Lauantaiseuran kokous
Mietteliäitä herroja Lauantaiseuran kokouksessa

Savua romantiikan raunioilla

Essee
|
Lassi Saario
|

Itsenäinen Suomi täytti sata vuotta. Murheellisten laulujen ihanan isänmaan perintö toistuu juhlavuoden kuvastossa. Mistä saimme rakkaan paradoksimme, kysyy esseessään Lassi Saario.  

 

 

Helsingin Kruununhaassa, kivenheiton säteellä kotoani, keksittiin kaksi vuosisataa sitten suomalaisuuden idea. Täällä asuivat 1830-luvulla monet silloisen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston opiskelijat ja nuoret opettajat, jotka kuuluivat Lauantaiseuraksi kutsuttuun keskustelupiiriin.

Lauantaiseuran jäsenet kokoontuivat yleensä lauantaisin toistensa koteihin puhumaan filosofiasta ja kirjallisuudesta, mutta ennen kaikkea kansallisesta identiteetistä, kielestä ja kulttuurista sekä kansallisvaltion tarpeellisuudesta. Heidän päästään ja kynästään sai alkunsa suomalainen kansalliskirjallisuus, joka antoi hajanaiselle kansalle yhteisen identiteetin. Heihin kuuluivat muun muassa J. J. Nervander, J. L. Runeberg, J. V. Snellman, Fredrik Cygnaeus, J. J. Nordström, M. A. Castrén, Zachris Topelius 1 ja Elias Lönnrot 2.

Eräänä aurinkoisena elokuun iltana päätän poiketa kotimatkallani Maneesikadulle. Poljen jopollani kivilaatoitettua katua loivaan ylämäkeen ja pysähdyn numeron 5 kohdalle, Maneesikadun ja Meritullinkadun kulmaan. Paikalla sijaitsee jugendtyylinen, hiekanvärinen asuinkerrostalo, jonka kulmasta kohoaa korkea linnantorni. Huomioni kiinnittyy ulkoseinässä kiiltelevään metalliseen muistolaattaan.

”Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg perheineen asui tällä paikalla sijainneessa seppä Ramstedtin rakennuttamassa, kolerasairaalanakin toimineessa puutalossa vuosina 1832–1833. Runebergin perheen lisäksi asunnossa asui kuusi täysihoitolaista, näiden joukossa nuori Zachris Topelius ja M. A. Castrén. Lauantaiseura kokoontui myös näissä tiloissa”, laatassa lukee.

Koska vanhaa taloa ei ole enää olemassa, minun on hieman hankalaa saada selville, millaista Lauantaiseuran kokouksissa on ollut. Pohjapiirustus on kuitenkin säilynyt. Kadunkulmassa, siinä missä nyt on kiinteistö- ja rakennusalan konsernin toimisto, sijaitsi aikanaan Runebergien tilava ja valoisa sali. Keskellä oli ruokapöytä; vasemmalla puolella kaksi korkeaa, keltaiseksi maalattua kirjahyllyä; oikealla sohva, pienehkö pöytä ja muutamia tuoleja. Pianoon ja tauluihin ei perheellä ollut varaa.3

Kuvittelen joukon arvokkaasti pukeutuneita akateemikkoja ruokapöydän ääressä piippua polttamassa ja punssia juomassa. He ovat syventyneet kiivaaseen väittelyyn jostakin kansallisesta kysymyksestä. Runeberg suhtautuu asioihin tyynen humoristisesti, Snellman säälimättömän loogisesti. Tunnelmaa keventävät Nervanderin ivalliset huomautukset ja Nordströmin neulanterävät sutkautukset. Toisinaan joku käy kysymässä mielipidettä viereiseen huoneeseen kokoontuneilta naisilta.4. ”Mikään aihe ei ollut liian korkealentoinen tai liian vähäpätöinen käsiteltäväksi, kokoukset räiskyivät elämää ja tulta, seura oli oikea nerouden ja sukkeluuden ilotulitus, säkenöivä, loistava, liekehtivä”, Fredrika Runeberg muisteli aikoinaan.

Kysymys Suomen kansallisesta identiteetistä oli tuohon aikaan erityisen ajankohtainen. Ruotsi oli vuonna 1809 hävinnyt Suomen sodan ja menettänyt Suomen alueen Venäjälle. Venäjän keisari oli Porvoon maapäivillä korottanut suomalaiset ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”. Väestö oli kuitenkin jakautunut ruotsinkieliseen sivistyneistöön ja suomenkieliseen rahvaaseen, jotka tuskin kokivat kuuluvansa samaan kansaan.

Vasta tuossa tilanteessa luotiin se Suomi, jossa me nyt asumme, ja sen loivat ennen kaikkea Lauantaiseuran kasvattamat kansalliskirjailijat, jotka kirjoittivat sille historian.

Nyt kansalliskysymys on taas pinnalla. Maamme satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi kansalliskirjallisuuden klassikot on herätetty jälleen kerran henkiin. Samaan aikaan kansallismielinen oikeistopopulismi nostaa päätään Euroopassa, ja Suomessakin yhä useammat kapinoivat monikulttuurisuutta vastaan. Ne kansalliset symbolit, jotka aikanaan kokosivat yhteen hajanaisen kansan ja antoivat sille yhteisen identiteetin, muuttuvat nykynationalistien käsissä poliittiseksi propagandaksi, jonka tavoitteena on sulkea ”vääränlaiset” ihmiset ulos Suomessa.

”Nyt meillä ei ole mitään yhteistä Suomen ideaa. Virallinen Suomi toteuttaa instituutioidensa lonkeroissa monia keskenään ristiriitaisia ideoita. Jokaisella idealla tuntuu olevan kannattajansa ja yhdistävien voimien sijaan keskustelussa suurimman sijan saavat kärjistetyt näkökulmat. Vimmaisuus ja kapinahenki ovat kasvussa. Yhteisen idean puuttuminen nakertaa yhteistä identiteettiä ja kasvattaa opportunismia. Suomi vaikuttaa olevan samanlaisten haasteiden edessä kuin se oli Lauantaiseuran aikoihin”, tulevaisuudentutkija Risto Linturi kirjoittaa Suomi Finland 100 -juhlasivustolla.

Juuri tästä syystä meidän on palattava ajassa taaksepäin, takaisin 1830-luvulle, jolloin ruotsinkieliset yliopistomiehet istuivat iltaa naapurissani. Meidän on ymmärrettävä, millaisista yhteiskunnallisista olosuhteista kansalliskirjallisuus sai alkunsa ja minkälaiset intressit sen kirjoittajia ohjasivat. Meidän on tiedostettava, millaisen Suomi-kuvan olemme heiltä perineet, ja kysyttävä itseltämme, miten siihen tulisi suhtautua.

 

***

 

Lauantaiseuran jalanjäljet johdattavat minut Kruununhaan toiselle laidalle, osoitteeseen Hallituskatu 1, jossa sijaitsee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusrenessanssityylinen kivipalatsi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura eli SKS, joka säilöö, tutkii ja julkaisee suomalaista kirjallisuutta, perustettiin Lauantaiseuran aloitteesta vuonna 1831.

Cecilia af Forselles on SKS:n kirjastonjohtaja ja tutkija, jonka erikoisalaa ovat kirjallinen muisti ja ajatusten virtaukset. Monien lauantaiseuralaisten tavoin hänkin on syntyjään ruotsinkielinen mutta omistanut uransa suomenkieliselle kulttuurille. Siksi hän on juuri oikea ihminen kertomaan, mitä Lauantaiseuran perintö pitää sisällään.

”[Kansalliskirjailijoihin] kuuluvat Runeberg, Topelius, [Mikael] Agricola, Lönnrot, Aleksis Kivi… mainitakseni ne tärkeimmät ja useimmin mainitut, joita arvioidaan uudelleen koko ajan. Lönnrotin Kalevala on SKS:n näkökulmasta tietysti erityisen keskeinen, koska täältähän se lähti liikkeelle”, af Forselles sanoo.

1700-luvulla Euroopassa määriteltiin kansanrunous osaksi kaunokirjallisuutta, mikä herätti uudenlaista kiinnostusta kansalliseen kulttuuriin. Suomessa kansanrunoutta teki tunnetuksi erityisesti H. G. Porthan, joka koulutti aikanaan Turun akatemiassa tulevia lauantaiseuralaisia. Tämä oli pohjana sille perinnölle, joka siirtyi Lauantaiseurasta edelleen SKS:aan.

Uusi seura ryhtyi ensi töikseen keräämään ja julkaisemaan suomalaista kansanrunoutta. Se rahoitti sihteerinsä Lönnrotin keruumatkoja Itä-Suomessa ja Karjalassa ja kustansi Kalevalan (1835, 1849) sekä Kantelettaren (1840). Myös esimerkiksi Kiven Seitsemän veljestä (1870) ilmestyi aikanaan SKS:n kustantamana.

Voi tuskin vähätellä sitä merkitystä, joka SKS:lla on ollut suomenkielisen kirjallisuuden kehittymiselle. Kuvaavaa on, että jopa suomen kielen sana ”kirjallisuus” keksittiin aikanaan varta vasten SKS:n nimeä varten.

Toinen merkittävä instituutio, jonka välityksellä Lauantaiseuran perintö on siirtynyt sukupolvelta toiselle, on suomalainen koululaitos. Se perustettiin kansakouluasetuksella vuonna 1866.

”Suomalaisuutta alettiin tietoisesti luoda 1800-luvulla koulutuksen avulla. Sen välityksellä rakennettiin yhteiskunnallista itsetietoisuutta. Se ei ollut vain tie vaurastumiseen vaan myös kansansivistykseen. Minusta se projekti on onnistunut hurjan hyvin”, af Forselles sanoo.

”Erityisesti Topeliuksen Maamme kirjalla oli tässä keskeinen rooli, koska se levisi niin laajalle kansakoulun kautta. Se antoi suomalaisille yhteisen käsityksen siitä, mitä on olla kunnon suomalainen.”

Itsekin olen aikanaan koulun penkillä sisäistänyt, mitä on olla suomalainen. Olen hoilannut lippulaulua itsenäisyyspäivänä lipputangon juurella, piirtänyt sarjakuvaa suohon uppoavasta Joukahaisesta ja seurannut vierailevien esiintyjien tulkintoja Runebergin runoista. Mielikuva nöyrästä ja uutterasta Saarijärven Paavosta, joka satokadosta lannistumatta kaivaa kaksin verroin ojaa, on syöpynyt syvälle mieleeni.

Olisiko tätä Suomi-kuvastoa syytä kritisoida, sitä ei koulussa kuitenkaan opetettu.

 

***

 

SKS:n vuonna 1997 julkaisema Päivi Kanniston (ent. Rantanen) väitöskirja on kuin luotu vastaamaan esittämääni kysymykseen. Siinä Kannisto tutkii diskurssianalyysin keinoin, miten Suomea ja suomalaisia koskeva merkitysaines on vuosisatojen kuluessa muotoutunut. Hän analysoi muun muassa Runebergin Hirvenhiihtäjiä (1832), Snellmanin lehtikirjoituksia sekä lopulta Topeliuksen Maamme kirjaa (1875), joka tiivisti aikansa Suomi-kuvan kansiensa väliin.

Kannisto erottaa Maamme kirjasta kaksi erilaista kansakäsitystä, joista toinen ammentaa liberalismin ja toinen romantiikan traditiosta. Liberalistinen kansa on kuin tehdas ”ihmissuvun suuressa yhteiskunnassa”, jossa kansalaiset paiskivat yhdessä töitä päästäkseen eteenpäin edistyksen tiellä. Romanttinen kansa puolestaan on kuin ihmissuvun sukupuusta haarautunut oksa, jolla on oma luonnollinen paikkansa suuressa jumalallisessa maailmanjärjestyksessä. Nämä kaksi kansakäsitystä realisoituvat Maamme kirjan kahdessa Suomea koskevassa diskurssissa, joita Kannisto nimittää ”aution maan diskurssiksi” ja ”patrioottiseksi paremmuusdiskurssiksi”.

Aution maan diskurssissa suomalaiset kuvataan ”joukoksi kovan onnen lapsia, jotka Jumala on asettanut tänne maailman ääriin kiviä vääntämään ja elämään luonnonvoimien armoilla”. Suomi näyttäytyy köyhänä ja karuna maana, josta viedään ulkomaille lähinnä tervaa, puuta ja muita raaka-aineita, kun taas kirjat, keksinnöt ja muut henkiset hyödykkeet on tuotava muualta. Patrioottisessa paremmuusdiskurssissa Suomi sen sijaan näyttäytyy suomalaisten rakkaana isänmaana, jolle heistä jokainen on olemassaolonsa velkaa. Topelius kuvailee maakuntien viljavia vainioita, romantisoi kesäöiden kirkkautta ja vertaa Suomea äitiin, joka antaa lapsilleen ”vaatetta ja leipää, työtä ja palkkaa, ystäviä ja turvaa”.

Nämä kaksi toisilleen vastakkaista diskurssia yhdistyvät ”patrioottiseksi aution maan diskurssiksi”, joka kuvaa samanaikaisesti sekä maan kurjuutta että kansan rakkautta sitä kohtaan. ”Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, niin etäinen ja niin piilossa oleva ja unohdettu se on, ja kuitenkin meille ihanin, parhain, rikkain ja iloisin maa!”

Tämä ”topeliaaninen paradoksi” juontuu Kanniston mukaan 1870-luvun Suomen yhteiskunnallisista oloista. Maa oli vasta selviytynyt vuosien 1867–68 nälänhädästä ja jäänyt pahasti jälkeen kansainvälisestä kehityksestä. Patrioottinen aution maan diskurssi asettuu suoraan talouskasvun palvelukseen: aution maan diskurssi herättelee tyytymättömyyttä maan tilaan, ja patrioottinen paremmuusdiskurssi visioi, miltä se voisi hyvin hoidettuna näyttää.

Mutta jotta parannus olisi mahdollinen, on suomalaiset sitoutettava tekemään töitä sen eteen. Topelius esittää suomalaiset raskaan työn raatajina, jotka kärsimyksiä kaihtamatta työstävät karusta maastaan hedelmällisen – toisin kuin patalaiskat ulkomaalaiset, joille on jo valmiiksi suotu hedelmällinen maa. Osaansa tyytyvät suomalaiset hän kuvaa miehuullisiksi ja vastuuntuntoisiksi, maansa hylänneet pettureiksi ja onnenonkijoiksi. Yksittäiselle kansalaiselle hän ei anna mitään arvoa, jottei tämä vain saisi päähänsä karata ulkomaille paremman elämän toivossa.

Yhteiskunnalliset olot heijastuvat myös ”karjadiskurssiin” eli tapaan, jolla Topelius asemoi rahvaan suhteessa sivistyneistöön. Kun hän rinnastaa suomalaisen ”Matin” suomenhevoseen, joka on ruumiinrakenteeltaan kuin luotu peltotöihin, hän antaa samalla ymmärtää, ettei ”Matin paremminkäyttäytyvien ja siistimpien veljien ja sisarien” tarvitse käsiään tahrata. Kuten hevonen, niin on Mattikin vähään tyytyväinen eikä suinkaan vikuroi tottunutta ajomiestä vastaan. Jumala on antanut Matille leveät kourat, jotta tämä voisi vääntää kiviä, ja kivien vääntämiseen on Matin tyytyminen.

”Tämä työteliäisyyttä painottava Suomi-kuva, joka kristalloitui Z. Topeliuksen Maamme-kirjassa, määrittää edelleen tänäkin päivänä suomalaisuutta”, Kannisto kirjoittaa.

Vielä tänäkin päivänä suomalaiset siis perustavat kansallisen identiteettinsä diskurssille, jonka muuan suomenruotsalainen satusetä sepitti nälkävuosien näännyttämän kehitysmaan sivistyneistön tarpeisiin lähes 150 vuotta sitten. Erityisten poliittisten intressien sanelema suomalaisuuden idea on irtautunut historiallisesta kontekstistaan ja jäänyt elämään ihmisten mielikuvissa ikuisena ja muuttumattomana.

 

***

 

Vaikka Kanniston Topelius-kritiikistä on kulunut jo 20 vuotta, tänä vuonna se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Sitäkin ajankohtaisemmalta tuntuu kuitenkin hänen johtopäätöksensä, että suomalaisuus on mahdollista määritellä uudella, tämän päivän tarpeisiin soveltuvalla tavalla. Nykylukija saattaa nimittäin löytää kansallisista klassikoista uusia puolia, jotka ovat jääneet perinteiseltä, yhtenäistä kansallisidentiteettiä painottavalta luennalta piiloon.

Esimerkiksi Kalevala on kirjaimellisesti luettuna miesten hallitsema teos. Naiset ovat päähenkilöiden auttajia, vastustajia tai kosinnan kohteita, joista monet kokevat traagisen kohtalon. Aino vaipuu epätoivoon ja hukkuu kuultuaan, että veli Joukahainen on luvannut hänet Väinämöiselle vaimoksi. Louhi on Pohjolan pelätty emäntä, jonka tyttäriä ja sampoa miehet havittelevat, mutta lopulta hänkin menettää kaiken ja muuttuu kyyhkyseksi. Lemminkäisen äidin osa on pelastaa poikansa Tuonen virrasta, eikä hänelle suoda edes omaa erisnimeä. Puolukasta raskaaksi tullut Marjatta leimautuu portoksi, ajautuu mieron tielle ja joutuu synnyttämään poikansa tallissa.

Tämä on kuitenkin pelkkää pintaa, ”tiedon päiväpuolta”, argumentoi kirjailija Tiina Piilola tuoreessa väitöstutkimuksessaan. Piilolan ”yöpuolisessa” luennassa naishahmot näyttäytyvät oman tilansa ottavina ja näkökulmansa esille tuovina toimijoina, joilla on paljon annettavaa vielä tämän päivän suomalaisille.

Ujot tytöt voisivat Piilolan mukaan ottaa oppia herkästä ja tunteellisesta Ainosta, joka pitää loppuun saakka kiinni siitä, mikä hänessä on kaikkein hienointa. Louhessa Piilola näkee yhtäältä arkkityyppisen vanhan viisaan naisen, joka ymmärtää Pohjolaan saapuvia vieraita paremmin kuin nämä itse, toisaalta omaa valtakuntaansa pelotta puolustavan matriarkan, joka horjuttaa jo pelkällä olemassaolollaan eepoksen mieskeskeistä maailmankuvaa. Luonnonläheistä elämää elänyt Lemminkäisen äiti oppii uuden taidon Ilmarisen vaskiharavaan tarttuessaan, minkä Piilola tulkitsee eräänlaiseksi symboliseksi luokkaretkeksi. Marjattaa hän luonnehtii uuden ajan airueksi ja uuden kuninkaan synnyttäjäksi, joka seuraa rohkeasti kutsumustaan muiden halveksunnasta huolimatta.

Loputtomiin ei uudelleentulkintaa voi kuitenkaan jatkaa. Kalevalalla on omat vääristymänsä ja yksipuolisuutensa, jollaiseksi Piilola nimeää binäärisen sukupuolikäsityksen. ”Oletus kahdesta selkeästi erottuvasta sukupuolesta on vähän huono ja vanhanaikainen, mutta kun se on niin annettu siellä Kalevalan maailmassa”, hän sanoo.

Samaa voisi varmaan sanoa oikeastaan kaikista kansalliskirjallisuuden kaanoniin kuuluvista teoksista. Eikä sukupuolen moninaisuus ole ainoa asia, joka on jäänyt perinteisen kansankuvauksen ulkopuolelle. Saamelaiset, somalit, homot, kehitysvammaiset ja monet muut vähemmistöt ovat päässeet kunnolla esille valtakirjallisuudessa vasta viime vuosikymmeninä, jos vieläkään. Eivätkä mitkään näistä ryhmistä ole homogeenisiä.

Klassikoiden kritisoiminen ja uudelleen tulkitseminen eivät kuitenkaan ole ainoita tapoja suhtautua kansalliskirjallisuuteen. Kolmas vaihtoehto on lukea ”uutta kansalliskirjallisuutta” eli sellaista kirjallisuutta, joka kuvaa suomalaisuutta tänä päivänä.

Mutta onko sellaista olemassa?

 

***

 

Lauantaiseuralaisten opinahjo on edelleen olemassa. Nimi on muuttunut Helsingin yliopistoksi, mutta Carl Ludvig Engelin suunnittelema uusklassinen päärakennus sijaitsee edelleen samassa paikassa Senaatintorin laidalla kuin parisataa vuotta sitten.

Nykyään yliopistolla ei tosin taideta enää olla kovinkaan kiinnostuneita kansalliskirjallisuuden kirjoittamisesta. Kysyn kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtorilta Vesa Haapalalta, mitä mieltä hän on aiheesta. Onko Suomella enää ollenkaan kansalliskirjallisuutta?

”Toki meillä on suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä nykykirjallisuutta, joka käsittelee kansallista identiteettiä, katsoo taaksepäin historiaan ja tulkitsee sitä uudelleen, mutta mitään pitkittäis- tai poikittaisleikkausta – sellaista kuin vaikkapa Väinö Linnan Tuntematon sotilas tai Täällä pohjantähden alla – sellaista ei meillä enää ole.”

Kansalliskirjallisuuden kirjoittamisen iso kansallinen projekti jatkui tavalla tai toisella toiseen maailmansotaan asti, ja Linnakin vielä jatkoi sitä, mutta sitten koitti uusi aikakausi. 50-luvulla monet modernistisesti suuntautuneet kirjailijat hylkäsivät tietoisesti kansankuvauksen ja ryhtyivät kansallisidentiteetin sijaan kuvaamaan yksilönidentiteettiä.

Haapalan mukaan nykyään kirjoitetaan ”historiankirjoituksellista metafiktiota, joka kartoittaa kansallisesti tärkeitä aiheita mutta purkaa samalla historian kirjoittamisen poetiikkaa” sekä ”pieniä vastakertomuksia, jotka avaavat näkökulmia rinnakkaisiin kokemusmaailmoihin”.

Moderni on vaihtunut postmoderniin ja postmoderni postpostmoderniin. Suuret kertomukset ovat pirstoutuneet moniksi pieniksi. Kirjallisuus on liukunut ääripäästä ääripäähän, yhteisöllisestä yksilölliseen. Nyt puhkeavat vihdoin ääneen kaikki ne, joiden äänet on kansalliskirjallisuudessa sivuutettu tai suorastaan vaiennettu.

”Me olemme olleet täällä aina, vuosisatojen ajan, tässä maassa, sinä ja minä, me, Ruskeat Tytöt”, julistaa esikoiskirjailija Koko Hubara, jota Tiina Piilola pitää eräänlaisena nyky-Suomen Aino-hahmona.

Toisaalta, jos vanhaa kansalliskirjallisuutta voi lukea nykykirjallisuutena, niin miksei nykykirjallisuutta voisi lukea kansalliskirjallisuutena?

Päätän kysyä toista mielipidettä torin toiselta puolelta, missä maan hallitus pitää majaansa. Kulttuuriministerin salkkua kantaa tällä hetkellä Sampo Terho, perussuomalaisista uuteen Sininen tulevaisuus -puolueeseen loikannut patriootti, joka tunnetaan myös Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajana. Pyydän häntä nimeämään 1960-luvun jälkeiseltä ajalta sellaisia kirjallisia teoksia, jotka kuvaavat hänen mielestään erityisen hyvin suomalaisuutta.

Terho mainitsee Miika Nousiaisen romaanin Metsäjätti (2011) ja Eppu Normaalin kappaleen ”Murheellisten laulujen maa” (1982). Molemmat ovat pessimistisiä kuvauksia jälkiteollisesta Suomesta. Edellinen kertoo vaneritehtaan yt-neuvotteluista, jälkimmäinen työttömästä alkoholistista.

”– – kun työnvälityksestä työtä ei saa / hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa / niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin / ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin – –”

Tämäkö on tämän päivän kansalliskirjallisuutta?

”’Murheellisten laulujen maa’ tavoittaa jotain erityistä suomalaisesta mielenlaadusta – ehkä kaikkein mielenkiintoisimmin sen, millaisia sarkasmiin saakka lohduttomia lauluja haluamme itsestämme laulaa”, Terho sanoo.

Itse asiassa ”Murheellisten laulujen maata” ei alun perin kirjoitettu kuvaamaan suomalaista mielenlaatua vaan päinvastoin parodioimaan suomalaisia ”itsesääli-iskelmiä”, mutta bändi tiedostaa itsekin, ettei parodia mennyt perille.

”Tekstin mä ajattelin olevan liikaa tälle kansalle, koska mä siinä niin karkeasti vittuilen kaikesta mistä suomalaiset on aina tykänneet, siis lähinnä murheen alhossa vaeltamisesta. Mutta ei, kävikin ihan päinvastoin”, sanoittaja Martti Syrjä muisteli vuonna 1998.

Niin ironista kuin se onkin, kappaleesta tuli kestohitti. Suomalaiset ovat kai jääneet niin kiinni kylmän maan myyttiin, että ottavat jopa parodisen ”kirves ja perhe” -tarinan omakseen.

Tarkoittaako tämä, että Terho on oikeassa? Tavoittaako ”Murheellisten laulujen maa” todella ”jotain erityistä suomalaisesta mielenlaadusta”?

 

***

 

Siinä missä Kannisto löysi Topeliukselta poliittisen intressin, Terholta sellaisen löytää kuka tahansa. Vaikka hän kuuluu tätä nykyä Sinisen tulevaisuuden leiriin, kulttuuriministerin salkkunsa hän sai aikanaan perussuomalaisilta, joiden kulttuuripoliittiset linjaukset edustavat nationalismia puhtaimmillaan.

Puolueen vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa vedotaan Snellmanin ajatuksiin kansallistunnosta, ylistetään Kalevalaa sekä Edelfeltin, Gallen-Kallelan ja Sibeliuksen teoksia, korostetaan suomalaisuuden merkitystä globaalissa maailmassa sekä vaaditaan, että verovaroista tulisi tukea vain sellaista kulttuuria, joka vahvistaa suomalaista identiteettiä. Yhtäältä siinä tunnustetaan suomenkielisen kulttuurin nuoruus ja muutoksenalaisuus, toisaalta ylpeillään suomalaisen identiteetin ainutlaatuisuudella ja omaleimaisuudella kuin se olisi jonkinlainen objektiivisesti olemassa oleva hegeliläinen ”kansallishenki”. Vaaditaanpa paperissa jopa, että koulussa historiantunneilla tulisi korostaa ”suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia”.

Kuin todeksi muuttunut topeliaaninen unelma suoraan Maamme kirjan sivuilta.

Puolitoista vuosisataa kansalaiskasvatusta on tehnyt tehtävänsä. Samat suomalaisuusdiskurssit, jotka eivät alun alkaenkaan perustuneet objektiiviseen todellisuuteen, uusintuvat tänä päivänä entistäkin vääristyneempinä. 1800-luvulla tavoitteena oli yhteenkuuluvuuden tunteen nostattaminen – nyt se on maahanmuuttajien eristäminen.

Sen Terho kuitenkin myöntää, että suomalaisuus on muuttunut ja tulee muuttumaan edelleen.

”Suomalaisuuden määritteleminen ylipäänsä on vaikeaa, ja niin määrittelytapa kuin sen kohde muuttuvat aikojen saatossa. Suomalaisuus ja muut kansalliset identiteetit ovat yhä tiiviimmässä ja nopeammassa vuorovaikutuksessa keskenään, ja kansainväliset vaikutteet ja muoti-ilmiöt vaikuttavat kaikkialla yhä näkyvämmin.”

Samoilla linjoilla on Cecilia af Forselles, SKS:n kirjastonjohtaja.

”Mielestäni sen [mitä on olla suomalainen tänä päivänä] pitääkin olla jatkuva keskustelu, joka muuttuu ajan mukaan. Joitakin [kansalliskirjallisuuden klassikoita] arvostetaan edelleen, eri ryhmissä eri tavalla, joitakin kritisoidaan Kanniston tapaan”, af Forselles sanoo.

Hänen mielestään koko SKS:n toiminta perustuu sen tulkitsemiseen, mitä kaikkea suomalaisuus on. Perinteisen kansanrunouden lisäksi SKS kerää myös muistitietoa, ihmisten näkemyksiä ja kuvauksia omasta elämästään. Se luo siis eräänlaista kansallista muistia, jonka perusteella voidaan tutkia sitä, miten monimuotoista suomalaisuus onkaan tänä päivänä.

”[Lauantaiseuran] perinne elää SKS:ssa edelleen.”

 

 

 

Lähteet:

Havu, I. (1945). Lauantaiseura ja sen miehet. Helsinki: Otava.

Kiseleff & Heikel (1887). Maneesikatu 5. Asema-, julkisivu-, pohja- ja leikkauspiirustuksia. Sarjassa Kruununhaka, rakennuslupapiirustuksia, Ia1:58. Helsingin kaupunginarkisto. [Linkki verkkoversioon.]

Piilola, T. (2017). Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli. Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 312. [Linkki verkkoversioon.]

Rantanen, P. (1997). Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. Helsinki: SKS. [Linkki verkkoversioon.]

Runeberg, F. (1966). Lauantaiseura. Teoksessa Y. A. Jäntti (toim.) Suomen sana. Kansalliskirjallisuutemme valiolukemisto 18, 140–144. Porvoo: WSOY. [Alkuperäisjulkaisu: Anteckningar om Runeberg (1946). Suom. A.-M. Aikio (1963).]

Topelius, Z. (1932). Muistiinpanoja vanhasta Helsingistä. Teoksessa Z. Topeliuksen kootut teokset XII, 5–104. Porvoo: WSOY. Alkuperäisjulkaisu 1885.

 

 

  • 1. Topelius liittyi seuraan sen loppuaikoina (Havu 1945, 29)
  • 2. Lönnrot vieraili seurassa sen alkuaikoina (mts.).
  • 3. Kiseleff & Heikel 1887; Topelius 1932, 85.
  • 4. Havu 1945, 52, 83.