Silmiin katsovat fasistit
Silmiinkatsomisfasistit tuijottavat vaativasti huoneiden, torien ja vuosien poikki. Sanat unohtuvat, kun silmiinkatsomisfasistin katse tunkeutuu sisuksiin.
Ei mikään muu voi merkitäkään enempää / sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää
(Anna Eriksson: Kun katsoit minuun)
Eikä Kallosen mieleen kesken kaiken tullut muuta kuin "kauniit silmät", ontto möläytys.
(Antti Nylén, kokoelmasta Halun ja epäluulon esseet)
Ystäväni ja hänen ihastuksensa hassuttelivat joskus teini-iässä tuijottamalla toistensa kasvoja pitkään, ylösalaisin. Yhtäkkiä ihastuksen silmät näyttivätkin oudoilta, kuin ne olisivat olleet väärissä kasvoissa.
Siihen asti hän oli ajatellut romanttisesti, että silmät ovat ikkuna ihmisen sisään, mutta siinä tuijottaessaan hän tajusi, etteivät silmät itsessään näytä yhtään mitään.
Alkoi tuntua, että ihmistä niiden takana ei edes ollut olemassa.
Tarina kertoo kärjistetyn esimerkin siitä, miten tukahduttavan määrän merkityksiä olemme jo nuorina ehtineet laskea kahden ihmiskehon osan varaan. Ystäväni havainto on, totta kai, inhottava ja häkellyttävä. Mutta miksi? Siksikö, että meidät on lapsesta asti kasvatettu uskomaan, että silmät ovat sielun peili, ikkuna ihmisen todelliseen minuuteen - auki jätetty kirja, josta luemme ihastuksen tai vaikka tulevan työntekijän elämäntarinan?
Verrataanpas: kukaan ei päättele toisen luotettavuutta siitä, millaiset korvat tällä on (paitsi silloin, jos ne heiluvat!). Sieraimista puhumattakaan. Kämmenistä ja niiden viivoista kyllä ennustetaan, mutta se menee jo useimpien mielestä huuhaan puolelle. Silmistä sen sijaan kuka hyvänsä Skepsiksen jäsen on valmis lukemaan, ja paljon.
Kun meitä pyydetään paikantamaan itsemme johonkin osaan kehossamme, useimmat osoittavat rintaa, sydämen aluetta. Tunne toisen minuudesta sen sijaan paikantuu silmiin ja tunne läheisyydestä katsekontaktiin.
***
Silmiin katsomista edellytetään tavatessa, työhaastatteluissa ja kätellessä, keskustellessa ja treffeillä. Silmiinkatsoja on reipas ja rehti, luotettava ja avoin tyyppi, maahan tai seinille vilkuileva puolestaan epäluotettava tai epävarma, outo surkimus.
Katse voi paitsi hurmata, myös tappaa, ja silmien romantisointi ja pelko ovat eläneet rinnakkain kautta aikojen. Kreikkalaisen mytologian Medusa kykeni muuttamaan ihmisen kiveksi pelkällä katsellaan. (Epäilen muuten, että yläasteen englanninopettajallani oli vastaavia kykyjä.) Pahan silmän symbolinen käsite taas on tunnettu kulttuureissa ympäri maailman.
Vähintään yhtä vahva on myytti hurmaavista silmistä. Kaikki, jotka ovat koskaan vilkaisseetkaan romanttiseen komediaan päin tietävät, että rakastua voi ensisilmäyksellä. Sitä mieltä on myös ainakin osa tutkimuksista. Vuonna 2015 The New York Timesissa julkaistiin houkuttelevasti nimetty artikkeli To Fall in Love With Anyone, Do This. Juttu perustui jo parinkymmenen vuoden takaiseen psykologi Arthur Aronin tutkimukseen. Aron väittää onnistuneensa laboratorio-olosuhteissa rakastuttamaan kaksi ihmistä toisiinsa.
Aronin resepti rakastumiselle on tämä: käy ensin tuntemattoman kanssa läpi 36 henkilökohtaisen kysymyksen lista. Sen jälkeen tuijottakaa toisianne silmiin tasan neljän minuutin ajan. Ja tadaa, rakastuitte! Moni ajattelee, että jutun taika piilee tuijottelussa. The New Yorkin Timesin toimittajakin valitsi pitkälle katseelle mahdollisimman otolliset olosuhteet: keskiyön ja sillan. Itse kallistun kuitenkin siihen, että maaginen yhteyden hetki on se intiimien salaisuuksien jakaminen toisen ihmisen kanssa. Totuus saattaa olla jossain siellä välillä.
***
Romanttinen halu silmiin uppoutumiseen voi helposti mennä liian pitkälle.
Muutama vuosi sitten olin treffeillä. Toimin kuten usein uusien ihmisten kanssa, eli välttelin pitkää katsekontaktia, pälpätin liikaa ja ujostelin ylipitkän otsatukkani takana. Treffikumppania tilanne ei miellyttänyt. Hän vaati minua toistuvasti katsomaan itseensä, ei siksi, että tulisi katsotuksi, vaan koska: ”Mä haluan nähdä sun silmät.” Useita kertoja turhaan kehoteltuaan treffikumppani otti kiinni leuastani ja väänsi päätäni niin, että näki silmäni. Luulen, että niissä oli ripaus kauhua.
Kutsun tätä silmiinkatsomisfasismiksi.
Silmiinkatsomisfasisteja on tämä ujojen ja vaivaantuneiden ihmisten kotimaakin pullollaan. Silmiinkatsomisfasistit tarttuvat leukoihimme ja kääntävät, tuomitsevat nurkkiin vilkuilijat keskustelupalstoilla ja katsovat kassamyyjää kiusaannuttavan pitkään vaihtorahoja tai kuittia vastaanottaessaan. Silmiinkatsomisfasistit tuijottavat vaativasti huoneiden, torien ja vuosien poikki. Sanat unohtuvat, kun silmiinkatsomisfasistin katse tunkeutuu sisuksiin.
Vaatimus jatkuvasta silmiin tapittelusta on myös epätasa-arvoinen. Parin vuoden takainen japanilaistutkimus esitti, lyhyesti sanottuna, että silmiin katsominen aktivoi aivoja aivan kuten haastavan asian päätteleminen. Siksi osalle meistä vaikkapa itsestä kertominen tai keskusteluun osallistuminen ja silmiin katsominen yhtäaikaisesti on hankalaa.
Minua tieto helpotti.
Kun minua katsotaan pitkään silmiin, sanat jäävät nieluun. Varsinkin vieraan ihmisen silmiin tuijottaminen on pahimmillaan kuin kädenvääntökilpailu: kumpi murtuu ensin. Tutustuisin häneen mieluummin pitkillä kävelyillä, kun molempien silmät katsovat maailmaa ja huomaavat samoja asioita. Katso: lintu, nostokurki, paloauto.
Sitä paitsi, kaikkina katsekontaktia välttelevinä vuosina olen huomannut paljon muuta: pölypallerot toimiston nurkissa, kahvitahrat haastattelijan paidan kauluksella, tavan jolla keskustelukumppani vaihtelee jalkoja toistensa päälle tai korjailee jatkuvasti alushousujen asentoa.
Silmiinkatsomisfasismista vapautunut katse on kuriton ja luova, se saa harhailla, eksyä ja huomata. Tällaista tottelematonta, vapaata katsetta edustaa esimerkiksi vierustoverien ilmeiden tarkkailu elokuvateatterissa, se Amelié-elokuvan päähenkilönkin viehättävä harrastus. Tai kiusaannuttavassa seksikohtauksessa katseen kohdistaminen valkokankaan sivulle, vapaana tuulessa heiluviin verhoihin.
Vapaana tarkkailevat silmät suuntaavat, niin kuin pienellä lapsella, aktiivisina ja hämmästyneinä maailmaan. Treffikumppanin silmiin liimautunut pakkomielteinen katse näkee vain kohteensa. Ja kohde, vastaanottavat silmät, taas pakotetaan passiivisuuteen, olemaan kaunista katsottavaa.
***
Katsekontakti on ehkä hankalaa, mutta kauniit silmät nyt ainakin on täydellinen, viaton kohteliaisuus. Niin tapasin ajatella.
Leirillä 2000-luvun alkupuolella ihailin kaukaa ehkä paria vuotta minua vanhempaa apuohjaajaa. Leiriviikon lopuksi jaoimme kaikki toisillemme kehulaput. Selasin omiani ja tunnistin nopeasti kahdenkymmenen lapun joukosta apuohjaajan käsialan: Sulla on nätit silmät.
Innostukseni laantui ajan kuluessa. Nätit silmät!!! Sitten vain: Nätit silmät. Ja nyt vuosia myöhemmin: Nätit silmät..?
Myöhemmin eräs tuttavani nimittäin selitti avuliaasti, että ”nätit silmät” on kohteliaisuus, joka heitetään naiselle silloin kun mitään muuta kohteliaisuutta on mahdottoman vaikea keksiä. Olen vähän eri mieltä. ”Nätit silmät” on kohteliaisuus, joka sanotaan useimmiten silloin, kun ei kehdata heti sanoa mitä ajatellaan, kuten vaikkapa ”Hyvä perse”. Tiedättekö, pohjimmiltaan sama homma, mutta runollisemmin, kalastelevammin.
Kommentti kauniista silmistä voi totta vie mennä myös metsään. Kuten silloin, kun 16-vuotias Anna Abreu saapui Idolsin koelauluissa tuomariston eteen, ja Asko Kallonen, viittäkymmentä käyvä kilpailun tuomari, kysyi ensin Abreun ikää ja kommentoi sitten: ”No voi jestas sentään… Sullon kauniit silmät.” Sittemmin toinen Abreuta reilusti vanhempi mies, esseisti Antti Nylén, jatkoi tilanteen ja Abreun silmien ja viehätysvoiman käsittelyä esseessään ”Anna Abreun silmät”. Koko tilanteen valta-asetelma ei voisi olla enää selkeämpi, eikä silmiin katsominen tämän poliittisempaa.
Katse, katsoi se sitten silmiin tai ohi, ei ole valtasuhteista vapaa. Feministiteoreetikot puhuvat miehisestä katseesta. Lyhyesti: siitä, että esimerkiksi mainoksen tai elokuvan katsoja asetetaan automaattisesti heteromiehen asemaan. Valta-asetelma on yhä selkeä useimmissa lauluissa, elokuvissa ja maailmassa: Miehen silmät katsovat naisen kurveja, tai suoraan silmiin. Miehen silmät ovat ikkuna maailmaan, kohti naista, naisen silmät ovat ikkuna sisälle naiseen, ja siitä ikkunasta saa kuka hyvänsä kurkistaa sisään, vaatia verhoja auki.
Anna Eriksson veisasi vuonna 2001 ”Kun katsoit minuun”. Riipivän romanttinen laulu soi kauppareissuilla, autoradiossa ja ruotsinlaivan karaokessa. Myöhemmin tulin ajatelleeksi, että jos laulussa meren tyrkyistä nouseva adonis olisi tehnyt tilanteesta laulun, kertosäe melko varmasti kuuluisi ”Kun katsoin sinuun”.
Myös kaunokirjallisuus pelaa katseella - kertojan, lukijan, henkilöhahmojen - ja voi valita, kuinka sitä käyttää. Kirjailija Rosa Meriläinen on puhunut seksuaalisesti arvottavasta katseesta, joka tarkkailee varsinkin naisia herkeämättä ja kaikkialla, kaduilla ja kuntosaleilla (Aamulehti 24.5.2016). Siksi hänen romaaninsa Osteri (2016) on katseita tulvillaan, mutta päähenkilö, nuori nainen, on vapautettu kaikkien niiden vallasta. 17-vuotiaan Victorian ulkonäköä ei nimittäin kuvailla lukijalle kertaakaan. Käy niin, että katse menettää valtansa, kun sen kohde ei tarkennu, alistu katsottavaksi.
Toivoa siis on. Riemastuin lukiessani muutaman vuoden takaista artikkelia, jossa psykologian professori Kirsti Lonka kritisoi ajatusta siitä, että silmät paljastaisivat ihmisestä juuri muuta kuin niiden tulkitsijan asenteita (YLE 8.4.2014). Niin kuin kirjailija Anaïs Nin muotoili vanhan talmudilaisen viisauden: We don’t see things as they are, we see them as we are.
Kun katsot silmiin, et näe katsottavan sielua, vaan omasi. Näin peilit toimivat.
Essee ilmestyy Nuoren Voiman numerossa 1/2018 viikolla 11.
