Cowboy, PixNio
Cheek

Rakkaus, joka jää: Cheek

Essee
|
Sofia Blanco Sequeiros
|

Cowboy-tarinat kertovat tunteista, silloinkin kun nuo tunteet ovat kiihtyneen maskuliinisia. Cowboylle kaikki on isoa, kaikki rehentelee. Myös menetys rehentelee, ja haavoittuvaisuus. Vanha vitsi kuuluu, että kantrimusiikki on lista menetyksiä – soita kantrikappale taaksepäin ja saat talosi takaisin, naisesi takaisin, koirasi takaisin – mutta menetys itsessään on rehentely: Katso mistä selvisin, katso mitä kestän, katso mikä ei rikkonut minua. Cowboy on rodeoesiintyjä, joka satuttaa itsensä tahallaan yleisöä viihdyttääkseen.

-Helena Fitzgerald, griefbacon

 

 

Jos mieltää itsensä ajattelevaksi ihmiseksi, Cheekistä tai Jare Tiihosesta ei ole monia syitä pitää. Räppäri edustaa huonoa makua heille, jotka arvostavat älyä, sivistystä, taidetta ja yleistä ei-kusipäisyyttä.

 

Cheek tekee egoilevaa klubiräppiä, jossa kertoo lähinnä itsestään. Naiset jäävät tarinoissa sivuosaan, usein halventavan kielenkäytön säestämänä. Vaikka poliittisuutta on hahmosta koetettu häivyttää, on hän flirttaillut oikeiston kanssa. Vuonna 2012 Tiihonen osallistui Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaan, ja Jare Henrik Tiihonen 2 -levyllä Cheek vastaa sanoman puutteesta kritisoineille: Mut jos sä haluut, että kritisoin ja otan kantaa / Tän verran voin pillittää ja lokaa antaa: / Laskekaa tuloveroo, älkää rankaisko ahkeraa.

 

Cheekiä ivaavat musiikki- ja kulttuurikritiikit ovat olleet keskeisiä suunnannäyttäjiä räppäriin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Toimittajat Rumbassa, Soundissa ja Helsingin Sanomissa[1] ovat suhtautuneet penseästi hänen musiikkiinsa ja Cheek-ilmiöön. Oskari Onninen kirjoittaa Kuka muu muka -albumista (Rumba 10/13): ”Cheek on yhden tähden esteetikko ja muusikko”, joka ”tekee musiikkia, jonka arvomaailma ja epä-älyllisyys vetoavat ihmismassoihin”. Alpha Omega -levyarviossa (Rumba 16.10.2015) Anton Vanha-Majamaa vertaa räppäriä Johanna Tukiaiseen ja toteaa Cheek-konseptin hienouden olevan sen hölmöydessä. Helsingin Sanomien lauantaiesseessä (14.7.2018) Arttu Seppänen tarkastelee Cheekin musiikkia ja menestystä suhteessa popkulttuurin tapaan estetisoida miehen kärsimys.

 

En osaa sanoa, pidänkö Cheekistä. Suhtauduin räppäriin ivaavan välinpitämättömästi, kunnes hän ilmoitti lopettavansa. Cheek on cowboy, joka esineellistää naisia, rehentelee menestyksellä ja räytyy rakkaudesta. Osa kappaleista kertoo isähahmoa kaipaavaa sankaritarinaa, jossa naiset pelkistetään halun ja pelon kohteiksi. Toiset kertovat menetyksistä, joihin kunnianhimoinen, riittämättömyyttä pakoileva suorituskeskeisyys myös taiteessa ajaa. Kaikki on heti esillä. Musiikissa on popmusiikin välittömyys ja juhlien spektaakkeli.

 

Vuonna 2015 julkaistu viimeinen studioalbumi Alpha Omega aloitti Cheekin uran lopettavan trilogian, johon kuuluvat levyn lisäksi JHT – Musta lammas -elämänkerta  ja Veljeni vartija -elokuva. Kolmiosainen saaga kertoo Tiihosen matkasta Lahden kaduilta Cheekiksi Olympiastadionille. Tiihosen nousu Suomen kuunnelluimmaksi muusikoksi peilaa nuorille tyypillistä unelmaa, jossa pikkukaupungin ulkopuolinen maailma edustaa monin tavoin rikkaampaa elämää ja vaikeuksien voittaminen on reitti rikkauksiin. Trilogiassa räppäri rakentaa itsestään samastuttavan hahmon vetoamalla kyseisiin kokemuksiin samalla, kun esittää itsensä menestyksensä keskeisimpänä tekijänä.

 

Alpha Omegan jälkeen Cheek julkaisi satunnaisesti musiikkia ja antoi haastatteluja. Kriitikot ivasivat, käärme nieli häntäänsä. Tiihosen narratiivista teki kiinnostavan sen monipuolistuminen ja syveneminen samalla, kun vastakertomus pysyi juuri sellaisena kuin se oli viimeiset vuodet ollut. Kuudesta miehestä koostuva kriitikkoraati (Rumba 8.2.2017) arvioi Cheekin ja Elastisen muodostaman Profeetat-duon kappaleen: ”Yhtäccii on yhtä ajanmukainen kuin nimensä c-kirjaimet, toissavuoden nettimeemi, viimeisin mutta ei valitettavasti viimeinen loukkaus suomen kieltä kohtaan suomihiphopin idioottiserkuksilta”, yksi raatilaisista kirjoittaa.

 

Cheek ja Elastinen todella muistuttavat meemiä. Iso aikuinen poika -meemi, jonka syntyhistoriasta kulttuurikriitikko Jia Tolentino kirjoittaa artikkelissaan ”The Land of the Large Adult Son”, alkoi kehittyä vuonna 2012 ja kiertää laajasti vuonna 2015. Meemi on lähtökohtaisesti hyväluontoinen ja kronikoi oikean tai kuvitteellisen aikuisen pojan uskomatonta käytöstä. ”Poikani Thursten ja Gorse liimasivat itsensä juuri verhoihin, rukoilkaa heidän puolestaan”, nimimerkki @MuscularSon twiittaa.

 

Naurun kohde on hahmon käytös, joka voi olla vallatonta, aivotonta, arvaamatonta ja lievän surrealistista, vaikka hänen ikänsä tai asemansa antaisi odottaa muuta. Vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan isoja aikuisia poikia alkoi löytyä erityisesti Valkoisesta talosta, mutta myös kulttuurista ja urheilusta.

 

Kriitikoilla on syynsä haukkua Cheekiä meemiksi. Samalla he eivät sano mitään. Ironialle ja sarkasmille rakentuva iva on houkutteleva mutta pitkittyessään voimaton kulttuurikritiikin muoto, koska se on tarkoitushakuista. Iva etäännyttää Cheekin ja tämän musiikin kriitikosta itsestään. Kriitikon nauru ei itsereflektoi, vaan tähtää räppäriin ja identiteetteihin, elämäntyyleihin ja kulttuuri-ilmiöihin, joita hän kriitikolle edustaa.

 

Musiikki jää vaille kontekstia. Kritiikit eivät aseta Cheekiä osaksi kotimaista musiikkihistoriaa, vaikka hän on steroideja vetänyt tiivistymä hahmosta, johon popkulttuurissamme on totuttu identifioitumaan. Jatkumoon kuuluvat niin Juice Leskinen, Leevi & the Leavings, Eppu Normaali kuin JVG. Eppu Normaali laulaa: Onni suosii rohkeaa / mulle pienempi palanen vaan lohkeaa. Cheek versioi: Elin parasta aikaa elämäs, elämäni parasta aikaa / tavoitellen sitä pientä palasta taivaast. Juice toteaa: Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen / Oon yksin ajatusten raunioilla / Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen. Cheek jatkaa: Meni näin rajoille, että mun pääni hajoilee / Tiedän, että mun paikka maailmas on antaa ääni sanoille.

 

On jälleen tuskan viitta hartioilla, Juice lopettaa.

 

Nöyrää antisankaria näyttelevän rokkarin ja luksusvoimafantasiaa toteuttavan räppärin välillä on esteettinen ero. Eroista huolimatta asennot ovat samasta puusta veistettyjä. Molemmat performoivat sukupuolta ja luokkaa; molemmat ovat valkoisia. Muusikkojen omaksumat hahmot edustavat ihmistä, johon he ajattelevat yleisön samastuvan. Näkyvien identiteettien samanlaisuus on vain yksi osa yhdenmukaisuutta. Kysymys on sekä hahmojen kulttuurisen merkityksen että yleisösuosion pysyvyydestä: miksi juuri he nousevat hallitsemaan, kehen he vetoavat, ja millaisilla tarinoilla. Mitkä tarinat mielletään kenen tahansa göstan, martin tai jaren tarinoiksi? Kuten Sonya Lindfors kysyy: kenet kanonisoidaan, ja mihin kaanoniin.

 

Esseisti Antti Hurskainen paikantaa jatkumon keskiöön Art-Paten, tavallisen kansan mielenliikkeitä edustavan hahmon, joka esiintyy politiikassa, kulttuurissa ja urheilussa. ”Art-Patessa vannotaan tavanomaisuuden nimiin, Anti-Pate korostaa taiteellista erityislaatuisuuttaan. Pateus on maantieteestä riippumatonta normaaliutta, unelma autenttisesta elämäntunnosta.” Hurskainen toteaa Cheekin luoneen Art-Pate deluxen.

 

Cheek esiintyy tarinassaan tavallisena ihmisenä, joka pystyi nousemaan erityislaatuiseksi. Toisaalta hän tekee juuri sen, minkä Hurskainen sanoo Art-Paten jättävän välistä: ”Jos Art-Pate-artisti julistautuu messiaaksi, hän tekee sen kiertoilmauksin, ei sanomalla: ’Olen messias’”. Cheek korostaa taiteellista erityislaatuisuuttaan avoimesti ja käyttää ilmauksia, jotka kiertävät vain vähän: Hän on hiphop-jumalan poika, iskuja viskoo kuin salamoita. Räppäri ei edusta Art-Paten prototyyppiä. Silti hän etsii raparperitaivastaan niin, että arvomaailma tavallisen, Rin Tin Tiniä muistelevan ja häntäänsä heiluttavan keski-ikäisen miehen kanssa limittyy.

 

Nämä hahmot luottavat paikkaansa maailmassa, koska voivat kyseenalaistaa sen vain itse. He tietävät muiden näkevän heidät omana itsenään. Esseisti Helena Fitzgeraldia mukaillen: cowboy on arkkityyppisessä maskuliinisuudessaan myrkyllinen, hyvin amerikkalainen hahmo, joka lunastaa periksiantamattomuudellaan vapauden etsiä rajojaan. Hän tavoittelee ”paikkaa, joka on tarpeeksi iso yksin olemiseen”. Leevi & the Leavings etsii aukeaa, jolla ohikiitävä onni voi hetkellisesti korvata melankolisen apatian. Cheek haluaa ilon ja vapauden ja luo eskapisminsa itse. Hän viihdyttää lunastaakseen autiomaan.

 

”Minun mielestäni todellinen tähteys tarkoittaa mahdollisuutta nousta arjen rajoitteiden yläpuolelle, jos niin haluaa”, Cheek kertoo JHT - Musta lammas -elämäkerrassaan. Hän on Vain elämää -sarjan kuvauksissa ensimmäistä kertaa. Räppäri jatkaa: ”Satulinnassakin kameroiden ulkopuolisissa keskusteluissa on toistunut monta kertaa, kuinka arki on tärkeää vastapainoa keikkailulle. Puutarhanhoito, ruoanlaitto, lastenhoito. Haravoiminen. Minä en tiedä sellaisesta mitään.” Hyvä elämä on yksilön täydellistä vapautta, ihmisen irrottautumista mitättömyyden ikeestä, köyhyydestä ja muista riippuvaisena olemisesta. Hän kieltäytyy kaivautumasta likaiseen makuupussiin meditoimaan.

 

                                                                            ***

 

Alpha Omega on vapauden, saavutusten, ja voittajasta historiaksi muuttumisen ilosanoma ja suruliputus. Cheek on vuoroin huoleton ja bailaava, vuoroin tuskaisa ja ahdistunut. Teknisesti levy on räppärin uran paras, ja hän muodostaa Antti ”RZY” Riihimäen kanssa loistavan mc-tuottajaparin. Sisällöllisesti kappaleet ovat monipuolisempia kuin aiemmin, mutta niissä toistuvat räppärille tyypilliset teemat. Kulttuurikriitikko Doreen St. Félix kirjoittaa Jay-Z:n uusimmasta levystä: ”4:44:n pohjalla virtaa avuttomuus, taiteilijan pelko siitä, että on kyvytön rakastamaan täysin. Vastaus pelkoon on järkkymätön, lähes vimmattu usko varakkuuteen […] Jay:lle hengen ja varallisuuden testamentit ovat kietoutuneet toisiinsa. Raha on rakkaus, jonka hän osaa. Rakkaus, joka jää.” Jay-Z on Cheekin suurin esikuva. St. Félix voisi hyvin kuvailla Alpha Omegaa[2].

 

Cheekille raha on väline materiaan, jota hän rakastaa. Materia on yhtä kuin vapaus. Hän edustaa 2010-luvun länsimaalaista, jolle raha mahdollistaa elämäntyyliin kuuluvan aineellisuuden lisäksi esteettiset kokemukset. Luksustuotteet ja kallis elämä ovat spektaakkeli-innon luonteva jatke. Alpha Omegalla naiset edustavat materiaa, kokemuksen ja sosiaalisen statuksen vuoksi haluttavia, miehelle kuuluvia esineitä. Ainoastaan aito romanttinen rakkaus ylittää materiaalisuuden ja lakkaa edustamasta räppielämää tai sosiaalisen statuksen kohoamista. Koska tosirakkaus on Alpha Omegalla saavuttamatonta, pysyy materia rakkautena, jonka Cheek osaa, ja rakkautena, joka jää.

 

Näen Cheekin livenä ensimmäistä kertaa Blockfestissa 2018. Konserttiarviossaan (HS 7.7.2018) Vanha-Majamaa harmittelee Cheekin keikalla möyhivää toksista maskuliinisuutta ja pitkiä miehiä, jotka sitä ruumiillistavat. Elokuun yleisössä olen päätä pidempi kuin ympärilläni vellovat 160-senttimetriset parikymppiset. Toksisen maskuliinisuuden sijaan näen yleisössä poikabändifanituksesta tuttua haaveellista ihailua, Snapchat-keskusteluja, tönimistä ja yhteistyötä. Viimeisellä keikalla Lahden Mäkimontussa tunnelma näyttää identtiseltä.

 

Lavalla Cheek on tyylipuhdas ammattilainen, jolla on ilmiömäinen kyky ottaa fanit huomioon. Artistin läsnäolo tuo voimaa, lämpöä ja liikettä myös niihin kappaleisiin, jotka levyiltä kuunneltuina jättävät kirurgisesti käsitellyn olon. Tuplaajat hulisevat taka-alalla, tanssija on kloonattu neljäksi. Katson kolme sekuntia suoraan sinisiin silmiin. Cheek kehuskelee ja yleisö taittelee sormensa sydämiksi, laulaa mukana, viihtyy ja viehättyy.

 

Ympärilläni vellovat kuuntelijat muistuttavat kymmenestä neljätoistavuotiaasta, joiden ohi kävelin Töölön Kisahallilla. He valmistautuivat cheerleading-kisoihin messuamalla Profeettoja: Niin on ollut ja niin on aina oleva, mä seison omieni puolella. Psyykkaus oli yhteistä ja määrätietoista. Muut menee selän taakse pelkää, me mennään selkä vasten selkää. Kappale vaihtui. Lätkäjätkä Ville, kuinka se nyt sillee, mua, pussas mua. Kilpaurheilijoita kiinnosti ainoastaan voitto, ja Profeetat ja Tuure Boelius veivät ajatukset sinne, missä kulta oli jo saavutettu.

 

Räppärin karisma on sekä levyllä että keikalla päällekäyvän ilmiselvää ja estetiikka melodramaattisen kallista. Niin parisuhteita ruotivat diipit vedot kuin klubiräppikappaleet ovat tanssin, paatoksen, alhon ja huuman lauluja – eivät hienovaraisia, mutta suuret tunteet harvoin ovat, kun ne sanallistetaan. Sekä kunnianhimon raskautta käsittelevät monologit että biletys tähtäävät välittömään kokemukseen siitä, että joku seisoo rinnalla sekä juhlissa että taistelussa maailmaa vastaan.

 

                                                                                       ***

 

Samastuminen Cheekiin kulkee räppärille huolellisesti suunnitellun minuuden polttopisteen kautta. Lavalla hän näyttelee ja pyrkii osaksi yleisöä. Lyriikoissa hän on oma itsensä autofiktiivisen vilpittömästi: Okei / Nyt mä naulaan / Suljen ympyrän, katkaisen noidankehän. Cowboy toistaa aiemmin nähtyjä rooleja: Se juttu meni näin / Mä kerron sen minkä muistan / Nuoruuden toilailuista jätkien, Gösta muistelee. Samalla räppäri tarkoittaa sanoituksensa universaaleiksi ja odottaa muiden samastuvan niihin: Tää menee niille joil on paha olla / kun elämä lyö sata nolla. Cheek on ollut vapaa edustamaan vain itseään. Hän voi ajatella puhuttelevansa kaikkia, jotka tuntevat tuskan viitan painon.

 

Cowboy menestyy, koska hän edustaa neutraaliksi kuviteltua ihmisyyttä, jonka tarjoamana minkä tahansa tuskan viitan kuvitellaan sopivan kenelle tahansa. Siksi Seppäsen essee miehen kärsimyksestä popkulttuurissa hapuilee eikä aivan saa totuudesta otetta. Seppäsen mukaan Cheek on menestynyt, koska estetisoi miehistä kärsimystä popkulttuurin vaatimalla tavalla. Mies on kaunis vasta kun kärsii. ”Sääli on popmusiikin ja -kulttuurin yksi voimakkaimmista polttoaineista. Tuntematon sotilas myy, Cheek myy. Todisteet ovat kiistattomat. Me haluamme miehemme kärsivinä”, hän kirjoittaa.

 

Seppänen ei ota huomioon, että yksi taiteen tehtävistä on välittää kärsimyksen kokemuksia yksilöiden ja yhteisöjen välillä. Erityisesti valkoisen miehen kärsimystä on aina glorifioitu kauniina. Hänen surunsa ja vihansa esittäminen universaaleina tunteina on taiteen historiallinen piirre. Hän on hahmo, jonka tarina on totuttu ajattelemaan kuvaukseksi ”kenen tahansa” todellisuudesta. Seppänen osoittaa, että valkoisen miesräppärin hahmo ammentaa modernista valkoisesta maskuliinisuudesta. Silti hahmo liikkuu huomattavasti syvemmällä taiteen ja popkulttuurin pohjamudissa.

 

Itkiessään Cheekin puolesta ihmiset itkevät itselleen, koska popkulttuurissa pätee myös toimittaja Anu Silfverbergin toteamus: ”Kokonaisiin, ristiriitaisiin mieshahmoihin on myös paljon helpompi kiinnittyä kuin naishahmoihin, jotka ovat tavallisesti yksiulotteisia ja tarjolla katsottavaksi.” Popkulttuuri muotoutuu paitsi naisten, myös ei-valkoisia ja rodullistettuja hahmoja yksiulotteistavien ja stereotyypeiksi pelkistävien rakenteiden ympärille. Cheek on cowboy, joka luo rehentelevää viihdettä kivustaan. Hän onnistuu, koska performoi samaa kipua, joka on taiteessa[3] edustanut kaikkien tuskaa. Kotimaisessa popkulttuurissa kuvitelma elää edelleen vahvana.

 

                                                                                                 ***

 

Räppäri luo puoleensavetäviä lainalaisuuksia kuin Hamelnin pillipiipari. Vaikka muut ovat auttaneet, on Cheek on luonut menestyksensä itse. Cowboylle menestyksen ansaitseminen ei ole vieras ajatus, koska hän mieltää itsensä ihmiseksi, jolle glooria luontaisesti kuuluu.  Rakenteet ovat samoja, joita kirjailija Eula Biss kuvaa kirjoittaessa valkoisesta lapsestaan: ”Tiesin, että häntä kannustettaisiin koko elämänsä ajan uskomaan oman työnsä voimaan, siihen että on ansainnut mitä saa, ja sivuuttamaan epätasa-arvo”.

 

Räpin perinteisiin tyylikeinoihin kuuluvat aggressiivisuus ja anteeksipyytelemättömyys lakkaavat olemasta emansipaation välineitä ja muuttuvat oikeuksiksi, aseman ja vapauden tuomiksi eduiksi: Ne on trendejä mitä mä luon / Ja mitkään säännöt ei pysty pitämään mua. Biss jatkaa: ”Olemaan kaikkea näyttöä vastaan samaa mieltä siitä, että järjestelmä, joka tarjoaa hänelle paremman asumisen, paremman koulutuksen, paremman työn ja paremman palkan kuin muille ihmisille, on luontaisesti reilu. Cowboy ei kohtaa sääntöjä, joiden kanssa muut kamppailevat.

 

Seppänen ei juuri pohdi Cheekin valkoisuutta, vaikka näkökulma on tärkeä[4]. Kriitikot haluavat ennen kaikkea irrottautua räppärin edustamista identiteeteistä. Osallisuus on silti pinttynyt lähtemättömästi myös yleisöön. Se on liian isoa, liian suurpiirteistä ammuttavaksi ritsalla vain kohti Chekkosta.

 

Esseessään ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus” Koko Hubara tarkastelee tapoja, joilla erilaisia rodullistettuja, ei-valkoisia ja valkoisia identiteettejä tuotetaan ja tuodaan hiphopissa esille. Hän keskittyy erityisesti naisten rooliin hiphopissa ja toteaa hiphopin poliittisuuden näkyvyyden kasvavan: ”Se näkyy mustien naisten esitystapojen moninaistumisena, naisräppäreiden lisääntymisenä, tunnettujen naisartistien feministisinä ja antirasistisina kannanottoina, homo- ja transkysymysten tuomisella kontekstiin, jossa niillä on aiemmin pelkästään vitsailtu raa’asti.”

 

Säde Mäkipää ja Iida Rauhalammi kirjoittavat (Nyt-liite 12.10., Yle Kulttuuricocktail 26.10.) räppäreistä, jotka ovat Hubaran esseen julkaisun jälkeen asettuneet murroksen keskiöön. Mäkipää haastattelee Yeboyahia, B.W.A:ta, Adikiaa ja F:ää. Räppärit kuuluvat Dreamgirls -kokoonpanoon, jonka kuraattoreita Lina Schifferiä ja Taika Mannilaa Rauhalammi haastattelee. Sekä artistit itse että hiphop-tutkija Inka Rantakallio ovat yhtä mieltä siitä, että naispuolisten räppäreiden esiintulo ja muusta kuin miehen näkökulmasta yhteiskuntaa ja kulttuuria käsittelevä tuotanto on perustavanlaatuinen muutos kotimaisessa hiphopissa.

 

On sanomattakin selvää, että muutos on tervetullut. Samalla se muistuttaa, että muutoksesta tulee mahdollista kun välttämättömiksi mielletyt asianlaidat hahmotetaan epävarmoina, kontingentteina ja valinnoista riippuvaisina. Vastuu siitä asetetaan yhä usein heille, joiden mahdollisuuksiin välttämättömiksi kutsutut tosiasiat jo vaikuttavat.

 

                                                                                       ***

 

 

Cheekin menestyksen voi tulkita oireeksi yhteiskunnan tilasta, arvottaa insinöörimäisesti koottujen kappaleiden ja rahanahneen eetoksen onnistuneeksi yhdistämiseksi tai toksisen maskuliiniseksi uhoksi. Molemmat tulkinnat yksinkertaistavat. Cheekin rooli suomalaisessa popkulttuurissa on olla valkoinen mies, joka ajattelee ansainneensa sen, minkä saa ja saavansa sen, minkä ansaitsee. Hän kokee edustavansa vain itseään mutta performoi minuutta, joka muistuttaa yleisöä cowboy-tarinoista, naapurin pojista ja omasta itsestään.

 

Viimeistään Sokka irti ja Kuka muu muka -levyt osoittavat, että vaikka Cheek on perinyt kotimaisen popkulttuurin keskeisen tarinankertojan manttelin, on hän myös muuttanut cowboyn katseen suuntaa. Leevi & the Leavings tyytyy katajaan, Cheek suunnistaa yhteiskuntaluokasta toiseen. Hän haluaa kuun kuusen latvasta. Räppäri tietää, että se on mahdollista, koska katsoo sinne, minne kotimaisessa musiikissa ei ole aiemmin katsottu: pois nöyryyden kuvitellusta jaloudesta ja kohti maailmaa, jossa kaikki on suurta.

 

Siellä yksilön suurin tragedia on, etteivät muut ymmärrä häntä – eikä vika ole hänen. Alpha Omegalla Cheek on hiphop-jumalan poika, ja jumalan poika on vapaa. Fantasia on vetoava ja kaikkinielevä. Nimikkokappale tihkuu itsekeskeistä surua, joka seuraa aina vain laajemman vapauden etsinnästä. Levyn parhaat kappaleet, ”Alpha Omega” niiden joukossa, antautuvat haromaan tuntemattomuudessa, jossa ego ja materia ovat toisarvoisia. Ne tuntuvat lupaavan, että Cheek olisi voinut muuntautua teknisesti huipussaan olevaksi mc:ksi, joka viimein katsoo sankarin ohi. Hän olisi voinut näyttää, mikä merkitys menetyksellä on, kun se ei enää rehentele; mitä tarkoittaa hyväksyä kaikkien kehuttujen saavutusten ohimenevyys.

 

Oli kuitenkin liian myöhäistä muuttua, koska cowboy oli jo kanonisoitu. Niin on aina ollut. Häntä ivaavat mielikuvat naurattavat, koska kuka tahansa Jare tai Kimmo voi riemastuttaa käytöksellään. Ne eivät selitä, miksi serkkujeni tarinat ja ilo ovat oleva sidottuja omaani. Muutosta luova nauru kohdistuu kaikkeen, minkä jaan ja mistä hyödyn heidän kanssaan. Taiteena Cheek ei ole kaiken yli kestävää tai kauneinta, mutta välillä salama osuu. Silloin cowboy on rakastettava ja sietämätön.

 

En tiedä, mitä ajattelet. Ihmisten luomat hahmot haluavat esiintyä monena. Totuus on muualla, ehkä musiikissa, kunnes sitä ei enää kuulla.

 

Vastaathan Nuoren Voiman verkkolehden lukijakyselyyn - arvomme vastanneiden kesken kolme Nuoren Voiman vuositilausta!

 

Viitteet

 

[1]  Mikko Aaltonen, Jare Tiihosen elämänkerran kirjoittanut toimittaja, on poikkeus. Jostain syystä erityisesti miehet kirjoittavat Cheekistä negatiivisesti, vaikka kulttuuria kuluttavien ja tuottavien korkeakoulutettujen keskuudessa Cheekiä väheksytään sukupuolesta riippumatta.

 

[2] Vaikka molempia räppäreitä yhdistää menestymisen halu, on tärkeä huomata, että Jay-Z:n suhde varakkuuteen on erilainen kuin Jare Tiihosen. Rotusorto ja institutionaalinen rasismi, jotka ovat jatkuneet Yhdysvalloissa orjuuden kieltämisen jälkeen, ovat vaikuttaneet koulutukseen, työmarkkinoihin ja asuntopolitiikkaan niin, että varallisuus on jakautunut huomattavan epätasaisesti valkoisten, afroamerikkalaisten, latinoiden ja alkuperäiskansoihin kuuluvien kesken. Tiihonen on aina ollut hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa kuin Jay-Z, eikä hiphop ole ollut hänelle samanlainen emansipaation tai yhteiskuntakritiikin väline kuin monille mustille ja afroamerikkalaisille räppäreille, tuottajille ja hiphop-yleisöille.

 

[3] Muun muassa feministisistä ja dekolonialistisista lähtökohdista alkava analyysi, tutkimus ja taide käsittelevät sukupuolta, rodullistamista, mustuutta ja valkoisuutta vakiintuneita asetelmia ja näkökulmia purkaen.

 

[4] Kuten Koko Hubara kirjoittaa, hiphopin juuret ovat Yhdysvaltoihin tuotujen orjien suullisessa historiassa sekä heidän, latinokulttuurien ja alkuperäiskansojen perinteissä. Hän toteaa: ”Hiphop on ehdottomasti ja ensisijaisesti Musta taiteenmuoto, mutta samalla se on levinnyt populäärikulttuurijärjestelmän, kapitalismin, mustan ja muun diasporan mukana ympäri maailmaa sanoittamaan myös muiden juurettomien ja kontrollin historiaan menettäneiden, rodullistamisen prosessin kautta identiteettiväkivaltaa kokeneiden ihmisten elettyä todellisuutta.

 

 

Lähteet

Biss, Eula. ”White Debt”, The New York Times, 2.12.2015 

 

Fitzgerald, Helena. ”cowboys”, griefbacon 22.8.2018.

 

Hubara, Koko. ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus”, Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Into, 2017

 

Hurskainen, Antti. ”Art-Pate: Johdanto”, Suru ei toimi. Siltala, 2017

 

Lindfors, Sonya (toim.) Blackness & the Postmodern. UrbanApa, 2018 

 

Onninen, Oskari. ”Keskelle maalitaulua”, Rumba 10/13 

Vanha-Majamaa, Anton. ”Cheek ei ole sankari, jonka Suomi tarvitsee vaan sankari, jonka Suomi ansaitsee”, Rumba 16.10.2015

Vanha-Majamaa, Anton. Cheekin keikalla toksinen maskuliinisuus rehotti, Sanni osoitti olevansa kohta PMMP:n veroinen festarijyrä – Ruisrockin perjantai oli kotimaisten artistien ja EDM:n juhlaa

 

Rauhalammi, Iida. ”Suuri yleisö ajattelee, että naisten tekemä musiikki on naisille – Dreamgirls haluaa muuttaa musiikkialan rakenteita”. Yle Kulttuuricocktail 26.10.2018. 

 

Seppänen, Arttu. ”Cheekin suosio perustuu säälin kerjäämiseen – rapmusiikki on rakennettu miehisen kärsimyksen varaan”. Helsingin Sanomat 14.7.2018

 

 

Silfverberg, Anu. ”Ohuet maisemat”, Image 12.5.2018

 

 

St. Félix, Doreen. ”First Listen: Jay-Z’s “4:44”, an Album of Love and Wealth”, The New Yorker, 30.6.2017

 

 

Tolentino, Jia. ”The Land of the Large Adult Son”, The New Yorker, 4.8.2017

 

Mäkipää, Säde. ”Nämä naisräppärit ovat kyllästyneitä siihen että naisten seksuaalisuus on joko ‘miesten kiihottumista tai lastentekoa varten’ – ja lupaavat syödä vihakommentit aamupalaksi”, Nyt-liite 12.10.2018 

 

 

Erityiskiitokset Adile Sevimlille kommenteista ja ajatustenvaihdosta sekä kaikille, jotka keskustelivat kirjoittajan kanssa Cheekistä, olivat he räppäristä kiinnostuneita tai eivät.