Puhu nukke, puhu
Matkamuistomyymälöistä kirpputorien laareihin päätyvät muovinuket heijastavat politiikkaa ja tekevät sitä. Mutta miten mykän nuken saisi puhumaan?
Saamelaisia jäljittelevät nuket. Olen tarkkaillut niiden kasvoja, elekieltä, mönkään mennyttä vaatetusta. Niiden asut ja asusteet ovat saaneet innoituksensa lukuisista eri alueiden saamenpuvuista, mutta lopputulos on kauhea sekasotku. Sotku on kyllä tunnistettavissa ”saamelaiseksi”, mutta toteutus häivyttää kantajiensa sukupuolen, yhteisön ja muut etniset merkit. Kenties lappalaisnuket joutavat Kansallismuseoon, mietin. Mitä niiden toisin katsominen paljastaa?
Haluan saada elottomiin nukkeihin vähän vipinää. Asettelen nukkeja poliittiseen sommitelmaan. Yritän leikkien ymmärtää näytelmää, jonka osia ne ovat, jonka osana itse olen. Haluan ymmärtää, keitä nämä nuket jäljittelevät ja keiden silmiä varten ne niin tekevät. Täyttävätkö nuo hupsut nuket joidenkin odotuksia?
Joskus minusta tuntuu, että olen itse tuo muovinen lappalaisnukke, katseiden ja hyväntahtoisen ihastelun kohde. Silloin minulla on mykkä ilme kasvoillani ja päässäni soi Aquan ysärihitin kertosäe:
I'm a Barbie girl, in the Barbie world
Life in plastic, it's fantastic
You can brush my hair, undress me everywhere
Imagination, life is your creation...
Joskus epäilen, että minulla on ystäviä ja töitä vain siksi, että satun olemaan saamelainen, eksoottinen. Olen vakuuttunut siitä, että kaikki poikaystäväni ovat rakastuneet minuun osittain siksi, että minulla on lupa käyttää viehkeitä ja värikkäitä saamenpukuja. Se tuskin on totta, mutta kaikki saamelaisiin yhdistetty eksotismi saa minut joskus hassun harhaiseksi. Kaikki tämä eksotismi saamelaisten ympärillä saa miettimään: kuka olen ja kuka olisin, jos jos ja jos tai pikemminkin: mitä jos en kuuluisi.
Kuulua Euroopan alueen ainoaan tunnustettuun alkuperäiskansaan, kiinnostaahan se. Toisaalta myönnän, että elämäni on jännittävää juuri siksi. Giitu siis esivanhemmilleni jännittävästä elämästäni. Silti ihmettelen, miksi saamelaiset jaksavat kiinnostaa vuosisadasta toiseen taiteilijoita, tutkijoita, yksinäisiä kulkijoita. Onko niin, että aina löytyy joku, joka haluaa muistoksi itselleen lappalaisnuken? Mutta muistoksi mistä tarkalleen?
Ei ehkä kuitenkaan ole sattumaa, että elämäänsä tai uraansa uusia tuulia hakevat löytävät itsensä juuri pohjoisesta. Saamenmaalle lähdetään, kun ideat ovat vähissä. Saamelaiskulttuurin professori Veli-Pekka Lehtolan mukaan saamelaisten kotiseutualue Pohjois-Euroopassa on vuosisatojen ajan toiminut monenlaisena resurssikohteena tai kuten siskoni, elokuvaohjaaja Suvi West ironisesti sanoo, ”ideapankkina”. Niin, resurssikohteena. Kuinka olenkaan alkanut inhota tuota kapitalistista ajatusta ympäristöstä jonkinlaisena mukamas ehtymättömänä varantona. Törmään siihen kaikkialla, enkä vähiten kartoissa.
Oli kyse sitten biodatasta, maa-alasta, mineraaleista, lääketeollisuuden käyttöön tarkoitetuista lääkekasveista, noitarummuista yksityiskokoelmiin tai ympäristöviisaudesta ilmastokriisin pyörteissä, on alkuperäiskansayhteisöillä aina jotain, mitä niiltä voidaan viedä.
Syksyllä 2021 vierailin Kansallismuseon oivaltavassa Toista maata -näyttelyssä, joka haastaa katsomaan toisin kansallisia kertomuksia Suomesta. Näyttelyssä oli esillä vanhoja karttoja, joista yksi oli rakennettu valtavan kokoiselle seinälle. Kartta kuvasi Fennoskandinaviaa vuonna 1323. Keskellä karttaa, nykyisen Rovaniemen kohdalta pohjoiseen, luki: Lappi / Lapland / Yhteisnautinta-alue / Gemensamt område / An area of joint use.
Eteläsaamelaisen Anders Fjellnerin myyttisen runon ”Paiven parneh” mukaan saamelaiset ovat Auringon lapsia. Saamenmaa ylittää jo valmiiksi keinotekoiset rajat. Kotiseutualueemme on jakautunut neljän nykyvaltion alueelle, jotka tunnetaan nimellä Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä. Соаме, Saepmie, Sábme, Sábmie, Sámeednam, Säämi, Sääʹmjânnam ja Sápmi ovat puolestaan nimiä, joilla me kutsumme esivanhempiemme perinteistä elinpiiriä, tuota kaikkien yhteisnautinta-aluetta.
Valtaväestöt kiinnostuvat usein alkuperäiskansoista kun huomaavat, että voivat anastaa heiltä jotain. Oli kyse sitten biodatasta, maa-alasta, mineraaleista, lääketeollisuuden käyttöön tarkoitetuista lääkekasveista, noitarummuista yksityiskokoelmiin tai ympäristöviisaudesta ilmastokriisin pyörteissä, on alkuperäiskansayhteisöillä aina jotain, mitä niiltä voidaan viedä. Ja mikä voidaan viedä, se myös otetaan, aina kulttuurista kuvastoa myöten.
Hyllyillä olevia nukkeja katsellessani ymmärrän, että tämä on se meidän paikkamme yhteiskunnassa, orientin ja erilaisten seksisymbolien rinnalla.
Lappalaisnuken voi ostaa itselleen matkamuistomyymälästä tai nettikaupasta. Lopulta nuket päätyvät usein kirpputoreille, missä minäkin nämä nuket tapaan. Käytetyt polkumme kohtaavat ja kietoutuvat näytelmäksi hiljaisina tunteina, piilossa muiden katseilta. Näytelmän paikka on aina sama: värikäs tuliaishylly, nuhjuinen laatikko, epämääräinen, kiihottava krääsäosasto. Miksi minusta tuntuu, että hylättyinä nuket ovat paljaimmillaan?
Tehdään asia nyt selväksi: muovinuket heijastelevat politiikkaa. Mutta voidaanko niillä myös tehdä sitä? Ainakin nuket luovat asenteita ja fantasioita. Hyllyillä olevia nukkeja katsellessani ymmärrän, että tämä on se meidän paikkamme yhteiskunnassa, orientin ja erilaisten seksisymbolien rinnalla. Smile Indigenous, you are being objectified.
***
Lapsena leikin paljon barbienukeilla. Ne tarjosivat pinkin ja violetinsävyisen fantasiamaailman, johon uppouduin. Nukkekokoelmani paisuikin melkoiseksi. Lukioikäisenä tarvitsin kipeästi rahaa ja jouduin myymään suurimman osan nukeistani kirpputorilla. Säilytin niistä kuitenkin rakkaimmat. Pakkasin valitsemani nuket pahvilaatikkoon lapsuudenkotini vintinperälle, jonne ne unohdin.
Viime kesänä törmäsin tähän aarrelaatikkoon. Avasin sen, ja minut valtasi jälleennäkemisen riemu. Kuin olisin tavannut vanhat lapsuudenystäväni suoraan 1990-luvulta. Mikä hämmästyttävintä, lempinukkeni paljastuivat kaikki eri etnisiä vähemmistöjä esittäviksi nukeiksi.
Löytö hämmästytti minua. En nimittäin ollut lapsena mikään feministinen tienraivaaja, päinvastoin. Pidin vanhoista, ummehtuneista jutuista niin kuin monesti vieläkin. Mutta kuinka oli mahdollista, että kuratoimani nukkekokoelma oli kuin suoraan jostain monimuotoisuuden barbie-käsikirjasta? Miksi olin leikkinyt eniten näillä viidellä barbiella: powhata-alkuperäiskansaan kuuluvalla Pocahontaksella, romani-Esmeraldalla, afrikkalaistaustaisella Amandalla, Teresa-merenneidolla ja nimettömällä nukella, jonka isäni toi minulle Intiasta ja jonka kasvoja ja nilkkoja koristavat kultaiset korut ja jonka pakkaukseen Mattel on kirjoittanut ”Special India Edition”?
Liikuttelin nukkejeni raajoja, kampasin niiden tukat. Kuvittelin Pocahontaksen hyppäämässä kallionkielekkeeltä toiselle, Esmeraldan lumoamassa väkijoukkoja maagisilla taidoillaan, Amandan johtamassa imperiumia, Teresan jalkojen muuntautumassa vesiolennosta maaihmiseksi ja pulahtamassa takaisin veden uumeniin. Kuin olisin yhtäkkiä päässyt seuraamaan lapsuuteni leikkejä. Leikin lomassa tajusin, että BIPOC1-nukkejeni lumo perustui tarinaan. Niillä oli elintilaa ja sellaisia mahdollisuuksia, joita perus-barbaroilla ei koskaan ollut. Barbara, Cindy ja Pamela olivat sidottuja garderobiin, keittiöön ja kampaamoon. Niiden tärkein tehtävä oli vaihtaa vaatteita.
***
Kenties lapsuuteni barbieleikit ovat syynä siihen, miksi minulla on vimmainen tarve tarkastella ihmisryhmääni imitoivia muovinukkeja. Kun minulla on tylsää, selailen huuto.netissä ja tori.fi:ssä myytäviä ”lappalaisnukkeja” ja ”saamelaisnukkeja”, kuten niitä siellä kutsutaan. Monet kuvauksista ovat tarkkoja:
Vintage saamelaisnukke Norjasta. Muovikotelo hieman kellastunut ja muuttanut muotoaan. Kotelosta puuttuu kansi ja yläosassa teippiä. Nukke ei seiso omin jaloin vaan tarvitsee tukea ilman koteloa. Korkeus 16,5 cm, availee hieman laiskasti silmiään.
Laiskuus silmissä. Ehkä se on näitä nukkeja yhdistävä piirre. Katselen saamelaisia jäljittelevien nukkejen kasvoja lähemmin. Niillä on tuuheat, mustat ja kaarevat silmäripset ja huulilla kerros punaista maalia. Ilme on joko tuima, hämmentynyt tai myhäilevä, kaikki jokseenkin pelokkaina. Niiden kasvot tallentuvat muistiini ja kamerani rullalle.
Voisiko eksotismissa olla jotain ilahduttavaa?
Näytän kuvia ystävälleni, joka vakavissaan kysyy: ”Anteeksi, mutta miksi heidät on huumattu?” ”Mikä näitä nukkeja vaivaa?” kysyy toinen. ”Siis kuka näitä nukkeja ostaa?” ihmettelee puolestaan kolmas. En tiedä, mutta sen tiedän, että Helsinki-Vantaan lentokentän eräässä matkamuistomyymälässä kaupattavat nuket muistuttavat erehdyttävästi Kim Jong-unia. Kuvittelenko vain?
Aivan kuin kiinalaisen nukketehtaan koneistosta putkahtaisi vain yhdentyyppistä säikähtänyttä nukenpäätä. Säihkysilmänuket pusuhuulineen kaikkineen. Made in China vai Made for China? En nimittäin malta olla miettimättä erästä nerokasta business-skenaariota. Kiinalaisissa nukketehtaissa valmistetut lappalaisnuket lennätetään saamelaisten asuttamiin Pohjois-Euroopan maihin. Siellä Eurooppaan saapuneet kiinalaiset turistit löytävät itsensä ostamassa näitä muovinukkeja ja vievät ne sitten takaisin nukkejen nykyiseen massavalmistusmaahan, Kiinaan.
Historiallisesti lappalaisnukkejen valmistuksesta ovat kuitenkin vastanneet kotimaiset nukketehtaat. Myös saamelaisten, lisätienestien toivossa, tiedetään valmistaneen vaatetusta nukeille, joita turistit ovat ostaneet. Silloin nukkeja ei kuitenkaan vielä kutsuttu arktisiksi nukeiksi.
Rovaniemellä sijaitseva nukketehdas kertoo nettisivuillaan historiastaan näin: ”Arctic Doll -nuket syntyvät Pohjois-Euroopan ainoassa nukketehtaassa Suomen Lapissa. Nukkemme ovat ilahduttaneet jo miljoonia ihmisiä vuodesta 1953 lähtien”. Miljoonia? Selailen kiinnostuneena heidän nettisivujaan; ne löytyvät englanniksi, japaniksi, kiinaksi ja suomeksi. Arctic Dollin laajasta nukkevalikoimasta löytyvät niin saamenpukuiset Aslak, Jouni, Oula, Piera kuin ”peskinukkekin”. Tuotekuvauksissa on jotain huumaavaa. Yhtäkkiä minut valtaa epätavallinen halu tehdä nukketilaus. Kuin putoaisin hetkeksi pehmoiseen Ihmemaahan, jossa unohdan maailmanlaajuisen viruksen tuhoamassa ihmisten keuhkoja ja tykistötulen ampumassa lapsia Ukrainan maaperällä. Voisiko eksotismissa olla jotain ilahduttavaa? Monet nukeista ovat yksinkertaisesti kauniita. Nettisivujen nukkejen valmistuksen työvaiheita kuvaava osiokin muistuttaa vangitsevaa runoa:
Nukenosat valmistetaan puhallusmuovaamalla polyeteenistä. Runkoihin porataan reiät päälle, käsille ja jaloille. Kokoamisen jälkeen rungot hiekkapuhalletaan ja niihin tehdään silmäaihiot. – – Nuken päälaki eli kalotti irrotetaan ja kuumennetaan, jonka jälkeen siihen ommellaan hiukset. Silmien kohdalle päähän leikataan reiät, ja silmät laitetaan paikoilleen. Nuken poskien ja huulten punaus tapahtuu pienellä maalausruiskulla ja kulmakarvojen korostus siveltimellä. Lopuksi muotoillaan kampaus.
Koneet käyvät ja nuket saavat vaatetuksen, joka muistuttaa omaamme enää vain väreiltään. Kertokaahan nukkeseni, mikä tämä outo lumo teidän, meidän, teidän ympärillänne oikein on. Lapin taika, yöttömän yön ja päivättömän päivän. Sitäkö se on? Lumo, jonka osaa olen, pitkää jatkumoa siitä, millaisena minut ja ihmiseni nähdään. Puhu, nukke, puhu. Puhuisit nyt!
Mutta nuket eivät puhu. Se on niiden tehtävä.
Joskus nukkejen laiskuus herättää minussa raivoa. Koska nuket eivät puhu, kostofantasioissani hyväksikäytän niiden totaalista puhumattomuutta. Niiden passiivisuus saa minussa aikaan vinksahtaneita toiminta-ajatuksia, jopa primitiivistä megalomaniaa eli unelmia siitä, kuinka voisin lyödä nukeilla rahoiksi ja tavoitella ensin paikallista, autenttista hulluutta ja lopulta kansainvälistä kuuluisuushulabaloota. Veisin niiden tyhjänpäiväisyyden seuraavalle tasolle paljasten niiden onton olemuksen koko maailmalle.
***
Olen harkinnut lappalaisnukkejen keräilyn aloittamista. Vuoraisin niillä huoneeni jokaisen nurkan ja tyhjän tilan lattianrajasta kattoon. Lopulta Seiska-lehti tulisi tekemään juttua hullusta ”Lapin nukkenaisesta”. Poseeraisin jutussa nukkejeni ympäröimänä vahvat, dollymaiset meikit naamallani ja puhekuplassa lukisi: ”Kiitos Seiska, kun vierailit, minulla ei koskaan käy kyläilijöitä.”
Olen myös suunnitellut Kansallismuseoon täydellistä muodonmuutosta nukkehengessä. Vierailija astuisi museotilan sijasta Nukkelandiaan, jossa värikkäät lappalaisnuket virnuilevat joka puolella. Kokemusta vahvistaisi selkäpiitä karmiva, tunnelmaan virittävä ”pohjoisen” äänimaailma. Minne vierailija katsoisikin, hän näkisi monistetut, kylmänviileät nukenkasvot valtavina tilataideteoksina Yayoi Kusaman tyyliin. Vierailija astuisi nuken sisään, mutta sieltä hän löytäisi vain ammottavaa tyhjyyttä ja häiritsevää hiljaisuutta.
Jonain päivänä vapautan nuket, räjäytän niiden kalotit taivaan tuuliin.
Nukkelandia tarjoaisi myös suoraa live-kuvaa Helsinki-Vantaan lentokentän myymälän lappalaisnukkehyllylle. Välillä katsojalle vilahtaisi näytöllä Kim Jong-unin ja Xi Jinpingin päiden kuvat vailla selitystä. Live-tallenteen kautta museovierailija voisi reaaliajassa tirkistellä ostajien käsiä hipelöimässä ja harkitsemassa nukkejen ostamista. Jännittävää! Vierailun päätteeksi vierailijat kuvauttaisivat itsensä nukkejen kanssa sosiaaliseen mediaan sopivien kehysten vierellä aihetunnisteena #CuteLappishDolls.
Ehkä näiden passiivis-aggressiivisten kostoajatusteni taustalla on tosiasia, joka minun on hankala hyväksyä. Minua häiritsee se, kuinka nukkejen pääasiallinen tarkoitus on vain olla tekemättä ja sanomatta mitään. Sellaisina ne muka kuvastavat minun ihmisiäni. Meillä on koko ihmiskirjo, mutta nukeilla vain yksi ilme. Niiden vaiennettu olemus kertoo omaa tarinaansa. Se tarina menee näin: hiljainen ja häivytetty alkuperäiskansa on hyvä alkuperäiskansa. Olemme kaunis matkamuisto milloin kenenkin vieraissa hyppysissä.
Jonain päivänä vapautan nuket, räjäytän niiden kalotit taivaan tuuliin. Mykistettyinä ja väärinpuettuina ne heijastavat omakuvaani ja kertovat siitä, että aina löytyy joku, joka meistä lähtiessänsä palasen haluaa. Ota minut mukaasi – second hand tai take away, kaikki käy. Olen täällä vain sinun katseitasi varten.
Helga West on Tenojokilaaksosta kotoisin oleva hullu nukkenainen, joka saa parhaimmat älynväläyksensä oltuaan viikkotolkulla yksin.
Ensimmäistä kuvaa lukuun ottamatta esseen kuvat on ottanut Helga West. Westin essee julkaistiin kuvineen alun perin Nuoren Voiman Kosto-numerossa (2/2022). Kirjoituksen aikaisempi, lyhyt versio ilmestyi englanniksi NO NIIN -verkkolehden numerossa 7. Kyseessä on NO NIIN + BALTIC CIRCLE -erikoisjulkaisu, jonka toimitti Hector Sanchez.
- 1. BIPOC on lyhenne englannin kielen sanoista black, indigenous ja person of color.
