Sanat auringon edessä

Tämä valo on häkellyttävä ja hullu. Aivan kuin ei olisikaan hätää.

(Matkapäiväkirjastani, Portugali, 12.1.2019)

 

Usean Suomessa vietetyn talven jälkeen totean syksyllä, että nyt en pysty. En, vaikka ilmastonmuutos, vaikka henkilökohtainen talous, työt, vaikka mikä, vaikka Ronja Salmen kolumnista[1] noussut huuto ja heikon leima. Vaikka elän ”maailman onnellisimmassa maassa” ja vaikka kaikki menisi matkan takia, minun on mentävä. Muuten kuihdun koppuraksi enkä ehkä enää keväällä herää eloon.

Sanon ääneen, että kuihdun, ja siitä se lähtee, matkamme auringonvaloon, joka paljastaa lopulta enemmän kuin vielä tiedän. Varaamme laivaliput Saksaan ja suunnittelemme tammikuisen ajoreitin Portugaliin jo syyskuussa. Onneksi, sillä marras-joulukuussa en pysty enää mihinkään muuhun kuin selviytymiseen.

Lokakuussa olen vielä järjissäni, suunnittelen jopa blogitekstien sarjaa reissusta. Kuvailisin matkan varrelta julkaistuissa lyhyissä teksteissä jokaisen ihmisen, jonka kanssa kuukauden aikana vaihdan sanoja, ja keksisin heille taustatarinat itse. Ajatus viihdyttää minua, koska en varsinaisesti halua tavata ketään. Jo lokakuussa olen sulkenut itseni ja tiedän, että kohtaamiset tulevat olemaan vähissä: teksteissä esiintyisi lähinnä ruokakauppojen, baarien ja bensa-asemien henkilökuntaa, joille sanotaan kiitos ja hei. Itse en aio ihmisten seuraan hakeutua.

Marraskuussa jo tuntuu siltä kuin kaikki Suomessa vietetyt syystalvet kerääntyisivät yhteen, hukuttamaan minut Helsinginkadun kuraan. Sinne ne minua painavat, ja nyt lätäkön pinta on jo ohuessa jäässä, näen hädin tuskin enää ulos. Ehdin karata vain hetkeä ennen vajoamistani likaiseen liejuun, jota matalapaine pitää paikoillaan kuukausia muuttumattomana.

Joulukuussa minusta vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä, että oikeasti lähtisin, vaikka laivaliput on maksettu, auto huollettu ja koira rokotettu. Oletan, että kaikki loppuu kesken kuten vuodenajat loppuvat, kaikki vuodenajat paitsi talvi. Harmaassa säässä ei näe kauas, ei tulevaan, ja kun värit taloissa, kadussa ja taivaassa on vaimennettu, haalistuu itsekin, ei osaa toivoa parempaa, vetää itsensä hiljaiseksi ja huomaamattomaksi ja tyytyy. Nukun pitkään ja nukun huonosti. Yön läpi matkaaminen Suomen joulukuussa on kuin kulkisi loputtomiin kaikenlaisten maisemien läpi ja päätyisi takaisin pimeään, ei ollenkaan sinne minne yritti, aamuun, uuteen päivään. Asenteeni on taas kerran muuttunut tällaiseksi, joksikin dramaattisen ja välinpitämättömän ikäväksi välimuodoksi. Itseinhoa on vaikea sietää, kun se suuntautuu sekä päätökseen lähteä matkalle että kaikkiin menneisiin päätöksiin olla lähtemättä.

Mutta me todella lähdemme joulukuun viimeisinä päivinä, vailla tarmon hiventäkään, olen lopussa. Juuri siksi on päästävä. Aurinkomatkalle (ei™), konkreettiselle matkalle, ei #lukumatkalle[2] eikä ”vuoden mittaiselle kulttuurimatkalle”[3]. Ne eivät nyt riitä. Saan hädin tuskin hilattua itseni Vuosaaren satamaan ja laivaan. Lähtöpäivänä äänetön räntäsade ilahduttaa, olen avoimen vahingoniloinen. Ja tavallaan ihailen auringon itsepintaisuutta, sitä, ettei se ole ostettavissa Suomen talveen. On mentävä sen luokse.

 

**

Etsi valoa sisältäsi. > Tiedät minkäkautta sitä haetaan. > Sisäisen itsensä tuntemisen ja omantunnon kautta […] ole vastaanottavainen. > Opi hyväksymään itsesimuut. Sisäinen tasapaino antaa elämään valoa ja sosiaalisuutta. – Nimetön, Suomi24.fi[4]
 

Suosituimmilta keskustelufoorumeilta löytyy yllättävän vähän puhetta kaamosmasennuksesta. Vaikeneminen yllättää tavallaan, mutta kun avaan ensimmäisen löytämäni keskustelun, muistan, miksi hankalasta – usein hirveästä – syksystä ja talvestamme puhuminen on mahdotonta leimautumatta hemmotelluksi ja kuulematta muistutusta, että Suomessa asiat ovat hyvin.

Suomi24.fi:ssä Mikä avuksi? -nimimerkki aavisti reaktiot ja avasi keskustelun toteamalla varovasti, ettei hänen ongelmansa ole tietystikään kovin vakava, sen hän tietää, mutta että ”joka talven tullessa elämänhalu menee, ei maistu mikään elämässä, ei huvita lähteä minnekään, ei tavata ketään. Menee kuin ’koomaan’ puoleksi vuodeksi.”

En minäkään varmaan oikeasti ole matkalle lähtiessäni väsynyt, en vain ole motivoinut sisäistä ritariani, en ole ruokkinut sitä sopivilla sanoilla.

Nimetön kommentoi heti. Hänestä ratkaisu oli päivänselvä: sisäinen valo. Muut vastaajat vinkkasivat, että Mikä avuksi? -kysyjän kannattaisi ”hankkia elämä” tai mennä vaikka ”Utsjoelle talveksi ja miettiä sitten, minkä vuoksi valittaa täällä etelässä”. Lisäksi tietysti muistutettiin, että kirkasvalolamppu ja D-vitamiini on keksitty.

Kun ulkoista valoa ei ole, se revitään seinästä tai pilleripurkista tai jostakin itsen sisältä. Jostakin se otetaan, mutta valittaa ei pidä, on täällä ennenkin oltu ja on tässä isompiakin ongelmia. Reilun kymmenen kommentin jälkeen asia on käsitelty.

En minäkään varmaan oikeasti ole matkalle lähtiessäni väsynyt, en vain ole motivoinut sisäistä ritariani, en ole ruokkinut sitä sopivilla sanoilla. En ole liikkunut riittävästi enkä osannut nauttia pienistä asioista kuten kynttilöistä enkä varsinkaan sisäisestä liekistäni.

 

***

 

Ja niinpä laivalla oletan kaiken menevän jollain epämääräisellä tavalla pieleen. Huolestun, kun käytävillä kuuluu kimeää vihellystä; mieli tietää, että kannelle vievästä auki jääneestä ovesta, mutta keho on valmis pakenemaan. Tarkkailen muita, en tunnista huolta heidän kasvoillaan. Eivätkö he pelkää jokaisen uuden asian olevan merkki siitä, että kaikki on jotenkin perustavalla tavalla väärin?

Iltapäivällä yllätyn, kun koirani osaa käydä kannen hiekkalaatikossa tarpeillaan. Yllätyn, kun ”osaamme olla” puolisoni kanssa laivan buffetissa, mitä se tarkoittaakaan. Yllätyn, kun saan yöllä unta. Yllätyn, kun laiva ei keinu holtittomasti.

Ja sitten, toisena päivänä merellä, suurin yllätys kaikista: aurinko. Hytin ikkunasta näen ainoastaan taivaan ja meren, mutta silti maisema on täynnä muotoja ja yksityiskohtia, joista jokainen täydentää kokonaiskuvaa. On kontrasteja ja sävyjä. Siinä se nyt paistaa. Ensin hurraan, mutta vaimennan ilon heti. Se ei varmaankaan kestä. Tämä vastaa elämänasennettani talvisin: ilo ei kuitenkaan kestä. Puolisonikin kanssa löysimme ensitreffeillä yhteisen sävelen heti, kun totesimme, että ei paineita, ei tämä kuitenkaan kestä, kaikki loppuu. (Tämä on tietenkin totta, mutta asenteena raskas.) 

Valo on yksinkertainen asia. Ja äärimmäisen monimutkainen. Kuten kaikki, mihin sotketaan sanoja.

Onneksi mukanani on filosofi, kirjailija ja feministi Mary Wollstonecraft. Hän kirjoitti 1700-luvun lopussa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kirjeitä ja muistiinpanoja, jotka koottiin varsin suosituksi matkakirjaksi[5]. Hän ymmärtää, miksi olen lähtenyt ja miksi olen pelokas, sillä häntä mietitytti kovasti pohjoisen karu ilmasto ja sen vaikutukset alueen ihmisiin. Wollstonecraft kertoi Ruotsista – kesällä:

Elämän virta vaikutti hyytyneen. Aivan kaikki ei kuitenkaan ollut jähmettynyt paikoilleen, sillä oli kesäaika, kuten muistat. Kaikki vain vaikutti niin tympeältä, että odotin jo näkeväni jäätä, jotta voisin hyväksyä kaiken ilon täydellisen puuttumisen. --- Karut olosuhteet [pohjoisessa] ovat saaneet ihmiset alusta saakka ihailemaan harvoin näkemäänsä aurinkoa --- Tarkemmin sanottuna etelässä ei koskaan tunnettu valon puutetta, vaan mahtava valopallo jakeli aina huolimattomasti siunaustaan ilman että sitä tarvitsi kiitellä hyväntekijänä. Näin ollen ensimmäinen ihminen on varmasti asunut pohjoisessa, ja se on houkutellut hänet seuraamaan aurinkoa, jolloin maanpiirin eri osat on kansoitettu.

 

**

 

Elämä maapallolla on täysin riippuvainen auringosta. Jos faktoja on, niin tämä lienee sellainen. Ihminen tarvitsee valoa, elämä tarvitsee valoa, elävät oliot tarvitsevat valoa pysyäkseen hengissä.

Valo on yksinkertainen asia. Ja äärimmäisen monimutkainen. Kuten kaikki, mihin sotketaan sanoja.

Kotona kasvit kulahtavat marraskuussa ikkunalaudalla, sisäpihan vaahtera hylkää lehtensä. Pakkaspäivinä hiukset muuttuvat sähköksi ja sormet kuivuvat. Kun maaliskuussa aurinko paistaa, lumi sulaa puroiksi asfalttiin. Karhut heräävät, Ähtärissä odotellaan pandojen kiiman alkamista. Kiiman aika on keväisin, koska sen aika nyt vain on. Häkissäkin. Ilmasto ja valo ovat eläimille totta.

Mutta me olemme ihmisiä. Jotakin muuta kuin kasvit ja eläimet. Meillä on järki ja ajattelu ja kiimakin milloin päätämme. Ja me puhumme, puhumme itsemme valoisiksi sanoillamme, joita voi keksiä ja uudistaa loputtomasti: asenteilla ja ajatuksilla voimme täydentää aistejamme.

Esimerkiksi (kaamos)masentuneille sytytellään tätä kulunutta kielikuvaa, sisäistä valoa. Kovan työtahdin lietsomaan rauhattomuuteen ja yhä yleisempään yleistyneeseen ahdistuneisuuteen voi ostaa sopivia sanoja mindfulness-applikaatioista tai positiivisen ajattelun oppaista. Jos haluaa jotakin konkreettisemman oloista, valitsee vitamiinit ja lääkkeet ja lampun – vaaleiksi soikioiksi muotoiltuja isoja ja pieniä apuvälineitä, joiden tuoteselosteet lupaavat apua. Yksilö voi itse valita itsensä valoisaksi ja eloisaksi. Yksilö hallitsee sisäiset ja ulkoiset tuulensa, ihminen hallitsee ilmaston.

Meihin ei ilmasto vaikuta, jos sanomme, ettei vaikuta. Ja toisin päin: se vaikuttaa meihin vain, jos sanomme niin. Ei pidä ruokkia negatiivisuutta. Hartiat kovettuvat marraskuussa betoniksi ja suu valahtaa tympeäksi, mutta voin aina sanoa, että kaikki on hyvin. Kokeile hymyillä, ehkä ilahdut! Ei pimeys vaikuta, jos ei anna sen vaikuttaa, jos ajattelee ja sanoo valoisia asioita ja vain päättää olla oman elämäsi milloin-mikäkin-sankari, sarasvuo tai beyoncé tai canth. Mitä he tekisivät? Eivät varmaan ainakaan valittaisi pimeää.            

Itse olen jutellut syksyn raskaudesta lähinnä Suomessa asuvien ulkomaalaisten ystävien kanssa. Useimmille heistä syysmasennus on totta. Ehkä pohjoisen syksyn laukaisema melankolia on sallitumpaa muualta tulleille, ehkä meidän suomalaisten pitäisi jo olla siihen sopeutuneita. Tottuneita. Tyytyväisiä.

Kun Ronja Salmi kolumnoi vaikeuksista pysyä järjissään Suomen marraskuussa, ärsyyntyneiden nimimerkkien lisäksi myös useat mediat yltyivät kommentoimaan. Salmi oli puristanut sanoiksi jotakin, mikä ei oikein puristu. Onhan ikävää, kiusallista suorastaan, joutua tosissaan pohtimaan keinoja selviytyä järjissämme täällä, kun matkustamisesta ja erityisesti lentomatkustamisesta tulee entistä hankalampaa. Ehkäpä joudumme käyttämään järkeämme, ettemme menettäisi sitä – ehkä joudumme kysymään, kannattaako talvella, energiatason ollessa miinus kaksikymmentä, todellakin suorittaa saman verran tai enemmän kuin kesällä. Tai ehkä voisimme aina tehdä vähän vähemmän? Ehkä kaikkein helpottavinta olisikin se, ettei aina tarvitsisi olla valoisaa. Joskus on synkkää, eikä se johdu vain minusta. Ehkä voimme selviytyä täällä juuri siten, että suremme valon kuolemaa syksyisin aivan kuten suremme kuolemaa muutenkin. Ehkä valoa saa kaivata. 

Wollstonecraft pohti matkakirjoituksissaan ihmisten ”luontaisia ominaisuuksia”, jotka hänen mukaansa ovat peräisin esimerkiksi ilmastosta. Hän kirjoitti: ”Luontaiset ominaisuudet kumpuavat uskoakseni lähinnä ilmaston sanelemista eroista tarmokkuudessa, harkitsevaisuudessa sekä suhteessa nautintoon ja tuskaan, kun taas erot esimerkiksi hallitusmuodossa tai uskonnossa perustuvat moniin muihinkin tekijöihin ja ovat paljon epävakaampia.”

Nyt meillä on sosiaalisesti konstruoituja, opittuja ja rakennettuja käyttäytymismalleja. On meillä toki ympäristökin, mutta se viittaa yhä enemmän ympärille ”valittuihin” ihmisiin: niihin, jotka toivotamme tervetulleeksi arvokkaaseen auraamme, niihin, jotka eivät droppaa tunnelmaamme. (Älä päästä myrkyllisiä ihmisiä elämääsi![6]). Syyttävä sormi osoittaa aina vain yksilöä ja hänen valintojaan, ei koskaan laajempaa joukkoa, ei rakenteita, ei yhteisesti sovittuja toimintatapoja, esimerkiksi sitä, että säädämme ja suoritamme itsemme uupuneiksi ja kaipaamme sitten pakkolomaa etelässä. Vika on sinussa, ja siten myös ratkaisu on sinussa. (Ja ehkä luottokortissasi.)

Trendi on tietysti paljon kaamosmasennukseen tarjoiltuja vinkkivitosia suurempi. Paradoksaalisesti jopa yksinäisyys poistuu, kun kaivelee itseään. Helsingin Sanomissa[7] kerrottiin helmikuussa Pittsburghin yliopiston tutkimuksesta, jossa oli saatu hyviä tuloksia yksinäisyyden poistamiseksi mindfulnessin keinoin: ”Yksinäisyyttä voi vähentää keskittymällä itseensä, havaitsivat tutkijat”, otsikko totesi. ”Se, että opettelee hyväksymään kokemuksia silloinkin, kun se on vaikeaa, voi säteillä [!] sosiaalisiin suhteisiin. Kun olet suopeampi itseäsi kohtaan, olet myös avoimempi suhteille toisten ihmisten kanssa”, kommentoi yksi tutkimuksen tekijöistä.

Matkustamista itsensä sisään ehdotettiin helmikuussa myös Ylellä[8], jonka otsikko kysyi: ”Pahoititko mielesi töissä tai kotona?” ja kehotti opettelemaan mielentämistä, ”kykyä tiedostaa omat ja toisen mielialat”. Ja maaliskuussa oli vuorossa Ylen Tiedeykkönen[9]: ”Jos elämä murjoo, joustava mieli auttaa – ja sitä voi harjoitella.”

Vain pienellä muutoksella voin muuttaa yhden asian toiseksi. Ulkoisen valon sisäiseksi ja sisäisen valon ainoaksi tavoittelemisen arvoiseksi, matkailun itsetutkiskeluksi ja elämän matkaksi.

Suomessa psykokulttuurista kirjoitettiin jo 1990-luvun alussa[10]. Psykokulttuurilla viitataan arjen psykologisoitumiseen, siihen, että arkea hahmotetaan yhä enemmän psykologian termein ja erilaisina yksilön häiriöinä. Sisäisen valon kulttuurilla on yhtäläisyyksiä psykokulttuuriin kanssa esimerkiksi siinä, että ongelmat hahmotetaan yksilön ongelmina, ja minuutta vatvotaan ja painotetaan kaikessa keskustelussa rakenteiden kustannuksella. Erona kuitenkin on, että nyt ratkaisutkin löytyvät yhä useammin ”meistä itsestämme” – edes psykologeja ei enää tarvita.

Tsekkiläinen filosofi ja kirjailija Vilém Flusser[11] ajatteli, että kielellä kommunikointi rakentuu keinotekoisesta koodistosta, jolla ihminen taistelee luonnonlakeja ja erityisesti omaa hajoamistaan vastaan. Ihminen ikään kuin epätoivoisesti säilöö ja siirtelee tietoa, jottei hänen tarvitsisi kohdata sitä, että hän on maailmassa sanojensa kanssa aivan yksin. Kun ihminen siirtää kielen avulla tietoa toiselle, tieto hajoaa palasiksi, eikä se koskaan tavoita vastaanottajaa sellaisena kuin se lähti.

Pidämme ajattelulla ja sanoilla kasassa kaikkea hajoavaa, aivan kuten hallitsemme teknologialla luontoa. Käytämme energiaa siihen, ettei luonto – esimerkiksi syksyn pimeys ja kylmyys – ottaisi valtaa. ”Sisäinen valo” muodostaa sanaparin, jolla itse pysymme syksyn ja talven kasassa. Se on sisäistä kriisiviestintää, yritys pitää oma luontomme järjestyksessä. Sisäinen viestintätoimistomme pystyy kiepauttamaan jopa valon kaltaisen asian sivuraiteille ja sisäänpäin. Olemme äärimmäisen taitavia harhauttelijoita. Minä-lahkomme sanat toimittavat virkaa kuin missä tahansa uskonnossa: Sinä. Pystyt. Mihin. Tahansa. Kun. Tutkit. Itseäsi. Vain pienellä muutoksella voin muuttaa yhden asian toiseksi. Ulkoisen valon sisäiseksi ja sisäisen valon ainoaksi tavoittelemisen arvoiseksi, matkailun itsetutkiskeluksi ja elämän matkaksi.

Olen itse kirjoittaja, viestijä, ammattisanoja. Sanat antavat minulle elannon ja elämänilon. Tiedän jotain siitä, miten sanat toimivat ja kuinka niillä pelataan. Tiedän, että sanoilla on väliä, sanoja voi todellakin käyttää; flusserilaisesti ajateltuna kaikki kielellä kommunikointi vaatii ”taiteellisia tekniikoita”. Yhtäkkiä valo vain on päässäsi, se on kuntosalilla 24/7 ja mustikassa jonka oksennat ennen syömistä verkkoon ja sanot, siis sanot, että kaikki on fantastisen marjaisaa. Ei ole muuta kuin sinä, kuntosali ja mustikat. Mikään itsesi ulkopuolella ei ole mitään, on vain höttöä, jota voi käännellä miten päin vain (jos on riittävän vahva). Pelkään, että olemme pian niin eristyksissä erillisissä itseyksissämme, ettei ympäröivää maailmaa ole enää edes olemassa. Joka paikka täynnä sanoja, termejä, jotka ohjaavat aina vain syvemmälle itseemme, yhteyteen ennen kaikkea itsemme kanssa: tunne, tiedosta, mielennä, jousta, hyväksy.

 

***

 

Tammikuun alkupuolella tapahtuu jotakin, mistä on vaikea kirjoittaa, sillä sanat muistuttavat ja satuttavat, ne ikään kuin todistavat asian tapahtuneeksi. Kun Suomen luonto elää täysillä välikuolemaansa, etelän aurinko paljastaa 14-vuotiaan koiran hapristuneisuuden, sen elämän väistämättömän lopun.

Olemme saapuneet vihdoin Atlantin rannalle samaan paikkaan, jossa olemme ennenkin yöpyneet. Olen juuri päässyt päiviä vaivanneesta flunssasta eroon, ja aurinko paistaa vielä, ehdimme juuri viimeisiksi valon hetkiksi rannalle, jonne marssimme tarmokkaasti. Viimein aurinkoa, viimein koira pääsee vapaaksi rannalle. Valo on jo alkanut vaikuttaa: hengitykseni on tasaantunut, mieli on luottavaisempi.

Kello on hiukan yli viisi, kun päästämme koiran vapaaksi remmistään; palkitsemme sen kaikesta autossa istumisesta, nyt saa mennä! Mutta hiekka on liikaa. Ensimmäiset askeleet ja naps – vain terävä huuto ja koira on kumollaan, eikä pysty liikkumaan. Puolisoni nostaa koiran pystyyn. Vasen jalka roikkuu irrallisena. Sokissa kannamme koiran autolle. Löydämme onneksi pienestä kylästä eläinlääkärin joka on avoinna illallakin, ja lääkäri toteaa nopeasti, että polven eturistiside on poikki. Tajuamme tilanteen lopullisuuden, vaikka lääkäri kehottaakin jatkamaan lomailua koiralle määräämiensä särkylääkkeiden voimalla. Jatkammekin. Tiedämme, että meidän on pakko katsoa valoa hetki jaksaaksemme tehdä lopullisen päätöksen.

Kierrämme Portugalin ja tuomme koiran Suomeen asti, kuljetamme rikkinäistä koiraa ympäri Eurooppaa, mutta lopputulos on jollain tasolla selvä koko alkukevään. Keho tietää sen ja on raskas, mieli ei tiedä mitään, toivoo vain ihmettä, kunnes tieto siirtyy jostakin syvältä pinnalle ja suuhun ja muotoutuu Suomessa sanoiksi: haluaisin varata koiran eutanasian.

Atlantin rannalla yritän kuitenkin vielä muodostaa toiveikkaita sanoja sosiaaliseen mediaan ja olen tavoistani poiketen varsin tunteikas. Päivitykseni kerää sydämiä ja kommentteja. Suru on saanut muodon. Olen vaihtanut epämääräisen kaamos-ankeiluni koiranmuotoiseen suruun, jolle on sanojen lisäksi myös liuta emojeita. Merta katsellessa ja auringossa istuessa surussa on jopa jotakin kaunista. Se on syvää mutta selvää, aurinko antaa sille rajat, aurinko nousee ja laskee ja määrittää alun ja lopun.

Ja aurinko todella paistaa. Jatkuvasti. Paistaa monta viikkoa, niin kirkkaasti, etten muista varautua sen loppumiseen – en odota kaiken päättyvän, vaikka tiedän että jokin on jo päättynyt. Olhaossa Portugalissa avaan puiset ikkunaluukut aamuseitsemältä. Aurinko on juuri nousemassa. On vielä kylmä, ehkä viisi astetta, heleä valo kuullottaa nurmikkoa. Katson valoa, tunnin, toisen. Tammikuussa.

Olen mennyt nukkumaan jo yhdeltätoista edellisenä iltana, koska haluan herätä katsomaan aurinkoa. Viikkoa myöhemmin, Euroopan lounaisimmassa kolkassa Sagresissa, katson, kun aurinko laskee Atlanttiin. Aamulla herään jo kuudelta, jotta voin nähdä koko auringonnousun ensimmäisistä säteistä siihen asti, kun niemen päässä istuva majakka hohtaa lumenvalkoisena heijastaen auringon koko voimaa. En muista milloin viimeksi olen herännyt omasta tahdostani kuudelta. Aurinko repii sängystä ylös, ulos, pakottaa katsomaan.

Lataan Sagresin merestä, majakasta ja taivaasta kuvan sosiaaliseen mediaan. Valikoin: en julkaise sitä kuvaa, jossa taivas on sinisimmillään, aurinko uljaimmillaan, vaan sellaisen, jossa on jo hiukan pimeämpää. Kaunis kuva sekin on, muttei liian. Pidän saatetekstinkin niukkana, en ylistä mitään, sillä tiedän, että Suomessa on pimeää. En ole enää niin vahingoniloinen. Yritän kommunikoida jotakin, ehkä sanoa itselleni tai muille, että kaikki on hyvin. Ei minulla ole muuta keinoa. Saan yhteyden, saan vastakaikua, tulen ymmärretyksi, toisin kuin syksyisin.

En tarvitse alakulooni ratkaisua, ellei ratkaisu ole talviuni, yhteisesti sovittu hitaus ja hiljaisuus.

Runoilija Paul Valéry pohti vuonna 1939 runoutta ja abstraktia ajattelua käsittelevässä tekstissään[12] sanojen liukkautta:

Olet varmasti huomannut sen kummallisen asian, että kun jokin sana, joka on sinulle täysin selvä käyttäessäsi sitä arkipuheessa ja joka ei tuota mitään vaikeuksia ollessaan tavallisen lauseen nopeassa palveluksessa, muuttuu salaperäisen hankalaksi ja pistää vastaan; se päihittää kaikki määritelmäyritykset heti, kun eristät sen käytöstä omaksi tutkimuskohteekseen ja yrität löytää merkityksen sen jälkeen, kun sen tilapäinen tehtävä on poistettu.

Valéryn mukaan jokainen sana auttaa meitä hyppäämään ajattelun ”rotkon” yli aivan kuin ojan ylitykseen käytettävä laudanpätkä, joka kestää vain, jos sen ylittää nopeasti. Missään tapauksessa ei pidä pysähtyä sen päällä, koska silloin lauta taipuu tai katkeaa painon alla. ”Ymmärrämme toisiamme ja itseämme vain koska etenemme sanojen yli nopeasti”, Valéry kirjoittaa. Jos jäämme paikoilleen pohtimaan, sanat hajoavat arvoituksiksi.

Kun ajattelen matkaamme nyt, keväällä, auringon saavuttua myös pohjoiseen, suru sotkee muistoja vähän samaan tapaan kuin kaamoksen alakuloisuus tekee kaikesta tahmeaa ja suttuista. Sanat hajottavat koko tammikuun ja rikkovat auringon pieniksi annoksiksi. Suru ja kaipaus jäävät, mutta niistä voi kirjoittaa: ne ymmärretään ja niitä kunnioitetaan, ne otetaan vastaan. Ne liittyvät johonkin, joka oli musta ja karvainen, jota saattoi koskettaa. Ne aiheuttavat fyysisen reaktion, kyyneleet, jotka voi nähdä ja kuulla. Ehkä siksi tämä suru on jotenkin ”totta”, se on jollain tavalla ulkopuolellani. Koiran menettämiseen liittyvä suru on – trendisanalla sanottuna – ”sanoitettavissa”, ja siten ymmärrettävissä. Pääsen koiran kaipuusta eteenpäin, koska pääsen valerylaisen rotkon yli. Kaamoksen tuoma surumielisyys puolestaan tuntuu syvältä kuilulta, jonka yli en pääse ikinä, koska sopivat sanat puuttuvat. Päädyn rotkolle joka syksy.

Haluaisin ensi syksynä reunalla seistessäni sanoa, että minä olen nyt surullinen, koska on pimeää. En tarvitse alakulooni ratkaisua, ellei ratkaisu ole talviuni, yhteisesti sovittu hitaus ja hiljaisuus. Talvi ei ole takanapäin, se ei ole muisto, vaan tässä maassa se on aina edessä. Ilmasto on totta, ja me olemme täysin sen armoilla, vaikka kääntyisimme sisäänpäin ja sanoisimme mitä.

Sataa kaatamalla vettä ja saavuimme juuri Gijoniin. Olemme viikon päästä kotona. Matka on jumalattoman pitkä tähän suuntaan. Oli niin paljon helpompi valahtaa alaspäin, ylös on paljon hankalampi kiivetä. Aivot sanovat, että nyt lähestymme loppua, olemme jo matkalla pois valosta.

Tänään Atlantti näytti harmaan puolensa, sadetta ja tuulta – meri oli taivaan värinen, halju ja kalpea, kaiken arvokkuutensa kadottanut, sinisen tekstuurinsa hylännyt. Ja se on juuri nyt ihan virkistävää: rannat ja kylät ja kaupungit alkoivat jo toistaa itseään, melkein totuin niihin. Kuten aurinkoonkin, kunnes sitä ei oikeasti enää ole. Kuten koiraankin, kunnes sitä ei oikeasti enää ole. Nyt se tuhisee takapenkillä, onneksi sillä ei ole kipuja. (Matkapäiväkirjastani 25.1.2019)