Pelipaidassa punainen yksitoista
Urheiluselostajat kuvailevat, tulkitsevat ja arvottavat. Toisinaan selostus on itse peliä nautinnollisempaa seurattavaa. Petteri Enroth syventyy selostukseen taidekritiikin sukulaisena, kokevan asiantuntijan kielenä, jossa ruumis muistoineen elää.
”Älä kirjoita hänestä, älä yritä kuvailla häntä. Katso häntä.”
Näin ei ole lausunut keskiaikainen kerettiläismystikko, vaan jalkapallomanageri Pep Guardiola. Hän viittasi sanoilla pitkäaikaiseen suojattiinsa, kaikkien aikojen parhaimpiin jalkapalloilijoihin luettavaan Lionel Messiin, jota Guardiola valmensi Barcelonassa 2008–2012.1
Guardiolan säe on aistikokemuksen ja tunteen korostamisessaan varsin romantisoiva, eikä sellaisena jää lainkaan yksinäiseksi, vaan sijoittuu osaksi pitkää ja rikasta jalkapallon lajiromanttista perinnettä.
Urheiluromantiikka on hengeltään samanlaista kuin taiteen puolella: peliin, pelaajiin, otteluihin, joukkueisiin, turnauksiin ja sarjoihin liittyvät esteettiset ja tarinalliset tekijät ovat lajin intohimolla koettava sydän. Muu, kuten tilastot ja analyysit, joskus jopa voittaminen ja häviäminen, on alisteista tälle näkökulmalle, jonka selkein vastakohta on viileä bisnessuhtautuminen. Guardiolan sanat yhdistää helposti vastaaviin visioihin taiteenlajien luonteesta, kuten vaikka Elvis Costellon kuuluisaan tokaisuun, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurin tanssimista.
Kehotus unohtaa sanat Messin tai musiikin äärellä on toki ymmärrettävä ja tärkeäkin lähtökohta kumman tahansa kokemiselle.
Vaikka kuinka vaalisi suodattamatonta aistitodistusta ja nimettömiksi jääviä tunteita, ei mikään taiteen tai urheilun laji kuitenkaan pysy elävänä kulttuurimuotona ilman niistä käytäviä keskusteluja. Näissä keskusteluissa käytetyt kieli ja ajattelu ovat osa samaa vuorovaikutuksellista kokonaisuutta lajeista saatavien kokemusten ja itse lajin luonteen kanssa.
Eikä tarkan ja analyyttisenkaan kielen tarvitse rajata romantiikkaa pois. Jalkapallonkin liepeillä elää selkeä pelin poetiikasta ja estetiikasta innoittuneen kielen kenttä.
Urheiluromantiikka on hengeltään samanlaista kuin taiteen puolella: esteettiset ja tarinalliset tekijät ovat lajin intohimolla koettava sydän.
Siitä kenties huimin esimerkki on uruguaylaisen kirjailijan Eduardo Galeanon korkeasti tunnelmoiva, välittömästi skeneklassikoksi ampaissut fragmentaarinen historiateos El fútbol a sol y sombra (1995). Kirjan ytimessä on rakkaus pelin kauneutta kohtaan ja suru siitä, mitä kauneudelle on tapahtunut vuosikymmenien saatossa lajin rakenteiden ja rahan liikkeiden muuttuessa.2 Galeano tekee katsantonsa alkusanoissa selväksi ja kirjoittaa kuin uskossaan vavahteleva rukoilija: ”…en ole enempää kuin hyvän jalkapallon kerjäläinen. Kuljen pitkin maailmaa hattu kourassa ja anon katsomoissa: ’Yksi kaunis tilanne, luojan tähden.’ / Ja kun hyvää jalkapalloa pelataan, olen ihmeestä kiitollinen välittämättä hitustakaan sitä, mikä joukkue tai maa sen minulle tarjoaa.”3
Pep Guardiola on nuorta Messiä valmentaessaan epäilemättä todistanut lähietäisyydeltä monta kaunista tilannetta. Ehkä vain häveliäisyys on estänyt häntä käyttämästä samankaltaisia sanoja kuin portugalilainen pelaajaikoni Luís Figo: ”Minulle Messin pelin katsominen on nautinto – kuin orgasmi – uskomaton nautinto.”4
***
Kuten taiteesta käytävä kriittinen keskustelu, urheilunkaan kieli ei koostu vain kirjoitetusta sanasta, vaan on itse asiassa korosteisesti puhuttua. Suurinta vastuuta tästä puhutusta sanasta kantaa uniikki ammatillinen ryhmä, urheiluselostajat.5
Selostajien työnkuvan ydinhaastetta voi ajatella Guardiolan kehotuksessa vaikuttavan dualismin kautta: tehtävänä on yhdistää reaktiivinen myötäeläminen ja etäisyyttä vaativa analyyttisyys. Kyse on kokevasta asiantuntijasta, joka asettuu huomion kohteen ja yleisön väliin nostamaan kohteesta esiin rakenteellisia ja esteettisiä tekijöitä, kontekstoimaan ja taustoittamaan, kuvailemaan, tulkitsemaan ja arvottamaan – reaaliajassa. Joskus nämä eri tulokulmat löytyvät samasta lauseesta, joskus eritellympinä, toisinaan äänensävystä ja sanavalinnoista, toisinaan tematisoituina.
Kaikki tämä on myös taidekritiikin lukijoille ja kirjoittajille tuttua. Selostajat ovatkin oikeastaan urheiluotteluiden live-kriitikkoja. Tällaisina heillä on luonnollisesti paljon keskinäisiä eroja, mutta niistä riippumatta heidän työnsä lopputulosta voi kuvata pelitapahtumien ehdoilla muodostuvana, mimeettisesti mukana elävänä mutta samalla luovana eri tyyli- ja tunnerekisterejä, rytmejä, intensiteettejä ja näkökulmia sekoittavana kielipelinä. Se ulottuu poissaolevasta bulkki-ilmaisujen ja Linnan juhlat -tyyppisen pelivälineen kulloisenkin hallitsijan latelusta jonkinlaiseen spekulatiiviseen epiikkaan.
Selostajat ovat oikeastaan urheiluotteluiden live-kriitikkoja.
Urheilulajien seuraajilla on erilaisia näkemyksiä siitä, millaista toivottava selostus on. Tätä nykyä kuitenkin eniten kansansuosiota nauttivat he, jotka antavat tapahtumien vaikuttaa kuuluvasti tunteisiinsa ja sekoittavat asiantuntijuuden surutta omiin, välillä villeihinkin mielleyhtymiinsä. Juuri he, eivät urheilutoimitusten otsikkonikkarit tai sanavalmeimmatkaan studioanalyytikot, tuottavat myös ne elämään jäävät helmet, jotka määrittävät henkilökohtaisia ja kulttuurisia muistoja pelitapahtumista vuosikymmeniksi eteenpäin.
Selostuksen kulttuurinen vaikutus voi karkeasti ottaen jäädä lajiyhteisön sisäiseksi liikahdukseksi tai isompien lajien tapauksessa nousta osaksi valtavirtaa. Ilmeisin esimerkki jälkimmäisestä on se, miten jokainen suomalainen, halusi tai ei, muistaa Antero Mertarannan miesten jääkiekon arvokisaturnauksissa lanseeraamia mylväisyjä kuten ”Ja siellä lepää”, ”Löikö Mörkö sisään?” tai ”Taivas varjele, mitä sieltä tulee”. Mertarannan lajituntemus ja tulkinnat pelistä eivät aina saa vihkiytyneimpien lätkätietäjien ihailua osakseen, mutta jos johonkin kulttuurimuotoon ei sisälly crossover-suosioon epäillen suhtautuvaa, syvätietoa vaalivaa tosifanijoukkoa, onko kyse kulttuurista lainkaan.
Toisaalta jokainen jääkiekon aktiiviseuraaja tietää, mihin ja keneen kirjainyhdistelmä JFK kiekkokontekstissa viittaa. Hyökkääjä Joel Kiviranta pelasi syyskuussa 2020 NHL-joukkue Dallas Starsissa vasta kolmannen ottelunsa, ratkaisevan pudotuspelitaiston Colorado Avalanchea vastaan. Harvan tuntema tulokas iski ällistyttävästi hattutempun avaten joukkueelle tien jatkopeleihin, ja Viasat-kanavan selostaja Antti Mäkinen karjui toisen maalin kohdalla ”Mikä on tämä mies?! Joel Fucking Kiviranta!” F-liikanimi vakiintui samalla minuutilla jääkiekon nettikulttuuriin, ja jonkin aikaa se löytyi myös pelaajan suomenkieliseltä Wikipedia-sivulta.6
”Perusluudat” eivät saa medialta ja faneilta ansaitsemaansa huomiota.
Selostaja voi vaikuttaa myös hienovaraisemmalla huomion ohjaamisella. Esimerkiksi juuri NHL on tänä päivänä korostuneesti nuorten, nopeiden ja yksilötaitavien tähtihyökkääjien liiga (puhutaan hieman alaviistoon ”kikkapojista”7).
Tämä merkitsee, että tasaisesti suorittavat yleispelaajat tai niin sanotut puolustavat puolustajat, ”perusluudat”, eivät saa medialta ja faneilta ansaitsemaansa huomiota. Niinpä selostaja tekee pienen intervention aina kiinnittäessään huomiota pelin näkymättömämpiin puoliin: kiekottomana sijoittumiseen hyökkäys- ja puolustustilanteissa, syöttölinjojen peittämiseen, harhautusten lukemiseen, määrämittaisiin purkukiekkoihin, pelin rauhoittamiseen omassa päädyssä sekä muuhun vastaavaan, vähemmän säkenöivään mutta joukkueen kokonaistekemisen kannalta ratkaisevan tärkeään toimintaan.
Tunteikkaasta ja inspiroituneesta suomiselostuksesta ei oikein voi puhua nostamatta vielä esiin sen kirkkainta klassikkoa, Tuomas Virkkusen edelleen hämmästyttävää Pegasoksen liitoa Espanjan jalkapallon pääsarjan Atlético Madrid–Getafe-ottelun viime minuuteilta keväällä 2009.
Atléticolla oli tuolloin ansaittu maine joukkueena, joka lopulta aina häviää ja putoaa. Getafen tehtyä ratkaisevan tasoitusmaalin Virkkunen maalaa ensin yleisen tilannekuvan: ”Pelaajat muuttuvat, valmentajat muuttuvat, mutta syvin olemus – se säilyy edelleen Atléticossa.”
Tämän Theseuksen laiva -henkisen kontekstoinnin jälkeen Virkkusen mieleen muistuu Atléticon kausimainos, jossa isä ja poika toivovat joukkueelleen parempaa tulevaisuutta. Muistikuva avaa portin Virkkusen sisällä. Hän pienentää puheensa kuvakoon lyyriseksi ja alkaa laahaavan lannistuneesti sepittää tarinaa ”pikku Pedrosta”, joka jälleen kerran
kysyy isältään, että oi papá, miksi me kannatammekaan Atléticoa. Isä herkistyy ja kyyneleet silmissä katsoo poikaansa, mutta mitäpä tuohon nyt sitten voisi vastata. Miten selittää sellaista suurta, raastavaa, ihanan raastavaa, vahvaa tunnetta, joka kuitenkaan ei ikinä palkitse. Joka ottaa niin kovin, kovin paljon, mutta antaa niin vähän. Sitten ehkä pienen hetken jälkeen isä-Pedro herkistyneenä katsoo poikaansa ja kertoo ne sanat, jotka on niin moneen kertaan kuultu: ensi kausi, poikani, ensi kausi. Se tulee, silloin me olemme vahvoja, silloin meillä on uusia pelaajia, meillä on uusi valmentaja, meillä on paljon rahaa, me voitamme jopa Real Madridin Madridin derbyssä [paikallisottelussa]. Isä luo uskoa poikaansa, ja sitten tulee uusi kausi. Ja sitten tulee jälleen seuraava kausi ja sitä seuraava kausi.
Virkkusen tunnelmoinnin aikana ottelu on jatkunut jo pitkälle ja maalipaikkojakin syntynyt molempiin päihin. Virkkunen ei tapahtumiin tartu vaan liihottaa kuin narusta irronnut leija stadionin yllä. Kaudet muuttuvat vuosiksi ja vuosikymmeniksi, isä-Pedro kuolee. Saamme kuulla, miten mieheksi kasvaneella pikku Pedrolla on nyt oma perhe ja poika, jonka hän vie ”perinteisen paellan” syömisen jälkeen ensimmäistä kertaa Atléticon kotistadioni Estadio Vicente Calderónelle. Pian pojan kanssa toistuvat samat pettymykset, kysymykset ja kyyneleiset vastaukset.
Virkkusen eepos ei lakkaa edes päätösvihellykseen, joka pikemmin vain lisää kohtalokkaan loppusoinnun hänen visioonsa sukupolvet ylittävästä suloisesta kirouksesta. Lähes vuosikymmentä myöhemmin antamassaan haastattelussa Virkkunen itse muisti hyvin sekä kahdeksanminuuttisen tarinatuokion että selostuskopista ulos astumisen: ”Meidän äänimies katsoi minua lasittuneella katseella: ’Että sellainen sunnuntai.’”8
***
Selostuksen seuraaminen onkin toisinaan itseisarvoisen kiinnostavaa vastaavalla tavalla kuin teoksesta kirjoitettu kritiikki voi joskus olla aihettaan kiehtovampi. Niin myös Virkkusen loveen lankeaminen muistetaan paljon paremmin kuin itse pelin tapahtumat ja merkitys. Pikku Pedron tragedian journalistista arvoa sen sijaan en ole nähnyt missään huomioitavan: sehän on kertakaikkisen mieleen jäävää taustoitusta, jolla selostaja antoi kokemattomalle katsojalle tärkeää tietoa Atléticon historiasta ja ottelun lajikulttuurisesta merkityksestä, ja tätä historiaa tuntevalle draamallisesti kohotetun kokemuksellisen kiinnepisteen siihen.
Selostajien ”praktiikasta” ei puhuta kuten kriitikoiden kohdalla. Samalla tavalla kuitenkin selostajan henkilökohtaiset ominaisuudet, koulutus, ammatillinen tausta, erikoistuminen, bravuurinäkökulmat, maneerit, kielellinen ajattelu ynnä muu vaikuttavat siihen, minkälaisen vastaanoton itse kohde saa. Kuten kritiikissä, puheen kohteen ja puhujan rajat hämärtyvät, ja niin taitavat selostajat kuin kriitikotkin tekevät praktiikastaan kiinnostavan juuri kehittämällä omaperäisen ja luovan suhteen tähän sekoittumiseen.
Toki selostamista voisi vertailla suoraan joihinkin taiteellisiin käytäntöihin: freestyle-rapiin, dramaturgin työhön, elokuvien voice-over-kerrontaan, improvisaatioon esitystaiteissa tai kreikkalaisen teatterin kuoroon. Lajifoorumeilla käydään paljon keskustelua, jossa selostajien osakseen saama tarkastelu muistuttaa usein enemmän esiintyvän taiteilijan kuin kriitikon työn arviointia.
Yleensä perehtyneisyyttä tavataan pitää ihan myönteisenä minkä tahansa asian kokemiselle Pokémoneista Paganiniin.
Kritiikki on kuitenkin valaisevampi vertauskohta jo journalistisen kehyksensä vuoksi sekä siksi, että ainakin itse odotan molemmilta samoja asioita: vankan asiantuntemuksen, perustellun arvottamisen ja yksityiskohtien herkän huomaamisen lisäksi yllättäviä näkökulmia, affektiivista läsnäoloa sekä tietysti oivaltavaa ja ilmaisuvoimaista kielenkäyttöä. Kriitikoiden tavoin selostajat sanoittavat henkilökohtaista kokemustaan, mutta kyse ei silti ole mielipiteiden latelusta vaan asiantuntijapuheesta, jossa yleiskieleen sekoittuu sekä vanhempaa ja uudempaa teknistä termistöä että lennosta aiheen innoittamana keksittyjä ilmaisuja.
Tästä kokonaisuudesta osa on maallikolle välittömästi hahmottuvaa, parhaimmillaan uutta avaavaa, ja osan taas tavoittaa paremmin, jos on perehtynyt lajiin ja lajikulttuuriin pitkällisemmin.
Yleensä perehtyneisyyttä tavataan pitää ihan myönteisenä minkä tahansa asian kokemiselle Pokémoneista Paganiniin. Silti tietoon tai sen puutteeseen suhtautuminen taide- ja urheiludiskursseissa on välillä hämmentävääkin tarkkailtavaa. Urheiluselostajan käyttämälle tekniselle termistölle voidaan naureskella hyväntahtoisesti, mutta taidekriitikon alakohtaiset termit suututtavat. Jälkimmäinen on ”elitismiä”.
Molemmista piireistä löytyy niitäkin, jotka brassailevat omalla urheilu- tai taidetietämättömyydellään, jopa inhollaan jompaakumpaa kohtaan. Ehta, tarkka ja perusteltu inho on tenhoisa asia, mutta urheilu- tai taideinhon ilmaisu on harvoin mitään muuta kuin itsekeskeisen defensiivinen minäkuvahanke.
Saamme lukea Instagram-tarinoista valtalehtien kolumnipaikoille kierrätetyt jaaritukset nationalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta taas seuraavan kerran, kun Kauppatorin kultajuhlien jälkeinen aamu ehtii koittaa.
Tässä yhteydessä on tervettä muistaa, että Suomessa jako taiteen ja urheilun yleisöihin on selkeästi voimakkaampaa kuin suuren futiskulttuurin maissa, joissa ”on aivan luontevaa kysyä kirjailijalta tai näyttelijältä, mikä hänen jalkapalloseuransa on”, kuten kirjailija, jalkapallofani Jukka Pakkanen muotoilee.9 Me täällä sen sijaan saamme lukea Instagram-tarinoista valtalehtien kolumnipaikoille kierrätetyt jaaritukset nationalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta taas seuraavan kerran, kun Kauppatorin kultajuhlien jälkeinen aamu ehtii koittaa.
Analyysit pistävät miettimään, miksi valveutuneet kulttuurin ystävät eivät edes yritä olla kuulostamatta 1800-lukulaisilta sosiologeilta analysoimassa aivottomien ”massojen” käyttäytymistä pelonsekaisella ylemmyydentunnolla. Jääkiekko lajikulttuureineen ilman muuta ansaitsee kriittistä ruodintaa kuten mikä hyvänsä painava instituutio, mutta yhtä lailla tämä kritiikki ansaitsee edes vähän uudistua ja löytää uusia näkökulmia. Niitä taas ei löydä, jos tyytyy tuijottamaan ilmiötä kaukaa pitkän naamansa takaa vailla mitään henkilökohtaista panosta ja lajia saati sen sisäisiä keskusteluja seuraamatta. Sellaisesta tulee olo, että kirjoittaja ei sittenkään halua parantaa asioita, vaan lähinnä riemuitsee päästessään käyttämään Mantan lääppimistä ja muutamaa ylilyöntiomaisuusvahinkoa tekosyynä lätkäfanien haukkumiselle, jota haluaisi muutenkin kovasti tehdä.
Somen algoritmihuumaisilta hekumoinneilta ei toki tällaista itsekriittistä ryhtiä voi odottaa, mutta työkseen kirjoittavilta ihmisiltä kyllä.
***
Selostamisen tärkeys poeettisesti inspiroituneena, syväluotaavana ja viihdyttävänä kielenkäyttönä korostuu, kun huomioidaan, että suuri osa urheilujournalismista on tehdasmaista eineskielen toistoa ja performatiivisia, urheilun medioitumisen ja lähetysformaattien tuottamia latteuksia.
Tämä ei ole jäänyt satiirikoilta huomaamatta. Etenkin epävirallinen kansallisurheilumme jääkiekko on saanut osakseen paljon niin pelaajien mediaesiintymisiin kuin lätkäjournalismin kliseisiin kohdistuvaa ivaa. 1990-luvulla Kummeli-sarjassa seikkailivat eri lajeista menestystä hakeneet valmentaja Raimo ”Rami” Vormisto yhdessä suojattinsa Timo Silakan kanssa. Sketsit päättyvät poikkeuksetta Silakan puupäisen hyväntuuliseen toteamukseen, että kotiasiat ovat kunnossa ja urheilu maistuu.
Suuri osa urheilujournalismista on tehdasmaista eineskielen toistoa ja performatiivisia, urheilun medioitumisen ja lähetysformaattien tuottamia latteuksia.
Saman sarjan Lätkäkatsaus-sketseissä toimittaja Markus ”Make” Lindell päivystää Liiga-joukkue Ilveksen vaihtoaitiolla. Karikatyyristen peruskysymysten, kuten ”Aiotteko lisätä luistelua toiseen erään?”, joukkoon tiputellaan täysin umpimähkäisiä aprikointeja vastauksineen: ”Mitä kannattaa tehdä ylensyöneelle mäyräkoiralle?” ”No sitä kannattaa kävelyttää pari tuntia ja antaa vettä niin kyllä se suolisto siitä aukeaa.” Sketseillä alleviivataan juuri erätaukohaastattelujen ritualistisuutta ja sitä, että niiltä harvoin hirveästi mitään odotetaan. Jääkiekossa oma lukunsa ovat ne haastattelut, joihin pelaaja saapuu vaihtopenkkihuilin sijaan suoraan kentältä, erän viimeisestä vaihdosta. Tuloksena on lähinnä poissaolevaa naamahikistä huohotusta, josta näkee, että eniten kiinnostaisi häipyä koppiin.
Tietysti on myös kirjoitettu palstakilometrikaupalla kolumneja ja pakinoita, joiden maalitauluna on ollut ”tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää” -tyyppinen kielenkäyttö.
Samalla erityisesti nopeatahtisessa raporttijournalismissa valmiskieli on välttämätöntä. On tärkeämpää, että ottelukatsaukset julkaistaan pikaisesti, kuin että toimittaja jää miettimään seitsemännensadannen NHL-raporttiaamunsa äärellä, miten jonkin jokaisella ottelukierroksella tapahtuvan asian voisi ilmaista twistaavammin. Tässä kohtaa voisi toki jatkaa kartoittamaan sitä, miten viestinnän pakosta tuotettavassa taidekielessäkin toistuu ihan jonkin verran kliseitä ja tyhjää hyminää, mutta eiköhän maininta riitä.
***
Jääkiekon lajikulttuuri on etenkin globaalisti katsottuna mahdottoman matkan päässä jalkapallosta. Max Ryynänen on esseekirjassaan Roskamaali: jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa verrannut lajia havainnollisesti jalkapalloon, ”esteettisten joukkuelajien kuninkaaseen”, joka on sekä pelinä kiekkoa kauniimpi ja dramaattisempi että kulttuurina avoimempi aistimellisemmille näkökulmille.10
On hieman kihelmöivää hivuttaa tekstin pehmeitä, humanismia tihkuvia lonkeroita kohti (mies)jääkiekon äijämäistä hahmoa.
Yli kymmenen vuotta Ryynäsen kirjan jälkeen lätkädiskurssin tilanne on nähdäkseni sama, mutta iloisia poikkeuksia löytyy. Suomessa viime aikoina omaperäisen esteettisen pohdinnan osalta Jussi Paasi on kunnostautunut kirjoittamalla muun muassa jääkiekkoilijoiden tyylikkyydestä.11 Pekka Aallon katsaus marraskuun 2022 NHL Global Series -ottelusta Colorado Avalanche–Columbus Blue Jackets Tampereen Areenalla puolestaan on kokonaisvaltainen, taidekritiikkimäinen tapahtuma-arvio.12
Sofia Blanco Sequeiroksen esseekokoelma Voitto sisältää hienoja lätkä- ja muita urheilukuvauksia, joista esiin nostettakoon vuoden 2019 jääkiekon MM-kisojen Suomi–Venäjä-välieräottelun viimeisten hetkien kuvaus. Sitä lukiessani nousin uudelleen lähes seisomaan jännityksestä: ”Maalivahti Kevin Lankinen vastasi venäläisten pelaajien hellittämättömään tasoitusmaalijahtiin leppymättömästi, maila luistinten teriin tippuneena, polvet jäähän kumahdellen. Paineen alla aseistariisuvaksi luodun puolustuksen seuraaminen on urheilulajista riippumatta valloittavaa, kuin tarkkailisi Maan ja Kuun taistelua vuorovedestä. Viimeisen puolen minuutin ajan kiekkoa pyydysti ärsykkeitä ennakoiva energia, ei ajatteleva ihminen.”13 Lisäksi akateemisesta maailmasta mainittakoon Alonzo Heinon estetiikan alan pro gradu -työ Ajatella, harjoitella ja elää taiten. Heino hyödyntää jääkiekkomaalivahti Braden Holtbyn kuvausta omasta kokemuksestaan esimerkkinä siitä, miten huipputasolla toteutuva virtuoosinen pelaaminen lähes ilman ajattelua ei juonnu syntymälahjana saadusta neroudesta vaan ”nimenomaan perustuu harjaantuneelle taidolle”.14
Näistä pilkahduksista huolimatta myönnän, että on hieman kihelmöivää hivuttaa tämän tekstin pehmeitä, humanismia tihkuvia lonkeroita kohti (mies)jääkiekon äijämäistä hahmoa. Tuo hahmo kun harvoin saa tuntea tällaisen kosketuksen.
Kihelmöinti ei toki olisi mahdollista, ainakaan missään vilpittömässä muodossa, ellen nauttisi lajista ja sille omistautuneista selostajista – eritoten innon ja asiantuntemuksen poikkeuksellisella tavalla yhdistävästä, edellä JFK-meriitistään mainitusta Antti Mäkisestä.
***
Sunnuntai-iltaisin tapaan levittyä eväineni sohvalle katsomaan Viasat-kanavan lähetystä jääkiekkoliiga NHL:n ottelusta. Tapaa käydä niin, että kanavan ykkös-NHL-selostaja Mäkinen tiivistää jonkin pelitilanteen salamannopeasti lauseen-parin mittaiseksi narratiiviseksi mikrokokonaisuudeksi, joka nousee ärsykevirrasta esiin kuin pop-kappaleen melodiakoukku.
Vaikkapa kun Edmonton Oilersin puolustaja Cody Ceci saa laitakamppailussa kyynärpään kasvoihinsa ja luistelee vaihtoaitioon paikattavaksi:
Siellä on Cecillä näköjään tullut pelipaitaan niin sanottu punainen yksitoista, kun on molemmat töpselinreiät tumpattu umpeen.
Tai kun Boston Bruinsin hyökkääjä Jake Debrusk pelaa itsensä puolustustilanteessa hyödyttömäksi:
Ja katsokaa missä on Jake Debrusk tilanteen jälkeen! Hän seisoo maaliviivan TAKANA eikä varmasti pidä yhtään ketään, paitsi ehkä itseään hellästi kädestä.
Ellei sitten tartuta pelaajan profiiliin kokonaisvaltaisesti:
Silloin kun Jamie Oleksiak muistuttaa offensiivista pelintekijää hyökkäysalueella, on syy vastustajassa, ei siinä että Oleksiak olisi tässä hommassa hyvä.
Nauran nachoihini, nappaan puhelimen käteen, siteeraan viisauden WhatsAppiin ja lähetän kaverille.
Parhaiden otteluiden draama-arvon ja syöttökuvioiden taideluonteen ylistämisen vastapainona on joskus syytä olla yksiselitteisen tyrmäävä.
Siinä missä ensimmäisessä siteerauksessa Mäkinen lähinnä suuntaa katsojan huomiota ja lisää viihdearvoa pelikatkoon, jälkimmäisissä on jo kyse pelitapahtumien jäsentämisestä yksilöitä arvioimalla. Vaikka molemmat kriittiset huomiot ovat varmasti perusteltuja, Mäkistä on myös moitittu tavasta, jolla hänen on katsottu liiaksi ilkeilevän yksittäisille pelaajille. Välillä palaute näkyy:
Tekisi mieleni sanoa pari sanaa Joe Pavelskista mutta taidanpa jättää sanomatta.
Usein etenkin eri lajien arvokisoissa ja pudotuspeleissä pleksikopissa istuu kaksi työntekijää, tapahtumien mukana elävän selostajan vierellä viileämpiä, yleensä joukkuepelillisiä huomioita tarjoileva kommentaattori. Valmius lukea yhteispelin elementtejä mittaa osaamista eri tavalla kuin yksilösuoritusten arviointi. Mäkisen kohdalla kommentaattorikollegan tuoma lisäarvo ei kuitenkaan ole mielestäni kovin merkittävä, sillä Mäkinen on joukkuepelinäkemyksen tasollakin tarkka. Hänen ei myöskään tarvitse analyysia tarjotakseen siirtyä erilaiseen, vähemmän tunteikkaaseen tyylirekisteriin tai rytmiin, vaan puheen eloisa juoksutus säilyy. Se kertoo puhujan lajitiedon sisäisyydestä ja kokemuksellisuudesta.
Tässä nähdään vielä [Mikko] Rantasen maali, ja itse jäin tässä katsomaan tuota St Louisin hyökkäysalueen pelaamista, josta puuttuu niin sanottu varmistuspelaaminen kokonaan – kaikki kolme [hyökkääjää] syvällä.
Taidokkaasti pelaa nyt Panthers johtoasemassa, puolustaa tarkasti keskustaa eikä päästä Buffaloa järjestäytyneesti siniviivan yli. Johtoasemapelaaminen ei aina ole kaunista, mutta Panthers toteuttaa sitä tehokkaasti.
Tällaisia virheitä ei sitten nähdä edes juniorikiekossa, herra SIUNAA kuinka hirvittävästi pelattu.
Jos taas hurrattavaa tai huomautettavaa löytyy ottelusta kokonaisuudessaan, nostaa Mäkinen senkin siekailematta esiin. Parhaiden otteluiden draama-arvon ja syöttökuvioiden taideluonteen ylistämisen vastapainona on joskus syytä olla yksiselitteisen tyrmäävä:
Tämä on sitten aivan järisyttävän huonoa jääkiekkoa tällä hetkellä näiltä kahdelta seuralta.
Tuossa hallin takana ulkojäillä nähdään parhaillaan todennäköisesti parempaa jääkiekkoa kuin täällä hallin sisällä.
Tällainen tylytys tuskin nousee leipääntymisestä, vaan uskoakseni juuri Mäkisen palavasta innosta lajia kohtaan. Hän ilmiselvästi pettyy – toisinaan tuntuu, että lähes lapsen lailla – jos peli ei vastaa planeetan kovimmalta kiekkoliigalta kohtuudella odotettavaa tasoa. Ikään kuin hänen selostusasentonsa olisi koko ajan hieman etukenoinen ja sydän osoittaisi kohti parempaa, vauhdikkaampaa, mietitympää peliä. Hän on itse tietoinen piirteistään: ”Olen niin tunteella elävä ihminen, että varsinkaan isoissa peleissä en pysty suhtautumaan rationaalisesti vaan menen tunnepuoli edellä. Haluan myös itse kokea tunteita, joita peli tuottaa.”15
Jälkimmäinen virke on vielä erikseen oleellinen. Halu ja kyky elää pelistä nousevia tunteita liittyy varmasti osittain selostajan taustaan viittä vaille ammattilaisuuden saavuttaneena pelaajana. Mäkisen puolustajanura eteni Tampereen Tapparan juniorimyllyssä 90-luvulla siihen malliin, että parikymppisenä pelipaikka organisaation Liiga-joukkueessa oli jo täysin mahdollinen. Mäkisen selän nikamavälien hermoradat alkoivat kuitenkin hajoilla niin, ettei pelaaminen voinut jatkua.
***
Ehkä Mäkisen selostuksessa kuuluva tunnelataus onkin osittain jonkinlaista utooppista painetta, pelaajauran äkkipäättymisen soimaan jäänyttä värinää. Tai vaikkei näin paatokselliseksi alkaisikaan, siinä on joka tapauksessa puolia, joita olisi hankala kuvitella esimerkiksi silkan yliopistotasoisen journalismikoulutuksen siivin selostavan ihmisen puheeseen. Pelaajien kehonkielen lukeminen tulee Mäkiseltä automaattisesti, ja hän osaa usein ilman lähikuviakin nostaa varustekasojen alta esiin vireystiloja, motivaation tasoa, rentoutta, ärtymystä ja kahden pelaajan välien jännittymistä näiden ollessa samaan aikaan kentällä. Lähikuvista hän saa vielä enemmän irti.
Se ei ole suuri liike mutta se ON pieni liike [joten maali hylätään potkumaalina] – ja päälle vielä syyllisen katse tuomariin päin.
Kielen ja ruumiiseen rikastuneen kokemuksen suhde tuntuu elävän Mäkisen selostuksessa niin vahvana, että mieleen tulevat omasta alastaan kirjoittavat taiteilijat, joiden teksteissä vaikuttaa samankaltainen kroppaan kumuloitunut tieto. Tanssi- ja teatterikriitikko Maria Säkö kuvaa tällaisen tiedon jälkiä osuvasti arviossaan Tanssi! Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta -kirjasta: ”Kirjoittajien omat ruumiilliset muistot antavat kirjoituksille elämän. Tanssiteokseen eläytyminen voi muistuttaa tuuleen nojaamista, tanssi tuo kokemusta tilan hahmottamisesta, hankalasti asettuvasta omasta ruumiista, oman yksityisen liikekielen yksilöllisyydestä, jota muut eivät ymmärrä – toisaalta myös jostain yhteisesti jaetusta, joka tapahtuu ennen sanoja.”16
Myös pelissä tapahtuu paljon ennen sanoja niin yksilöllisen liikkeen kuin yhteisesti jaetun tilallis-kineettisen tiedon tasolla. Jälkimmäisestä tavataan puhua yhteispelinä ja pelaajien keskinäisenä kemiana, jotka ovat minkä hyvänsä joukkuepelin ihanin puoli. Yksilötasoa taas kuvaa hienosti maalivahti Braden Holtby esseessään, jota Alonzo Heino mainitussa pro gradu -työssään siteeraa. Holtby puhuu lähes jonkinasteisesta egokuolemasta, puhdistavasta muuttumisesta osaksi pelin fyysistä ja aistimellista kudosta:
”Parhaalla tasollani pelatessani hädin tuskin ajattelen. En kuule juuri mitään. En totta puhuen osaisi edes sanoa mitä kappaleita areenassa on soinut lämmittelyjenkään aikana. En kuule edes yleisöä. En mitään. Ei ole tulevaisuutta. Ei menneisyyttä. Ei kotiasioita. Ei torjuntaprosenttia. Ei mitään. On vain läsnäolo.”17
Jos Mäkisen selostuksen yksi paksuimmista juurista juontaa juuri tällaiselle tasolle, jossa ruumiiseen harjoitettu tieto toimii, niin siitä versoo myös hänen herkkä kykynsä nähdä pelaajat huippuammattilaisten ohella ihmisinä ailahtelevine tunteineen, maneereineen ja lapsuksineen. Tämä antaa hänen selostukselleen tietyn lämpimän auran, joka toisinaan jalostuu kaikkeen heikosti vaikuttavaksi koomiseksi tunnelmaksi. Koomisuus pysyy pääsääntöisesti taka-alalla, mutta on tärkeä ja tunnistettava tekijä Mäkisen selostamien otteluiden kokemisessa.
Katsomiskokemuksessa ottelu ja muu elämä väistämättä virtaavat toisiinsa, kuten jokainen jostain asiasta joskus inspiroitunut voi ymmärtää.
Ei ole kyse yksinomaan siitä, että peli on vain peliä ja ansaitsee siksi kevythenkistä käsittelyä. Penkkiurheilua voi kyllä perustellusti pitää eskapistisena toimintana, jonka viehätys perustuu Teemu Mäen sanoin ”elämän haastavasta monimuotoisuudesta luopumiselle”18.
Samalla katsomiskokemuksessa ottelu ja muu elämä väistämättä virtaavat toisiinsa, kuten jokainen jostain asiasta joskus inspiroitunut voi ymmärtää. Virtaus pätee myös Mäkisen selostuksen hienovaraiseen koomisuuteen: hänen vahvan läsnäolonsa ansiosta se laajenee helposti pelitapahtumavaikutelmista koko lajia ja ylipäätään inhimillisiä pyrkimyksiä koskevaksi hiljaiseksi näkökulmaksi.
Sellainen tekee pelistä, kuten elämästäkin, ainakin hetkeksi ilmavampaa, vapaampaa ja kiehtovampaa.
Ajatukseen ruumiillisen muistin tuottamasta inhimillisestä lämmöstä ja myötäelävästä komiikasta yhtyisi varmaankin myös jalkapallopoeetta Eduardo Galeano. Hänkin olisi Mäkisen tapaan halunnut pelata, mutta päätyi pakosta kenttää kohti kurottelevaksi kauneuden odottajaksi, otteluita koko olemuksellaan seuraavaksi oodien laatijaksi:
”Kaikkien uruguaylaisten tapaan tahdoin olla jalkapalloilija. Pelasin oikein hyvin, olin suorastaan loistava, mutta ainoastaan öisin, kun nukuin: päivisin olin pahin rähmäjalka, joka maani kentillä on koskaan nähty.”19
Eläköön kieli, joka jatkaa siitä, mihin ruumis pysähtyy.
Petteri Enroth on kriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen. Vieraskielisten lainausten suomennokset kirjoittajan, jos ei toisin mainittu.
- 1. Guardiola on lausunut sanat ilmeisesti pressitilaisuudessa Barcelona-pestinsä alkuvaiheessa, mutta netissä lainaus on levinnyt siinä määrin kaikkialle, että alkuperäisen yhteyden tarkka selvittäminen vaatisi apurahajakson. Onneksi tässä yhteydessä tärkeää ei ole alkuperäisyys, vaan juuri se, että kyseessä on loputtomasti siteerattu eli lajikulttuurin sisällä päteväksi katsottu fraasi.
- 2. Kysymykset kauneudesta sen kokonaisvaltaisessa merkityksessä ovat erityisen hyviä katsottaessa FIFA:n vuosisataista diktaattorien, kansanmurhaajien, kiduttajien ja suurpääoman saappaidennuolentaa, jonka viimeisin ”huipentuma” olivat Qatarin totaalisen luokkasodan hengessä työläisiä murhanneet, vähemmistöjä sadistisesti kohdelleet MM-kisat. Sama koskee pelaajia, eritoten Messiä, jonka tekemisissä toimittaja Sampo Vaarakallio katsoo lajin eettisten ongelmien tällä haavaa kiteytyvän. (”Toimittajalta: Jalkapallon eettiset ongelmat henkilöityvät Lionel Messiin”. Yle.fi, 21.12.2022.)
- 3. Galeano, Eduardo. Jalkapallo valossa ja varjossa. Suom. Jukka Koskelainen. Nemo 2014, s. 5.
- 4. ”Para mí es un placer verle jugar [a Messi]; es como tener un orgasmo. Da un placer increíble.” Espanjan La 1 -kanavan Estudio Estadio -ohjelman haastattelussa 23.4.2010.
- 5. Keskityn tässä tekstissä joukkueurheiluun, nimenomaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, ja käsittelemättä jää esimerkiksi kiinnostava kysymys yksilö- ja joukkuelajien selostamisen erityispiirteistä, samoin kuin radio- ja tv-selostamisen erot.
- 6. Lahtinen, Miikka.”Joel Kivirannan ilmiömäinen NHL-esitys sekoitti netin – Colorado siirtyi Wikipedian mukaan suomalaisen omistukseen”. nhlsuomi.com, 5.9.2020.
- 7. Seppälä, Tommi. ”’Kikkapojat’ hurmasivat NHL:n, mutta onko näyttävillä tempuilla mitään tekemistä voittamisen kanssa? Asiantuntijalta tyly tuomio”. Yle.fi, 16.2. Osasyy sille, miksi joukkuepeliin, puolustusvelvoitteisiin ja jopa voittamiseen huolettomasti suhtautuvaa mutta näyttävää sooloilua liigassa siedetään, löytyy varmasti NHL:n halusta kasvattaa markkinaosuuttaan Yhdysvalloissa, jossa lätkä on vielä marginaalilaji verrattuna jenkkifutikseen, koripalloon ja baseballiin. Komeat yksilösuoritukset ovat omiaan vetämään etenkin nuorison huomiota puoleensa ja tarjoamaan katsomisnautinnon lisäksi esikuvia
- 8. Laitinen, Ilkka. ”Muistatko tämän Youtube-klassikon? Tuomas Virkkunen improvisoi kesken ottelun – ’Mitä hittoa siellä kopissa tapahtuu?’”. Iltalehti, 26.3.2017. Tallenne Virkkusen selostuksesta löytyy Youtubesta.
- 9. Soininen, Iina. ”Jukka Pakkasen lainavinkit”. helmet.fi, 9.6.2016.
- 10. Ryynänen, Max. Roskamaali: Jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa. Savukeidas 2012, s. 22. Ryynäseltä lainaan soveltaen myös osasyyn sille, miksi tekstini keskittyy miesten peleihin: ”Kiekosta puhuttaessa tuleekin huomattua karsaasti, että jos hehkuttaa naispelaajaa, eivät muut, edes naispuoliset lajin fanit, tiedä kenestä puhutaan. Lukijan onkin tämän kirjan äärellä muistettava, etten minä valitse jääkiekon sukupuolittuneisuutta valitessani esimerkkipelaajia ja -tapauksia joiden toivon olevan lukijoiden tiedossa” (s. 23). Toisen syyn muodostavat katselutottumukseni: keskityn tekstissä miehiin samoista syistä kuin jääkiekkoon ja jalkapalloon. Vuoden 2023 naisten jääkiekon mm-kilpailut pelataan Kiinassa ja Etelä-Koreassa huhti-toukokuussa. Lisätietoa saa Kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n verkkosivuilta.
- 11. ”Kommentti: Sain kuulla, kuka on Suomen tyylikkäin jääkiekkoilija – samalla tajusin, miksi menestys seuraa tyyliniekkoja”. Yle.fi, 2.10.2021.
- 12. ”Kommentti: NHL:n markkinahumu tuli lihaksi Tampereella, mutta muistutti myös SM-liigan arvosta – sarkastinen huuto Jarmo Kekäläiselle jäi mieleen”. Yle.fi, 4.11.2022. NHL Global Series on NHL:n luoma ottelu- ja markkinointikonsepti. Sillä pyritään vastaamaan Euroopassa jatkuvasti nousevaan kiinnostukseen liigaa kohtaan järjestämällä vanhalla mantereella otteluita siten, että pelaavissa joukkueissa on mahdollisimman paljon paikallista mielenkiintoa herättäviä yksilöitä, kuten Tampereen 2022 tapauksessa erityisesti Mikko Rantanen ja Patrik Laine – sekä Columbuksen joukkueenjohtaja Jarmo Kekäläinen, ensimmäinen eurooppalainen general manager liigassa.
- 13. Sequeiros, Sofia Blanco. ”Rakkaus, joka jää.” Teoksessa Voitto. Kosmos 2019, s. 27.
- 14. Heino, Alonzo. Ajatella, harjoitella ja elää taiten: Filosofia elämisen taitona erityisesti kreikkalaisen ja saksalaisen ajatteluperinteen valossa. Helsingin yliopisto 2019, s. 77–87.
- 15. ”Poliisit olivat vastassa Antti Mäkistä selostuskopin ovella – nykyinen NHL-ääni on kulkenut pitkän tien alansa huipulle: ’Jännitti niin paljon, että oksensin’”. Ilta-Sanomat, 31.5.2019.
- 16. ”Tanssin kautta on rikottu raja-aitoja ja edistetty naistaiteilijoiden vapautumista, näyttää runsas ja huolellinen tietokirja”. Helsingin Sanomat, 18.7.2022.
- 17. Holtby, Braden. ”… And Then We Got Mario Kart Tattoos”. The Players’ Tribune, 6.3.2019.
- 18. ”Urheilun pahe”. Voima.fi, 9.9.2009.
- 19. Galeano, Jalkapallo valossa ja varjossa, s. 5.
