Rukous 94
Mitä sähkö on?

Rukous 94

Essee
|
Antti Hurskainen
|

I

 

Puhelinmyyjät voisivat soittaa useammin. Olisi ihanaa kieltäytyä lehtitilauksesta tai alushousuista. Ymmärtäisin, mitä tapahtuu. Esittäisin argumentin ja painaisin punaisen luurin kuvaa, joka on sormenpääni kokoinen. Mutta silloin harvoin, kun minua lähestytään, myyntiartikkeli on hahmoton. Useimmiten myydään sähköä. Hoidetaanko energia-asiat kuntoon? Suojaudun kertomalla, että vaimoni vastaa näistä eikä ehdi nyt. Jotkut myyjät ovat kuitenkin niin taitavia, että he etenevät detaljitasolle ennen väistöliikettäni. Eräs nuori mies yritti vastikään sulattaa minut tarjoamalla paketin yösähköä.

 

Aivoissa rasahti. ”Yösähkö” sopisi keskinkertaisen punk-yhtyeen nimeksi. Kun jäsenet saavuttaisivat keski-iän, he alkaisivat tehdä yösähkösopimuksia. Ilmeisesti kuulun kohderyhmään. Jossain on tietokanta, jonka mukaan olisin halukas laittamaan pyykkikoneen päälle kymmeneltä illalla säästääkseni hiukan.

 

Yösähkössä pelottaa muukin kuin sen käyttäjien persoonallisuustyyppi. Olisi nukahdettava ja päästettävä sähkö vielä enemmän valloilleen kuin päivällä. Juha Seppälän novellin ”Mitä sähkö on?” (2004) päähenkilö korjaa voimalinjoja työkseen. Iltaisin hän istuu ikkunan äärellä ja pohtii, kuinka huonosti uuden vuosituhannen ihminen kestäisi vakavan katkoksen sähkönjakelussa. Seppälän novellissa sähkö on alkukantainen voima, jota on jostain syystä mahdollista olla ajattelematta.

 

Meidän elämässämme kaikki perustuu sähköön, emmekä me tiedä mitä se on. Joskus ajattelen, että se on vain yksi Jumalan tapa ilmaista itseään.

 

Seppälä kirjoittaa valokaaresta, joka ”syttyy merkiksi tämän ja tuonpuoleisen välille”. Kirkkain kaari loistaa yösähköajan pimeydessä.

 

Miten kukaan saa unta sen tiedon kanssa, että kylpyhuoneen lattia lämpenee ja patteri naksahtaa? Keneltä uni saadaan? Yösähkö vaatii sokeampaa luottoa kuin päiväajan sähkö, joka sekin pyytää niin paljon, että on helpompi katsoa ohi kuin lukea Juha Seppälää.

 


 

Vietin 1990-lukulaisen lapsuuteni omakotitalossa. Sähkölaskussa säästäminen oli pysyvästi agendalla. Yösähköstä muistaakseni puhuttiin, mutta hengitykseni ei vielä salpautunut. Aikuisten taikapiiri sisälsi näitä sanoja, sijoitusrahastoja ja tapaturmavakuutuksia. Pidin väistämättömänä, että joskus tulisi aika, jolloin kiskoisin nahkalompakon takataskustani ja hoitaisin asiat. Jos minulle olisi kahdeksanvuotiaana paljastettu, että 32-vuotiaana kannan penaalia muistuttavaa, kankaista rahapussia ja että en ole vapaaehtoisesti hankkinut ensimmäistäkään vakuutusta, olisin pyytänyt Taivaan Isältä tai Martti Ahtisaarelta toisenlaista tulevaisuutta.

 

90-luvun alun suosikkileikkejäni oli ”kiireinen johtaja”. Säntäilin puhelin korvallani ja petyin alaisiin. Johdin rakennusalan yritystä ja jouduin korjaamaan rivipuuseppien huolimattoman työn jälkiä. Olin strateginen ja myös käytännöllinen mestari.

 

Leikin loputtua en kasvanut edes yösähkön herraksi. Varmasti säästäisin tai jopa tienaisin kilpailuttamalla sähköyhtiöt ja paneutumalla rahastovaihtoehtoihin. Yhtä varmasti menettäisin satoja euroja vuodessa, jos muuttuisin rahankäyttömahdollisuuksista kiinnostuneeksi ihmiseksi.

 

Ulkopuolelle jääminen on halpaa. Jos minulta pyydetään säästövinkkiä, suosittelen ahdistusta elämän perusasenteeksi.

 

Kiireinen johtajani puhui valtavaan matkapuhelimeen, jollaisia olin nähnyt sukulaismiesten käsissä. Hänellä oli lukuisia kaukosäätimiä ja motorisoitu toimistotuoli. Silti ja siksi hän ei miettinyt, mitä sähkö on. Jos Jumala ilmaisi hänelle virrassa itseään, johtaja oli liian kiireinen kuulemaan. Jos hän nautti leivän ja viinin, hän teki sen seisaaltaan, sillä ennen pitkää palaveria kannatti tankata.

 

Seppälän novelli sivuaa leikkihahmoani, joka on todellinen:

 

Ne ovat kaikki samannäköisiä, nelikymppisiä, silmälasipäisiä miehiä kulmahousut jalassa ja Volvo perseen alla. Ne ovat työnjohtajia, bisnesmiehiä. Ne puhuvat tuntityöstä, tuotantotyöstä ja tulostyöstä. Sähköstäkin ne puhuvat, sen siirrosta ja hinnasta. Muusta ne eivät ole aikoihin tienneet. Sähkö ei ole sitä.

 

Vanhempani eivät olleet näin karikatyyrimaisia. Silti vaivaton suhde realiteetteihin vaivasi heitä. Sähkölaitteita hankittiin koska niitä tarvittiin, ei turhamaisuuden ajamana. Juuri välttämättömyyden premissin nieleminen – tolkun kuluttaminen – on yleisyytensä vuoksi vaarallisinta. Ilman tätä tai tuota asiat eivät hoidu, joten kättä takataskulle, kiitos.

 

Yhdet välttämättömyydet ovat välttämättömämpiä kuin toiset. Maallikon on vaikea tietää ennalta. Älypuhelimen ostaneiden etujoukko oli lopulta – toistaiseksi – oikeassa. Sen sijaan ne, jotka satsasivat 00-luvun puolivälissä kopiosuojattuihin cd-levyihin, saivat rahalleen niukasti vastinetta. Levyjä ei voinut soittaa läheskään kaikilla soittimilla. Kopiointiesto oli helposti kierrettävissä – mistä saatu hyöty jäi lyhytaikaiseksi. Cd-formaatti menetti arvonsa ennen kuin poltetut levyt ehtivät kunnolla jäähtyä.

 

Rajallisesti välttämättömäksi osoittautunut tekniikka kipataan hiljaisuuden vallitessa Ghanaan. Ensin se hautuu muutaman vuoden huoneenlämpöisissä varastoissamme. Lähestytään lannistavuuden pitkää häntää, niin suurta virhettä ”ajassamme”, että kohti vilkaiseminen sattuu. Itsesuojeluvaistoiset suojautuvat nauramalla.

 

En kuuntele vaan avaan varaston oven, puhallan pölyt leipäkoneen päältä ja polvistun. Kädessäni on töpseli.

 

Meidän kohtalonamme on elää tuon tuntemattoman, kesyttömän voiman yhteydessä.

 

II

 

Ravintoloitsija Joseph Lee pohti 1890-luvulla ratkaisua ongelmaan, joka on edelleen akuutti. Suuri osa maailman leivästä päätyy jätteeksi kohtaamatta leivänostajaa. Lee kehitti hävikin minimoimiseksi laitteen, joka murensi ylijäämäleivän korppujauhoksi. Innovaatio löi läpi, minkä jälkeen Lee otti taka-askeleen ja alkoi unelmoida entistä tehokkaammasta tavasta tuottaa leipää. Syntyi maailman ensimmäinen leipäkone, joka sekoitti, vaivasi, kohotti ja kypsensi. Lee sai keksinnölleen patentin ennen kun menehtyi vuonna 1905.

 

1900-luvun mittaan leipäkoneen käyttö yleistyi ravintoloissa ja leipomoissa. Työvoimaa säästyi, myös hygieniasyyt puhuivat leipäkoneen puolesta. Kuitenkin vasta vuonna 1986 japanilainen Matsushita Electric Industrial Company, nykyinen Panasonic, toi markkinoille ensimmäisen kotitalouskäyttöön tarkoitetun leipäkoneen. Suomessa suosio saavutti huippunsa 1990-luvun alussa. Joka kymmenennessä suomalaistaloudessa hurisi leipäkone aikana, jolloin Iiro Viinanen ja Esko Aho kertasivat laman realiteetteja puoli yhdeksän uutislähetyksissä.

 

Osittaisesta läpilyönnistään huolimatta leipäkone kohtasi raskaita ennakkoluuloja. Käsitykset ”oikeasta” leivästä nousevat syvältä ja tuoksuvat lapsuuden leivinuunilta tai mummon essulta. 1980-luvun uraäidit eivät kuitenkaan ehtineet kohottaa leipätaikinaa. Heidän ennen sotia syntyneillä äideillään ei ollut vaihtoehtoja.

 

80-luvun lopun suomalaiskauppojen leipätarjonta laahasi jäljessä kehityksestä. Puhe nykymarkettien kymmenmetrisistä leipähyllyistä olisi teilattu naurettavana utopiana. Vähä ja pahanmakuinen leipä oli myös kallista. Tyytymättömyys kanavoitui vuoden 1989 leivänostolakkoihin, joita järjestettiin ainakin Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Porvoossa. Kiivaimmat protestoijat jakoivat sämpylöitä kauppojen edustoilla.

 

Pian idänkauppa hyytyi ja vahvan markan politiikalla haurastettu maa vajosi. Kotitaloudet tinkivät ylimääräisestä, mutta leipäkoneelle annettiin mahdollisuus. Joulun 1989 alla Melissat ja Ronicit myytiin loppuun. Myös seuraavat kaksi sesonkia olivat vilkkaita. Futuristisesta juppiäitisyötistä oli tullut pieni välttämättömyys. Tuoreen leivän edut saattoi saavuttaa ilman leipomisen vaivaa.

 

Amanuenssi Risto Hakomäki esittelee leipäkonetta ja 1990-luvun kontekstia Kansallismuseon verkkosivuston artikkelissaan. Samalla hän kiteyttää leikki-ikäni Suomen henkisen ilmapiirin:

 

Ohjelmat saattoi käynnistää ajastimella, jolloin leipää voitiin tehdä esim. yöllä halvemman yösähkön aikana.

 

Rationaalista, uhkaavaa ja masentavaa. Kone vaivaa tunnetilaseoksen puolestasi.

 

Elävään arkistoon päätyneessä A-studio-insertissä taikinamyökky pomppii Melissa-merkkisen koneen sisällä. On joulukuu 1991. Toimittaja Arvo Tuominen kysyy laite-esittelijältä, valmistetaanko Suomessa leipäkoneita. Koulun keittäjän oloinen, anonyymi leipäkonenainen pyörittelee päätään. ”Kaulin on suomalainen leipäkone”, Tuominen vitsailee, mihin laite-esittelijä: ”Se on varma. Aina paikallaan.”

 

Hän naurahtaa haikeasti. Hänet on palkattu puhumaan leipäkoneen puolesta.

 


 

Vanhempani hankkivat leipäkoneen ensihuuman hiivuttua 1990-luvun puolivälissä. Odotin veljeni kanssa takapenkillä Iisalmen Anttilan parkkipaikalla, kun äiti ja isä hakivat ennalta valitsemansa Ronicin ja nostivat sen väliimme. Uusi syömisen kulttuuri hohti pahvilaatikon läpi.

 

Aluksi leipäkoneleipää oli usein tarjolla. Tuoreena se maistui. Kuori rasahti ja sisus tuntui hattaran terveellisemmältä versiolta. Seuraavana päivänä leipä oli kuivunut mauttomaksi ja hauraudestaan huolimatta sitkeäksi avaruusmuonaksi. Edes leivänpaahdin – vakiintunut osa leipäteknologiaa – ei pystynyt elvyttämään sitä.

 

1990-luvun Suomessa leipäkone ei oudosta nosteesta huolimatta sopinut kenellekään. Vuosisadan alussa syntyneet mummot leipoivat vielä. He värähtelivät inhosta kun näkivät taikinaa Melissan kidassa. Leivän ideaa oli hankala loukata verisemmin. Useimmat heidän tyttäristään olivat saaneet leivontataidon verenperintönä siirryttyään taajamaomakotitaloihin tai Pihlajamäkeen ruokkimaan keskimäärin kahta lastaan. Ne, jotka eivät leiponeet, eivät leiponeet leipäkoneellakaan.

 

Itsestäänhän leipäkoneleipä ei synny. Täytyy mitata, kaataa, pitää jauhoja, hiivaa ja öljyä kaapissa. Perusleipä siirtyy uuniin muutaman vaivauksen ja odottamiseen perustuvan kohotuksen kautta. Erot ovat hiuksenhienoja, ellei huomioida makua. Siinä leipäkoneleipä häviää tylysti.

 


 

Filosofi Tere Vadén käsittelee teoksessaan Karhun nimi (2006) sampoa, suomalaisen mytologian ihmelaitetta. Se ”jauhaa käsin koskematta ja vaivatta”. Vadén lähilukee Kalevalaa ja kauhoo Sampo-myytin osin surkuhupaisaakin pohjavirtaa:

 

Sampo ei ole teknologian lupaus, vaan menetetyn ei-teknologisen elämän helppouden merkki.

 

Ehkä leipäkonettakin tarvittiin näyttämään, kuinka vaivatonta leipominen on neoliittiselta kaudelta saakka ollut. Jopa kaulin on liikaa: vesi, jauho, käsi ja tuli riittävät. Taikinan voi asettaa kuumalle kivelle ja odottaa.

 

Lama-ajan leipäkonebuumi lupasi helpotusta 1940–60-luvulla syntyneiden naisten ruuhkaisiin vuosiin. Vain kiireisimpien johtajien puolisot lumoutuivat vuokaklöntin kätevyydestä. Muita leipäkone nöyryytti osoittamalla, kuinka helppoon voi mennä kun epäluuloa puuttuu. Toivottiin, että leipäkone olisi ollut pyykki- ja astianpesukoneiden sekä mikroaaltouunin veroinen voitto emansipaatiosodassa. Mies – ellei ollut ”uusi mies” – sai jatkaa maskuliinisissa kotitaloustöissään eli murahdella sohvalla, kun talvirenkaiden vaihtoaika alkoi lähestyä.

 

Oli tietenkin mahdollista, että yösähköllä vaivautuva leipä olisi pelastanut parisuhteen. Tarjolla oli arvokkaita lisäminuutteja kadonneen g-pisteen etsintään. Antaa Melissan työskennellä ja Tuttu Juttu Shown lopputekstien rullata.

 

Katkos maatalousvoittoisen ja kaupungistuneen Suomen leipäkulttuurien välillä ei ollut riittävän selkeä. Todellista tarvetta leipäkoneen kaltaiselle sillalle kuilun yli ei syntynyt. Lamakin vaihtui nousuksi liian äkkiä. Jo vuosituhannen vaihteessa kauppojen paistopisteet ja tuorepakasteet yleistyivät. Lopulta leivän eteen ilmestyi etuliite ”artesaani-” ja muovipussi korvattiin karkealla paperilla. Ei haitannut, jos jauhoa pöllähti. Ylempi keskiluokka kuljetti 1800-luvulta saakka selviytyneitä perintötaikinajuuriaan Tohmajärveltä Torkkelinmäelle.

 

Säälin leipäkonetta. 2010-luvun käsityöläiseetoksessa se ei kuulosta lämpimältä ysärivitsiltä vaan harhapolulta, josta ei tee mieli puhua. Leipäkone ei ole Ville Peltosen hattutemppu eikä edes Timo Jutilan vaikeasta asennosta laukoma neljäs maali. Se on Antti Törmänen tai Marko ”Kyy” Palo, unohdettu osa riemu- ja kauhugalleriaa.

 


 

Lasken Ronic Family Bakery -merkkisen koneen varaston lattialle. Ähisen. Totean painoksi kaksikymmentä kilogrammaa tai tonnin. Vaaleaa kantta dominoi tuuletusaukko, jonka ympärys on tummunut. Warning!, kupruileva tarra huutaa. En muista, että leipäkoneemme olisi syttynyt tuleen. En muista liikaa 1990-luvusta.

 

Kannen alla on toinen varoitus: Hyvin kuuma! Älä ylitä reseptien annosmääriä! Entä jos kytkisin laitteen verkkovirtaan neljännesvuosisadan tauon jälkeen? Hoitaisin koneasiat.

 

Me emme tiedä kaikkea, mutta me osoitamme lähestyvämme sähköä nöyryydellä ja kunnioituksella.

 

Juha Seppälän novellissa sähkö on filosofinen kysymys. Leipäkoneen käyttäjä antautuu kaksinkertaiseen tiedottomuuteen, jossa pelkkä verkkovirran mystisyys ei riitä. Teemme tätä paljon: menetämme vapaaehtoisesti otteen asioihin, jotka vastikään olivat käsissämme. Kieltäydymme tuntemasta, kuinka jauho sekoittuu veteen. Yhdentekevää, mitä hiiva on. Jos kosketat vuokaa, saat palovammojen lisäksi sähköiskun.

 

Leipäkone irrottaa leivän juuren. Jään varastoon menneen ja nykyisen välille.

 

III

 

Ilmestyin maailmaan samana vuonna kuin leipäkone kuluttajille, 1986. Bon Jovi julkaisi hittisinglensä ”Livin’ on a Prayer”. Meillä kolmella meni hetki kasvaessa. ”Livin’ on a Prayer” myi kyllä välittömästi miljoonia ja pyöri MTV:llä lakkaamatta. Musiikkivideossa pörrötukkainen ja lapsenkasvoinen Jon Bon Jovi liitää yleisön yllä valjaissa. On paljetteja, nahkarotseja ja elämäniloa.

 

Henkisen kotinsa ”Livin’ on a Prayer” löysi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Kappale avaa Bon Jovin hypersuositun kokoelma-albumin Cross Road (1994). Kannessa yhtye istuu kahvilassa. Jon Bon Jovi lukee lehteä ja kitaristi Richie Sambora näyttää enemmän spanielilta kuin Johnny Deppiltä, jolta haluaisi näyttää. Rumpali Tico Torres tuijottaa aurinkolaseissaan ulos. Tunnelma on varttunut ja krapulainen.

 

Myös ”Livin’ on a Prayerin” päähenkilöt ovat ottaneet osumia. Bon Jovi varasti heidät Bruce Springsteeniltä, jonka työväenluokkainen hahmogalleria ei jäänyt suremaan menetystä. Tommyn työt satamassa ovat loppuneet. Tyttöystävä Gina työskentelee tarjoilijana ja elättää molemmat. Vaatimattomuuteen sekoittuva tulevaisuudenusko kantaa ”Livin’ on a Prayerin” pariskuntaa huomiseen:

 

We’ve got each other and that’s a lot

For love, we’ll give it a shot

 

Bon Jovin iskusävelmä ei ratsasta amerikkalaisella vaan yleisinhimillisellä unelmalla. Ei ole stadionia, jolle ”Livin’ on a Prayerin” sanoma ei mahtuisi. Jokaisen pitää päästä liittymään kertosäkeeseen. Kyse on perusoikeudesta.

 

Vuonna 1995 Bon Jovi täytti Lontoon Wembley-areenan kolmena iltana peräkkäin. Cross Road ylitti yhtyeen myyntiennätyksiä, ja uusi albumi These Days (1995) meni samoilla vauhdeilla listakärkeen esimerkiksi Britanniassa. Taakse jäi Michael Jackson, kuten suosionsa huipusta avoimen kusipäisesti nauttiva Jon Bon Jovi julistaa Wembleyn 72 000 ihailijalleen.

 

Roomalaisimpina aikoinaan Bon Jovi aloitti esiintymisensä tunnuslaulullaan. Live from London -tallenne todistaa, että vaaleaa farkkukangasta ja huiveja riittää. Tyyli on silti hillitympää kuin 1980-luvulla. Permanentin korvaa puolipitkä ja suora hius. Osa yleisöstä muistaa, millaiseen jo menetettyyn nuoruuteen ”Livin’ on a Prayer” iskeytyi liki kymmenen vuotta aiemmin.

 

Olen kuullut kappaleesta lukuisia hirveitä karaokeversioita. Koskaan en ole pidellyt korviani. Jos tulkitsija antaa kaikkensa, ”Livin’ on a Prayerin” rakkaus kantaa. En muissa yhteyksissä suostuisi käyttämään ilmausta ”antaa kaikkensa”. Näen karaokevideon edustalla ihmisen, joka on kovilla ja jaksaa yrittää. Tekee mieli halata. Masennusjaksoni eivät toistaiseksi ole ylittäneet rajaa, jonka toisella puolella en enää välittäisi Tommyn ja Ginan kohtalosta, yhteisestämme.

 

Vuonna 1994 kuvittelin, että Cross Road kuului kaikkien kotien kalustukseen kuin televisio tai ruokapöytä. Arvio oli oikeansuuntainen. Cross Road on Suomen äänilevyhistorian kolmanneksi ostetuin ulkomainen albumi Queenin ja Abban kokoelmalevyjen jälkeen. Se saavutti tuplaplatinastatuksensa aikana, jolloin täkäläiset Tommyt ja Ginat yrittivät selviytyä laman aiheuttamista velkajärjestelyistä ja ystäviensä haulikkoitsemurhista. SKOP:n romahdus ja tukkahevi ovat tunnelmallisia vastakohtia – paitsi jos tukkahevillä on vanha ja kertaalleen maahan lyöty sielu à la ”Livin’ on a Prayer”.

 

Perikadon jälkeistä selviytymistä, ei juppiajan riskejä. Suomen 1990-luvun lamaa ei taittanut kiekkokulta vaan se, kun ”Livin’ on a Prayeria” alettiin kuunnella oikein. Kesällä 1996 Bon Jovi esiintyi täydellä Olympiastadionilla. Yhden kertosäkeen ajan kaikki suomalaiset mahtuivat katsomoon. Iiro Viinanen otti Veikko Hurstia kädestä.

 


 

Kuten helpotus usein, myös ”Livin’ on a Prayer” sisältää virheen. Syntetisaattori-intron ja ikonisen bassokuvion esittelyn jälkeen kitaristi Richie Sambora maalaa oman ikoninsa. Hän töhrää siihen saman tien viikset sekä hakaristin. ”Livin’ on a Prayerin” johtoriffissä kitara puhuu, konkreettisesti. Ette ole unohtaneet, jos ja kun olette kuulleet: Wöy-wöy-wöy-y-y

 

Lasten piirrettyjen hirviöltä kuulostava efekti saadaan aikaan talk box -nimisellä laitteella. Osa sähkökitaran signaalista johdetaan letkun tai putken avulla kitaristin suuhun, jota liikuttamalla tämä voi muokata ääntä, ”puhua” kitaravahvistimensa läpi. Jos putkessa on tarra, siinä täytyy lukea varoitus.

 

Jazz-muusikko Alvino Rey kehitti talk boxin protoversion vuonna 1939. David Butlerin elokuvassa You’ll Find Out (1940) näyttelijä Bela Lugosi puhuu vainajan äänellä hyödyntäen Sonovox-nimistä, talk boxia muistuttavaa laitetta.

 

Talk boxin käyttö yleistyi rock-musiikissa 1970-luvulla. Peter Frampton muistetaan, jos muistetaan, miehenä, jonka kitarasta lähti hassua puheääntä. Myös Pete Townshend, Jeff Beck, Joe Perry ja David Gilmour kokeilivat talk boxia enimmäkseen vieraannuttavin tuloksin. Ennen Bon Jovia talk box ehti vakiintua posthippi-ajan kitarasankarieleeksi, jota saattoi tuijottaa kamapäissään ja huokaista kuin Simpsonien Jimbo Jones jaksossa, jossa Frampton vierailee:

 

Man, that guy’s guitar is talking!

 

Wikipedian muotoilu on osuva: ”Nykyisin talk boxin käyttö on vähäistä.” Tyypillinen loppusijoituspaikka lienee muuttolaatikko Aerosmith-coverbändin kitaristin varastossa. Tilassa on peruslämmöt.

 

1990-luvun minua, esiteiniä, talk boxin mysteeri kiehtoi. Tuijotin Suomenkin televisiossa esitettyä Live in London -spektaakkelia enkä ymmärtänyt, mitä Richie Sambora teki suullaan. Olennaisempaa olisikin ollut ymmärtää, miksi Sambora tekee suullaan.

 

Wembleyn maailmanvalloituskeikka alkaa talk box -jammailulla. Sambora tervehtii yleisöä miehekkäällä nyrkinojennuksella ja nielee talk box -putkensa. Seuraa särötettyä örinää. Bon Jovi, vapaan maailman suurin rock-yhtye, haluaa dekonstruoida kitaran: kielet, kaulan ja rungon. Ne riittivät Woody Guthrielle. Talk box -letkun varteen tulisikin luonnostella: ”This machine kills the machine that kills fascists”

 

Sanomansa puolesta ”Livin’ on a Prayer” on peruskalliota tai unelmien moottoritien asfalttia. Samboran wöy-wöy outouttaa pinnan ja lipuu ohi kuin sähkönsinen hoverboard ”tulevaisuuden” havainnekuvassa. Talk box ei vertaudu kasarisoundeihin tai ysäriflanellipaitoihin. Samboran toiminta on jo aikanaan ollut mautonta.

 

Katso äiti, ei ilman käsiä vaan käsillä ja suulla!

 

Talk boxin käyttö näyttää letkuruokinnalta tai vatsalaukun tähystykseltä. Lontoon illassa -95 Richie Sambora ottaa suuhunsa kovan, ehkä häntä varten suunnitellun putken. Eroottiset mielenyhtymät eivät piilottele. Samboralle ei riitä kitaran kaulan runkkaaminen: on nuoltava uloketta, joka saa käsitellyn penisjatkeen puhumaan Samboran omalla äänellä.

 

Pikkutytöt kirkuvat, todennäköisesti kauhusta, kun karvainen kitaristi suorittaa teknistettyä autofellaatiota. Kuten tarrassa lukee: Hyvin kuuma!

 

En ole käyttänyt talk boxia, mutta olen käynyt hammaslääkärissä. Oksennusrefleksini aktivoituu vähästä. Ihmettelen Samboraa, joka nielee vierasesinettä julkisesti ja hymyssä suin. Talk box saattaakin olla hänen keinonsa tavoittaa pisaroita Tommyn ja Ginan ahdingosta. Miltä tuntuu, kun jokin painaa sisällä, miten siitä selvitään. Tulisi parempi huominen ja löytyisi töitä. Sambora sylkisi putkensa suusta ja alkaisi taas soittaa kunnon kitaraa.

 

Hurmioituneen väkijoukon eteen aseteltu talk box -apparaatti tuo mieleen myös kidutusvälineen. Autoerotiikan ja itsetuhoisuuden välinen raja on häilyvä, lukekaa vaikka Michel Houellebecqia. Sambora pelkää nielemänsä piipun laukeamista ja Jon Bon Jovi uhoaa: We’ll give it a shot!

 

Bon Jovi juhlisti Wembleyllä These Days -albumiaan, joka on heidän kataloginsa synkin. Nimikappaleessa kerrotaan pojasta, joka hyppäsi ikkunasta. Itsemurhaflirtti jatkuu kappaleessa ”My Guitar Lies Bleeding in My Arms”, joka vaikuttaa nimensä ja kimeiden taustalaulujensa puolesta juuri Richie Samboran hätähuudolta:

 

I’d like to jump

But I’m afraid to hit the ground

 

Lopulta Samboran päihdeongelmat edesauttoivat hänen lähtöään Bon Jovista. Wembleyn lavalla kehitys on jo alkanut. Varhaiskeski-ikäinen rock-tähti työntää aseen kurkkuunsa ja tietää, mitä Kurt Cobain teki seattlelaisessa vajassa vain vuotta aiemmin. Hikiset sormet kitaran kaulalla.

 

On totta, että valovirtakin voi tappaa, jos märältä maalta menee märällä kädellä koskettamaan johtoa.

 

IV

 

Talk box -letku ei tiettävästi ole surmannut yhtäkään kornia muusikkoa. Vaikka kytkisin vuosia pölyttyneen Ronic-leipäkoneen verkkovirtaan, mitään shokeeraavaa ei tapahtuisi. Laite joko toimisi tai ei. En kuitenkaan kokeile onneani. Haluan kuulla, häiriöttä, kuinka leipäkone ja talk box nauravat menneisyydestään.

 

Uskoitte meihin, luuserit.

 

Luterilaisen jumalanpalveluksen törröttävin osa on esirukous. Seurakuntalaiset voivat jättää toiveitaan, jotka pappi lukee, pyytää siunausta ensi sunnuntain kuoroharjoituksille tai puolison kipeälle jalalle. Jumalasta uhkaa tulla terveyskeskuslääkäri.

 

Toisaalta: nämä avuttomat, konkreettiset pyynnöt oivaltavat paljon pyhästä. Armon ja iankaikkisen elämän kaltaiset käsitteet voivat luhistaa alleen. Haavoittuneimman on viisainta anoa jotain havaittavaa, pientä tuuppausta giganttisen sijaan. Jos osaa rukoilla, miksi rukoilla?

 

Leipäkone on pohjimmiltaan liikuttava hätähuuto. Puutteidensa ja raivopäisen teknologiauskonsa vuoksi, ei niistä huolimatta. Kuuntele Melissan hurinaa Elävän arkiston katkelmassa. Se kuiskii: ”Kyllä tästä selvitään. Tehkää pidempää päivää, hoidan loput vaikka en oikein tiedä, miten.”

 

Cross Road -kokoelman yhdysvaltalaispainokseen kuuluu ”Livin’ on a Prayer” -uudelleenluenta ”Prayer ’94”. Ei talk boxia tai irvokkaan korkealta koukkaavia kertosäkeitä vaan asiallista, Mikko Kuustoselle tai Elias Kaskiselle sovitettua Bon Jovia. ”Prayer ’94” muistuttaa versiota, jonka Jon Bon Jovi ja Richie Sambora esittivät WTC-iskujen jälkeisessä varainkeruukonsertissa. Siinäkin Jumalaa lähestytään hattu kourassa.

 

Tuskin hän noteerasi. Tuijotti mieluummin kaksoistornien savuavia raunioita ja mietti luomistyötään. Sitä paitsi alkuperäisen ”Livin’ on a Prayerin” virheet olivat jo tehneet vaikutuksen taivaassa.

 

Naurettavia laitteita käyttävää ihmistä pitää auttaa. Murretaan leipä nyt, vaikka huomenna se murenisi itsestään.

 


 

Kuvat: Antti Hurskainen