Gösta Sundqvist Saara Aalto

Onko rock-elämäkerta poltettava?

Essee
|
Antti Hurskainen
|

Ihmisen elämä on surkean lyhyt. Paitsi rockin suurmieselämäkerrassa, joka nuottaa pohjaa myöten lapsuuden aluslevät eikä osaa käsitellä löydöksiään. Rock-elämäkerran lukeminen pitäisi aloittaa keskeltä ja lopettaa saman tien. Siksi nopeasti toteutettu teos Saara Aallon suosionhetkistä saattaakin toimia paremmin.

 

Olen vuotta nuorempi kuin Hanson-yhtyeen nuorin jäsen. ”MMMBop”-single ilmestyi keväällä 1997, jolloin kävin peruskoulun neljättä luokkaa. Pidin kappaletta lapsellisena samalla varmuudella kuin omenaa hedelmänä. Suomessa Hanson-ilmiö oli jo laantumassa, kun WSOY toi markkinoille Jeremy Casen teoksen Hanson – meidän tarinamme (1999). Myynti ei vastannut odotuksia, ja vuosituhannen vaihteessa Hanson-kirjaa löytyi kasoittain alelaareista. Ostin sen ironiseksi syntymäpäivälahjaksi ystävälleni. Kaltaisenani vakavan rock-musiikin ystävänä hän ymmärsi kaksinkertaisen silmäniskun: naiivi pop-tuote, lapsiyhtye, josta oli tehty oikein elämäkerta.

Hanson-teos ei ollut aikanaan yksin. Nylon Beat, Tiktak, Spice Girls, Ricky Martin ja Backstreet Boys päätyivät kaikki elämäkertamaisen fanikirjan aiheeksi. Teokset oli laitettu alulle suosion aallonharjalla, mutta kirjoittaminen, kustantaminen ja joissain tapauksissa kääntäminen vie aikansa.

Vaikka Hanson – meidän tarinamme olisikin saatu suomalaisiin kirjakauppoihin ”MMMBopin” voimasoittoviikkoina, olisin ylenkatsonut sitä. Konservatiivisessa nuoruudessani ajattelin, että tietokirjoja kuuluu kirjoittaa suurmiehistä ja -naisista. Rock-teokset käsittelevät lähinnä The Beatlesia tai Janis Joplinia, joka on kärsinyt.

Olin omaksunut hyvin suomalaisen tavan suhtautua kansien väliin painettuun sanaan. Kirja levisi metsäläisten joukkoon vasta äskettäin ja on siksi vakava asia, Abckirian nöyrä jälkeläinen. Märkäkorvien pitäisi opetella lukemaan eikä ainakaan kuvitella, että heistä itsestään kirjoitettaisiin kirjoja. Vasta kun surmaa piispan järven jäällä, kaatuu Münchenin olympialaisissa tai levyttää kaksikymmentä pitkäsoitollista suomirockia, on saavuttanut riittävästi tullakseen kronikoiduksi.

Vaikka suurmiehen arkkityyppi on edelleen Kekkonen tai joku hänen variaationsa, suomalaisilla elämäkertamarkkinoilla kerrotaan nykyään monenlaisten ihmisten tarinoita. Syksyn 2017 uutuuselämäkertojen päähenkilöistä saa muodostettua tilkkutäkin: Mannerheim ja Kalle Päätalo siellä, vapaaottelija Makwan Amirkhani ja ravintoloitsija Sedu Koskinen täällä. Pelkästään jääkiekkoaiheisten elämäkertojen kohteet poikkeavat radikaalisti toisistaan. Kansainvälistä uraansa aloittelevan Patrik Laineen tarina täytyy kertoa toisenlaisin painotuksin kuin grilli-Suomen suojeluspyhimyksen Timo Jutilan.

Elämäkertatarjonta antaa ymmärtää, että kirjan symbolinen arvo ei horju, vaikka kirja-ala on kroonisessa kriisissä ja peruskoulu opettaa hädin tuskin lukemaan. Tommi Melender viittaa samaan ilmiöön teoksessaan Onnellisuudesta (2016). Hän tuskailee, kuinka Lenita Airiston ja Olli Immosen kaltaiset tyrkyt edelleen etsivät lisäarvoa kirjasta ja kirjailijuudesta. Julkaisu kohottaa!

Vaikka jokainen ei olisikaan laulun arvoinen, ainakin hänen tositarinansa kiinnostaa. Elämäkerrat voivat tässä hegemoniassa pulskasti. Ne tarjoavat luotettavassa vintagemuodossa samaa energiaa, jolla lööppijulkisuus pyörii. Me ollaan sankareita kaikki, mutta viimeistään isänpäivän ja joulun alla sankareita päädytään etsimään kovista kansista.

Maininnat isistä ja Jutista eivät ole sattumaa: suomalaisia elämäkertamarkkinoita voi pitää hypermaskuliinisina. Helsingin Sanomat teki tämän vuoden elokuussa laskelman uutuuselämäkertojen kohteiden sukupuolijakaumasta. Teoksista 56 käsittelee miehiä, kuusi naisia.

Urheilijoiden ja sotilaiden ohella suomalainen elämäkertatuotanto keskittyy kevyen musiikin artisteihin. Syksyllä 2017 julkaistiin viidestätoista kahteenkymmeneen teosta, joita voi kutsua muusikkoelämäkerroiksi tai vähintään genren lähisukulaisiksi. Popedan ja Reijo Taipaleen valtiomiesosaston vastapainoksi tarjolla on muun muassa Antti Tuiskua ja Mikael Gabrielia, jonka kiertueesta on tehty valokuvapainotteinen teos.

***

Ilmiö on tunnistettu yliopistotasolla. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa esitti viime vuonna huolensa elämäkertojen degeneroitumisesta käyttökirjallisuudeksi. Helsingin Sanomien haastattelema Hiidenmaa käyttää nuorten artistien elämäkerroista pejoratiivista nimitystä ”henkilökuvakirja”. Sellaisesta voidaan tehdä päivitetty versio muutaman vuoden välein. Syyttävä sormi osoittaa kustantajia, jotka ”tekevät nykyään tieten tahtoen lyhytikäistä kirjallisuutta”.

Hiidenmaa painottaa, että kunnolla taustoitettuja suurmieselämäkertoja julkaistaan edelleen paljon. Helpotuksesta huokaisemisen sijaan voisi pohtia, miten 2000-luvun kolmaskymmenes Mannerheim-aiheinen teos suojautuu rahastuksen ja lyhytikäisyyden syytöksiltä. Suureksi kohotetun miehen tarinan voi kertoa huolimattomasti aivan yhtä hyvin kuin alle neljäkymppisen popparin syväluotaavasti. Kauan tai kauan sitten elänyt kohde ei välttämättä tarjoa parempaa tai edes enemmän kerrottavaa kuin sellainen, jonka lento on vielä kesken tai äskettäisessä muistissa.

Eikä elämäkerta ylipäätään ole yhtä kuin kohteensa. Tätä suomalaisten on vaikea ymmärtää. He ostavat joululahjaksi kappaleen sotaveteraani Hannes Hynöstä, hänen sympaattisuuttaan, mutta Aika velikulta (2017) on kuin onkin Liisa Seppäsen teos, kirjamuotoinen tulkinta Hynösestä. Seppänen vastaa teoksensa viehätyksestä tai tympeydestä suuremmin kuin Hynönen-vainaa.

Jos löytäisin Mikael Gabrielin ja Janita Aution Himmeen keväällä alelaarista, en käyttäisi sitä ironisena syntymäpäivälahjana. Vitsi ei enää naurata. Paitsi että Himmee on toteutettu laadukkaammin kuin kioskikirjamainen Hanson – meidän tarinamme, olen sitten peruskouluaikojeni lukenut liikaa ”oikeita” rock-elämäkertoja kanonisoiduista artisteista. Olen maksanut satoja euroja, odotellut kirjaston varausjonoissa ja lähes aina pettynyt.

Tämä ei kerro pelkästään minusta. Harvan genren konventiot kaipaisivat yhtä kipeästi puhdistusta kuin rock-elämäkerran. Ehkä Hanson- ja Mikael Gabriel -teokset ovat ennenaikaista tuhkaa, oireita – jos ei paremmasta niin ainakin muusta.

***

Runoilija Philip Larkin väitti aloittavansa elämäkertojen lukemisen aina noin puolivälistä teosta. Lapsuus ja nuoruus on tässä vaiheessa kahlattu läpi ja käsittelyssä ovat ne elämänvaiheet, joiden vuoksi kohde kiinnostaa. Larkin (1922–1985) siis näki elämäkerran tehtävät kuten ennen 1900-lukua oli tapana. Hermione Lee kirjoittaa teoksessaan Biography: A Very Short Introduction (2009), kuinka vielä 1800-luvulla elämäkerrat keskittyivät vain kohteensa julkisiin saavutuksiin. Lapsuus kuului samalle yksityisen alueelle kuin seksuaalisuus tai sairaudet, kunnes psykoanalyysi ja individualisaatio avasivat kammarien ovet.

Rock-elämäkertoja lukiessani huomaan Larkinin tavoin kaipaavani vähemmän modernia henkilökuvausta.

Jo kohdussa artistille laulettiin. Kirjan kuvitusta kotialbumista: soittaa vaipoissa pianoa. Omapäinen lapsi, sai neljävuotiaana enoltaan kitaran. Kun Elvis / Beatles / Sex Pistols / Public Enemy / Nirvana löytyi, kaikki muuttui. Oma kieli ja kapina. Ensimmäisellä keikalla viisi katsojaa, ensimmäisen levyn budjettina viisi dollaria / puntaa / markkaa.

Siinä tiivistelmä rock-elämäkertojen enemmistön ensimmäisestä sadasta sivusta. Mitä etabloidumpi kohde, sitä suurempana kirjoittaja pitää anekdoottien itseisarvoa. Julkisen piirin tapahtumista eli artistin urasta löytyy pahimmassa tapauksessa yhtä hatarasti sanottavaa kuin lapsuudesta. Sitten on vain toivottava, että lukijan rakkaus teoksen kohteeseen jaksaa kannatella hataraa tekstiä.

Jos rock-elämäkerran kohde ei ole ymmärtänyt menehtyä varhain, Larkinin menetelmän soveltamista voisi jatkaa: lukeminen tulee lopettaa heti teoksen puolivälin jälkeen. Ellei lukija nimenomaan halua nähdä, kuinka epä-älyllisin tavoin artistin luovuuden hiipumista kaunistellaan.

***

Rock-elämäkerran rakenteelliset vajavaisuudet masentavat erityisesti, jos teos käsittelee muunlaista kuin lahjakkuudeltaan vajavaista artistia. Kliseevyöry pukee Remu Aaltosta ja Olli Lindholmia, mutta entä jos kohteena on innovaattori kuten Gösta Sundqvist? Leevi and the Leavingsin ikimuistoisimmat laulut perustuvat konventioiden kavahtamiselle, minkä pitäisi luoda painetta myös itse laulujen käsittelyyn. ”Poika nimeltä Päivi”, ”Kerro terveiset lapsille”, ”Amalia” – Sundqvist (1957–2003) venytti genrensä rajoja niin kauas kuin Yötä ei riittänyt. Samalla hän sai ostavan yleisön puolelleen.

Taikatempun ei luulisi onnistuvan. Siksi se on taikatemppu.

Sundqvist säästyi rock-elämäkerturien vainolta ihmeellisen kauan. Santtu Luodon yhtyehistoriikki Raparperitaivas (2004) on suppea, lapsuudenystävä Juha Partasen muistelmateos Cyrano ja hullu koira (2006) taas pelkkä kuriositeetti. 2010-luvulla Sundqvistista on lähinnä kirjoitettu Nuorgam-verkkolehden intoutunut ”Leevi and the Leavings Top 40” -juttusarja. Siihen verrattuna Timo Kalevi Forssin odotetuksi kutsuttu elämäkertateos Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (2017) tuntuukin tuulahdukselta vääränlaista vanhaa aikaa. Lue: rock-elämäkertojen valtavirran pysyvää nykyisyyttä.

Muusikkona ja lauluntekijänä meritoitunut Forss on todella kuunnellut Leevi and the Leavingsia. Teos kertaa tuotannon kappaleen tarkkuudella, mutta Soundin levyarviotason ylittävää taidetulkintaa Forssista ei irtoa. Esimerkiksi ”Unelmia ja toimistohommia” (1989) – Göstankin mittapuilla ylisuoritus – merkitään läpikäydyksi näin:

Itse biisi on melodista poppia. Krapulassa heräävä työpaikan porsas, sonni sekä apina tuijottaa vessan seinään maanantaiaamuna. Hänen ja toimistotyttöjen seksuaalifantasioissa raavitaan selkään syviä naarmuja punaisilla kynsillä. Härski teksti pursuaa miehistä panouhoa göstamaisella ironialla ryyditettynä.

Forssin tehtävä olisi kertoa edes jotain ”Unelmien ja toimistohommien” murheesta ja eskapismista umpikujassa nimeltä elämä. Sen sijaan hän luettelee, mitä sanoja Sundqvist käyttää. Viimeisenä turvana on kehäksi sulkeutuva adjektiivi ”göstamainen”.

Takakansi ilmoittaa, että ”elämäkerta pureutuu moniulotteiseen persoonaan myytin takana”. Perhettä ei kuitenkaan haastatella eikä yhteistyökumppanien kehuja kyseenalaisteta. Olennaisinta olisi avata moniulotteista myyttiä persoonan edessä, mutta Forssin taidot eivät kerta kaikkiaan riitä.

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo sisältää haastattelukatkelmia, joita en olisi itse viitsinyt etsiä lehtiarkistoista. Kokonaisuutena teos on silti ontto, takakanteen istutetun Suomi 100 -leiman arvoinen. Juhlavuoden tunnelmaa ei pilata. Suurmies on suurmiesmäinen, Gösta on göstamainen. Nostetaan maljat!

***

Hyvän rock-elämäkerran ei tarvitsisi olla pyöreä neliö. Forssia taitavamman kirjoittajan käsittelyssä Gösta Sundqvistin tuotanto ja henkilö olisivat voineet johtaa johonkin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey -teoksen (2003) kaltaiseen. Simpson tekee psykobiografiaa, assosioi vapaasti ja ennen kaikkea näyttää kymmenet tavat, joilla Morrissey on pelastanut hänet elämältä.

Pärjäisikö Timo Kalevi Forss ilman Gösta Sundqvistia? Todennäköisesti, ja tähän yhteiskuntakelpoisuuteen hänen teoksensa kaatuu. Mielisairas kiinnittyminen kohteen arvoon on hyvinkin eri asia kuin arvostaminen. Ensin mainittu strategia saattaa johtaa lukukelpoiseen rock-elämäkertaan, jälkimmäinen ani harvoin.

Onnistumiseen tarvitaan myös sorkkarautaa, jolla murtaa genre-karsinan portit. Simon Pricen teos Everything – A Book About Manic Street Preachers (1998) kertoo kyllä tarinan, mutta Price sijoittaa kronologisen kerronnan lomaan syventäviä esseitä. Michael Bracewellin Re-make/Re-model (2007) puolestaan on niin 1900-lukulainen että johdattaa Roxy Music -yhtyeen tarinaan keskittymällä pelkästään tähteyttä edeltävään aikaan. Teos loppuu yhtyeen ensimmäisen albumin julkaisuun. Ennen tätä lukija on tyrmätty 1960-luvun Britannian taidekouluskenen analyysilla.

Ihmiselämä on surkean lyhyt. Rock-elämäkertoja lukiessa ei tunnu siltä. Kun elämää kerrataan, käy kuin tonnikalaa troolatessa: mukaan lähtee aluskasvillisuutta, jolle vain taitava kokki keksisi käyttöä. Pelkkä urakin saattaa kestää yli viisikymmentä vuotta kuin Hectorilla. Tarvittaisiin Bracewellin teoksen kaltaisia radikaaleja kohdennuksia, kokonaisten vuosikymmenten käsittelemättä jättämisiä, jotta valtavasta massasta erottautuisi huomionarvoista raaka-ainetta.

Myös Marcel Proustin palkkaaminen elämäkerturiksi on vaihtoehto. Jos troolataan, niin tehdään se kunnolla. Mark Lewisohnin meneillään oleva The Beatles -projekti on tunnettu esimerkki rock-kirjallisuuden pedantista suuruudenhulluudesta. Vasta avausosa, The Beatlesin ensilevytyksiin päättyvä ja noin tuhatsivuinen Tune In (2013) on ilmestynyt. Lewisohnin arvion mukaan trilogia valmistuu vuonna 2028.

***

Simpson, Price ja kumppanit ovat poikkeuksia, yksiä tuhansista. Heidän kaltaisiaan perehtyneisyyden ruumiillistumia etsiessäni en tyydy Gösta-kirjan kaltaisiin mahalaskuihin vaan vaihdan välillä suuntaa. Hetkellisten fanikirjojen poetiikka kannattaa ottaa vakavasti, vakavammin kuin keski-ikäisessä puberteetissani otin. Ehkä voisin pyytää Hanson-teosta ystävältäni lainaan.

Kiirehtimisellä on kevyessä musiikissa kiistaton asemansa. Artistit tekevät parhaat työnsä liki alaikäisinä, minkä jälkeen he hiipuvat, toistavat itseään tai menehtyvät. Intensiivisen, laatujournalismista ammentavan musiikkikirjoittamisen keinoin tähti voi olla kuvattavissa kesken lentonsa. Samalla on mahdollista välttää viheliäs elämäkertageneerisyys.

Suomalaisittain on ollut ilahduttavaa seurata toimittaja Laura Frimanin kirjailijantyötä. Rock-historiallinen äijäprofilointi ei kiinnosta Frimania, jonka esikoisteos Etenee – JVG:n tarina (2016) on orjallista lapsuuskuvaosuuttaan lukuun ottamatta raikas artistielämäkerta. Kaunis taitto ja 2010-luvun kotimaisen rap-kulttuurin kartoitus tekevät lukemisesta antoisaa myös kaltaiselleni JVG-ummikolle.

Frimanin teksti elää, kuten sanotaan, hetkessä. Kiertuepäiväkirjaosio luo mielenyhtymiä jopa kaikkien aikojen pop-kirjasuosikkiini, Chris Heathin teokseen Pet Shop Boys, Literally (1990). Jare ja VilleGalle eivät puhu arkkitehdeista ja muotisuunnittelijoista yhtä paljon kuin Neil ja Chris, mutta molemmat teokset tavoittavat kohteensa suosion huipun tuntumasta ja juhlistavat tarinan keskeneräisyyttä. Siinä sivussa Etenee – JVG:n tarina kartoittaa kaksikon varhaiset vaiheet kattavasti. On vaikea uskoa, että vuonna 2020 ilmestyisi uusi JVG-kirja, vaikka Pirjo Hiidenmaa kuinka manaisi.

Frimanin uudempi pop-teos, Saara Aalto – No Fear (2017), poikkeaa lajityyppinsä patsastelevasta valtavirrasta vielä räikeämmin. Käsittelyssä on nuori nainen, erityisen uhanalainen olento yhtälössä elämäkerta + musiikki. Teoksen varsinaiseen aiheeseen eli Aallon menestykseen Britannian X Factor -ohjelmassa päästään jo sivulla kolmekymmentä, eikä lukijan kärsivällisyyttä koetella vanhempien tai ala-asteen opettajien haastatteluilla.

Saara Aalto – No Fear on selkeämmin kohderyhmävetoinen teos kuin Etenee – JVG:n tarina: ehta prinsessasatu, johon kymmenvuotias lukija samaistuu viimeistään kohdassa, jossa esitellään ”X Factorin lukujärjestys”. Usko unelmiisi, tee töitä ja pääset Adam Lambertin kanssa lavalle.

Kirja saattaa olla kursorinen ja kiireisen toteutusaikataulunsa vuoksi huolimaton. Ehdottoman kertakäyttöinenkin, mutta, vakavasti ottaen, kuinka moneen rock-elämäkertaan palataan? Hetkellisyyttään korostavat, ronskisti kevyet artistielämäkerrat ovat tavoitteissaan rehellisempiä kuin kilogrammoissaan suuret mutta substanssissaan pikkuruiset lajitoverinsa.

Kiinnostuin JVG- ja Aalto-teoksista niiden kirjoittajan vuoksi. Enemmistö ei toimi näin. Elämäkerrat myydään, piti siitä tai ei, kohteen kasvoilla ja maineella. JVG-kirjaakin ovat ostaneet JVG:tä luukuttavat teinit vanhempiensa rahoilla. Kuinka täydellinen joululahja meidän Eetulle – kirjallisuutta ja jotain, mistä hän pitää, ensi kertaa samassa paketissa.

”Nuorten” vähäistä lukuintoa kuuluu kauhistella, jos ei ole itse nuori ja lukee. Olen jo menettänyt niin suuren osan toivostani että alan olla tyyni. Laura Frimanin JVG-teoksen kaltainen nuorille kirjoittaminen sitä paitsi pakottaa hienoiseen optimismiin. Saara Aallon kansainvälinen pikamenestyskin piti dokumentoida nimenomaan kirjaksi. WSOY ja Aallon brändi eivät päätyisi tällaiseen ratkaisuun ilman tietoa kysynnästä. 12-vuotiaat luottavat koviin kansiin, jos heille annetaan aihetta.

Nuoruuttaan muistelevalle rock-elämäkertojen kohdeyleisölle on annettu aihetta jo liian kauan. Ehkä traditionaalisten Gösta- / Juice- / Pate -kirjojen kiivaassa julkaisutahdissa on kyse kuolonkorinasta, pimeimmästä hetkestä ennen auringonnousua. Lienee selvää, että arkistossaan istuva Mark Lewisohn ja virtuoottista asiaproosaa luova Michael Bracewell ovat immuuneja tälle kaikelle.

Rock menehtyi viimeistään 1990-luvulla. Keskitien rock-elämäkerralla kestää vielä hetken, mutta pian sekin ymmärtää.