement or the fact

                       the light's failing) to stop. Only for

some such reason do we leave the woods (unless,

                       by then, we're lost).

 

                                                                                                              - John Cage2

 

. . . . . . . .

 

Keräilypuuhissa kuljeskellessaan tulee tahtomattaankin väistelleeksi tarve- ja tyydytyskeskeisen kasvutalouden määreitä. Saapas painuu mättäälle; teknosfäärin addiktiot alkavat huuhtoutua tiehensä.

Vasu kourassaan sienestäjän on unohdettava tuotantotavoitteet. Kvantitatiiviset vaatimukset sulkeistuvat. On terästettävä aistit, antauduttava kohtaamisen satunnaisuudelle, mentävä minne sattuu. Palkkiona virittäytymisestä saattaa olla onnekkaan, ennakoimattoman yhteentörmäyksen riemu.

Kierosti järkeenkäypää on, että sienestyksessä aktivoituvat kognitiiviset valmiudet ovat juuri samoja, joita sosiaalisen median huomioteknologiat käyttävät hyväkseen hermojärjestelmiämme koukuttaessaan. Keräilijä ei kuitenkaan onnekseen operoi virtuaalisen kitkattomuuden tilassa, vaan harjoittaa konkreettista kohtaamisen ekologiaa. Hän tulee rakentaneeksi maailmoja tässä ja nyt, lajienvälisessä hankauksessa: materiaalisen kohtaamisen aleatorisessa osmoosissa.

Sienestys liikkuu niillä ekologisilla rajapinnoilla, joilla erilaiset olevat osuvat sattuman kaupalla yhteen ja alkavat tuottaa keskenään yhdessäolon ja kuhinan muotoja. Zen- buddhalaiselle avantgardesäveltäjä John Cagelle sienet edustivat vapauden perikuvaa: outoa, anarkista oleilua kaiken järkeistävän rationaalisuuden sekä inhimillisten toiveiden ja halujen tuolla puolen.3

Sienet ja sienikulttuurit hengittävät parhaiten siellä, missä jaksetaan viipyillä, harjoittaa kiireetöntä ilma-alan haistelua ja seudun alitajuisen vireen tunnustelua. Mykofiiliset elämänmuodot lokalisoituvatkin tätä nykyä kapitalismin reuna-alueille: tuottamattomille väliplänteille, joutomaille, haja-asutusalueille, hyödyttömiin ja laiskoihin notkelmiin.

 

. . . . . . . .

 

Sienessä on hauska olla jonkun kanssa

   huudellaan jottei eksytä eri suuntiin

         pidetään välillä tupakkatauko

 

– Pentti Saarikoski4

 

. . . . . . . .

 

Etupäässä Deleuzen ja Guattarin innoittamana rihmastollisuudesta on sukeutunut eräs myöhäismodernin kaupunkilaisakateemiston käsitteellisistä lempilapsista. Ainakin omina yliopistoaikoinani kaikenkarvainen rhizomaattisuus nähtiin vastadiskurssien lähtökohtaisena perushyveenä, hierarkioita purkavan ajattelun tarpeellisena ja välttämättömänä ominaisuutena. Rihmastolliseksi voitiin katsoa teksti, internet, teoskokonaisuus, joukko-organisaation tai pedagogian malli – tai vaikka mikä muu vielä.

Käsite on viime kädessä lainassa sienistöltä. Mutta vaikka poststrukturalistisesti orientoitunut älymystö osaakin fiilistellä teeman liepeillä, se jaksaa kuitenkin harvemmin kiinnostua itse sienistä.

Ironista sinänsä – Deleuze ja Guattari kun alleviivaavat teksteissään nimenomaan rihmasto-ajattelunsa epämetaforisuutta5. Tästä immanentista korjausliikkeestä huolimatta rihmasto-käsitteestä on kuitenkin sukeutunut ennen kaikkea vertauskuva – pikemminkin sovellettava malli kuin konkreettinen keino etsiytyä tekemisiin mykosfäärin kanssa. Internet on edelleen vain ”ikään kuin” sienirihmasto. (Eikä edes ole.)

Ilmiön voi tietenkin ajatella osaksi laajempaa kulttuurillista virtausta, jossa kaikenlainen ekologinen ajattelu rekuperoituu teknosfäärin sisuksiin; kaupunkien lasitorneissahan ekologia on jo aikaa sitten irronnut ekosysteemien konkretiasta ja muuttunut metaforiikaksi. Nykyään kasvuyrityksetkin voivat puhua ”bisnesekosysteemeistä” – samalla kun täysin rinnoin osallistuvat monimuotoisten luonnonympäristöjen hävittämiseen. Antikapitalisti tai ei, sangen harva Mille Plateaux'sta inspiraatiotaan kalasteleva nykyajattelija kytkee ajattelunsa praktiikkaa faktuaaliseen sienten kanssa puuhasteluun. Suppilovahverot kun eivät liene riittävän deterritorialisoituneita.

Ilahduttavia poikkeuksiakin löytyy. Ajatteluani valaisi viime syksynä antropologi Anna Lowenhaupt Tsingin maanmainio ja monikäyttöinen The Mushroom at the End of the World. Kirjassa hahmotellaan ajattelua, jonka haluaisin mieltää laajassa mielessä mykologiseksi6.

Teoksessaan Tsing käsittelee antropologian, ekologian, feministisesti orientoituneen kriittisen teorian sekä poliittisen taloustieteen keinoin ”maailman arvokkainta sientä”, sangen harvinaista matsutakea7. Sen kasvu, keruu, osto, myynti, käyttö ja kulttuurihistoria muodostavat hämmentävän monimuotoisen ja ristijännitteisen kokonaisuuden globaalin kapitalismin reunamailla.

Tsingin kirjoituksissa kerrotaan matsutaken 800-luvulle asti ulottuvasta kulttuurihistoriasta Japanin rituaalisena sekä kulinaarisena aarteena; sen ekologisesta roolista runneltujen metsäympäristöjen selviytyjämykorritsana; Oregonin tehometsätalouden jälkeensä jättämistä  havupöheiköistä elantoaan etsivistä kerääjäyhteisöistä; sienen mutkikkaista, transkontinentaalisista kauppareiteistä, joiden varrella sienenkeruun epäskaalautuvat, partikulaariset ja monenkirjavat tulokset hiljalleen suodattuvat ja kääntyvät kapitalismin käyttövoimana toimivaksi abstraktiksi markkina-arvoksi. Ja vielä muustakin.

Aihe on jo sinällään kiehtova. Aivan erityisen lukukokemuksen Tsingin teoksesta tekee kuitenkin sen pyrkimys etsiä mykosfääristä toisenlaisen elon ja olon praktiikoita. Katse kääntyy tyhjän spekulaation asemesta sienistöön ja sen kanssa elämisen konkretiaan. Sienten etsimiseen ja käyttöön pureudutaan elämänmuotoina, jotka kenties voivat tarjota ”kollaboratiivisen selviytymisen” malleja teollisen sivilisaation hajoamisen aikakaudella. Sienet ovat Tsingille kapitalismin jälkeisen tilan tienviittoja.

Ekokriittinen ajattelu etsii usein arkhimedeen pistettään paikoista, jonne kapitalismi ei mukamas vielä ulotu. Alkuperäiskansat, esiteollinen menneisyys, koskemattomaksi mielletty luonto… Näitä reittejä kulkiessa päädytään sangen usein kuvitteellisiin, utooppisen nostalgian sävyttämiin epämaisemiin. Anna Tsingin teoksen ehdottaman mykologian hyveenä (sen konkreettisuuden ohella) on, että se pyrkii löytämään elämän mahdollisuuksia sieltä, minne kapitalismi ei enää ulotu. Puhe on niistä olemisen muodoista, jotka voivat nousta tulevista raunioista. Sekä siitä elämästä, joka on koko ajan mahdollista kapitalismista huolimatta.

 

. . . . . . . .

 

                                              When we find mushrooms in

                        perfect condition, we have a

                                            musical delight (not that

                      arising from being on the beat:

just the pleasure of coincidence).8

 

. . . . . . . .

 

Sienestäjä voi siis kenties paeta kapitalistista haltuunottoa. Mutta mykosfääri itse on jotain tyystin toista. Se ei millään muotoa tyhjene törmäyspintoihinsa ihmisten kanssa. Perusteellisemman tarkastelun myötä se itse asiassa osoittautuu suunnattoman laajaksi ja huokoiseksi, koko elonkehän kattavaksi hämärän valtakunnaksi, jolla on sangen vähän tekoa minkään ihmiselle tutun olemisen muodon kanssa.

Sienistö on kaikkialla eikä missään, sijaitsee käytännöllisesti katsoen joka paikassa. Näkösälle se suostuu kuitenkin vain harvoin. Paljaalla silmällä tuskin erotettavia, hiuksenohuita hyyfejä kulkee lähestulkoon kaikkialla: ne risteilevät halki maaperän, puuston, rakennustenkin. Sienirihmastot läpäisevät lähestulkoon kaikki Maan biomit. Ilmakehäkin on itiöitä sakeanaan – stratosfääriin saakka. Tästä huolimatta mykosfääri on kerta kaikkiaan huonosti läsnäoloistuva, tuskin edes olemassa – ainakaan länsimaiselle subjektille, joka ei suostu hyväksymään olemassaoleviksi kuin empiirisesti hyvätapaiset, tarkkarajaiset ja laskennallisesti ennakoitavat kohteet. Sienistö ei sellaiseen taivu. Antti Salmisen sanoin sienistö elää ”olioisuuden rajalla”9.

Kuvaavaa on, ettei oman kielemme ilmaisuvoima riitä tekemään erotusta edes sieni-eliön (fungus), sienirihmaston (mycelium) ja tiettyjen sienten aika ajoin esiinpunkeavien itiöemien (mushroom) välille, niin luonnonläheiseksi kuin suomalaisuutta mainostetaankin. Kuusikankaalla näköpiiriimme ilmaantuva viehkeä tatinlakki on vain häviävän pieni osa maanalaista mykorritsaa: aavemaista, puuston kanssa symbioosissa elävää puoliolentoa, jonka rihmat punoutuvat osaksi koko metsäekosysteemin suunnattoman monimutkaista viestintä- ja hermojärjestelmää. Kouriintuntuva, poimijan havaintokentässä selkeästi hahmottuva sienikukinto on vain osatotuus, metonyyminen merkki sienistön kaikkialle ulottuvasta vallitsemisesta, ikään kuin pieni myönnytys maanpäälliselle oliometafysiikalle.

Sienten ”salainen elämä” on vielä eläimiä ja kasvejakin mystisempää. Vain kymmenesosa sienilajeista tuottaa edes poimittavia sieniä, ja vain kymmenesosa poimittavista sienistä on taksonomisesti luokiteltu10. Mykosfääri on itsessään kokonaista mahtavuusluokkaa suunnattomampi, hämärämpi ja fraktaalisempi kokonaisuus kuin osaamme edes kuvitella. Hyperobjekti par excellence – kummallinen valtakunta, josta Salminen puhuu ”Maan materiaalisena tiedostamattomana”11.

Mykosfäärin rytmit ovatkin sivilisaation näkökulmasta outoja, epätasaisia ja arvaamattomia12. Niiden kokonaisvaltainen haltuunotto on lähestulkoon mahdotonta. Niille voi ainoastaan antautua. Ne saattavat vapauttaa, voivat eksyttää, mutta varmuuden, tasaisen kasvun tai ontologisen vakauden takaajiksi niistä ei ole.

 

. . . . . . . .

 

   During the

transit strike in

New York City many people became

 hitchhikers. I

picked up a South

American. We got into a

conversation. He turned out to be a composer

whose principal hobby was hunting

wild mushrooms.13

 

. . . . . . .

 

Mykologinen praktiikka tarkoittaa konkreettisen, satunnaisen ja kontignentin asettamista abstraktioiden, käsitteellistyksien sekä metaforien edelle. Mykologia on käytännön keskipakoisuutta – tunnustelevaa kohtaamista oudon, universalistista haltuunottoa välttevän Toisen kanssa.

Tsingin mukaan sienten keruu edellyttää silmää konkretialle: kulloisenkin alueen ja paikan ainutlaatuisuuden tarkkaamista. Eräs The Mushroom at the End of the Worldin keskeinen käsitteellinen konstellaatio jännittyykin skaalautuvuuden ja skaalautumattomuuden välille.

Skaalautuvat projektit ovat sellaisia, joiden mittakaavaa voi mielivaltaisesti kasvattaa perustavan rakenteen muuttumatta miksikään. Tämä on kasvuyrityksen ihannemalli. Hyvin toimiva teknologis-teollinen projekti skaalautuu vaivatta; monistuu maantietellisten, biotooppisten ja kulttuurillisten erojen yli, tuottaen yhtenäisiä, franchise-henkisiä monokulttuureita: hesburgereita, maissipeltoja, iphoneja, moottoriteitä, r-kioskeja, bitcoineja, abc-huoltoasemia.

Skaalautumattomuus kuuluu puolestaan ominaisuutena järjestelmille, jotka on sidottu omaan mittakaavaansa, oman paikkansa laatuun.  Skaalautumatonta ei voi mielivaltaisesti laajentaa eikä rajatta kasvattaa ilman, että se lakkaa toimimasta toivotulla tavalla. Useimpia sienilajeja on mahdoton viljellä. Niitä ei yksinkertaisesti saada kasvamaan hallituissa ja vakioiduissa viljelyolosuhteissa, irrallaan ekologisten paikallisympäristöjen kompleksisista suhdeverkoista. Kysykää vaikka japanilaisilta: saarivaltakunnassa on vuosikymmenten ajan etsitty keinoa saada itsepäiset matsutaket taipumaan plantaasiviljelmien kurinalaisiin riveihin. Ongelma lienee ratkeamaton. Viljelymatsutaken mahdollistava innovaatio olisi silti imaginaarisen painonsa väärti kultaa.

Metsäsienten kanssa yhteistoiminnassa kehittyvät olemisen muodot ovat voittopuolisesti omalaatuisia, skaalautumattomia. Tässä lieneekin yksi syy siihen, että sienillä on mahdollisuus muotoutua edistysfantasioistaan juopuneen teollisen sivilisaation vastavoimaksi. Humukseen sotkeutuneita puoli-olioisia rihmastoja ei voi yhtenäistää ja paketoida. Edes sienten kasvupaikkoja tahi -aikoja ei voi luotettavasti ennustaa. Ryppäitä nousee paikasta ja vuodesta riippuen hieman minne sattuu14. Joidenkin lajien kasvusyklit saattavat olla vuosikymmeniäkin pitkiä. Mikäli ovat syklejä ollenkaan.

Sienistö elelee kaaoksen rajamailla.

Mikäli aarteita löytyy, tapahtuu se mykorritsain oikusta.

 

. . . . . . . . .

 

Tapasin viime vuonna kainuulaisessa taiteilijaresidenssissä nuoren australialaisen kuvataiteilijan, joka oli erityisen kiinnostunut survivalismista. Erityisesti erätaidot ja luonnossa liikkuminen kiehtoivat häntä. Syyskuun pimenevinä iltoina kerroinkin keittiön pöydän ääressä hänelle kaiken minkä suomalaisesta luonnosta tiesin.

Uusi ystäväni oli erityisen innostunut kuulemaan sienilajeista. En ole alan varsinainen asiantuntija, mutta silti onnistuin ällistyttämään itsenikin sillä käytännön tietouden määrällä, jonka kykenin tälle nuorukaiselle muistipoimuistani rutistamaan. Tärkeintä oppimaansa harvoin tiedostaa – etenkään silloin, kun kyse on ylisukupolvisista perinteistä.

On yhtä kaikki jotenkin pysäyttävää tavata ihminen, jolla ei ole hajuakaan siitä, mikä tatti on.

Osaan itse erottaa suomalaisessa metsämaastossa ulkonäöltä kenties tusinan verran ruokasieniä, ja pidän tätä melko proosallisena, arkipäiväisenä luontotuntemuksen muotona. Australialaisen ystäväni käsitysavaruudessa taito kuului kovan linjan preppaajien työkalupakkiin. Melbournen kaupunkikeskustassa kasvaneelle sienituntemus oli maastohousuisten, jalkajousin varustautuneiden arpinaamojen yksityisomaisuutta.

Sienet eivät kuulu australialaiseen arkipäivään juuri millään tavalla. Ymmärrettävää sinänsä: niitten kanssa väleihin ryhtyminen edellyttää aina paikallisympäristöön juurtumista, ylisukupolvisia perinteitä sekä tietoketjuja. Australian (brutaalin väkivaltaisen) kolonisaation rytinässä mantereen paikallisperinteet hävitettiin tyystin – ja niiden mukana tietämys sienistä. Mykosfäärin tuntu kadotettiin.

Osansa on myös anglosfäärin ja eritoten britti-imperiumin sienivastaisella kulttuuriperinnöllä. Etnomykologipariskunta Gordon ja Valentina Pavlovna Wassonin klassisen (ja kertakaikkiaan loistavan!) Mushrooms, Russia and Historyn mukaan maailman kulttuurit ovat jaettavissa karkeasti ottaen mykofobisiin ja mykofiilisiin15. Angloamerikkalaiset maat ovat globaalisti vertailtuna verrattoman sienivihaisia. Ylimalkaan valistuksen perintöä, kasvutaloutta ja teknologista uljautta liputtanut Länsi on historiallisesti ollut erittäin mykofobinen – ja levittänyt sienikammoisuuttaan kaikkialle, minne on armeijoineen ja sotalaivoineen tuppautunut.

Idässä sienet ovat integroituneet kulttuuriin kaikin puolin kattavammin, Baltiasta aina Japaniin saakka. Latviassa jokasyksyinen sienihullutus on onnistuttu nostamaan peräti kansallisurheiluksi. Venäjällä siententunnistusta opitaan jo lastenloruista. Kaukoidässä sienten lääkekäytöllä on puolestaan pitkät perinteet. Itäinen kontemplatiivisuus ja mystiikka tuntuvat kulkevan käsi kädessä mantereen mykofilian kanssa.

Suomessa kallistutaan etupäässä fobian puoleen. Itärajan tuntumassa tapahtunut kulttuurinvaihto loiventaa sienikammoa rahtusen, mutta keskimääräiselle suomalaiselle sienet ovat edelleen outoja, vieraita ja hieman äklöjä otuksia. Niitä syödään täällä kansalaista kohden alle puoli kiloa vuodessa; vertailun vuoksi aasialaiset yltävät keskimäärin yli 20 kilon vuosikulutukseen1617.

Saankin kiittää lapsuudessani tehtyjä lukuisia sieniretkiä sekä hiirenkorville lehteiltyä Mauri Korhosen Sienestäjän taskukirjaa siitä, että osasin välittää australialaiselle ystävälleni yhtään mitään18.

 

. . . . . . . .

 

Arkaaisen alkusuomalaisuuden tai kansallis-etnisen alkuperän etsijöille sienet tuskin tarjoavat paljon. Identiteettisymboleiksi niistä on näet vain vaivoin. Ne paikantuvat ontologisesti liian reunalle – mykosfäärin epäolioiseen muhjuun eivät ihmisapinan haikailemat eheät minäkertomukset tartu.

Eivät imperiaalis-falliset valtiorakennelmat tai muut identitääriset projektit sienistä juuri perustakaan. Yhdenkään kansallisvaltion lipussa ei koreile muhkea tatti, viehkeä valmuska tai runsas kynsikäsesiintymä. Puita, käärmeitä, lintuja, härkiä sun muita luonnonolevia (usein enemmän tai vähemmän maskuliinisia) nationalismin väljähtyneessä ikonografiassa kyllä vilisee, vaan ei sieniä. Kalevalassa – tai muuallakaan Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa – ei sieniä tapaa. Eikä sen enempää juuri muissakaan kansalliseepoksissa. Eräiden legendojen mukaan Buddha tosin kuoli syötyään sieniaterian.

Symbolikäytössä sieniä tapaa lähinnä mesoamerikan esikolumbiaanisesta taiteesta. Tajunnallisia ulottuvuuksia avaavien ominaisuuksiensa ansiosta niillä on myös vankka asema useiden esoteeristen traditioiden kuvastoissa19. Sienet ovat edustaneet alamaailmasta, gnostilaista kääntymystä: porttia toiselle puolen, Gaian pimeään kohtuun. Salatieteellisissä perinteissä laikullinen lakki tarjoaa symbolisen pääsyn minäkokemuksen luhistumiseen. Siperian shamanistisissa kulttuureissa kärpässienillä on ollut myös määrätty asemansa. Suomalaiseenkin tietäjälaitokseenkin ne lienevät muinoin kuuluneet – kunnes skandinaavinen sima korvasi psykedeelit transsitilaan pääsyn välineenä.20

 

. . . . . . . .

 

Rajatilakokemukset, maan tuoksu, limaisuus, asubjektiivinen määrittymättömyys, arkaaisen esikäsitteellisyyden kaiut… Mykosfääri tuntuu vetävän puoleensa kaikenkarvaisesta valistuksesta, edistyksestä ja identiteettiprojekteista kyllikseen saaneita, mystikkouteen taipuvaisia tyyppejä. Esimerkiksi sopii Pentti Saarikoski, moderniteetilta reilusti turpaan ottanut modernisti, joka kääntyy elämänsä illassa mykosfäärin puoleen.

Entinen edistyksellisen kommunismin ”delegaatio ja teoria”, Euroopan turuilla ja toreilla viihtynyt kosmopoliitti hylkää viimeisinä vuosinaan modernistiset utopiat ja vetäytyy syrjäiselle ruotsalaiselle saarelle tutkimaan esisokraatikkoja ja itäistä mystiikkaa. Konsumerismiin, kasvavaan teolliseen tuotantoon ja läntisiin utopioihin hän on ehtinyt pettyä jo moneen kertaan21. Tjörnin kauden viimeisessä kokoelmassa Hämärän tanssit sienet ja sienestys ovat jatkuvasti läsnä.

Saaren tuulisissa maisemissa vaeltava sivilisaation, kasvutalouden (ja oman alkoholisminsa) runtelema vanha piippalakki käy toistuvasti poimintapuuhissa. Hän julistaa:

Olin mykologi, itseoppinut

   menin metsään otin käteen

         tarkastelin väriä, puraisin palan kielelleni

maistelin syljin pois

     Nyt olen täällä 22

Saarikosken alter egon, Skoteinos-Hämärän on täytynyt opetella sienten tunnistamisen taito uudelleen, omaehtoisesti; teknologisoituneen yhteiskunnan rautahelmoissa vietetyt vuodet kun ovat formatoineet häneltä tämän arkaaisen ihmisolemisen aspektin. Taidon uudelleen opittuaan hän voi julistaa olevansa todella ”täällä”: olemassa, läsnä.

Ennenaikaisesti vanhentunut, katkeroitunut ja masentunut ex-modernisti kokee Tjörnin tuulisissa maisemissa ainoita aidon jäljellä olevia ilon pilkahduksia, kun hän keräysreissulta kotiin palatessaan ”katselee tatteja ylpeällä silmällä”23.

Reaalikommunismin osoittauduttua painajaiseksi ja läntisen kapitalismin paljastuttua viihteen, hygienian ja kontrollin täyteiseksi pehmovankilaksi on sienimetsään eksyminen kenties ainut mielekäs vaihtoehto. Siellä ei ainakaan tarvitse suunnata mitään kohti. Suurten eurooppalaisten edistyskertomusten jälkeisessä epäuskon tilassa, jossa ”filosofiat ja politiikat taittuvat kuin kuivat oksat”24, sienten puoleen kääntyminen tuottaa muinaisperäistä, hämärää gnosiksen riemua.

Saarikosken Skoteinos liikkuu valon ja pimeyden välimailla, puoliksi kuolleena, puoliksi elävänä, osittain maatuneena rajatilafiguurina; tässä tilassa hänen kokemansa yhteys sienten valtakuntaan ei tietenkään ole sattumaa. Kuten sienitutkija Paul Stamets kirjoittaa, sienet ovat ”elämän ja kuoleman rajapintaeliöitä”25.  Niiden rooli on muuttaa elävä kuolleeksi – ja joskus toisinkin päin.

 

. . . . . . .

 

We have turned

around: we live in another direction.26

 

. . . . . . . .

 

Sienten kanssa oleilu vaatii raja-alueilla häälymisen kykyä: valmiutta kulkea hienosäikeisen, ambivalentin konkretian muhjuisissa labyrinteissa. Ymmärrys sienistä on ymmärrystä hämärästä, Toisista Laaduista.

Mykologilta edellytetään hienovaraista distinktiokykyä: on kärsivällisesti opiskeltava ne tunnusmerkit, joiden perusteella erottaa lajit ja tyypit toisistaan. Sienistön äärellä vaaditaan lisäksi kykyä sietää hetkiä, joissa terävinkin erottelukyky osoittautuu riittämättömäksi. Sienet kun ovat arvaamattomia, monimielisiä ja viime kädessä välinpitämättömiä ihmisten suhteen. 

Kirkkaus, varmuus ja turva jäävät saavuttamatta. Sekasienimuhennosta syödessään voi helposti tuottaa itselleen arkkimykofobisen kokemuksen. Tarvitsee vain antaa periksi jossittelulle, neuroottisen epäilyn kierteelle: olenko sittenkään täysin varma, että metsästä löydetyt lakit olivat sitä miltä näyttivät? Äkisti suussa käännelty massa tuntuu vierasesineeltä. Siihen alkaa projisoitua tuntemattoman pelko, pian peräti kuolemankauhu. Entäpä jos… Sieni paljastaa vaarallisen, potentiaalisesti demonisen puolensa.

Eipä ihme, että H.P. Lovecraftin kosmisen, paranoidin kauhun piiskaamat visiot ovat pullollaan eri sorttisia sieni-olentoja ja mykokummajaisia. Ksenofobisesta näkökulmasta katsoen mykologia onkin toismaailmainen salatiede; kurottumista kohti kiellettyä, kosmista pimeyttä:

This is the hour when moonstruck poets know

What fungi sprout in Yuggoth, and what scents

And tints of flowers fill Nithon’s continents

Such as in no poor earthly garden blow. 27

Mykofobia on pohjimmiltaan ennakoimattomuuden ja määrittelemättömyyden pelkoa. Sienistö on ambivalentti, outo – ei hyvä eikä paha. Eikä oikeastaan edes hyvän ja pahan tuolla puolen, vaan tyystin toisissa ulottuvuuksissa.

 

. . . . . . . .

 

Tuonpuoleisuudestaan ja ajoittaisesta kammottavuudestaan huolimatta mykosfääri kannattelee meitä. Ilman sienirihmastoja koko lailla kaikkien tuntemiemme ekosysteemien ravintokierto tyssäisi kuin puskutraktorin kauhaan. Sienistön lakatessa vallitsemasta mekin lakkaamme. Se on lähes kaiken tuntemamme elämän ylläpitäjä.

Mutta toivon tai pelastuksen merkkejä sieltä on turha ryhtyä etsimään.

Sienillä on tarjota jotain tyystin toista.

Jos lykästää.

 

. . . . . . . .

 

Palataan vielä Anna Tsingin kirjaan.

Sen ansio on nähdäkseni pyrkimyksessä kääntää katseemme kohti mykosfääriä – ja samalla kohti todellisia mahdollisuuksiamme jatkaa elämää kapitalismin raunioilla. Kirjan esittämä mykologinen kysymys on meidän oma kysymyksemme: kuinka jatkaa elämää fossiilisen modernin raunioittamissa biosfääreissä, ympäristöissä, jotka ovat jo suurimmassa osassa maapalloa kiistämätöntä todellisuutta? Kuinka selvitä tulevaisuudesta ilman uusia antroposentrisiä myyttejä – uusia selkeyden, kirkkauden ja ekspansion haaveita?

Sienistön mukana ajatteleva kykenee kenties katsomaan vaurioituneella planeetalla elämisen pulmia silmästä silmään ja silti säilyttämään itsellään hämärän elinvoiman kipinän – sekä tunnun olemisen lohdullisuudesta. Tsingiläisen mykologin on hyväksyttävä tulevaisuus, jossa Edistyksen narratiivit ovat viimein lakanneet toimimasta; on kyettävä katselemaan modernisaation arpia ilman Edistyksen aurinkolaseja.  Tämän lomassa voi ryhtyä etsimään satunnaisen kohtaamisen, kontignenssin ja muhjun hämärää riemua.

Mykologin on pysyteltävä kiinni niissä kiistämättömissä todellisuuksissa, joita niin monet kirjoittajat pyrkivät tätä nykyä pikemminkin väistelemään, vaikka toista väittäisivätkin: on osattava ajatella fossiilikapitalismin aiheuttamaa hävitystä, käynnissä olevaa ekokatastrofia, köyhtyviä elinympäristöjä; tätä yhteisesti asuttamaamme antroposeenista tilaa ja aikaa – ja tehtävä se ilman pyrkimystä pystyttää uutta selkeyden, ratkaisun modernistista myyttiä. Mykologi ei ole mytologi.

On vain hengitettävä: havainnoitava sitä, mitä liepeillä tapahtuu.

 

. . . . . . . .

 

We only need boots, basket, paper bags,

and knife.28

 

• 1. The Mushroom at the End of the World, s. 1
• 2. ”Mushroom Book”, s. 126-127.
• 3. Ks. ”Sounds and Mushrooms”, The New York Times.
• 4. Ks. Hämärän tanssit, s. 15.
• 5. Esim. Mille Plateaux, s. 89, 97.
• 6. Tarkoitan tämän tekstin puitteissa ”mykologialla” siis muutakin kuin sienten luonnontieteellistä tutkimusta.
• 7. Suomeksi tuoksuvalmuska t. männyntuoksuvalmuska.
• 8. Cage, ”Mushroom Book”, s. 144.
• 9. Antti Salminen: ”Joitain huomioita sienistä – eli miksi pimeä ekologia ei ole tarpeeksi pimeää”, s. 86.
• 10. Paul Stamets: Mycelium Running, s.10-11.
• 11. Salminen, sama.
• 12. Syvällisemmän perehtymisen myötä mykosfäärin rytmiikoista voisi kenties alkaa kehitellä vastavoimaa niille maanviljelykulttuurin tuottamille ontologisille umpikujille, joita Timothy Morton kritisoi kokoomanimellä agrilogistiikka. Ks. Dark Ecology, s. 38-.
• 13. Cage, ”Mushroom Book”, s. 132.
• 14. Parhaat kanttarellipaikat saattavat säilyä vuodesta toiseen samoilla kohdin – mutta ne ovatkin parhaita kanttarellipaikkoja juuri tästä syystä.
• 15. Ks. Wasson & Wasson: Mushrooms, Russia and History. Mykofobisissa kulttuureissa sieniä kohtaan tunnetaan inhoa ja suhteetonta pelkoa; ne assosioidaan vaaraan, kuolemaan, köyhyteen ja noituuteen. Mykofiilisissa kulttureissa sieniin liitetään puolestaan ihastuksen, uteliaisuuden, jopa hellyydenkin tunteita.
• 16. "Suomalaiset syövät sieniä vähän ja väärin", YLE Uutiset 23.9.2015
• 17. Suomalaisia riivaava epäluulo rihmastollista olevaa kohtaan tuntuu käyvän yksiin useiden kansallisneuroosiemme kanssa – eräänä esimerkkinä suomalaisten ylikorostunut ja epäterve hygieniavimma. Täällä ”hyvään rakennustapaan” on vuosikymmenten ajan kuulunut mykofobinen tilkitseminen, eristäminen ja myrkyttäminen, so. kemiallisesti suoritettu totaalinen puhdistussota, jonka tarkoituksena on hävittää sienistö kokonaisuudessaan. Tuhovimma kääntyy itseään vastaan: sen myötä katoavat hyvälaatuiset kasvustot ja massatuhoista selvinneet rihmastolaadut ovatkin sitten niitä kaikkein myrkyllisimpiä. Allergiat, yliherkkyydet ja toksisuudet riivaavat mykofobista kulttuuria.
• 18. Eikä se silti ollut helppoa. Yrittäkääpä huviksenne miettiä, mitä mustatorvisieni, herkkutatti, viinihapero tai lampaankääpä saattaisivat olla englanniksi. Vinokkaista, vahveroista, malikoista, kuukusista, tuhkeloista tai haarakkaista nyt puhumattakaan. Sienien nimistö ei yleensäkään käänny kielestä toiseen kovinkaan systemaattisesti tai hyvätapaisesti. Tämä kertoo jo sinänsä sienituntemuksen paikallisesta ja partikulaarisesta luonteesta.
• 19. Carl de Borhegyi, ”Breaking the Mushroom Code”.
• 20. Anna-Leena Siikala: Suomalainen shamanismi. s. 238.
• 21. Saarikosken myöhäiskauden antisivilisatorisesta ekologiasta, mystiikasta ja gnostilaisuudesta, ks. Pauli Pylkön tulkintaa: ”Saarikoski – ahdistus ja tunnustus”, erit. s.195-198 ja 238.
• 22. Hämärän tanssit, s. 6.
• 23. Sama, s. 10.
• 24. Sama, s. 5.
• 25. Stamets, Mycelium Running, s. 1.
• 26. Cage, ”Mushroom Book”, s. 124.
• 27. Lovecraft, Fungi from Yuggoth.
• 28. Cage, “Mushroom Book”, s. 134.