Jolli Onnismaa (Helsinki-filmi)
Tyttö sinä olet tähti

Sammakkoprinssin tarina - miten työväenluokkaa esitetään

Essee
|
Matti Tuomela
|

Yläluokkaisten naisten ja työväenluokkaisten miesten välisten romanssien kuvauksissa duunarimiesten rooliksi lankeaa olla ikuisesti viriili ja alkukantaisen autenttinen. Teksti on julkaistu Nuoren Voiman numerossa 1/2021 (Limbo).

Sune purkittaa maalia kahdeksan tuntia päivässä, jotta se voisi tehdä just sellaista musaa kuin se itse haluaa. Sillä on puuhelmet ja se vääntää vakavana nappulaa, kun Nelli äänittää ensimmäistä omaa demonauhaansa. Nelli ja Sune ovat tavanneet levy-yhtiön hississä, jossa Sune on heittänyt Nellille jonkun jäisen läpän siitä, miten paskaa r’n’b-musa on, ja miten se pitäisi hävittää maan päältä. Myöhemmin Sune lyö jätkien (aka Isukin ja Kondiksen) kanssa vetoa, saako se suostuteltua Nellin sänkyyn kanssaan. Se houkuttelee Nellin studiolle ja kätkee nauhurin sängyn alle äänittämään niiden mahdollisesti tulevia panoääniä todisteeksi jätkille.

 

Mutta Nelli ei olekaan mikään tavallinen upper class -girl. Se pistää Isukille jauhot suuhun, kun Isukki heittää siitä ja Sunesta jotain härskiä läppää. Isukki menee ihan lukkoon. Se luuli Nellin olevan poispilattu lapsi, joka ei osaa pitää puoliaan. Sune on tietty hiljaa, kuten aina. Vaikka se on vain köyhä tiskijukka, sillä on silti käytöstavat, toisin kuin jätkillä, joilla ei ole mitään häpyä. Se on kai jotenkin väärään luokkaan syntynyt, liian hyvä ollakseen samanlainen öykkäri kuin kaverinsa.

 

***

 

Tyttö sinä olet tähti (2005) ruokki ilmestyessään idioottimaisia fantasioitani elämästä oikeassa lähiössä. Kuvittelin, että voisin tavata jonkun, joka vetäisi minut ylös pohjalta, ja että voisin siten todistaa rikkaille kavereille olevani ihan ok, vaikka olenkin lähiöstä, josta en siis oikeasti ole, koska olen pikkukaupungista omakotitalosta. Teininä rakastamani elokuva tuli mieleen, kun Yle näytti viime kesänä kehutun Normaaleja ihmisiä (2020) -nimisen tv-sarjan. Kummassakin rikas valkoinen tyttö ja köyhä valkoinen poika rakastuvat. Kummassakin hyväosaisuus näyttäytyy kylmänä ja etäisenä ja vähäosaisuus jotenkin vitaalina ja haluttavana. Kummatkin ovat tarinoita, joiden läpi haluan nähdä itseni, vaikka väkisin.

Olen elänyt parisuhdehistoriani läpi Sunea ja Connellia näytellen, vaikka totuus minusta on aina ollut enemmän yhdistelmä Isukkia, Kondista ja yläluokan mulkeroita.

 

Normaaleissa ihmisissä köyhän pojan nimi on Connell. Connell on myös komea ja urheilee ja on huippuhyvä kirjoittaja, luokkansa paras. Connell ja Sune ovat kumpikin taiteellisesti lahjakkaita ja kavereitaan älykkäämpiä ja näin ollen omasta viiteryhmästään ainoita edes etäisesti mahdollisia seurustelukumppaneita ylempään luokkaan kuuluvalle henkilölle. He ovat anomalioita, maan tomusta löytyviä jalokiviä. Ja vielä enemmän: heissä kummassakin on jotain sellaista vilpittömyyttä ja aitoutta, joka on luontaista vain alemmille yhteiskuntaluokille. Ikään kuin ankarimmissa olosuhteissa syntyisivät arvokkaimmat timantit. Tai jotain.

 

Timanttien vastakohta on veltto ja ankea yläluokka. Normaaleja ihmisiä -tv-sarjassa rikkaan Mariannen kaikki yläluokkaiset poikaystävät ovat mulkvisteja ja seksi heidän kanssaan on huonoa. Heidän rinnallaan Connell on rehtiä heteroa kotiruokaa. Tyttö sinä olet tähdessä Nellin poikaystävä Mikko puolestaan on vaaleanpunaista paitaa käyttävä nössö, joka hakataan leffan päätteeksi, koska hän yrittää maksaa itsensä jonon ohi baariin. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta pärjätä, toisin kuin Sunella, jonka kotipojat got his back.

 

Ymmärrän, että Normaaleja ihmisiä sijoittuu erilaisen luokkajaon yhteiskuntaan kuin Suomi ja että Tyttö sinä olet tähti on jo yli viisitoista vuotta vanha elokuva. Ne eivät myöskään ole ainoita teoksia, jotka käsittelevät eri luokkiin syntyneiden välistä rakkautta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun aihetta käsitellään. Esimerkiksi filosofi Slavoj Žižek on käsitellyt aihetta pariinkin otteeseen, kuuluisimmin ehkä dokumenttielokuvassa The Pervert’s Guide to Ideology (2012), jossa hän nimittää jaloja köyhiä ja pahoja rikkaita kuvaavia elokuvia Hollywood-marxismiksi.

 

Minua kiinnostaa etenkin, minkälaisille premisseille tarinat luokkarajat ylittävistä rakkaustarinoista perustuvat. Olen kiinnostunut asetelmista, joissa valkoiset cis-heteromiehet kuvataan duunaritaustaisina ja naiset yläluokkaisina. Syy on niinkin banaali kuin se, että ne muistuttavat minua omasta taustastani ja ihmissuhteistani. Olen elänyt parisuhdehistoriani läpi Sunea ja Connellia näytellen, vaikka totuus minusta on aina ollut enemmän yhdistelmä Isukkia, Kondista ja yläluokan mulkeroita.

 

***

 

Silloin kun säätyjako oli vielä voimissaan, eri säätyjen välisten romanssien juju oli siinä, ettei alhaisempi osapuoli ollutkaan oikeasti alhainen, vaan paljastui lopussa kuuluvaksi rakastajansa kanssa samaan säätyyn, yleensä aatelistoon. Vain se mahdollisti naimakaupat eli toisin sanoen onnellisen lopun. Esimerkiksi Grimmin veljesten kuuluisassa Sammakkoprinssi-sadussa prinsessan inhoama sammakko palautuu lopussa prinssiksi, joka hän oli ennen kuin hänet noiduttiin sammakoksi. Vastaavasti esimerkiksi suomalaisessa Kulkurin valssi -elokuvassa (1941) Tauno Palo on kulkuriksi tekeytyvä paroni, joka rakastuu kartanonneitoon, jolle vasta lopussa selviää kulkurin todellinen sääty, kun Tauno vie hänet kotikartanoonsa.

 

Meritokraattinen ideologia on kuitenkin syrjäyttänyt sääty- ja luokkajaon ehdottomuuden. Meritokratia tarkoittaa järjestelmää, jossa valta jaetaan ansioiden eikä syntyperän mukaan. Se, miten nuo ansiot määritellään tai miten ne saadaan, on todellisuudessa aika monimutkainen juttu, mutta satujen maailmassa sillä ei ole väliä. Meritokratia pyrkii luomaan lahjakkaiden ja älykkäiden ihmisten eliitin, johon jokainen voi pyrkiä luokkataustastaan huolimatta. Siksi prinsessoja kosiskelevat sammakot eivät enää paljastu prinsseiksi, vaan lahjakkaiksi ja fiksuiksi, jotta heillä olisi mahdollisuus päästä rikkaan mielitiettynsä kanssa samalle viivalle (tai kun kyse on miehistä, niin vähän ylikin).

 

Niin Sunea, Connellia kuin vaikkapa Titanicin (1997) Jackia yhdistää yleisen hyvä-jätkyyden lisäksi taiteellinen lahjakkuus. Taide sopii hyvin köyhälle sammakolle, sillä sen ajatellaan olevan autonomista ja synnynnäistä – jotain, joka kehittyy ja jalostuu ihmisessä itsestään. Taiteellisuus istuu erinomaisesti meritokraattiseen fantasiaan maailmasta, jossa jokaisella on ”oma juttu”, johon pitää vain uskoa, ja joka pitää kapitalisoida, jotta kaikki olisivat onnellisia. Hyvän mielen fiktiossa vähäosaisten ongelmat johtuvatkin usein heidän omasta uskonpuutteestaan eikä esimerkiksi köyhyydestä, olemattomista verkostoista tai siitä, ettei olekaan niin hyvä siinä, missä luulee olevansa. Parempiosaisen tehtävä näissä tarinoissa on valaa uskoa synkistelevään sankariin.

 

***

 

Palataan Tyttö sinä olet tähteen. Kun levy-yhtiön tuottaja pistää studiossa soimaan muokkaamansa biitin, Sune järkyttyy kuulemastaan paskasta. Sune lähtee ovet paukkuen tekemään oikeaa musaa sillä välin, kun levy-yhtiön tuottaja pakertaa paskaa. Sune kumauttaa nyrkillä rintaansa, josta oikea musiikki pulppuaa puhtaana ja korruptoitumattomana, toisin kuin tuottajalla, jonka sydän sykkii pelkille kuulijamäärille. Sune voisi elättää itsensä musiikilla, mutta hän ei suostu tinkimään taiteellisesta laadusta. Hän sanoo Nellille, että ”jos sä mietit koko ajan mitä muut kuulee, niin sä tulet itse kuuroks. Sit se ei ole enää sun musaa, vaan muiden miellyttämistä.”

 

En ajattele, että Sunen pitäisi haluta enemmän rahaa tai muuta, mutta en myöskään ajattele, että kohtauksen pointti olisi sementoida Sunen kohtalo työväenluokassa, vaan pikemminkin vahvistaa mielikuvaa Sunesta jalona ja autenttisena duunarina, joka tyytyy osaansa eikä tunne siitä katkeruutta. Se tekee hänestä tulevaisuuttaan stressaavan Nellin – sekä katsojan – silmissä vapaan. Kun Nelli ja Sune käyvät bommaamassa jotain johonkin betonimöhkäleeseen, he poistuvat paikalta kirmaten ruohikon halki kuin linnut, jotka liitävät kesäyössä vailla maallisia murheita, tai vähän samaan tapaan kuin Titanicissa Jack ja Rose kaiteen yli räittyään menevät laivan keulaan huutamaan ja levittelemään käsiään vapauden merkiksi.

 

Vapaus on jotain, mitä Sunen ja Jackin kaltaisilta hahmoilta löytyy. Se on heidän tärkein pääomansa eikä siitä kannata luopua pilkkahinnalla. He ovat vapaita, koska he pystyvät köyhyytensä takia näkemään elämän ytimeen, siihen, mikä oikeasti on tärkeää. He elävät kapitalistisen halutuotannon ulkopuolella. Heillä on siihen varaa, koska heillä ei ole mihinkään varaa. Siten heidän ei myöskään tarvitse pysytellä materialismiin taipuvaisen keskiluokan perässä, vaan he voivat elää itsensä näköistä, autenttista elämää. Se näyttää lähes utopistisen helpolta ja sopusointuiselta, koska kaikki heikon sosioekonomisen aseman mukanaan tuoma kuona on korvattu elämänmakuisella leppoisuudella ja huolettomuudella.

 

 

***

 

Yhteiskuntaluokkien välillä vaikuttaa monimutkainen vaihtoarvon ketju, jossa jotkut luokkaan ja/tai ihonväriin liitetyt ominaisuudet nähdään haluttavina ja toiset epäilyttävinä. Sosiologi Beverly Skeggs purkaa tätä vaihtoarvon vyyhtiä teoksessaan Elävä luokka (Vastapaino 2014). Sen mukaan ainakin Briteissä työväenluokan arvottamisen perusteet kumpuavat kaksinapaisesta suhtautumisesta primitiivisiin eli alkukantaisiin kansoihin, joiden omavaraisuutta ja autenttisuutta ihailtiin, mutta joiden ajateltiin myös elävän hallitsemattomasti viettiensä varassa – toisin kuin keskiluokan, jota määrittelee rationaalisuus ja pidättyväisyys, mutta joka toisaalta on menettänyt otteensa luontoon eli tietyssä mielessä juuri omavaraisuuteen (lue: yhteiskunnalliseen vapauteen) ja autenttisuuteen.

Tähteys merkitsee Nellille ennen kaikkea tulemista autenttiseksi eli vapautumista keskiluokkaisuuden ikeestä.

 

Siksi keskiluokkaa arvostellaankin usein teeskentelystä. Kritiikki lienee peräisin jo keskiluokan aamunkoiton ajoilta, jolloin porvaristo pyrki hännystelemään vallassa ollutta aatelistoa esittämällä niin sanotusti hienostuneempaa kuin oikeasti on. Tänä päivänä se on yhtä kuin Nellin faija lausumassa illanistujaisvierailleen jähmeästi Shakespearea sipoolaisessa kivitalossaan sillä välin, kun todelliset taiteilijat purkittavat maalia tehtaalla. Koska tällä tavoin teeskentelevällä keskiluokalla ei työväenluokan tavoin ole suoraa yhteyttä autenttisuuteen, pyrkii se Skeggsin mukaan liittämään sitä itseensä omaksumalla ja kuluttamalla työväenluokan tapoja ja symboleja – esimerkiksi tietynlaista katumuotia ja rap-musiikkia.

 

Työväenluokkakaan ei ole yksittäinen monoliitti, vaan Elävän luokan mukaan esimerkiksi valkoisella työväenluokalla on pitkät perinteet mustien kulttuurin omaksumisessa – aivan kuten Sune ja jätkät ovat omaksuneet hiphopin, joka on yhdysvaltalaisten mustien alakulttuuri. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että vaihtoarvoketjun yhdessä päässä on valkoinen yläluokka ja toisessa musta työväenluokka. Näistä ensin mainittu voi eri tavoin liittää tai olla liittämättä itseensä haluamiaan arvoja ja asioita – kuten autenttisuutta – jälkimmäisestä, menettämättä kuitenkaan omia etuoikeuksiaan. Jälkimmäisellä ei ole olemassa samanlaista liikkumavaraa, sillä se ei voi liittää itseensä valkoisten etuoikeuksia.

 

Kun valkoinen Nelli Sipoosta haaveilee tulevansa Beyoncén kaltaiseksi, tiivistyy siinä monilta osin se valtaisa sosiologinen rakennelma, jonka Skeggs kirjassaan kuvailee. Tähteys merkitsee Nellille ennen kaikkea tulemista autenttiseksi eli vapautumista keskiluokkaisuuden ikeestä. Tämän hän saavuttaa lopulta ei niinkään musiikin, vaan työväenluokkaisen Sunen kautta. Elokuvan käsikirjoittaja Pekko Pesonen puhuu Hesarin laajassa artikkelissa, joka ilmestyi elokuvan 15-vuotispäivän kunniaksi, hahmojen tietoisista ja tiedostamattomista tarpeista. Hänen mukaansa Nellin ja Sunen tiedostamattomat tarpeet ovat vastakkaiset: Sunen pitää oppia hyväksymään inhoamansa r’n’b-musiikki ja Nellin on opittava taiteellista ehdottomuutta. Asian voi ilmaista toisinkin: Sunen on tehtävä taiteellinen kompromissi saadakseen Nellin ja Nellin on liitettävä itseensä autenttisuutta tullakseen yhtä ”vapaaksi” kuin Sune.

 

***

 

Sunessa – vähän kuten Connellissa ja Jackissakin – yhdistyvät myönteiset piirteet sekä keski- että työväenluokasta. Sune käy säntillisesti töissä, hän ei paneskele ympäriinsä tai kiroile jatkuvasti – mutta hän ei myöskään yritä hienostella tai esittää mitään. Jos Sunessa on puolet keskiluokkaa ja puolet työväenluokkaa, niin Isukki ja Kondis ovat 100 % työväenluokkaa, minkä vuoksi he eivät voi mitenkään olla elokuvan sankareita eli Nellin ja Nelliin samaistuvan katsojan halun kohteita. Heidän primitiivisyytensä on kielteistä. Se ilmenee heidän ruumiillisten viettiensä ja tarpeidensa hallitsemattomuutena, siinä, miten he jauhavat taukoamatta panemisesta ja paskalla käymisestä. He syövät, juovat, kusevat ja tappelevat. Sanalla sanoen he ovat hyvin fyysisiä. Kouriintuntuvia. Karskeja. Konkreettisia. Eräänlainen kulminaatiopiste tälle viettien hallitsemattomuudelle on Isukin vahinkolapsi, jonka hän on jossain vaiheessa saanut alaikäisen teinin kanssa.

 

Työväenluokan ylitsepursuavaa ruumiillisuutta kuvataan Tyttö sinä olet tähdessä ja Normaaleissa ihmisissä muun muassa miespäähenkilöiden ylikorostuneen heteroseksuaalisuuden kautta. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Nelli tajuaa haluavansa Sunen, hän näkee isänsä ja Mikon hinkkaavan yhteen akkuporakoneittensa teriä. Kohtaus paljastaa Mikon olleen kaiken aikaa enemmän Nellin isän kuin hänen oma valintansa, aivan kuten Titanicissa Rosen rikas ja vittumainen kihlattu Cal on hänen äitinsä valinta, mutta vielä enemmän kohtaus pyrkii implisiittisesti kyseenalaistamaan Mikon kiinnostuksen vastakkaista sukupuolta kohtaan. Tulkintaa tukee sekin, että koko Sunen ja Nellin välinen juttu alkaa Sunen yrityksestä todistaa jätkille olevansa hetero.

Työväenluokkaisuus on keskiluokalle haluttavaa vain postuumisti, fantasiana menneisyydestä, joka oikeuttaa moraalisesti nykyisen elintason sillä ehdolla, että se on saavutettu omin ansioin.

Suunnilleen samanlainen jaottelu tehdään Normaaleissa ihmisissä, jossa Connell on Mariannen poikaystävistä melkeinpä ainoa, joka panee ilman minkäänlaisia kommervenkkeja. Seksi muiden poikien kanssa on kivuliasta: Jamie repii Mariannea tukasta ja Lukas sitoo hänet. He alistavat Mariannea toisin kuin Connell, joka vain nostaa Mariannen kepeästi vahvoille käsivarsilleen, kiepsauttaa sängylle ja harrastaa tämän kanssa hyvää ja intiimiä seksiä. Sarjassa on käytetty ulkopuolista koreografia, joka on pitänyt huolta näyttelijöiden rajoista seksikohtausten aikana. Se on kiistatta hyvä asia, kuten on sekin, miten Connell varmistaa Mariannelta tämän suostumuksen. Se tekee salskeasta rengistä kaksinverroin täydellisen rakastajan.

 

Connellin työväenluokkainen primitiivisyys ilmenee myös hänen valmiudessaan puolustaa naisystäväänsä väkivalloin. Kun Mariannen lähes patologisen veemäinen isoveli Alan on pahoinpidellyt Mariannen, Connell uhkaa tappaa hänet, jos hän vielä kajoaa siskoonsa. Entisenä urheilijana Connellilla on Alaniin fyysistä valtaa. Uhkailu osoittaa Connellin kiintymyksen Mariannea kohtaan ja on luonnollisesti hyväksyttyä, koska se kohdistuu sarjan ehkä ilmeisimpään antagonistiin.

 

***

 

Vapaa kirjoittaja Clifton Mark toteaa Princetonin yliopiston blogissa, että meritokratian – aivan kuten minkä tahansa ideologian – vetovoima perustuu siihen, että se oikeuttaa ja tarjoaa selityksen yhteiskunnalliselle eriarvoisuudelle. Se on houkutteleva ideologia etenkin rikkaille ja hyväosaisille ihmisille, sillä se tarjoaa moraalisen oikeutuksen heidän menestykselleen väittämällä sen perustuvan heidän omiin ansioihinsa, eikä esimerkiksi synnynnäisiin etuoikeuksiin tai vaikkapa hyvään tuuriin. Kärjistäen voisi sanoa, että meritokratiassa rikastuminen on sitä hyväksyttävämpää, mitä kovemman työn ja oveluuden takana se on.

 

Jos työväenluokkaisuuden onnistuu jättämään taakseen esimerkiksi akateemisesti kouluttautumalla, on se meritokratian kannalta moraalisesti arvokkaampaa kuin vastaava kouluttautuminen keskiluokkaan syntyneeltä. Toisaalta työväenluokkaan jääminen on muuttunut samalla moraalisesti arveluttavaksi, sillä se kielii kunnianhimon ja muiden hyveiden puutteesta. Siinä missä potentiaaliset luokkasiirtyjät ovat Suneja ja Connelleja, ovat työväenluokkaan jäävät Isukkeja ja Kondiksia. Tyttö sinä olet tähdessä ja Normaaleissa ihmisissä työväenluokkaisuus näyttäytyy siis itsessään arvottomana. Se on arvokasta vain siitä poistumaan kykenevälle päähenkilölle. Tämän potentiaalin merkitsijänä toimii suhde ylempiluokkaiseen naiseen, eräänlaiseen keskiluokan portinvartijaan. Jos kelpaa hänelle, kelpaa mihin tahansa.

Nousin lentokoneeseen hokien itselleni, että tämä on ok, koska en ole ikinä käynyt missään.

Siksi väitän, ettei Sunella, Connellilla ja Jackilla ole paljoakaan tekemistä työväenluokkaisuuden kanssa. Sen sijaan he ovat keskiluokan fantasioita siitä, minkälaisia he itse olisivat, jos he olisivat työväenluokkaisia. Päähenkilöiden työväenluokkaisuus on haluttavaa, koska se on joka tapauksessa jotain, jonka he voivat kykyjensä turvin jättää taakseen. Työväenluokkaisuus on keskiluokalle haluttavaa vain postuumisti, fantasiana menneisyydestä, joka oikeuttaa moraalisesti nykyisen elintason sillä ehdolla, että se on saavutettu omin ansioin.

 

Toisaalta on huomattava, että työväenluokkaisuus on paljon muutakin kuin elintaso. Se on myös identiteetti, joka ei katoa, vaikka siirtyisikin toiseen luokkaan. Normaaleja ihmisiä -sarjan eduksi on luettava, että se käsittelee tunnnistettavasti kriisiä, joka luokkasiirtymästä seuraa. Connell jää siinä ikään kuin kahden maailman väliin: hän kadottaa yhteyden entisiin kavereihinsa, mutta ei löydä paikkaansa uudessa elämänpiirissä.

 

***

 

Kerroin aiheen olevan henkilökohtainen. Olen syntynyt ja varttunut työväenluokassa, mutta ymmärsin luokkataustani kunnolla vasta, kun ajauduin itse sen ulkopuolelle. Kun pääsin käsiksi erilaisiin pääomiin ja resursseihin, luokkatausta muuttui minulle paitsi tietämisen kohteeksi myös tiedon lähteeksi. Olin kuin Sune, joka tunnistaa levy-yhtiön ikkunanpesijän, vaikka tälle heittäisikin bleiserin niskaan.

 

Sain tavallaan sen, mistä teininä haaveilin: oman pikku ponnistamistarinani, jonka avulla saatoin oikeuttaa asioita itselleni. Sanoin esimerkiksi, että koska minulla ei ole koskaan ollut paljon mitään, haluan nyt hitosti kaikkea, kun siihen kerrankin on varaa. Nousin lentokoneeseen hokien itselleni, että tämä on ok, koska en ole ikinä käynyt missään. Teen sitä edelleen, on kuin maailma olisi minulle jotain velkaa, vaikka tuskin on. En tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua, onko olemassa jokin kohtuullisuuden raja.

 

Työväenluokkaisesta taustasta puhuminen tällä tavoin keskiluokkaistuneesta positiosta tuntuu kuitenkin vaikealta. Ensinnäkin siihen liittyy pelko, että käyttää työväenluokkaisuutta vain jonkinlaisena vaihdon välineenä antamatta sille käytännössä mitään takaisin. (En esimerkiksi tiedä, mitä hyötyä tästä tekstistä on aktuaalisesti työväenluokkaan kuuluville). Toisena on pelko siitä, että omasta luokkasiirtymästä puhumalla tulee implisiittisesti väittäneeksi työväenluokkaisuuden olevan jotain, josta kaikilla on moraalinen velvollisuus siirtyä pois, vaikka näin ei tietenkään ole. Hankaluutta lisää sekin, ettei halua tulla yhdistetyksi Sunen ja Connellin kaltaisiin hahmoihin, vaan kokee olleensa Sammakkoprinssin sijaan ihan normisammakko, jolla oli onnea.

 

Samalla luokkasiirtymien käsitteleminen on kuitenkin tärkeää, sillä se voi avartaa ihmisten käsityksiä siitä, mikä on mahdollista. Varmasti jotain sen kaltaista myös Tyttö sinä olet tähti ja Normaaleja ihmisiä tarjoavat ainakin niille, jotka niistä samaistumispintaa löytävät. Minulle molemmat ovat kaikesta huolimatta olleet tärkeitä teoksia, jopa jotenkin voimaannuttavia, vaikken tunnistakaan itseäni niiden päähenkilöistä. En tiedä, ehkei se ole tarkoituskaan, ehkei kukaan koskaan tunnista. Toivoisin kuitenkin, että luokkien välisiä suhteita voisi käsitellä myös jotenkin hienoviritteisemmin, tarkemmin ja perusteellisemmin, ei välttämättä aina niinkään räikeiden vastakkainasettelujen kautta, vaikka se varmasti tarjoaakin hyvän konfliktin tarinaan.

 

***

 

Lähteet

 

Normaaleja ihmisiä -tv-sarja, 2020. Tuotanto: Element Pictures & Screen Ireland. (Sarja katsottavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50495302)

 

Tyttö sinä olet tähti, 2005. Ohjaus: Dome Karukoski. Tuotanto: Helsinki-filmi Oy. Ensi-ilta: 21.10.2005.

 

Kartastenpää, Tero 2020. Tyttö sinä teit tähtiä. Helsingin Sanomat 27.11.2020.

 

Skeggs, Beverley 2014 (2004). Elävä luokka. Suom. Lauri Lahikainen & Mikko Jakonen. Tampere: Vastapaino.

Esseet