Kuvakaappaus Miley Cyrusin Wrecking Ball -musiikkivideosta
Miley Cyrus Wrecking Ball -musiikkivideo

Perse paljaana purkupallon päällä

Essee
|
olga palo
|

”Miley Cyrusin Wrecking Ball -musiikkivideosta noussut keskustelu osoittaa, ettei nainen voi paeta kehoaan ja että feministiksi julistautuvan naisen on oltava kahta tarkempana. Vähäpukeisen naisen ympärille rakentuukin umpikuja. Oletuksena on, että naisen seksuaalisuus on aina hyväksikäytettävissä, aina ensisijaisesti muita varten. Se on itsetuhoista, se on sekavaa, se ei koskaan ole vain nautintoa. Kaikella tällä vimmalla puutumme siis naisen kehoon, emme yhteiskunnan asenteisiin.” 

Talvella 2017 Twitter räjähti, kun feministinä tunnettu näyttelijä Emma Watson esiintyi Vanity Fairissa kuvassa, jossa hänen rintansa näkyivät. Kuva oli tyylikäs ja hyvällä maulla otettu, mutta itse asiassa tällä ei ollut merkitystä.

Watsonin kuva nostatti ennen kaikkea kysymyksen siitä, voiko nainen olla feministi ja näyttää tissit.  Ilmeisesti ei voi.

”Feminismi, feminismi... palkkaepätasa-arvo... voi miksi minua ei oteta vakavasti... feminismi... ja tässä ovat tissini”, tviittasi brittiläinen tv-ja radiojuontaja Julia Hartley-Brewer.  Häpeä koko ihmiskunnalle, totesi puolestaan The Timesin kolumnisti Giles Coren.

Eikä aikaakaan kun asiaa ruodittiin jokseenkin kaikissa brittimedioissa BBC:tä ja Vogueta myöten. Oman mutkansa mediatapaukseen toi se, että näyttelijätär oli vuonna 2014 – pian Beyoncén nimeä kantavan, feminismiä julistavan LP:n julkaisun jälkeen – ilmaissut huolensa  Beyoncén seksikkäistä kuvista. Haastatellessaan teinitytöille suunnatun Rookie Magazinen perustajaa Tavi Gevinsonia Watson pohti pitkään feminismin ja mieskatseen välistä ongelmaa. ”Takinkääntäjä!”, huusi nyt Twitter.

Jos jotain, tapaus Watson toi esiin naisten alastomuuden ja feminismin hankalan suhteen. Sen ytimessä ei ole alastomuuden laatu tai tyyli vaan itse alastomuus – ja ennen kaikkea seksuaalisuus.  Alastomuus tuntuu olevan ongelma niin osalle feministejä kuin isolle joukolle anti-feministejäkin.

Tunnistan kyllä Watsonin pyörittelemän ajatuksen Beyoncén kuvista (minullekin Beyoncé oli pitkään hankala pala), mutta silti: keitä tämä naisen kehossa pyöriskeleminen ja moraalinen pöyristys vähäpukeisuudesta ja paradoksaalisesti myös kehon peittämisestä milloin minkäkin asian nimissä ihan oikeasti palvelee?

***

Älkää ymmärtäkö minua väärin: Olen feministi. Olen ollut feministi kai aina.

Kun on kerran tullut tietoiseksi siitä, kuinka sukupuolta tuotetaan, se tunkee läpi kaikkialta. Siksi jo vuosia kaikki, ihan kaikki, on ollut minulle poliittista. Kuluneen vuoden aikana suhteeni feminismiin on kuitenkin ottanut uusia kieppejä, kun teoreettiset ajatukset ovat valuneet enenevissä määrin kirjojen sivuilta arjessani konkreettisesti näkyviksi asioiksi.

Kun reilu vuosi sitten odotin esikoistani, minulle tuli usein halu paeta pyöreän poliittista kehoani ja unohtaa hetkeksi lapsi ja tuleva koti. Pakenin pornoon. Tai siis ainakin yritin.

Pornolevyn nimi oli Dirty Diaries. Siinä on 12 lyhyttä elokuvaa, feminististä pornoa, tietenkin. Katsoimme elokuvia kumppanini kanssa, mutta jostain syystä iso osa niistä ei täyttänytkään pornon funktionaalista tarkoitusta, toisin sanoen elokuvat eivät kiihottaneet. Ongelma oli, että elokuvien jokainen kuva oli poliittinen. Jokainen elokuva tuntui statementilta. Nautintoni katosi sen siliän tien. Näin kävi nähdäkseni myös kumppanilleni.

Elokuvien seurauksena ahdistus kaikkialle tunkevasta naisen kehon poliittisuudesta vyöryi makuuhuoneeseen. En kestänyt enää, suoraan sanoen feminismi uuvutti: miksi pornonkin piti olla kannanotto? Vielä vähemmän kestin kuitenkin omaa poliittista kehoani: miksi nautintonikin piti olla poliittista?

Naisen keho on hankala aihe, ja toisinaan tuntuu, että tiedostavan naisen tulisi olla jollain tapaa kehonsa ”yläpuolella”. Nainen on immanenssi, kirjoittaa Simone de Beauvoir; nainen kääntyy sisäänpäin, nainen on kehossaan, nainen on kodin sfäärissä, kun taas mies on suhteessa maailmaan.

Siinä missä miehen poliittisuus on transendenttiä, ulkoistettua ja maailmassa, naisen politiikka tehdään naisen keholla, fyysisesti.

Tämä johtaa siihen, että naisen poliittisuus on aina nainen itse. Aivan kuin keho olisi naisen poliittisin mahdollinen kannanotto. Se on epäreilua, eikä vähiten siksi, ettei nainen voi paeta kysymystä kehostaan. Teki nainen niin tai näin, peitti tai paljasti, niin siinä se on, polttavana ja poliittisena. Hänen kehonsa manifestaatiot kutsuvat keskusteluun ja vaativat mielipiteitä. Tai näin meille ainakin on uskoteltu.

Esimerkki: Kesäkuussa Hangon teaterträffenillä nähtiin suomalais-egyptiläisen Samira Elagozin teos Cock cock who's there?, joka käsittelee Elagozin toimia raiskatuksi tulemisen jälkeen sekä taideprojektia, jossa hän tapasi miehiä erilaisten nettisivujen kautta ja kuvasi näitä kohtaamisiaan. (Projektista niin ikään syntynyt Craigslist Allstars -dokumenttielokuva [2016] nähtiin syyskuussa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla.) Esityksen jälkeen vedin paneelikeskustelun, jossa teoksen tapa esittää naisen seksuaalisuutta aiheutti ristiriitaisia reaktioita. Joku huomautti, että asettumalla katseen kohteeksi Elagoz vain tekee itsestään objektin ja on oikeastaan osa ongelmaa. Hän myös asettaa itsensä vaaraan, huomautti toinen.

Teki Elagoz kehollaan mitä hyvänsä = poliittista! Esitys jättikin kaksi kysymystä: Miksi naisen seksuaalisuus ei tunnu mahtuvan samaan kehoon toimijuuden kanssa? Ja miksi katseella on valta muuttaa sen kohteena oleva nainen uhriksi?

***

Eräs viihdettä ja vähäpukeisia naisia käsittelevistä lempiaiheistani on Miley Cyrus, Wrecking Ball ja avoimet kirjeet. (Mileyn paikalle tosin olisi vaihdettavissa melkein kuka tahansa viihdeteollisuudessa esiintyvä, paljasta ihoa joskus näyttänyt nainen: Kim, Beyoncé, Rihanna...) Syyskuussa 2013 Miley Cyrus julkaisi musiikkivideon, jonka ohjasi mallejaan hyväksikäyttänyt ja hyperseksuaalisista kuvistaan tunnettu miesvalokuvaaja. (Ymmärrän entisen lapsitähden tarpeen repäistä itsensä irti vanhasta imagosta, mutta sovinistin valinta kameran taakse oli feministinen huti.) Itse asia ei kuitenkaan ollut ohjaaja vaan videon sisältö. Videolla Miley keinuu alasti purkupallon päällä. Miley nuolee vasaraa ja lyö sillä seinän rikki. Miley itkee.

Wrecking Ballin aiheuttama keskustelu on yksi parhaista johdatuksista naisen vähäpukeisuuden kipupisteisiin. Se sai aikaan huomattavasti suuremman kohun kuin esimerkiksi Cyruksen kyseenalaiset hiphop-kulttuurilainat samaisen imagon uudistamisen yhteydessä.

Kun selaa naisten vuorollaan nostattamia keskusteluja, ne väittävät että:

1. Nainen on uhri.

2. Nainen on peluri. (Tästä lisää myöhemmin.)

3. Oli nainen 1 tai 2, hän on huora.

Mileyn kohdalla kaiken aloitti laulaja Sinead O'Connorin avoin kirje, jossa O'Connor kirjoittaa äitiyden hengessä, rakkaudella. Hänen huolensa oli, että Miley Cyrus on nuori ja musiikkialan raadollisten miesten käytettävissä. O'Connor uskoi, että Cyrus on huijattu esiintymään vähäpukeisena ja ettei hän välitä itsestään, koska suostuu tähän. Todellista voimaantumista olisi kieltäytyä kehonsa hyväksikäyttämisestä, O´Connor kirjoitti. Kuten myös, että Cyrusin keho on Cyrusille itselleen ja  tämän poikaystävälle.

Valitettavasti tämä äitiys ja rakkaus asemoivat niin kirjoittajan kuin vastaanottajankin tiettyihin tuttuihin positioihin: O'Connor tietää, Cyrus ei. O'Connor on vanha ja kokenut, Cyrus nuori ja siis ymmärtämätön. O'Connorilla on toimijuutta, Cyrusilla ei. Ja niin hyvää tarkoittava kirje vahvistaa iät kaiket vanhoja stereotypioita.

Kirjeessä on muutenkin jotain perin tuttua. Nimittäin se että O'Connor noin vaan teki Cyrusista – huoran. O'Connorin mukaan alastomuudellaan Cyrus antoi muiden prostituoida itsensä, ja kun kirje sitten sai  – muun muassa feministeiltä – kiitosta, O´Connoria arvostettiin erityisesti siksi, ettei hän ole suostunut "huoraksi". Mutta miksi feministi-kirjoittajat käyttävät tällaisia sanoja? Ja mitä  huoruus näissä puheenvuoroissa edes tekee?

Järjetöntä kyllä, Miley-keskustelun perusteella viihdeteollisuudessa kaikki naisen seksuaalisuus vaikuttaisikin olevan huoruutta. Se on jotain mikä tapahtuu naiselle, mikä hänelle tehdään, tai mihin hän ajautuu olosuhteiden pakosta. Toimijuutta se ei ole eikä voi olla.

Puheevuoroissa oletuksena on, että naisen seksuaalisuus on aina hyväksikäytettävissä, aina ensisijaisesti muita varten. Tässä uhridiskurssissa nuoret naiset ovat kuin eksyneitä lampaita, jotka tarvitsevat valppaita paimenia pitämään sudet loitolla.

Miley Cyrus voisi olla paimen mutta onkin lammas. Ja minkälainen lammas! Asemansa vuoksi hän ei nimittäin ole vastuussa ainoastaan omasta vaan kaikkien nuorten naisten kehosta. Hän on lammas, joka vie muut lampaat – muut yhtä helposti sivupolulle harhautettavat neitoset, joita luonnolliselle raiskaustaipumukselleen alttiit miehet vaanivat – mukanaan surman suuhun. Sen pituinen se.

Alun perin hyväksi tarkoitettu neuvo alkaakin yhtäkkiä muistuttaa syytöksistä, joissa seksuaalisen hyväksikäytön uhri on itse syyllinen tapahtuneeseen. Tämä on tuttu kuvio: liian lyhyt hame, antoi ymmärtää, oma vika.

Kaikella tällä vimmalla puutumme siis naisen kehoon, emme yhteiskunnan asenteisiin. Miley-keskustelu osoittaa, ettei nainen voi paeta kehoaan ja että feministiksi julistautuvan naisen on oltava kahta tarkempana. Se kertoo feministinä olemisen vaikeudesta, sen syvästä skitsofreenisyydestä, ainakin niin kuin minä – esimerkiksi epäonnisen pornon katselun yhteydessä – olen sen kokenut.

Mutta mitä jos Miley saisi vain olla, purkupallonsa päällä, ilman pelastajia. Mitä jos Emma, Beyoncé, Rihanna ja Samira. Miksen jos minä, perse paljaana, jos haluan.

***

Toiset taas ajattelevat, että kyseessä on strategia. Nainen valitsee huonoista vaihtoehdoista itselleen sopivimman. Naisilta oletetaan seksikkyyttä, sillä se myy, ja moni nainen menee siitä missä aita on matalin. Tämänkaltaista puhetta edustaa vuonna 2005 julkaistu Ariel Levyn teos Female Chauvinist Pigs.

Siinä Levy ihmettelee kaikkialle levinnyttä raunch-kulttuuria, jossa naiset sekä tavoittelevat Playboysta tuttua ulkonäköä että osallistuvat saman estetiikan kuluttamiseen. Levy ajattelee meidän sortuneen ansaan, jossa kuvittelemme seksuaalisen vapautumisen ja pornokuvaston lainaamisen olevan feminismin viimeisin voitto. Hänen mukaansa ilmiö on tosiasiassa keisarin uudet vaatteet: se saa naiset keikistelemään silikoneissa ja hiuslisäkkeissä miehille ja kutsumaan sitä vapaudeksi. Levyn keskeinen ajatus tuntuu olevan, että naiset eivät oikeasti nauti tästä.

Naisia pelureiksi kutsuvan ajatuksen ydin on, että nuoret naiset eivät lopulta kuitenkaan tee valintaansa vapaasti, koska naisille ei ole viihteessä tarjolla juuri muunlaisia reittejä. Nuorten seksuaalikulttuuria teoksessaan American Hook Up: The New Culture of Sex on Campus tutkinut Lisa Wade huomauttaa The Society Pagesissa, että me kaikki käymme kauppaa patriarkaalisen systeemin kanssa. Miley  Cyrus vaihtaa esineellistämisen rahaan, julkisuuteen ja valtaan. Hänen valintansa on äärimmäisen poliittinen, koska suostumalla tekemään niin kuin häneltä odotetaan, hän on mukana säilyttämässä maailmaa, jossa nainen voi pärjätä vain myymällä kehonsa. (Jos Cyrus paljastaa kehoaan, hän ikään kuin luopuu siitä? Jos hän on seksuaalinen, se on toisia varten?)

bell hooksin Beyoncéa kohtaan esittämä kritiikki purkaa aihetta hieman syvemmälle. Kuten moni Cyrusia kommentoinut, hooks epäilee, ettei Beyoncé ole vaikuttanut siihen, kuinka häntä esitetään. The New Schoolin vuonna 2014 järjestämässä Are You Still a Slave? -keskustelussa hooks lainasi Audre Lordea todetessaan, että ”isännän työkalut eivät tule koskaan purkamaan isännän taloa” (vapaa suomennos) ja jatkaa sanomalla, ettei imperialistinen, valkoinen, kapitalistinen patriarkaatti tuhoudu luomalla omia versioita siitä.

Tässä kipupiste on, tässä feministien ongelman ydin. Nähdäkseni hooksin kritiikki liittyy laajempaan kapitalismin kritiikkiin, Beyoncén luokka-aseman haastamiseen ja hooksin rakkausteoretisointiin – aiheisiin, jotka kutsuvat omaa esseetään. Vaikka Beyoncé ja Miley ovat monella tapaa hyvin eri asioita (mustien naiskehojen esittämiseen liittyy aivan oma problematiikkansa, aihe jota Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -esseekokoelma ansiokkaasti perkaa), molemmat ovat nostaneet kysymyksen siitä, voiko vähäpukeisuus olla kumouksellista vai saako seksismi sen aina haltuunsa.

Kirjoittajat kuten hooks, Levy ja Wade korostavat vastuuta, joka liittyy yksittäisen feministin valintoihin suhteessa naisiin kollektiivina. He näkevät naiset aktiivisina toimijoina, joskin ehkä väärän tietoisuuden väärässä olevina. Ongelma syntyy siitä, että vähäpukeisuudella ”pelaavat” naiset eivät onnistu murtamaan naiselle annettua ahdasta roolia, vaan he tähtäävät omaan pussiinsa. Naisen seksuaalisuus ei siis ole onnistunutta kapinaa. Alastomuus on peli.

Roxane Gay kirjoittaa Bad Feministissä, että vaadimme naisilta liikaa. Jokaisen teoksen ja jokaisen taistelun tulisi olla kaikkien asioiden puolesta. Julkisuudessa olevien naisten, erityisesti feministien, tulisi olla kaikkea kaikille, ja kun he eivät ole, ristiinnaulitsemme heidät.

Naisen näkeminen vain objektina on ongelmallista, ei epäilystäkään. Mutta onko puhe, joka asettaa seksikkyyden, viehättävyyden tai kauneuden automaattisesti muut ansiot poissulkeviksi, korjausliike vai osa ongelmaa? Sulkeeko katsottavaksi suostuminen toimijuuden pois?

Ariel Levy esimerkiksi kirjoittaa, ettei kuva Playboyssa ole fiksu uraliike ellei haaveile tulevaisuudesta seksibisneksessä. Vastustan Levyn väitettä, vaikka onkin niin, että seksuaaliseen kauneuskuvastoon astuttuaan nainen saa itseensä lähtemättömän tahran. Playboy, strippitanko tai kameran linssi kaivertavat kehoon merkin, jonka jälkeen koko maailma tietää, ettei nainen ole kovin älykäs, sillä vähäpukeinen nainen on uhri, huora tai tyhmä. Game over. Mutta sen sijaan että Levy olisi huolissaan siitä, että tiettyyn kuvastoon suostuminen vähentää yhteiskunnan ja yhteisön arvostusta naisia kohtaan, hän puuttuu naisiin eikä juurikin yhteiskuntaan. Mitähän kävisi, jos sitä vastoin että varoittelemme tyttöjä kunnian menettämisestä, keskittyisimme kunnioittamaan heitä?

Aiemmin mainitsemani Samira Elagoz puhui muuten tärkeitä, kun hän kertoi teosprosessistaan. Hän puhui siitä kuinka hänelle on miehiä kuvatessaan tärkeää, että miehet saavat itse päättää, mitä kameran edessä tekevät ja mitä kameralle tallentuu. Miehet ovat katseen kohteena JA toimijoita. Miksi tämä on mahdollista miehille muttei naisille?

***

Kirjoitan tätä, koska koen, että huomiomme on väärässä paikassa: naisissa, ei rakenteissa. Tulkintavaihtoehtojen olemattomuus painaa. Kaikissa keskusteluissa on sama, ääneen lausumaton ja taustalla hiljaa virtaava ”totuus”. Vähäpukeisen naisen ympärille rakentuu umpikuja. Naisen seksuaalisuus on aina ongelmallista. Se on itsetuhoista, se on sekavaa, se ei koskaan ole vain nautintoa. Sitä pitää miettiä, se ei ole kevyttä.

Useat viimeaikaiset puheenvuorot tuntuvat väittävän, ettei vähäpukeinen nainen nauti omasta kehostaan, vaan hän tekee tuon kaiken itseään vastaan. Joko pelatakseen, tai koska ei paremmasta ymmärrä, tai koska se on helppoa, mutta ei ainakaan siksi, että se tuntuu hyvältä. Tai jos tuntuukin, niin ei saisi. Tai jos saisi, niin sitä pitäisi miettiä, se pitää problematisoida.

Eräs elokuva-alalla työskentelevä ystäväni kertoi, kuinka koekuvausnauhoilla on välillä punkkarityttöjä poseeraamassa vähissä vaatteissa. Ystäväni vaikutti pettyneeltä. Hänestä nämä vastakulttuuria edustavat naiset ovat jollain tavalla pettäneet vakaumuksensa pyrkimällä olemaan seksikkäitä ja viehättäviä. Punkkarius on marginaalia, vastakulttuuria, seksikkyys massoille. Nämä kaksi ovat joko-tai, erilaisia rooleja, laatikoita, joista naiset ehkä parhaimmillaan valitsevat mihin solahtavat, ja tuo valinta on se, missä vapaus toteutuu. Omanlaistaan he eivät voi seksikkyydestä muokata.

Seksikkyys näyttäytyykin ystäväni puheissa alentumisena, luovuttamisena, jonakin, joka ei kuulu kapinaan. Se on antautumista, uhriutta. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä.

Kuvittele hetki elokuvien naisia. Kuinka usein seksuaalisuus johtaakaan rangaistukseen. Tai jos se syttyy, se on itsetuhoisaa, olemassa vain, koska nainen on hukassa, koska hän ei enää piittaa. Katatonisessa tilassa vaeltavat itkuiset ja horjahtelevat Marilynit antautuvat seksiin, koska millään ei enää ole väliä. Naisen holtiton seksuaalisuus vaatii aina selityksen, se täytyy psykologisoida (aivan kuten naisen tunnekylmyyskin).

Ajattelen Enter the Voidia. Hieno elokuva ei tarjonnut minulle minkäänlaista katsojapositiota, sillä se oli liian sukupuolittunut. Päähenkilö en ollut, enkä halunnut tunnistaa itseäni sisaresta, jonka seksuaalisuus tuntui olevan vain määrätöntä ahdistusta.

Ja näitä me katsomme kasvaessamme, tarinoita, joissa tuhoutuva nainen antautuu.

Vastuullinen feministi taas ei saa riisuutua, koska silloin hänen kehonsa antautuu mieskatseen ja kauneusstandardin armoille.

Naisen seksuaalisuus on poliittista. Naisen nautinto on poliittista. Älykästä ei kumpikaan ole.

Mietin vuorostaan Miguelia. Miguel on losangelesilainen miesmuusikko. Hän lävähti tajuntaani feministisen Jezebel-nettijulkaisun kautta. Jezebelin artikkelissa kirjoittajat valuttavat kielellisiä ruumiinnesteitään Miguelistä kirjoittaessaan. Ja toki huomaan sen itsekin: Miguel on puhdasta seksiä. Minäkin haluan kieriskellä Miguelin kanssa lakanoissa. Ja oudosti minullekin Miguelin seksuaalisuus on ensikatsomalta jollain tapaa arvokkaampaa, voimakkaampaa, kypsempää ja varmempaa kuin vaikkapa Mileyn.

Miksi? Mikä erottaa Miguelin ja Mileyn? Miksi Miguel on seksikäs ja uskottava? Miksi Miguel on itsenäinen toimija? Miksi musiikkibisneksen pahat sedät eivät voi käyttää Migueliä hyväkseen? Miksei kukaan ole huolissaan Miguelin puolesta? Entä Miguelin keho, eikö Miguelkin ansaitse korkeampaa arvostusta kuin vain seksuaalisen? Missä ovat avoimet kirjeet Miguelille?

Yksinkertainen vastaus on tietenkin se, että Miguel on mies ja Miley nainen. Jos en voi olla Miguel, onko minun oltava Miley? Mitä minun olisi tehtävä ollakseni Miguel?

***

Minua suututtaa se teko, joka kieltää nuorelta naiselta kyvyn omaan harkintaan. Joka uhriuttaa ja asettaa aina yhä uudelleen ja uudelleen vanhan dikotomian, jossa nainen on huora tai madonna. Joka ei anna minun nauttia pornosta rauhassa.

Minua suututtaa tämä historia, koska se saa minut problematisoimaan nautintoani. Minua raivostuttaa tämä maailma, jossa minun on mietittävä kehoni, katseeni, nautintoni ja seksuaalisuuteni diskursseja, jossa minua vaaditaan esille, jossa samaan aikaan odotetaan seksuaalisuutta ja kauneutta ja rangaistaan ja syytetään niistä.

Klassikkoteoksessaan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa kuinka huolestunut oli siitä, mitä laittaisi päälleen opettaessaan ensimmäistä kertaa maisteriopiskelijoita. Hän olisi halunnut laittaa tyttömäisen hameen ja huulikiiltoa, mutta tiesi, että naisena hänen tulisi todistaa arvonsa ja tyttömäisyys ei toimi. Lekan päällä alasti keinuminen on eri asia kuin huulikiilto ja vääränlainen hame, tiedän toki tämän. Mutta väitän, että kyse ei ole seksikkyyden asteesta tai tyylistä vaan naisellisina pidetyistä asioista. Kyse on siitä, että naiselliset piirteet maagisesti hylkivät arvostusta. Toisinaan syynä on hame, toisinaan verkkosukkahousut, joskus alastomuus, mutta se riittää kyseenalaistamaan kantajansa älyn.

En tiedä, mitä mieltä Chimamanda Ngozi Adichie on Miley Cyruksesta, ehkä luentani on epäortodoksinen. Mutta Adichie sanoo myös, että hän on päättänyt olla enää pyytelemättä naisellisuuttaan anteeksi, koska hän itse nauttii siitä. Hänelle mieskatse on silkka lieveilmiö, ei perimmäinen syy.

Me ajattelemme, koemme ja näemme koko ajan mieskatseen kautta. Naisetkin. Mutta ei seksuaalisuus automaattisesti johda seksismiin. Siksi on harjoiteltava katsomaan eri tavalla ja puututtava katseeseen, ei katsottavaan. Ongelman filosofinen muotoilu voisikin olla: onko nainen edelleen alasti, jos mieskatse ei ole läsnä?

Joten jos naisen ulkonäkö häiritsee sinua, katso pois. Ja jos löydät minut perse paljaana purkupallon päältä keikkumasta, ei minua tarvitse pelastaa.

Essee julkaistiin alun perin Nuoren Voiman numerossa 4-5/2017. Vuoden tuplanumeron teemana on "ihmisen jälkeen", ja se ilmestyi tämän viikon maanantaina.