Polje huviksesi
Asfaltti vilisee kapeiden renkaiden alla. Suussa maistuu veri ja sappi, vaikka vauhti ei ole järin kova. On heinäkuu 2004, olen 12-vuotias ja kilpailen maantiepyöräilyn suomenmestaruudesta Pirkkalassa.
Iskä on opettanut, että pyöräily on taktiikkalaji. Pitää punnita jaksamistaan, peesata, tarkkailla tilannetta ja säästellä voimia erityisesti kiriin, jolla kilpa ratkotaan. On iskettävä oikeassa kohdassa kisaa ja irtauduttava joukosta. Vielä kilometri ennen maaliviivaa tuntuu, että koko ikäryhmämme on vain yhteisellä, hieman tavallista ripeämmällä torstailenkillä. Etenemme kohti maalia kiltisti, miltei jonossa, kuin luokkaretkellä.
Kisa ei tunnu taistelulta mitaleista ja menestyksestä ja kunniasta. Muutama sata metriä ennen maaliviivaa ajattelen: nyt. Vaihdan pienemmän vaihteen silmään vaikken ole varma kannattaako niin tehdä. Lähden sotkemaan edessä ajavien rinnalle ja ohi. Valkoiset tiemerkinnät vilisevät vasemmalla puolella yhä nopeammin. Lopulta pääsen maaliviivan yli. Tuuperrun tienpenkan helteen polttamalle nurmelle ja huohotan ja läähätän ja rintakehä tuntuu jäävän pieneksi ja sydän pumppaa kipeää tekevää verta ympäri kehoa. Sylkäisen maahan sitkostunutta limaa ja yllätyn, kun siinä ei näy mitään punaista. Iskä ilmestyy pyörällään vierelleni, en muista mitä hän sanoo.
Myöhemmin kuulemme kilvan tulokset. Pikku oivallus ennen maaliviivaa tekee minusta maantiepyöräilyn SM-hopeamitalistin luokassa M12 (MIEHET 12 VUOTTA).
Palkintopallilla aurinko paistaa silmään. Joku setä kameroineen kumartuu eteemme, suljin rasahtaa, ja tuoreet mitalistit on valokuvattu. Käyn suihkussa, saan iskältä auton avaimet ja odottelen että iskä saa omat ajonsa ajettua sarjassa M40, matka 120 kilometriä. Luen Harry Potteria ja nukun päiväunet. Kotimatkalla käymme iskän kanssa syömässä McDonaldsissa suomenmestaruuden kunniaksi.
Päiväkirjassani samalta kesältä lukee: moi en oo muistanu kirjoottaa pitkään aikaan. mä oon saanu skeitin se on kivaa. mä meinasin saada kännykän mutten saanu se mua harmittaa. mä ajoin sm-kisoista hopiaa siitä mä oon ylpee.
***
Olen Kiasman viidennessä kerroksessa. Tilassa on kiiltäviä kromisia polkupyöriä, joiden sarvet ovat pitkät ja renkaat suuret. Näyttelytila on jätetty tyhjäksi esteistä ja kypärät muistutukseksi kuolevaisuudesta. Ihmiset ihmettelevät polkupyöriä, valokuvaavat niitä ja kurvailevat ees taas. Lapset nauravat ja kiljuvat pyörien selästä. Vanhemmat huolehtivat kypärät heidän päihinsä. Teoksella ei taida olla nimeä, mutta taiteilija tämän ihanan humpuukin takana on Ann Veronica Janssens.
Tekee mieli keulia. Tekee mieli polkea lujaa.
Siellä hurvittelen ja huvipyöräilen minäkin, enkä ajattele kai mitään. En liiku järin kovaa, mutta tuuli pyyhki kasvoja. Vai onko se vain ilmavirta? Voiko puhua tuulesta, kun ollaan sisätiloissa? Tekee mieli keulia. Tekee mieli polkea lujaa. Mutten uskalla. Taiteen Jumalat määräävät minut polkemaan hiljaa, rauhassa. Selkärangassa vihloo ajatus, että taiteen liepeillä kai oleillaan arvokkaasti. En ole duudsoni taidemuseossa. En ole urheilija taiteen selässä.
Mutta vuoden 2004 hopeamitali on jättänyt rintakehääni jäljen. Ei kai pyöräilyn kuulu olla tällaista? Pyöräilyhän on taktikointia, joko voittamista tai häviämistä. Se on maaliviivan ylittämistä ensimmäisenä, tympeä maku suussa. Se on ajoissa ehtimistä, hikistä vääntöä, läähättämistä, liian läheltä ohi ajavia moottorikulkupelejä, suuhun lentäviä hyönteisiä, vittumaista vastatuulta ja ihana juomatauko ja ennätysajassa perille pääseminen.
Voittajia ovat ne, jotka ajavat ympäri Amerikkojen, maailman vaarallisimpia reittejä tai niin lujaa, ettei silmä pysy perässä.
Mitalinjäljen alla tuntuu silti, että pyöräilijöitä on vain kahta lajia: voittajia ja häviäjiä. Voittajia ovat ne, joita televisiokamera kuvaa Tour de Francessa. Voittajia ovat ne, jotka ajavat ympäri Amerikkojen, maailman vaarallisimpia reittejä tai niin lujaa, ettei silmä pysy perässä. He ovat niitä, joista kirjoitetaan kirjoja tai jotka kirjoittavat polkupyöräseikkailuistaan kirjoja. Tai niitä, jotka osaavat rakentaa omat yksivaihteisensa roskalavojen ja tori.fi:n antimista. Vihreitä valoja odotellessaan he vaihtavat tietäväisiä ja arvioivia katseita vihkiytyneiden kesken, olen huomannut.
Häviäjä olen minä. Ajelen hiljakseni ympäri tilaa. En ole urheilija taidenäyttelyssä, enkä urheilija ylipäätään.
Viimeisessä kisassani Kauhajoella kaaduin rysässä seitsemän muun kilpailijan kanssa. Selvisin kaatumisesta hengissä ja pyöräni yhtenä kappaleena. Iskä oli opettanut, ettei saa luovuttaa. Nousin siis pyörän selkään ja lähdin polkemaan. Veri norui polvesta ja koko loppumatkan silmään satoi vittumaista, kylmää ja harmaata vettä. Maaliin tulin viimeisenä, neljän ja puolen minuutin aikaerolla voittajaan. Hävisin. Se harrastus oli siinä.
Siirryin pukinsarvisen kilpapyörän satulasta mumman vanhan Tunturi Popin kyytiin. Polkupyörästä tuli pelkkä kulkupeli ja arjen tarvekapine. Ei enää huvittanut kilpailla ketään vastaan. Ei kiinnostanut polkea lujaa. Pyörän selässä ei tarvinnut päihittää itseään tai muita eikä ylittää maaliviivaa ennätysajassa. En enää ollut Oikea Pyöräilijä.
***
Upean urheilu-uran jälkeisiä, muovailevia vuosiani vietin Isossakyrössä - pienessä, noin 4500 asukkaan pohjalaiskunnassa. Tyypilliseen maalaiskunnan tapaan Isokyrö on paikka, jossa juoru saa siivet, jossa vaihtorahaa ojentavan käden kynsien alla voi olla multaa, jossa keskustan pankkiautomaatilla haisee liete ja takapihoilla tynnyreissä käryävät roskat. Nuoriso ajaa ympäri pikkuista keskustaa ensin polkupyörillä, myöhemmin mopoilla ja täysi-ikäisinä autoilla, kunnes katoavat opiskelemaan ja palaavat valmistuttuaan tai jättävät palaamatta. Välillä poltetaan tupakit. Kaikki on turvallista ja unisesti pysähdyksissä.
Kuten isokyröläisen tislaamon Kyrö Distilleryn ruiskatkeron etiketissä lukee, ”syysillat Isossakyrössä ovat sateisia, pimeitä ja tuntuvat ikuisuudelta”.
Isokyrö on aikas perseestä”, kirjoitin päiväkirjaan.
Viinapullon kylkeen painettu julistus tukee teini-iän havaintoja kotikunnastani. Isonkyrön iltoihin mahtui lähinnä sääilmiöitä. Niiden avulla pystyi kuvailemaan, mitä kaikkea viikonlopun aikana tapahtui. 9 astetta pakkasta ja kotibileet Kytölässä. Kesäilta: aurinkoista mutta viileää eikä vittu kukaan jaksa tehdä mitään mun kanssa. ”Isokyrö on aikas perseestä”, kirjoitin päiväkirjaan. Syysiltojen lisäksi monet muutkin illat tuntuivat pimeiltä ikuisuuksilta. Sietämätön tilanne 14-vuotiaalle.
Siksi saatoin nousta pyörän selkään ja lähteä ajamaan. Jokainen suunta johti kohti metsiä ja peltoja. Kun ajoi tarpeeksi pitkälle, pääsi pakoon päälle kaatuvia seiniä: eksymään ja yksinäisyyteen. Enää seuran tai tekemisen puute ei välttämättä haitannutkaan. Peltojen ja metsien halki ajaminen ja lakeuksien tuijottelu tuntui edes joltain laiskanpulskean tylsyyden ja seuraavien kotibileiden odottelun keskellä. Autiot talot seisoivat syrjäseutujen metsänrannoissa unohdetun näköisinä, kesällä heinikot niittämättä ja talvella tiet auraamatta. Joihinkin pääsi sisään.
Kunhan posotin pitkin hiekkateitä ja peltojen varsia.
Perämetsiä pitkin ajelehtiminen ei ollut kai lenkkeilyä, ei minkään etsimistä eikä oikeastaan mitään kohdetta päin ajamista. Kunhan posotin pitkin hiekkateitä ja peltojen varsia. Polkien pääsi kartoittamaan autioituneita sopukoita ja joutavia maita.
Lisäksi polkupyörällä pääsi polttelemaan poskareita, riiaamaan, dyykkaamaan ja maistelemaan kaljaa muiden siitä tietämättä.
Siksi poljin kotibileisiin. Matkantekoa oli takana 10 kilometriä, edessä 7 ja asteita jo mainitut -9. Pakkanen jäädytti nenäkarvat ja repussa polkemisen tahtiin kilisivät jonkun isoveljen armeliaasti välittämät keskikaljat. Syrjäkylille johtavien teiden varsilla ei ollut valoja. Tiirailin lumisia peltoja tähyillen Yleinen tie päättyy -kylttiä. Se kertoisi, kun olen saapumassa määränpäähän. Puhelimet eivät osanneet vielä itsekseen navigoida, joten ajoin harhaan. Onneksi jaloissani oli pitkät kalsarit vaikka olin lähtenyt juhlimaan. Soitin bileisiin, sain nousuhumalaisia reittiohjeistuksia ja löysin vihdoin perille.
Sulattelin varpaani, join jäähileiset kaljat, lauloin Singstaria, saunoin, istuin maakellarissa puhumassa syvällisiä ja oli kivointa ikinä.
Hulinaan päästyäni sulattelin varpaani, join jäähileiset kaljat, lauloin Singstaria, saunoin, istuin maakellarissa puhumassa syvällisiä ja oli kivointa ikinä. Sitten sanoin heippa ja poljin takaisin kotiin kiristyvässä pakkasessa. Tällä kertaa reitti oli tuttu. Kuu valaisi lumiset lakeudet. Pääsin pimeään kotipihaan ja hiivin petiini, josta nousin puolen päivän aikaan sunnuntaipäivälliselle näyttelemään reipasta. Maanantaina bileiden ikimuistoisimmat käänteet kerrattiin kouluruokailun kuoriperunoiden ja ruskean soossin äärellä.
Kaikki olisi tietysti ollut vähän helpompaa ja mukavampaa, jos kulkuvälineenä polkupyörän sijaan olisi ollut mopo. Vaikka eiväthän Isonkyrön teinit tietenkään ajaneet päissään moottorikulkuneuvoilla, ei missään tapauksessa. Olin kuitenkin vastannut kohtalokkaaseen kysymykseen konfirmaatiolahjasta ennenkuulumattomasti. Siksi minua ei leiriltä kotiin palatessa odottanut mopo, vaan putkivahvistin. Rokkaaminen ajoi kylillä päristelyn ohi. En käynyt koskaan ”ringillä”, eli ajanut S-marketin pihasta pankin ja urheilukentän ohi grillille, sieltä kunnantalon ohi takaisin S-marketin pihaan ja niin edelleen.
Kaverit löytyivät treenikämpältä. Pyörälläkin pääsi liikkeelle, karkuun ja perille. Sillä sai sitä paitsi ajaa bileistä takaisin kotiin.
***
Nykyisin olen kai aikuinen. Lisäksi olen kai helsinkiläinen. Ja pyöräily on kai jotain muuta kuin ennen.
Pohjanmaalla ajoin usein vain jonnekin, kummempia tuumimatta. Huomenna pyörän selkään hypätessä mielessä on takuuvarmasti päämääriä. Ajan lyhintä reittiä perille. Käytän aikani järkevästi. Katson jopa reitin karttapalvelusta varmuuden vuoksi.
Pääkaupungissa pyöräily on kaukana harhailusta, löytöretkeilystä, eksymisestä, tylsyyden pakoilusta. Ja huvipyöräillessäkin kulkupelin selästä olettaa, että jotain uutta ja jännää paljastuu. Kaupungin varjopuoli! Ihana puisto piknikiä silmälläpitäen! Urbaani vaihtoehtotodellisuus! Sitten sitä päätyy korkeintaan jollekin erikoiselle kirpparille, ottaa kuvan huvittavasta seinäkirjoituksesta tai istuu ja katsoo merta 5 minuuttia ja sen jälkeen Instagramia puoli tuntia.
***
Liikun laajahkossa ympyrässä Ann Veronica Janssenssin kromipyörällä. Nurkissa on peilejä. Yritän nähdä itseni niistä. Mutkittelen. En varsinaisesti aja, vaan livun. Parkkeeraan pyöräni. Se saa saman tien uuden kuskin.
Kun palaa taidemuseon laboratorio-oloista ulkomaailmaan, näkee, että polkupyörä on edelleen aika arkinen ajopeli. Jopa niin sanotut kilpapyörät, joilla ihmeelliset kilpasuoritukset tehdään. Kaikenlaisia polkupyöriä lojuu kaduilla ja sisäpihoilla, sikin sokin ja pitkin poikin. On pyöriä odottamassa ajajiaan kauppojen ja kirjastojen ovilla. On juna-asemille hylättyjä pyöriä, joihin ei kajoa omistaja, saati anastaja. Lisäksi on keltaisia kaupunkifillareita, joilla kuka tahansa saa ajaa pientä maksua vastaan – eivätkä nekään ihmetä ketään, paitsi ehkä vähäkyröläisiä.
Persaukseenkin saattaa sattua, mutta ei se mitään.
Polkupyöräteoksessaan Ann Veronica Janssens haluaa antaa pyörien selkiin hyppääville uudenlaisen kokemuksen tilasta ja ohjata heidän huomiotaan ohi viuhuvaan ilmaan ja valoon. Suunta on oikea. Pyöräilyä ja sen tarjoamia aistinautintoja on syytä tuumailla ja arvostaa. Niin Kiasmassa kuin sen ulkopuolella.
Tärkeintä on varmaankin se, että niskaan sataa virkistävää tai ilskottavaa vettä, aurinko häikäisee silmää ihanasti tai vittumaisesti ja maantie tai mukulakivikatu kuluu alla. Persaukseenkin saattaa sattua, mutta ei se mitään.
Joskus pyöräily voi olla kivointa ikinä. Siltä tuntuu, kun ajaa hidasta ympyrää Kiasmassa. Siltä tuntui, kun ajoi metsäteillä kohti Vöyrin rajaa ja valtatien humina vaimenee.
Aja huviksesi. Muista, että ihan sama. Polje, vaikka vauhti ei ole kova.
Teksti on Kuvataiteesta esseeksi -kurssin satoa. Sen järjestivät Nuoren Voiman Liitto ja Kiasma Museoviraston tuella syksyllä 2018. Essee on ilmestynyt myös Nuori Voima -lehden Lomakuva-numerossa (2/2019). Lehden voi tilata tästä.
