Jeff Goldblum
Jeff Goldblum

Sixpackpakko!

Essee
|
Anu Kaaja
|

Seitsemän ruskettunutta miestä jännittää lihaksiaan. Heillä on yllään pelkät shortsit ja taustallaan turkoosi irtoseinä, johon tehdyistä rei’istä työntyy naiskäsiä tunnustelemaan miesten ihoa sokkona. Kädet hipovat hauiksia, reisiä, vatsalihaksia. Tämä on kilpailu, ja miesvartalot naisten arvioinnin kohteena. Ennen riviin asettumistaan miehet ovat tietenkin punnertaneet, jotta lihakset täyttyisivät verestä ja tuntuisivat suuremmilta. Koska ei ole täyttä varmuutta siitä mitä kaikkea tunnustellaan, osa on aiemmin myös suunnannut hiustenkuivaajan shortseihinsa.

Kyseessä on brittiläisen tosi-tv-sarja Love Islandin kolmas tuotantokausi [1]. Suositussa ohjelmaformaatissa välimerelliseen huvilaan suljetut, lähinnä uimapuvuissa aikaansa viettävät heterosinkut pariutuvat toistensa kanssa. Voittajapari saa palkinnoksi rahaa ja Financial Timesin haastatteleman asiantuntijan mukaan paremmat tulot kuin huippuyliopistokoulutuksella. Love Islandiin kuuluu kilpailijoiden valinta ulkonäön perusteella ja osallistujina onkin huomattavan paljon malleja ja personal trainereita – toisin sanoen valtavirran kauneusihanteita vastaavia ihmisiä. Paras kroppa -kilpailun voittajamies saa palkinnoksi treffit valitsemansa naisen kanssa – ja lohduttomana lohdutuspalkintona saman edun saa myös huonoiten pisteytetty. Kaikki ovat valmiita asettamaan kehonsa esineellistettäväksi eikä kriteereitä parhauteen tarvitse eritellä: ihannemiehen ulkonäkö arvioidaan itsestään selvästi lihasten koon ja erottuvuuden perusteella, lisäksi miehen tulee olla naiskumppaniaan selvästi pidempi.

”Markkinahakuisessa kapitalistisessa järjestelmässä mieskeho on muuttunut tuotantoyksiköstä ulkonäköteollisuuden kulutuskentäksi , kirjoitti tutkijatohtori Jan Wickman vuonna 2006. Ilmiötä havainnollisti pop-laulaja Peter Andre jo kymmenen vuotta aiemmin. Vuonna 1996 hän naukui vesiputouksen alla ”Mysterious Girl” -kappalettaan ja kamera suunnattiin selkeästi erottuviin vatsalihaksiin. Sixpackin nousu urheilukentiltä myös muita miehiä koskevaksi vaatimukseksi oli alkamassa. Itse olin noihin aikoihin  Jurassic Parkia fanittava, Jane Austenin kuivasta huumorista innostunut ala-asteikäinen – ja juuri sellainen feministi, joita feministeihin ennakkoluuloisesti suhtautuvat kuvittelevat kaikkien näiden olevan. Vihasin miehiä, halusin että miehet joutuisivat kärsimään kaiken saman kuin naiset olivat historian saatossa kärsineet – ja mahdollisesti vielä enemmän. Erityisesti ulkonäköpaineet olin valmis laittamaan kiertoon, ja miesten esineellistämisen katsoin olevan tärkeä osa tätä muutosta.

                                                                        ***

 

Heinäkuussa 2013 Lontoon Hyde Parkin lampeen nousi patsas, kaksikerrosbussin korkuinen miehen torso, johon liimautui märkä valkoinen paita. Kyseessä on tietenkin Herra Darcy, Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan henkilöhahmo. Romaani-Darcy pysytteli vakaasti kuivalla maalla, sen sijaan Andrew Daviesin kirjoittamassa ja BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Darcya näytellyt Colin Firth sukelsi kotikartanonsa Pemberleyn pihalampeen. Vuonna 1995 esitetty kohtaus on noussut lähes yhtä legendaariseksi kuin metron tuuletusaukon yllä hulmuava Marilyn.

Noustuaan lammesta Darcy kohtaa yllätyksekseen sarjan päähenkilön, Jennifer Ehlen esittämän Elizabethin, joka on hieman aiemmin antanut hänelle rukkaset, mutta saapunut kuitenkin enonsa ja tätinsä kanssa turistikierrokselle katsomaan Darcyn kotikartanoa. Katseet puhuvat enemmän kuin repliikit: märkäpaitainen Darcy on häkeltynyt, Lizzy kiusaantunut ja huvittunut. Kohtaus määritteli Colin Firthin uraa siitä eteenpäin: sen vuoksi hän räpiköi lammessa myös elokuvassa Rakkautta vain (2003) ja katseli kilpakosijansa Hugh Grantin lampimolskahdusta kaihoisasti elokuvassa Bridget Jones – elämäni sinkkuna (2001). Myös vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvan Darcya esittänyt Matthew Macfadyen joutui (k)astumaan Colin Firthin viitoittamalla tiellä: elokuva-Darcyn ensimmäinen kosinta on sijoitettu romanttisesti kaatosateeseen, ja sen aikana Macfadyenin tympeyksiä syytävä suu liikkuu yhä lähemmäs Keira Knightleyn esittämän Lizzyn huulia (miten epäaustenmaista!).

Itse katsoin BBC-sarjan vasta parikymppisenä, ja vaikkei Colin Firth vastannutkaan mielikuva-Darcyani, noin seitsemännellä katselukerralla alkuperäinen kuva haalistui lopullisesti Firthin tieltä.

 

                                                                         ***

 

Heinäkuussa 2018, niin ikään Lontoossa, paljastetaan toinen, lähes kahdeksanmetrinen, jättipatsas, joka tullaan tuntemaan nimellä ”Jurassic Jeff”. Patsas esittää Jurassic Park -elokuvan legendaarisimmaksi ja meemikelpoisimmaksi päätynyttä kuvaa.

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan perustuvan elokuvan loppupuolella käynnissä on kriisi: lisääntymiskiellossa olevat naarasdinot riehuvat teemapuistossa, johtajan lapsenlapset ovat kadoksissa, ja käynnissä on tiukka neuvonpito puiston johtajan, henkilökunnan ja paleobotanisti Ellie Sattlerin (Laura Dern) kesken. Heidän kanssaan samassa huoneessa, kuin divaanilla, makaa aiemmassa T-Rex -kohtaamisessa jalkansa loukannut matemaatikko Ian Malcolm (Jeff Goldblum). Goldblumin paita roikkuu auki, rintakehä helmeilee hikeä, huulet ovat raollaan ja silmissä hohkaa yleiseroottinen tuijotus, joka ei sinänsä kohdistu aiempaan flirttailun kohteeseen Sattleriin, vaan tuntuu puhuvan koko maailmalle: katsokaa minua, olen upea. Olosuhteet huomioon ottaen asento on huomattavan erikoinen, muttei ehkä olisi niin huomiota herättävä ellei kyseessä olisi mieshahmo.

Kumpikin patsas on todellisuudessa mainos: Darcy mainosti UKTV:n uutta Drama-kanavaa. Now TV on puolestaan tilannut Jurassic Jeffin mainostamaan Jurassic Park -brändin uusinta elokuvaa. Siksi kumpaakaan patsasta ei lueta taiteeksi, eikä tekijöitä usein edes mainita uutisoinnissa.

Ilmeisin vertailukohta mieskomeutta esitteleville jättipatsaille olisi Michelangelon goljatinkokoinen Daavid. Firenzeläisen Galleria dell’Accademian vessan seinällä arvioidaan säälimättä Daavidin peniksen kokoa (liian pieni) ja takapuolen muotoa (hyvä). Vaikka patsas on esine, kiusaannuin sen puolesta. Olenhan feministinä sentään kehittynyt sitten ala-asteaikojen: intersektionaalisuus on tullut kuvioihin, olen tavannut kivoja miehiä, koetan kohdata ihmiset ihmisinä ja ymmärrän, että miehen roolissa on huonot puolensa.

Miesvartaloa ovat pitkään kuvanneet miehet itse, eikä naiskatsojia Daavidia tehdessä välttämättä erityisesti huomioitu, mutta se ei näemmä ole estänyt hetero- tai bi-naisia katselemasta patsasta sillä silmällä. Daavidin vartalo on – penistä lukuun ottamatta – huomattavan lähellä nykyihannetta: patsas varmasti pääsisi Love Islandin kilpailijaksi, etenkin jos kykenisi tuottamaan hölmöjä onelinereita.

Daavid-patsas on “hyvää taidetta”, koska sen toteutus on teknisesti taidokas ja aihe raamatullinen. Sen sijaan sekä Lammikko-Darcy että Jurassic Jeff ovat klassisen taiteen näkökulmasta kömpelöitä, ja rinnastuvat ennemminkin karnevaalien jättinukkeperinteeseen. Ne ovat uutisten loppukevennyksiä, pilaa, lähempänä meemiä kuin veistosta.

Hauskuus syntyy usein ”normaalin” määritelmän rikkomisesta, minkä vuoksi huumori voi olla hyvin poliittista: usein pilkan kohde poikkeaa normista. Mikä on Darcyn ja Jeffin rikos? No, molemmat ovat julkisia, miehistä pitävien naisten himon kohteita. Seksisymboliksi joutuneen miehen asema on monella tapaa kiusallinen. Miesseksisymbolin on hankittava uskottavuutta tullakseen hyväksytyksi oman sukupuolensa keskuudessa.

 

                                                                            ***    

 

Otetaanpa esimerkiksi Brad Pitt, joka breikkasi näyttelijänä elokuvassa Thelma ja Louise (1991) esittämällä kohtalokasta liftaria. Seksikohtaus Thelman (Geena Davis) kanssa alkaa kamera-ajolla pitkin Pittin hahmon alastonta ylävartaloa, tavalla, jolla miehiä harvoin kuvattiin. Pitt esitti lähinnä romanttisia sankareita, kunnes 90-luvun lopun toimintaroolit muuttivat hänen asemaansa. Fight Club (1999) on, katsojan asenteesta riippuen, joko toksisen maskuliinisuuden kritiikki tai miehuuden ylistys. Pittin päärooli saippuakauppias Tyler Durdenina nosti hänet uskottavaksi näyttelijäksi myös heteromiesten silmissä. Ei siksi, että Pitt olisi piilottanut ylävartalonsa, vaan siksi, että se näkyi heteromiehille sallitussa yhteydessä: miesten välisen väkivallan välineenä, jossa lihaksia käytetään eikä vain esitellä. Tämä nosti Pittin vartalon uuteen ulottuvuuteen. Vielä 2015 eräs personal trainer kertoo Esquiren haastattelussa, että ”Brad Pitt Fight Clubissa” on monen salille saapuvan miehen tavoite.

Pittin sixpack Thelmassa ja Louisessa oli 90-luvulla vielä melko harvinainen näky ja Peter Andrekin poikkeus, tai pikemminkin edelläkävijä. Nykyisellä supersankarien ja hemsworthien aikakaudella näkyvät vatsalihakset ovat kirjoittamaton – ja joskus epäilemättä sopimukseen kirjattu – vaatimus valtavirtasankarin rooliin[2]. Yhtä paidatonta kohtausta varten vaaditaan kuukausien treeni, suunnittelu ja ruokavalion optimointi – uudelleenbrändätty, miehekkäämpi versio sanasta laihdutus.

Ylävartalolihaksensa katseen kohteeksi asettava mieshahmo alkaa siis olla uusi normaali, kuten Love Islandin mieskilpailijat ja Instagramin käyttäjät tietävät. Vaan mikä tekee Lampi-Darcysta ja Jurassic Jeffistä kiusallisia? Se, että he ovat himoittuja? Tuskin pelkästään.  Molemmissa kohtauksissa on kyse haavoittuvasta, lähes passiivisesta miehestä naisen eroottisen katseen kohteena.

Ikonisia kohtauksia toki edeltää fyysinen toiminta, kuten tyrannosauruksen harhauttaminen tai miekkailutunti, mutta kumpikaan kohtauksen miehistä ei kuvatulla hetkellä vastaa lihaksikkaan ja suulaan, sotilaallisurheilullisen machon ihannetta. Kumpikaan ei toimi. Jurassic Jeff on kirjaimellisesti haavoittunut: hän ei voi kävellä. Darcy taas on takelteleva, kömpelö ja haavoittuvainen, kun rakkauden kohde ilmaantuu yhtäkkiä hänen eteensä. Vaan olisiko mahdollista, että miehet ovat seksikkäitä juuri haavoittuvuutensa vuoksi?

Haavoista puheen ollen: länsimaisen taidehistorian tunnetuimmat vatsalihakset eivät kuulu Tyler Durdenille tai Daavidille, vaan Jeesus Nasaretilaiselle. Yläasteella eräs ystäväni pohti, tekikö Jeesus aina vatsalihaksia päivän päätteeksi näyttääkseen hyvältä ristillä. Itse taas totesin, että jos olisin nunna, niin varmaan alkaisin himoita (kanssasisarteni lisäksi) ristillä roikkuvaa Jeesusta, koska se olisi ainoa sallittu kuva puolialastomasta miehestä. Tiesin kyllä mistä puhuin: olin ei-koskaan-seurustellut, fantasiakirjoja ahmiva nörtti, joka sai ensisuudelmansa Nuori Obi-Wan Kenobi -julisteelta. Nuorta Obi-Wania näytellyt Ewan McGregor on eri kyselyjen mukaan naisten yleistä fantasiamateriaalia – lukuisat full frontal nudity -kohtaukset liittynevät asiaan [3].

Jeesuksen himoitseminen on tabu, eli todennäköisesti se on melko yleistä, sillä fantasiat syövät tabuja kuin kehonrakentajat hormoneja. Ristillä roikkuva Jeesus kuvataan paitsi epätodennäköisen vaaleana, myös laihana, pitäähän hänen olla kohtuullisuuden ja itsehillinnän esikuva; suurikokoiset vartalot tulkitaan mässäilijöiksi.

Jeesus oli kuitenkin myös aggressiivinen: evankeliumien mukaan hän piiskasi rahanlainaajia ja heitteli pöytiä, kun temppeli oli hänen mielestään muuttunut kauppapaikaksi. Myös Tyler Durden on messiaaninen hahmo markkinatalouskriittisyydessään. Ainakin hänellä on suunnitelma ihmisten pelastamiseksi. Tyler haluaa tuhota luottokorttiyhtiöt ja lunastaa ihmisten velat, siis armahtaa näiden tuhlaavaisuuden synnit. Mutta koska elämme visuaalis-pinnallisessa ja yksilökeskeisessä maailmassa, on Tyler Durden monelle ennemmin personal trainer kuin personal Jesus.

Brad + Pitt + Fight + Club + physique. Tällä googlauksella saa sivutolkulla treeniohjeita, sekä Men’s Health -tyyppisiltä lehdiltä että yksittäisiltä treenaajilta, jotka esittelevät muokkauksen kohteena olevaa kehoaan Brad Pittin kuvan vieressä. Elokuva ennakoikin 00-luvun mieskehoihannetta, joka vaatii treenin lisäksi myös tiukkaa dieettiä lihasten esille tuomiseksi. Myös malli Benjamin Melzer, ensimmäinen Saksan Men’s Healthin kannessa esiintynyt transmies, kertoo ihanteekseen Brad Pittin. "- - I love Brad Pitt. I wanna be Brad Pitt", hän sanoo.

Fight Clubista astetta pidemmälle viety, ja vielä hankalampi saavutettava, on 300-elokuvan spartalaiskeho. 300 + workout -sanaparilla löytää useastakin paikasta ohjelman, jota näyttelijät ja heidän stunttinsa tarinan mukaan seurasivat. Eräs kohtuuteen kannustava bloggaaja muistuttaa siitä, että jo ennen kyseisen rääkkiohjelman aloittamista kaikki spartalaiset treenasivat ohjatusti neljä kuukautta, viitenä päivänä viikossa, kuusi tuntia päivässä. Hulluutta? Ei, vaan Sparta.

Liikunnasta saatavat endorfiinit toki koukuttavat ja auttavat jaksamaan, mutta kehon valjastaminen muotoiluprojektiksi alkaa olla yhteiskunnallinen vaatimus. Triathlonjohtajien maailmassa ylipainoiseksi luokiteltu keho katsotaan henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi ja heikomman palkan arvoiseksi. Jos joku kehtaa ottaa esille luokkakysymyksen ja väittää, että terveellinen ruoka on kalliimpaa ja salitreeni maksaa, saa välittömästi niskoilleen linssienliottamis- sienestys- ja kehonpainoharjoitteluohjeita, sillä aikaahan köyhillä, etenkin työttömillä, tunnetusti pitäisi olla.

Kulutuskapitalismin määrittelemää keskiluokkaista Ikea-elämää  ja miesmallikehoja kritisoiva Fight Club on jo ajat sitten kääntynyt irvikuvaksi sisällöstään. Tyler Durdenin vartalolla, tai pikemminkin sen tavoittelulla, on myyty lukematon määrä kuntosalijäsenyyksiä, proteiinijuomia ja lisäravinteita. Myös Jeesuksen nimeen on tehty kaikenlaista, minkä perusteella olisi syytä ottaa piiska esiin ja heitellä pöytiä.

                                                                            ***

Aiemmin silmiinpistävän lihaksikas vartalo oli erikoisuus, joka kuului lähinnä urheilijoille. Tätä esittelivät 80-luvulla mm. kehonrakennusmestari Arnold Schwarzenegger ja lihaksensa Rockya varten rakentanut Sylvester Stallone. Nykyään myös ammattiurheilijat treenaavat lihaksia, joiden kasvattamisesta ei ole heidän lajinsa kannalta hyötyä.

Miesurheilijoiden kuvaaminen on muuttunut 00-luvulla selkeästi esineellistävämmäksi, kirjoittaa tutkija Jan Wickman, esimerkkinä keihäänheittäjä Harri Haatainen, joka poseerasi valokuvissa passiivisena makoillen. Urheilijakehojen palvonta ei ole uutta, mistä kertoo alaston Paavo Nurmi -patsaskin, tai kertoisi, ellei olisi niin keskittynyt tekemiseen. Alaston mieskeho, joka ei ole tekemässä jotain miehekästä (= urheilua tai väkivaltaa) on epäilyttävä. Katseen kohteeksi asettuva mies on nimittäin vaarassa tulla luetuksi HOMONA! Wickman muotoilee:

 

Koska heteronaisten kyky ja halu nauttia erotisoidusta mediakuvastosta miesten lailla on pitkään kyseenalaistettu (ja koska naisille suunnatun selkeästi seksuaalisen mieskuvan traditiot ovat heikot), homokatse on lähes itsestään selvä oletus erotisoidun mieskehon kuluttamisesta keskusteltaessa.

 

Homo-oletusta vastaan taistellaan huvittavan paljon. Naisille suunnatut, miesstrippareista kertovat Magic Mike (2012) ja Magic Mike XXL (2015) -elokuvat esittelevät sixpackeja, mutta rivien välissä kaikuu jatkuvasti NO HOMO. Stripparit kommunikoivat keskenään äijäillen, koreografiat ovat ”miehekkäitä” ja naisyleisöä lähestytään aggressiivisesti nylkyttäen, eikä toisiin miehiin vahingossakaan kosketa eroottisissa yhteyksissä. No, kiihottavuuskäsityksiä on monia, vaan miksi yleisö ei haluaisi nähdä miesten välistä flirttailua – tai seksiä? Seksuaalisesti epävarmoja heteromiehiä suojellaan myös elokuvissa, joita ei ole suunnattu heille.

Jurassic Parkin Ian Malcolm ja herra Darcy ovat hahmoina lähes turvassa homo-oletukselta, sillä he tavoittelevat maailmoissaan naishahmoja, ja ovat oletetusti heteronaisten katseen kohteina, etenkin Darcy, sillä Austen-filmatisointien katsojakunta on naisvoittoista.

Sen sijaan Fight Clubin yhteydessä homoerotiikkaa harvemmin mainitaan. Pääkaksikon – tai no, yksikön – homoeroottinen jännite jää elokuvassa hienovaraiseksi: Tyler Durden tunkee aseen Kertojan suuhun sekä vihjailee kylpyammeesta käsin, että naiset eivät ole ratkaisu. Edward Nortonin Kertoja hakkaa kauniin Jared Leton kasvot tohjoksi huomattuaan tämän herättäneen kiinnostusta Tylerissa. Koska Tyler on osa Kertojaa, Kertoja käytännössä siis hakkaa miehen, josta huomaa itse olevansa kiinnostunut. Hmm. "I felt like destroying something beautiful", lausuu Norton.

Jos haluaisi tuhota ”jotain kaunista”, nykyhetkessä olisi tekemistä: juuri Jared Leton kaltaiset kauniit ja lihaksikkaat edustavat uutta ihannetta.

                                                                      ***

”Meet the metrosexual”, otsikoi journalisti Mark Simpson Salon-lehden artikkelinsa vuonna 2002. Simpson käyttää esimerkkinään jalkapalloilija David Beckhamia, joka oli ottanut homoikonin aseman omakseen ja poseerannut homoille suunnatun lehden kannessa ilman minkäänlaista skandaalia. Metroseksuaali-sana kuvaa miestä, joka asuu kauppojen äärellä, huolehtii ulkonäöstään, asettuu katseen kohteeksi ja tuntee narkissosmaista intohimoa omaa itseään kohtaan. Simpson mainitsee Brad Pittin yhtenä esimerkkinä ja toteaa Fight Clubin, Amerikan Psykon ja jopa Spider-Manin kaltaisten elokuvien hyödyntävän metroseksuaalisuuden ja maskuliinisuuden suhteen aiheuttamaa ahdistusta.

Vuonna 2014 Simpson julisti The Telegraph-lehdessä metroseksuaalin kuolleeksi ja lanseerasi käsitteen spornoseksuaali (joka sekin muistuttaa käsitteenä enemmän sukupuolta kuin varsinaista seksuaalisuutta). Yhdistelmä tulee sanoista porn ja sports: urheilijan tai pornotähden vartalo ja karvanpoisto, hyvin laitetut hiukset, tatuointeja – eli Love Islandin kilpailija. Toisen polven metroseksuaalin estetiikan sanotaan lainanneen ihanteensa homokulttuurista. Keskiössä on merkkivaatteiden ja -tuotteiden sijaan nimenomaan oma keho ja sen muokkaus. Spornoseksuaali voi halutessaan korostaa sixpack-vartalon hankkimiseen liittyvää kovaa työtä tai ”terveellisiä” elämäntapoja – erottavathan työn ja terveyden kaltaiset käsitteet treenaamisen turhamaisuudesta. Usein perusteluja ei kuitenkaan tarvitse: ulkonäkökeskeisyys ei ole häpeällistä.

Spornoseksuaalisuus ja vapautuneempi asenne seksuaalisiin suuntautumisiin tuntuu myös antavan enemmän tilaa miesten väliselle olemiselle. Love Islandin kolmoskaudella suosiota sai bromance kampaaja Kem Cetinayn ja golfvaatelähettiläs Chris Hughesin välillä. Miehet makoilivat peiton alla vierekkäin, ottivat yhteissuihkuja, räppäsivät huonosti yhdessä (ja saivat ikävä kyllä myös levyttää päästyään ulos talosta) sekä ajelivat yhdistetyt nimikirjaimensa toistensa häpykarvoihin(!). Tällaisiin viitteisiin Fight Club ei ollut valmis.

Muistatko Fight Clubin kuudennen säännön? En usko – vain kaksi ensimmäistä sääntöä ovat You do not talk about Fight Club”. Kuudes sääntö on ”No shirts, no shoes”, mutta sääntö jousti kivessyöpätoipilas Bobin (Meat Loaf) kohdalla. Bobilla on nimittäin rinnat, eikä miesrintojen esittely sopinut maskuliinisuuden haltuunottoon, koska se horjuttaa kaksijakoista sukupuolijärjestelmää. Näin ollen Bobin ja hänen edustamansa pehmeän, lihavan ja vääränlaisen mieheyden rooli elokuvassa on kuolla.

Lihaksia palvovaan kulttuuriin sisältyy väite, että ”kuka tahansa” voi hankkia sixpackin treenaamalla tarpeeksi ja säätelemällä ruokavaliotaan. Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen – valkokankaiden sixpackeillä on omat kokkinsa ja pt:nsä (ja geeninsä), mutta epävarmassa maailmassa olemme valmiita tarttumaan mihin tahansa hallinnan tunnetta tarjoavaan lupaukseen.

Sixpack-estetiikan äärimmäisiä esimerkkejä ja ihanteita on ruotsalaissyntyinen Hollywood-näyttelijä ja seksisymboli Alexander Skarsgård, joka päätyi vuonna 2016 esittämään Tarzania, tuota yläosattomuuden airutta. Skarsgård kertoi The Guardianin haastattelussa nettiin vuotaneesta nolosta videosta, jossa hän remuaa kännissä jalkapallo-ottelussa yllyttäen yleisöä kannustushuutoihin. Skarsgårdin agentti linkkasi videon Warner Brosin päättäjille, kun nämä sanoivat etsivänsä Tarzanin rooliin jotakuta tarpeeksi eläimellistä. Kännimachoilu vakuutti ja poiki Skarsgårdille lisäksi komediaroolin alkoholistietsivänä. Ulkonäköön keskittynyt (naisten) huomio tuntuu kuitenkin edelleen leimaavan hänen uraansa.

Merkittävin Tarzanin legenda -elokuvan roolisuorituksen aikaansaama reaktio lienee leviämään lähtenyt Emily Writes -nimisen blogin kirjoitus ”I saw Tarzan and this is my review after some wines”. Lähes pelkästään Skarsgårdin ylävartalolle omistettu teksti kertoo siitä miksi kiusallinen white savior -tarina kolonialismista ja digitaalisten ihmisapinoiden hakkaamisesta sai monet miehistä kiinnostuneet naiset, miehet ja muut maksamaan pääsylipun hinnan.

 

- - Alexander Skarsgard has the best body that ever existed.

I am basically exhausted from being in a constant state of arousal for the rest of the 2/3 of the film.

When he swings on stuff it’s slow mo and there are like all these long shorts [sic] of his muscles.
And like at one point he is wet.
Like so wet. And I was like to my friend OMG and we were both like HE IS SO WET. And glistening with his chest and his abs and his arms and he’s all dirty and the V. THe V I am telling you.

 

Skarsgård kertoi Tarzan-kuntoa edeltäneestä dieetistään Conan O’Brienille: yhdeksän kuukautta tarkkaan säännösteltyjä miniannoksia, jatkuva nälkä, ja ajatukset pelkästään seuraavassa ateriassa. Yhdeksän kuukauden ajan…

Länsimaisessa populaarikulttuurissa paljastettu valkoinen miesylävartalo on kulttuuriselta merkitykseltään hyvin erilainen kuin rodullistetun miehen ylävartalo, jonka taustalta löytyy historiallista eksotisointia, orjuutta tai (uhkaavaa) toiseutta – tämä aihe vaatisi oman esseensä. Tietenkin löytyy myös niitä POC (eli ei-valkoisia) -miehiä, jotka esittelevät sixpackiaan ja luovat nimeä ja uraa valkoisten seksisymboleiden rinnalla, esimerkiksi laulaja-näyttelijä Will Smith, joka esiintyi Jeff Goldblumin kanssa Independence Day -elokuvassa, ja showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt Dwayne ”The Rock” Johnson.

 

                                                                  ***

 

Aiemmin ihanneaviomiehen, eli Darcyn, ominaisuudeksi riitti rikkaus (komeus oli toki plussaa). Vaatimukset elämänkumppanille ovat kuitenkin lisääntyneet. Katsojille korostetaan BBC:n sarjassa rikkauden lisäksi Darcyn ylpeyden ja ennakkoluuloisuuden takana piilevää pohjimmaista kunnollisuutta, sekä – ei niin yllättäen – tämän seksuaalista haluttavuutta. Kartanon maiden lisäksi märkä paita vaikuttanee Lizzyn mielenmuutokseen Darcyn suhteen: vartalo on osa nykymiehen tiluksia. Yhä useampi 2010-luvun valkokankaiden darcy riisuukin paitansa kokonaan. Sixpack on myös statussymboli, viihteessä jopa arkipäiväistyvä sellainen.

Jos Darcy on ihanneaviomies, on Jurassic Parkin ylimielisyyttä hipovan originelli Jeff Goldblum ennemmin ihannerakastaja (vaikka vakuuttaakin: "I’m always on the lookout for future ex-Mrs. Malcolm"). Goldblum saa jopa kävelyn triceratopsin kakkakasan luokse näyttämään seksikkäältä. Jeff Goldblum -meemit tuntuvatkin syntyneen kohteensa ylivertaisuuden käsittelyyn. Goldblum on hauska, karismaattinen, tyylikäs ja mikä ärsyttävintä: komistuu vanhetessaan.

Jo ennen Jurassic Jeff -patsasta John Larriva maalasi Jeff Goldblumin kuuluisasta makoiluasennosta taulun, jossa Goldblumin sormenpäässä on perhonen, ja taivas jakaantuu myrskyyn ja auringonlaskuun, viitaten Ian Malcolm -hahmon kaaosteoriaselityksiin sekä Michelangelon Sikstuksen kappelin kuuluisaan luomishetkeen. Taulu tietenkin elää meeminä. Myös omalla Facebook-seinälläni on kohta neljä vuotta täyttävä Jeff Goldblum -meemien ketju, joka alkoi ystäväni linkittämästä mainoksesta, jossa näyttelijä esiintyy. Mainokseen kertyneissä kommenteissa toivottiin, että ketju nousisi näkyviin säännöllisin väliajoin, ja näin tapahtuu yhä. Emme kuitenkaan ole läheskään yhtä aktiivisia kuin ”The Same Photo of Jeff Goldblum Every Day” -ryhmän kommentoijat. Kameraan tuijottava, sormen huulelleen nostanut Goldblumin päivittäiskuva on saanut yli 300 000 seuraajaa ja kommentteihinsa lisää toistuvia kuvia, kuten merelle tuijottavan labradorinnoutajan, jolle ilmestyy “jumalankaltainen Jeff Goldblum”.

Goldblum itse suhtautuu meemeihin huumorilla, tuottaen samalla lisää materiaalia. Meemit asettavat hänet erilleen muista ihmisistä, vielä kuvallisemmaksi, lähes ylimaalliseen asemaan. Ja se onkin ainoa asema, jossa saa melko rauhassa olla naisten himojen kohteena, kuten Jeesus.

Toinen kiintoisa meemiytymistapaus on nousukiidossa oleva näyttelijä Adam Driver, jonka yläosattomuus elokuvassa The Last Jedi paitsi häiritsi sankaritar Reyn keskittymistä, myös vaati Jurassic Jeffin tapaista käsittelyä. Driverin hahmo Kylo Ren, aka Ben Solo, oli hartialeveyksineen ja korkeavyötäröisine housuineen internetille liikaa ja sai aikaan valomiekan nopeudella syttyneitä ”Ben Swolo” -meemejä (oma suosikkini on Ben Swolon kommentti paidattomalle Hayden Christensenille, joka esitti nuorta Darth Vaderia: "Grandpapi - - I will finish the protein shakes you started").

 

                                                              ***

 

Jurassic Jeff ja Lammikko-Darcy ovat rakastettuja hahmoja, mutta he tulevat ajasta, jossa miesten kehoille esitettiin vähemmän vaatimuksia. Nykyään edes body positivity -liikkeen sivutuotteena syntynyt isukkivartalon ihastelu ja mainoskuvaston feminismillä ja monimuotoisuudella ratsastaminen eivät poista totuutta siitä, että miehille on syntynyt yhtä tiukka kauneusihannemuotti kuin naisille. Merkit ovat toki olleet nähtävissä jo aiemmin: Barbieko luonnoton? Katso Action Man -figuuria tai He-Manin vyötäröä leveämpiä käsivarsia.

Sisälläni asuvan murrosikäisen miestenvihaajafeministin pitäisi nyt olla tyytyväinen: uuden sukupolven mies esineellistää itse itsensä katseelle ja tunnustelulle alttiiksi Love Islandissa ja treenaa kuukausikaupalla yhtä paidatonta kohtausta varten. Syömishäiriöiden tai niiden rajalla tanssimisen glorifiointi on laajentunut koskemaan kaikkia. [4] Tämä ei kuitenkaan pelkästään ilahduta. Sisäistetyt ja ulkoaruokitut kauneusihanteet ovat pahimmillaan kuin Tyler Durden, mielikuvitusystävä, joka kannustaa vetämään itseään turpiin.

Haluaisin tietenkin sanoa, että kehot voivat olla kauniita hyvin monella eri tavalla. Niin sanonkin, mm. eräälle baarista seuraani lähtevälle nuorelle miehelle, joka alkaa kysellä mielipidettäni omasta ylävartalostaan. Reaalimaailmassa en halua kumppania tai ystävää, joka ajattelee koko ajan vain säännösteltyä ruokaansa. Sen sijaan markkinatalous haluaa, sillä kehoprojektin vallassa olevalle ihmiselle voi myydä kaikenlaista. Olemme esineitä, jotka haluavat hankkia esineitä tehdäkseen vaikutuksen esineisiin.

Pakkomielteisesti kehonsa muokkaamiseen suhtautuvalle on tapana sanoa, etteivät muut välttämättä himoitse juuri sellaista kehoa, jota muokkaaja tavoittelee, että hän riittäisi muille omana itsenään. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä projekti on loppujen lopuksi suunnattu nimenomaan itselle, toki vastauksena maailman kuviin. Se on osallistumista yhteiseen ulkonäköuskontoon. Reaalimaailmassakin photoshopatulta näyttävä keho on ihme ja ihmettelyn kohde. Katseen kohde. Halun kohde. Kuvattu idoli ja ikoni, alttaritaulu. Ja halu palvoa ja tulla palvotuksi on yleisinhimillinen.

Kun Alexander Skarsgård yhdeksän kuukautta valmistauduttuaan astui kameran eteen ja paljasti järjettömät vatsalihaksensa, menin katsomaan lopputulosta. Julkisesti väitän estetiikkakäsitykseni olevan monipuolisempi. "I don’t like men with too many muscles", valehtelee The Rocky Horror Picture Show’n Janet kaksinaismoralistisesti mieleni perällä kun kankaalle projisoidaan Skarsgårdin ylävartalon ympärille koottu elokuva. Jossain taustalla Jeff Goldblumin nauru häviää vatsalihasten väleihin ja Darcy sukeltaa lampeen pakoon katseita. Paita liimautuu ihoon kuin persoonallisuuden rippeet.

 

"Alexander Skarsgard is Tarzan and he belongs to the women of the world. I am an atheist but - - his muscles and his v and he’s so strong and tall and I actually like think I saw God - -" , kirjoittaa hiprakkainen ”Emily” blogiinsa. Yhdeksän kuukauden jälkeen taivasteltavaksemme on syntynyt pelastajasankarin sixpack, siihen me uskomme, Alexander Skarsgårdin kehoon, joka

 

Kärsi treenikautensa aikana,

Filmille kuvattiin, kopioitiin ja markkinoitiin

Astui ylös valkokankaalle

Istuu Conan O’Brienin oikealla puolella

Ja on sieltä tuleva jakelemaan

Dieettinsä yksityiskohtia

 

Ja Brad Pittin vatsalihaksiin

Tiukkaan treeniohjelmaan

Yhtenäisen kehoihanteen

Syömisen synniksi luokittelemisen

Ruumiin esille asettamisen

Ja ulkonäkökeskeisen elämän

 

Totisesti. Voi Jeesus.

 

 

Alaviitteet

 

[1] Syksyllä 2018 nähtiin myös Suomen Love Island.

 

[2] Katso vaikkapa James Bondin vartalon muutosta.

 

[3] Mieshahmojen täysalastomat kohtaukset ovat edelleen melko harvinaisia, sillä Yhdysvalloissa lerppuvatkin penikset on arvioitu vaarallisemmaksi esiteltäväksi kuin tavallinen murha, eivätkä kaikki näyttelijät välttämättä halua asettaa genitaalejaan pornoa katselleen kansan arvioitavaksi. Tämä on ehkä osasyy sixpackin ja pakaroiden esittelyn korostumiseen: on liikuttava genitaalien ylä- ja takapuolella. Tämän tietää ainakin Game of Thronesin jeesushahmoa Jon Snow’ta esittävä Kit Harington, jonka paljaan takapuolen pysäytyskuvan ylle kiertyi meemeissä Fibonaccin spiraali.

 

[4] Ja todettakoon, että lihaspumppauksen vaihtoehto, coolisti riutunut kaunis mies, ei välttämättä ole sitä tavoittelevalle yhtään helpompi tai armollisempi tie.