Rikkaat - nuo riettaat ja raukat
”Käsilaukussa oli keltaisia pillereitä, jotka pitivät hänet hereillä, ja valkoisia pillereitä, jotka pitivät kurissa hereilläolon aiheuttaman pelon ja paniikin.”
Vauraan suvun vauraalla äidillä ei todellakaan mene hyvin Edward St Aubynin romaanisarjassa Loistava menneisyys. Oikeastaan karmeampaa elämää on vaikea kuvitella: lapsi on syntynyt raiskauksen tuloksena ja tulee isänsä raiskaamaksi ensimmäisen kerran 5-vuotiaana. Sekä äiti että poika ruokkivat itseään alkoholilla, lääkkeillä ja huumeilla.
St Aubynin hiljattain suomennettu omaelämäkerrallinen romaanisarja kuvaa brittiläistä yläluokkaa ja on täynnä tarinoita ”juoruiluun, tissutteluun ja seksuaaliseen vehkeilyyn tuhlatusta elämästä”. Sarja sisältää yhden romaanin verran alkoholismia, perheväkivaltaa ja insestiä, toisen romaanin verran huumeongelmia ja kolmannen verran jonkinlaista ivailua seurapiirijuhlille.
Ja voisiko mikään olla parempaa kuin tämä: yläluokka kertomassa perverssejä tarinoita yläluokasta – väitetysti vieläpä todellisuudesta ammentaen? Vihdoinkin joku ”tekee brittiyhteiskunnan yläkerrokselle julman ruumiinavauksen”, kuten kustantaja kansiliepeessä kertoo. Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Petäjä hihkuu romaanin osoittavan, ettei ”ole olemassa niin pahaa sikailua, ettei brittiläinen yläluokka olisi siihen syyllistynyt tai pitänyt sitä jopa normina”. Hän toteaa Loistavan menneisyyden olevan ”monessa mielessä hämmentävä ja poikkeuksellinen romaanisarja”. St Aubynin omaelämäkerrallisesta ruumiinavauksesta on hurmioiduttu jopa niin paljon, että tuloksena on syntynyt kiitelty tv-sarja.
Hämmentävä ja poikkeuksellinen. Siinäpä ajatus, jonka kohdalla kannattaa pysähtyä. Mitä luemme, kun luemme kirjoja vauraiden holtittomuudesta ja perversioista, ihmisistä, joilla on takanaan ja edessään vain “loistava menneisyys”? Luemmeko hämmentävää ja poikkeuksellista realismia, joka avaa silmämme ja osoittaa sikailun olevan normi, vai ruokimmeko ideologista fantasiaamme siitä, millaisia rikkaat ovat - ja huoahdamme samalla helpotuksesta keskiluokkaisissa kodeissamme?
Onko luettavanamme yläluokan todellisuutta realistisesti kuvaava romaani vai olemmeko ennemminkin omien toiveidemme äärellä?
Omaisuudet pysyvät samoissa käsissä...
Viime vuosien puhutuin talouskirja on epäilemättä ranskalaisekonomisti Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (2013). Se on tutkimus vauraudesta. Kirja ei kuitenkaan osoita, että vauraat olisivat holtittomia pillerinsyöjiä, jotka ovat kyvyttömiä huolehtimaan itsestään ja vauraudestaan – saati, että he olisivat vaarassa menettää sikaillessaan omaisuutensa. Päinvastoin, Pikettyn tutkimusten mukaan olemme siirtyneet, tai siirtymäisillämme, takaisin koroillaeläjien yhteiskuntiin, joissa vauraus siirtyy yhä vääjäämättömämmin perheiden sisällä sukupolvilta toisille ja vieläpä aina hieman edellistä perintökierrosta muhkeampana.
Eikä Piketty ole tutkimustulostensa kanssa yksin. Firenzen verotietoja penkoneille italialaistutkijoille on selvinnyt, että vuoden 1427 vauraimmat suvut olivat kutakuinkin samoja kuin vuoden 2011 rikkaimmat suvut. 600 vuotta oletettua tissuttelua ja vehkeilyä eivät ole onnistuneet pienentämään näiden sukujen omaisuuksia. Ruotsalaistutkijat taas ovat huomanneet, että liikkuvuus luokkien välillä on vilkasta kaikissa muissa tuloluokissa paitsi ylimmässä promillessa. Ylimmän tulopromillen isien pojat päätyvät suurella todennäköisyydellä itse ylimpään promilleen myös Ruotsissa, sosiaalisen liikkuvuuden mallimaassa. Suomessakin on sukuja, jotka ovat omistaneet kartanonsa jo satoja vuosia.
Moderneilla omaisuuksilla siis näyttää menevän oikein hyvin. Nykyisessä talousjärjestelmässä on hyvin tavallista, että suuret omaisuudet kasvavat, ja niiden siirtyminen sukupolvelta toiselle on ennemminkin todennäköistä kuin poikkeuksellista. Kuitenkin juuri tällaista pysyvyyteen ja kontrolliin kykenevää vauraiden luokkaa kirjalliset kuvaukset karttavat.
...paitsi kaunokirjallisuudessa
Pysyvyyden sijaan rikkaita ja vaurautta kuvaava kirjallisuus näyttää tykästyneen kahteen käsitykseen.
Käsitys yksi: he ovat hulluja, psykoottisia tai pervertikkoja – sellaisia kuin Don DeLillon Cosmopolis-romaanin (2003) päähenkilö Eric Parker tai Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon (1991) Patrick Bateman. Näiden romaanihenkilöiden psyykkistä romahdusta ei tarvitse odottaa henkeään pidätellen: se tulee yhtä varmasti kuin se on tullut Thomas Mannin Buddenbrookien (1901) hulivilipojalle Christianille ja Evelyn Waughin Mennyt maailma -romaanin (1945) rikkaan suvun antisankarille Marokon oopiumiluolassa. Tällaiset kirjat tarjoilevat lukijalle alkoholia, huumeita ja myös seksuaalista hillittömyyttä: Amerikan psykon sarjamurhaaja usuttaa rottia naisten vaginoihin, ja Cosmopoliksen Eric haluaa lääkärin työntävän joka päivä sormen peräaukkoonsa, mikä ilmeisesti tuottaa nautintoa, sillä ”jokin kiihottumisen valtaisa sexus veti häntä käsittämättömästi naista kohti, kun Ingramin sormi oli hänen perseessään”.
Käsitys kaksi: silloin kun kirjallisuuden vauraat eivät ole psykoosissa tai nauti perversioistaan, he kuuluvat menneisyyteen kaihoaviin, pölyyntyviin sukuihin, jotka menettävät rahansa, pukunsa ja kartanonsa, mutta eivät koskaan ymmärrystään omasta asemastaan. Keltaisen kirjaston julkaisema Sarah Waters kirjoittaa juuri tällaisia kuvia rapistuvista kartanoista ja raukaksi riutuneesta yläluokasta. Watersin 1920-luvulle sijoittuvassa romaanissa Parempaa väkeä (2014) yläluokkaisen äidin ja tyttären elämä järkkyy, kun he joutuvat ottamaan taloonsa alivuokralaisia. Naiskaksikon, näiden raukkojen, talous käy niin ahtaalle, että heidän on pakko antautua hiipuvan yläluokan suurimmalle katastrofille, toisten kohtaamiselle.
Waters jatkaa romaaneillaan pitkää linjaa Tšehovista Mannin Buddenbrookeihin. Tämä perinne keskittyy esittelemään merkkejä aristokraattien tai suurten porvarissukujen kuolemasta ja niiden kyvyttömyyttä sopeutua tilanteeseen. Tšehovin Kirsikkatarha-näytelmän tilanomistajattaren tyttären sanoin: ”Huvilansa Mentonin lähellä hän [äiti] oli jo myynyt eikä hänelle ole jäänyt mitään, ei mitään. Eikä minullakaan ollut jäljellä rovon ropoa, hädin tuskin selvisimme sinne asti. Eikä äiti ymmärrä! Istutaan asemalla syömässä ja hän tilaa kalleinta ja antaa lakeijoille ruplan juomarahoja.” Perinne yltänee vielä kauas Tšehovin taakse, ovathan esimerkiksi Balzacin romaanit täynnä rikkaita porvarisperheitä, jotka menettävät omaisuutensa ja asemansa milloin minkäkin ahneudenpuuskan tai vekselikeinottelun seurauksena. Miksi rikkaat kuvataan raukkoina, joilta puuttuu alkeelliset kyvyt elämänhallintaan?
Onneksi en ole rikas
Kirjallisuushistoriaa vasten St Aubynin suvun tissuttelut ja seksuaaliset vehkeilyt eivät näytä poikkeuksellisilta tavoilta kuvata yläluokkia, vaan ennemminkin länsimaisen kirjallisuuden eliittikuvausten peruskauralta. Ne ovat osa pitkää perinnettä, joka kulkee Tšehovin alkoholisoituneista ja aseitaan heiluttelevista aristokraateista kohti Cosmopoliksen ja Amerikan Psykon finanssimaailman psykopaatteja. Hämmentävä ei taida niinkään olla St Aubynin romaanisarja vaan jokin paljon kinkkisempi: meidän lukijoiden viehtymys tällaisiin kuvauksiin, joissa vauraat esitetään joko alkoholille persoina reliikkeinä tai viettiensä ohjailemina psykopaatteina, mutta kovin harvoin – jos koskaan – toimintakykyisinä ihmisinä, jotka elävät täydessä sopusoinnussa vallitsevan talousjärjestelmän kanssa. Hämmenntävyyden sijaan keltaiset ja valkoiset pillerit ovatkin osa kirjallista traditiota.
St Aubynin romaanisarjassa yhdistyvät vieläpä eliittikuvausten molemmat haarat: yläluokan hiipuva asema ja holtiton käytös. Päähenkilö narkkaa ja tuhlaa ja antaa ymmärtää, että ennen pitkää tämä tasaa tilit hänen ja muiden, siis rikkaiden ja vähemmän rikkaiden välillä. Kun Patrickin hotellilasku on kaksituhattasataviisikymmentäkolme dollaria, hän ”oli salaa hyvillään. Pääoman kuluttaminen oli yksi keino jouduttaa kuihtumista, tulla yhtä laihaksi ja tyhjäksi kuin hän jo itsensä tunsi, keventää ansaitsemattoman onnenpotkun sälyttämää taakkaa ja tehdä symbolinen itsemurha sillä aikaa, kun hän arasteli oikean itsemurhan tekemistä.” Tällaisen kuvan romaanin kertoja Patrickin ja hänen lähipiirinsä elämästä rakentaa: sen mukaan vauraus on itse itsensä tuhoava katastrofi. Ovathan romaanin maailmassa naapuritkin niitä englantilaisia ”joilla on kunniakas ’tausta’, mutta ei hitonkaan vertaa odotettavaa tulevaisuudelta”. Meille suomalaislukijoille mielikuvaa kuihtuvasta ja köyhtyvästä suvusta vahvistaa vielä omaperäinen nimisuomennos Loistava menneisyys, vaikka sarjan yhdenkään romaanin alkuperäinen nimi ei viittaa menneisyyteen.
Mieleni tekee kutsua kirjaa ideologiseksi fantasiaksi, koska tällainen vaurauteen kylvetty köyhtymisen siemen olisi toki huojentava tieto, jos se olisi totta muutenkin kuin Loistavan menneisyyden fiktiivisessä maailmassa ja ehkä kirjailija St Aubynin epäilemättä traagisessa tosielämässä. Olisi tietysti hyvä uutinen, jos vauraat ja meitä yhdistävä maailma olisivat tällaisia. Sellaisessa maailmassa ei tarvitsisi kuin odottaa, ja eriarvoisuus katoaisi: rikkaat joko mässäilisivät ja masturboisivat itsensä uuvuksiin ja köyhiksi, tai katsoisivat lasittunein silmin, hämähäkinseittien verhoamina, miten maailma muuttuu.
Mikä voisikaan olla tyydyttävämpää ja huojentavampaa kuin ajatella, että kaikki rikkaat ovat oikeastaan sekaisin, onnettomia ja monin tavoin kyvyttömiä elämään vauraina? Että he ovat sellaisia kuin huumekoukussa elävä Patrick Melrose, psykoottinen sarjamurhaaja Patrick Bateman tai Cosmopoliksen Eric, jonka mieli kollegan mukaan ”kukoistaa pahansuopuudesta muita kohtaan” ja joka lopulta tappaa kokeakseen jotain todellista. Luemme, miten Bateman lyö kollegaansa kirveellä päähän ja miten Melrosen lapsuuden miehet laittavat naisensa syömään kyyhkynsä ja terassille tippuneet viikunat koirien tavoin kontallaan. Kuin Seiska-lehti nämä kirjat saavat ajattelemaan: onneksi en olekaan rikas, enhän haluaisi olla niin sekaisin kuin nuo, onneksi en olekaan rikas.
Eriarvoisuudella on yksilöpsykoosin kasvot
Seiska-journalismin hyläten haluaisin kuitenkin väittää, että kytkemällä rikkauden, insestisen väkivallan ja murhanhimoiset mielenhäiriöt yhteen, nämä romaanit tekevät karhunpalveluksen sille keskustelulle varallisuus- ja tuloeroista, jota pitäisi pystyä käymään. Ehkä kirjallisuuden tapa ripustautua yksilöpsyykeen patologioihin on jo pidempään estänyt meitä näkemästä sen, mikä on koko ajan ollut kasvojemme edessä: vauraiden harmonisen suhteen todellisuuteen.
Antamalla talousjärjestelmälle ja taloudelliselle eriarvoisuudelle yksilöpsykoosin kasvot DeLillon ja Ellisin tapaiset kirjailijat esittävät finanssimaailman pervertikkojen ja psykootikkojen temmellyskenttänä – heidän psykoottisen tai perverssin toimintansa seurauksena. Ja toisaalta loistavia menneisyyksiä ja menneitä maailmoja kuvaamalla rikkaisiin keskittyvän tradition toinen haara esittää suuromaisuudet oikullisina kavereina, jotka tulevat ja menevät, kasvavat ja kuihtuvat mielensä mukaan, ilman että niiden kasautumisesta tarvitsisi kantaa huolta, koska lopulta rikas raukka aina häviää. Moraalinen opetuskin näihin romaaneihin saattaa sisältyä: rahaa ei kannata tavoitella, koska se synnyttää vain huolia ja turmelee. Siksi sen haaliminen on parasta jättää niille, joilla sitä jo ennestään on.
Juuri näin tehdessään uskon romaanikirjallisuuden valtavirran kuljettavan meitä ennemmin harhaan kuin ruokkivan parempaa ymmärrystä maailmasta. Halusimmepa tai emme, vauraat ovat pääosin normaalin psyykeen rajoissa eläviä ihmisiä, jotka nukkuvat öisin, sen sijaan, että kulkisivat kaupungin kaduilla tappamassa ihmisiä. Heidän kirsikkatarhojaan ei hakata, vaan he elävät Firenzessä ja Ruotsissa niin kuin ennenkin. Tällaisessa todellisuudessa eriarvoisuus ei ratkea rakentamalla mielisairaaloita rikkaille, ja sellaisessa maailmassa myös Tšehovia pitäisi kai lukea ja tulkita uusin silmin. Kirsikkatarhan kantaesitys vuonna 1904 enteili maailmanvallankumousta. Tekeekö Tšehovin teksti nykynäyttämöillä samaa, vai pitääkö se ennemminkin yllä illuusiota siitä, että kaikki järjestyy, kunhan katsomme vierestä vauraiden hiljaista hiipumistaan kartanoidensa kuisteilla?
Juttu on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa Unelmien kriitikot (3/2018). Tilaa lehti kotiin tästä.
Edward St Aubyn: Never Mind (1992), Bad News (1992), Some Hope (1994), Mother's Milk (2005), At Last (2012). Suomennoskokoelma Loistava menneisyys sisältää kolme ensimmäistä romaania, jotka on julkaistu myös yhdessä nimellä Some Hope: A Trilogy (2003).
Petäjä, Jukka: "Insesti ajoi huumeisiin, ja yliannostus pakotti kirjailijaksi - yläluokkaisen brittinuorukaisen kohuteokset nyt suomeksi, tv-sarjaa tähdittää Benedict Cumberbatch." Helsingin Sanomat / HS.fi 28.3.2018
