Sukupuolen unohtamisesta, eli mitä jää paikantumisten katveeseen?
Nykykulttuuri korostaa visuaalisuutta ja paikantuneisuutta, mutta voiko oman position unohtaminen tarjota uudenlaisia, yllättäviä ja queerejä tapoja lähestyä taidetta?
”On täysin mahdotonta elää vuorokaudet ympäriinsä kiihkeän ja läpikotaisin tietoisena sukupuolestaan. Sukupuolittuneella itsensä tiedostamisella on armollisesti häilyvä luonne.”
– Denise Riley, Am I That Name?
”Kenen ääni tässä kirjoituksessa kuuluu? Miten sen voisi keksiä uudelleen?”
– Taneli Viljanen, Varjoja, usvaa
Arkinen unohdus
Aina matkaan lähdettäessä, kevätauringon löytäessä kulmakarvat ja toisinaan jopa talven harmaudessa, se soi päässäni ja toisinaan korvakuulokkeissa: ”Let's get out of this country, / I'll admit I'm bored with me”, laulaa helottaa Camera Obscuran solisti auringonmakuista lähtöbiisiä. ”We'll find a cathedral city, you can convince me I am pretty”.
Kun kuuntelen yhtä suosikkilauluistani ja tanssahtelen keittiössäni sulokkaasti kuin sokea kirahvi, en suinkaan hahmota tilannetta kovin monimutkaisesti eroja kunnioittaen: ”tässä minä, 42-vuotias suomalainen *****, kuuntelen skotlantilaista naislaulajaa esittämässä kappaletta, jossa kerrotaan todennäköisesti cis-hetero-naisesta lähtemässä kumppaninsa, mahdollisesti cis-hetero-miehen kanssa ulkomaanmatkalle”.
Voisin sanoa: unohdan sukupuolet kuin avaimet keittiön pöydälle.
Suhtautumiseni kappaleen välittämiin asetelmiin on huomattavasti simppelimpi ja perustuu aina vaan samaan eläytymiseen, jossa myös kotikeittiöni maagisesti katoaa: haluan olla nätti nätissä paikassa, olepa sinä sitten vaikka komea, la-la-laaa. Ei, minä en samastu kehotukseen olla komea, asemoidu automaattisesti kappaleen ”sinäksi”, jota kieltämättä ihastuttava laulaja Tracyanne Campbell kutsuu seurakseen. Se tuntuisi jopa hiukan kaukaa haetulta. Mukana rallattelun hetkellä kuulen kyllä oman kaamean mölinäni ja laulajan täyteläisen äänen erot, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, en sukupuolieroa. Voi olla, että mielikuvieni loihtima lyyrinen lauluminä ei ole peilikuvani näköinen, mutta siihen positioon minä joka tapauksessa samastun.
En koe olevani nainen, koen olevani laulun minä. Voisin sanoa: unohdan sukupuolet kuin avaimet keittiön pöydälle. Unohdan sen, että olen sukupuolitettu ja että laulussa soi ”naisen” ääni. Tällaista tapahtuu minulle usein. Unohtaminen on hankala ja lumoava lähtökohta, koska siinä on niin vähän taistelua ja tietoista asennoitumista, lähinnä negaatiota ja poissaoloa. Mikä voisi olla vähemmän poliittista kuin unohtelu? Ja toisaalta, mikä sen arkisempaa?
Nykyfeminismissä puhutaan paljon paikantumisesta ja paikantuneesta tiedosta. Tekijöillä, katseella, teoksella ja yleisöillä on omat kontekstinsa, jotka täytyy kyetä rajaamaan ja määrittelemään. Halusimme tai emme, tapamme kokea ja nähdä on yksilöä suurempien ehtojen määräämää: kenenkään kokemus ei ole universaali. Tämän vuoksi oman asemansa kertomista voi pitää poliittisen toimijuuden ehtona. Asemoitumisen korostaminen on täysin järkevä ja poliittisesti toimiva lähtökohta, jonka vastapainoksi haluaisin asettaa oman arkisen kokemukseni iloisen järjettömyyden. Samalla pyytäisin sinua, lukija, miettimään erilaisten paikannusten osumatarkkuutta omassa elämässäsi.
”Se, että kaikki sijoittuvat jonnekin, tekee kaikesta vaikeampaa, mutkikkaampaa”, Anu Silfverberg kirjoittaa sukupuolittunutta katsetta käsittelevässä kirjassaan Sinut on nähty (2020). Kyllä, mutta ei. Oma kokemukseni on, että se myös tekee asioista liian helppoja suhteessa ilmiöiden sotkuisuuteen, ainakin jos sijainnin ajatellaan olevan määriteltävissä nykyisellä kartastolla. Ongelma ei ole vain nainen/mies -binäärissä. Voiko esimerkiksi sukupuolettomuuden todella lokeroida yhdeksi muunsukupuolisuuden alakategoriaksi? Paikannuksia, identiteettien logiikkaa ja politiikan näennäisiä varmuuksia tulee myös jatkuvasti ja määrätietoisesti haastaa, niiden perusteita on kysyttävä uudelleen. Entä jos kokemuksesi eivät ole sellaisia kuin niiden pitäisi olla sinun ihmiskategoriastasi kerrotuissa yleistyksissä? Mitä jos koet paikantavan eleen itsessään väkivallan muodoksi? Kuten Maria Matinmikko toteaa, ”seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta ei ole mielekästä kuvata olemassa olevilla käsitteillä, ne eivät riitä, eivät osu maaliin”.
Voiko ketään nähdä?
Erityisen helposti ja toistuvasti unohdan sukupuoliasetelmiin liittyvät oletukset tekstien lukijana. Kirjoitettu teksti on minusta erityisen kiinnostavaa siksi, että siinä korostuu sukupuolen tulkinnanvaraisuus ja metaforisuus. Vaikka näkisimme mielessämme kertomuksen hahmot, tämä maailmojen rakentaminen tapahtuu kielen ehdoilla ja siksi erityisen aukkoisesti. Sukupuoli voi olla tietoisesti koodattu tekijän tyyliin, kertojan ”ääneen”, oletettuun lukija-asemaan, ja silti tekstuaalisuus tekee siitä olemuksellisesti häilyväistä. Ero sisäisen kokemuksen ja toisille näkymisen välillä, joka on sukupuolessa elämisen haavaisimpia kysymyksiä, tulee tekstiä lukiessa koetuksi eri tavalla kuin kuulijan ja katsojan asemassa. Toisinaan tuntuu jopa siltä, että rakkauteni tekstiin on pakoa katseelta.
Visuaalisuuden ylikorostuminen kuuluu nykykulttuurimme vastenmielisimpiin ilmiöihin. Katse ja näkyvyys määrittävät yhä enemmän identiteettejä. En tarkoita visuaalisuudella ensisijaisesti tarinankerrontaa ja taidetta, vaan oletusta siitä, että toisten maailmassa olemisen tapa olisi silmin havaittavissa. Että ylipäätään sinut voisi nähdä. Ikään kuin pystyimme päättelemään toisen sukupuolen ja heidän maailmankuvansa vaikkapa heidän pukeutumisensa, nimensä ja istumistapansa perusteella. Samalla kun vähemmistöjen näkyvyys on kasvanut, näkymisestä on tullut yhä enemmän elinehto ja itseisarvo, olemisen tavoista yhä koodatumpia. Jos näkyvyys on yhtä kuin se mitä voit olla, eroja on tuotettava näkyviksi.
Visuaalisuuden ylikorostuminen kuuluu nykykulttuurimme vastenmielisimpiin ilmiöihin.
Silfverberg kirjoittaa erittäin ymmärrettävästi #MeToo-liikkeen vaikutuksesta omiin katsomiskokemuksiinsa. Minuakin naurattaa ja hämmentää taide-elokuvan naishahmojen eteerisyys ja mystisyys, jota voi tosiaan kuvata nukkemaiseksi. Samanlainen toisen katseen kohteeksi asettuminen, haluttavuuden sekoittuminen omaan haluun, on kuitenkin yleistä monen miehen arjessa, ja nykykulttuurimme vahvistaa yhä tasapuolisemmin näkymisen paineita. Kuten trans-teoreetikko Andrea Long Chu ehdottaa hienossa kirjassaan Females (2019), myös mieheksi kasvaminen on sitä, että hyväksyy toisen halun, näkee itsensä aina toisen silmin. Ero naiseksi kasvamiseen on aste-ero, joissain tilanteissa merkittävämpi kuin toisissa. Mitä sukupuoleen tulee, on vain naaraita, toisten määrittelyn kohteita.
Silfverbergin kuvaus siitä, miten hän on leffahulluna ”hiljentänyt jonkin osan itsestään päästääkseen leikkiin mukaan” on tarpeellinen ja koskettava. Vähättelemättä hänen havaintojaan juuri naisena, ehdotan että hiljentämisen prosessi määrittää ylipäätään sukupuolessa elämistä. Jokaiseen elettyyn sukupuoleen liittyy itsesensuuria, sopimattoman sivuuttamista, keinotekoista tarinallistamista. Joillekin naisiksi ja mieheksi kasvatetuille sukupuoli tarkoittaa vain näitä, ilman juuri minkäänlaista positiivisen identifikaation mahdollisuutta. Mielestäni miehen asema ei paranna mahdollisuuksia tulla nähdyksi kokonaisena, eivätkä kuvaukset miehistä ole keskimäärin kovin rikkaita tai kiinnostavia. Nykyisen äijäfiktion lakoninen tyylilaji tuskin tarjoaa yhtään sen aidompaa tai kattavampaa miehuuden representaatiota kuin 1600-luvun kielikukkaillen kumarteleva hovityyli tarjoaa omasta ajastaan. Tuskin edes löytyisi mitään tosimieheyttä, johon näitä esityksiä vertaisi. Sen sijaan henkilön tulkinta miehenä tai tyylin tarkastelu maskuliinisena tuottaa sokeutta niille eroille, jotka voisi kielentää aivan toisin. Sukupuoli onkin maailman yleisin tapa olla näkemättä.
Visuaalisuudessa on tietysti omat vinot potentiaalinsa. Esimerkkinä voi miettiä kaikkein ilmeisintä mieskatseen harjoittajaa, heteropornoa katsovaa runkkaria. Ottaako edes perinteisintä lähetyssaarnaajakuvastoa katsova cis-mies automaattisesti miehen aseman? Kenties hän visualisoi itsensä jyystettäväksi, jalat heiluen ilmassa, ehkä tunkee sormensa omaan ruumiinaukkoonsa näin kuvitellessaan? Halu, sen hyvin arkinen kurittomuus, on aina kiinnostavaa, ja se on sitä myös valtavirran kohdalla. Myös binäärisesti identifioituvien ihmisten arkinen elämä, ja ehkä varsinkin heidän asemansa taiteen yleisönä ja tekijöinä, on täynnä ei-binäärisiä hetkiä ja mahdollisuuksia. ”Minä haluan sinut” sisältää usein ”minä haluan olla sinän”, joten mahdollisuus tällaiseen sotkuiseen identifikaatioon on läsnä jo kaikissa seksiakteissa kenelle tahansa, queer-tutkija Jonathan Dollimore kirjoittaa.
Sukupuoli onkin maailman yleisin tapa olla näkemättä.
Dollimore, joka koki ensimmäisen homosuhteensa 28 vuoden iässä, tietää henkilökohtaisesti jotain seksuaalisuuden ja rakkauden arvaamattomuudesta. Kaapistatulokertomus sisäisestä, löytämistä odottavasta homoseksuaalisuudesta olisi hänelle valhe. Ajattelemme seksuaalisia identiteettejä ainakin siinä mielessä totuutena, että ne rajaavat ennustusvoimaisesti tulevan halun aluetta. Silti, ilman enkelillisten trumpettien varoitusta, voin kokea jonkin sellaisen alun, joka tulee pysyvästi muuttamaan kaikki kertyneet käsitykseni siitä minkä näköisiä ihmisiä osaan haluta ja rakastaa. Tämä on aina mahdollista, mutta kulttuurimme kertomusmallit tapaavat jäsentää seksuaalisuuden ihmisen sisäiseksi ja pysyväksi totuudeksi.
Jo kauan ennen kuin altistuin teorialle, taide ja kirjallisuus ovat välittäneet kokemuksellista tietoa minuuteni puhtaasta sattumanvaraisuudesta ja sen rajojen hämäryydestä. Kirjan avulla saatoin tavoittaa roomalaisen keisarin melankolisen rakkauden nuoreen poikaan, niin kuin siitä kirjoitti 1900-luvun ranskalainen, huomattavan maskuliinisella äänellä tarinoiva naiskirjailija. Elin Marguerite Yourcenarin loihtiman maailman todempana kuin oman elämäni, painavampana, merkityksekkäämpänä.
Voin usein todeta tekijän, äänen, henkilöiden ja lukijan (sukupuoli)erojen kokemuksellisesti liukenevan, mutta en sentään ehdota niiden merkityksettömyyttä. On erittäin tärkeää pohtia kertomusten välittämiä näkökulmia ja maailmankuvia, toistuvien muotojen ja konventioiden vaikutusta. Näkökulman tai katseen sukupuolesta vänkääminen kuitenkin muuttuu pinnalliseksi ja kategoriseksi, jos monimutkaiset kysymykset representaatiosta ajatellaan suoraan tekijyydellä ratkaistaviksi.
Queerin merkitys verbinä, ennalta tiedetyksi oletetun uudelleen kysymisenä, joka vaikeuttaa ja vinouttaa jokaista identiteettiä, tuntuu jääneen akateemisten kansien väliin.
Akateemisen tutkimuksen puolella tekijän asema on ollut vähäisempi, mutta eiväthän havainnolliset luennat yksittäisistä teksteistä, kertomustieteen mallinnukset esityksen sisäisistä rakenteista, dekonstruktio, hermeneutiikka tai muut tulkinnan teoriat ole koskaan loistaneet julkisen keskustelun valokeilassa. Myös silloin, kun teoksen sävyt ja merkitykset nousevat puheenaiheiksi, niitä alistetaan “oikean” representaation vaatimukselle. Tällöin esimerkiksi esityksen tai kirjoituksen queer-poliittisen kriittisyyden mittarina voisi käyttää sitä, kuinka osuvasti ja autenttisesti se välittää tosimaailmassa elettyä HLBTQAI+ diversiteettiä. Queerin merkitys verbinä, ennalta tiedetyksi oletetun uudelleen kysymisenä, joka vaikeuttaa ja vinouttaa jokaista identiteettiä, tuntuu jääneen akateemisten kansien väliin. ”Kenen tarinoita täällä kerrotaan”, kaikuu kysymys, jonka esittäjät tuntuisivat asettavan implisiittisesti yhdysmerkit sen välille, kuka kertoo ja kenestä kerrotaan.
Mielestäni myös lukijan kuvittelukyvyn riippuvuutta kokemuksellisesta tiedosta tavataan ylikorostaa. Fantasiakirjojen lukijat myötäelävät jatkuvasti fiktiivisiä tilanteita, jotka ovat ihmiselle mahdottomia. Miksi kukaan sitten luulisi, että eläytyminen imettämiseen tai vastasynnyttäneen kehollisiin tuntemuksiin edellyttäisi lukijalta kokemusta naisruumiista? Jos miettii kokemuksellisia rajoituksia, eikö näiden luulisi olevan huomattavasti helpommin ylitettäviä kuin hahmot, jotka kävelevät seinien läpi ja puhuvat käärmeiden kieltä? Nainen voi helposti eläytyä kahden homomiehen väliseen haluun enkä todellakaan usko, että jokaisen heteromiehen suhde lesboseksiin olisi automaattisesti tirkistelevää mieskatsetta.
Romaaneissa kerronnan näkökulmavalinnat ohjaavat paljon havaitsemista: sen ohella, että Jane Austenia lukiessani sukellan niiden tyyliin ja maailmankuvaan, eläytymisen nautinto on myös henkilöihin liittyvää. Niinpä eläydyn yhä uudestaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessani Elizabethin tuntemuksiin. Olisi vaikeampi kuvitella itsensä herra Darcyksi, kun tämä on niin selvästi halun kohde ja juonen sankarittarelle (minulle!) tarjoama palkinto, jonka omat motiivit jäävät usein arvelun varaan. Sama koskee vähemmän mimeettistä kerrontaa. Monika Fagerholmin Diivan tapa rakentaa maailmaansa on minulle intuitiivisesti läheisen tuntuinen, nopeasti ymmärrettävä yli kaikkien erojen, joista sukupuoli tuskin on merkittävin. Samastun siihen mitä teksti minulle tarjoaa. Niinpä kyse ei ole siitä, miten juuri minä luen, omasta positiostani käsin, koska teksti joka tapauksessa muuttaa tuota positiota. On kiinnostavampaa kysyä, kuka on se minä, jonka tämä teksti tuottaa?
Väite taiteen ihmeellisestä voimasta voi vaikuttaa humanistisen subjektin itsekylläiseltä etuoikeusnautiskelulta, joka on joko rehellisen naiivia tai epärehellisesti valtaansa kätkevää. Yritänkö sittenkin vain väistää paikallisuuteni ja etuoikeuteni? Tähän voin vastata vain kertomalla, mitä viimeisen 20 vuoden jokseenkin omistautunut havainnointi kategorian “mies” merkityksestä itseymmärrykselle on tuottanut. Mies: kokoelma vastenmielisiä odotuksia, joita havaitsen itseeni kohdistuvan, ja joita olen toteuttanut joko mielikuvituksen puutteesta tai puhtaasta väsymyksestä. Ei lisättävää.
Siltä osin kuin omaa lukemista voi tietoisesti säädellä, lukustrategiani on seurausta tästä kyllästymisestä: on pyrittävä välttämään ennakko-oletuksia, ja se, jos jokin, on hankalaa. Kuten en rajoita ystävyyssuhdettani rakkaaseen ihmiseen ajattelemalla häntä ystävänä, jonka ajattelu on naisen ajattelua, saati puhu tietyille ihmisille ”kuten naiselle puhutaan”, en halua lukijana tai kriitikkona asennoitua lähtökohtaisesti eri tavalla naisen nimellä julkaistuun tekstiin.
Mies: kokoelma vastenmielisiä odotuksia, joita havaitsen itseeni kohdistuvan, ja joita olen toteuttanut joko mielikuvituksen puutteesta tai puhtaasta väsymyksestä. Ei lisättävää.
En ole ainoa ammattilukija, joka kokee suuren osan feministisen kirjallisuuden vastaanotosta edelleen käsittämättömän ja häiritsevän essentialisoivana. Yhä uudelleen naisen nimellä julkaistu kirja tuodaan esille naiskirjallisuutena tai naiskokemusta vastaavaa kirjallista ilmaisua etsivänä. Asenne korostuu ehkä erityisesti pohjoisamerikkalaisessa journalismissa, jota kielen ja kulttuuri-imperialismin vuoksi luetaan paljon täälläkin.
Erityisesti minua häiritsee asetelma, jossa maskuliinisuus asetetaan paitsi feminiinisen, myös feministisen vastavoimaksi. Minne esimerkiksi naismaskuliinisuus silloin katoaa? Tarkalle ruodinnalle siitä, millaisia sukupuolitettuja tyylejä eri asemista tulevat kirjailijat ovat hyödyntäneet, joko vapaavalintaisesti tai kulttuuristen rajojen vuoksi, on aina paikkansa. Naisten ja vähemmistökirjailijoiden teoksessa poeettinen ja poliittinen voivat kohdata erityisillä tavoilla. Tämä on aivan eri asia kuin väittää, että lyyrisyys, episodimaisuus tai syklinen muoto olisivat itsessään feminiinisiä. Olen yhtä väsynyt lukemaan universaalista ”mieskatseesta”, varsinkin jos se perustuu oletukselle siitä, että voisimme ennalta tietää keiden katsetta naisruumiiseen määrittää ero (ja eros).
Miksi tehokkain feministinen teko olisi kostonhimoinen sedittely?
En usko, että naistekijöiden aliarvostus ratkeaisi erityisyyden ja toiseuden korostamisella, ikään kuin mieheksi kasvatetun lukijan tehtävänä olisi jotenkin sivullisena todistaa, mitä naiset – nuo oudot, nuo vieraat – kirjoittavat naisen kokemuksesta omissa naisten kirjoissaan. Varmin keino saada pojat lukemaan laajemmin on vakuuttaa heidät, että naisten kirjoittamat kirjat voivat kertoa, ja usein kertovat, myös heistä. Miksi tehokkain feministinen teko olisi kostonhimoinen sedittely, jossa kaikki miehen nimellä julkaistu paikannetaan miehiseksi ajatteluksi? Tuntuisi toimivammalta ehdottaa universaalin laajentamista: sinäkin saat kirjoittaa kaikille. Sinäkin olet enemmän kuin.
Colette, Stein, Lispector tai Morrison eivät ole ”naiskirjailijoita”, joiden tekstit tuntuisivat vieraammilta kuin Mannin tai Beckettin. Heidän tekstiensä kautta olen lähestynyt olemisen tärkeimpiä kysymyksiä, rakastunut kielen mahdollisuuksiin, ymmärtänyt kirjallisuudellisuuden, havainnut maailman uutena. Kun luen Eileen Mylesia, en etsi vain tietoa pohjoisamerikkalaisesta lesbokulttuurista vaan tapoja kielentää omaa vanhenevaa ruumistani ja haluni kurittomuutta.
Nyansseja, kiitos!
Kirjallinen teos ei tietysti ole vain peili, josta etsimme vahvistusta ja selitystä sille mitä jo olemme. Se voi olla jokseenkin arvaamaton esteettinen agentti, joka voi tehdä minut uudeksi, todella panna minut sijoiltani, suorittaa mindfuck-operaation. Juuri tätä minä taiteelta eniten toivon ja odotan. Se auttaa minut haluamaan uusia asioita, uudella tavalla. Se voi tehdä minusta jatkuvasti vieraan ”itselleni”. Taideteos voi opettaa kuinka huterasti me tiedämme, keitä olemme ja mihin kuulumme.
Moninaisuus ei kuitenkaan edellytä avantgardea, tietoisesti rakennettua vaikeutta. Ei-normatiivisen jatkuva, aavemainen mahdollisuus mitä perinteisemmissä kulttuurituotteissa voi toisinaan olla hyvin kiinnostavaa. Ketä esimerkiksi Pave Maijasen kappaleessa ”Lähtisitkö” pyydetään mukaan rannalle? Minän ja sinän sukupuolettomuus on varsin yleistä, myös niissä kielissä joissa ’hän’ on sukupuolimerkitty. Meillä on käsitys rakkauslyriikan heteronormatiivisuudesta jonain lähes itsestään selvänä, mutta mihin se perustuu? Normatiivisuus voi asua enemmän teosta kehystävissä seikoissa, kuten lukemisen tavoissa ja tekijään liittyvissä mielikuvissa.
Entä jos tähän binääriseen maisemaan tuodaan Runo ja kerrotaan, että tässä on nyt muunsukupuolinen hahmo? Teko voi haastaa tottumuksia, mutta tuskin kategorisointia: tässä on meillä nyt hahmo, joka ei ole cis. Cis/trans -jaottelulle on poliittiset perusteensa, mutta sen käyttötavat tapaavat uusintaa harhakuvaa, jossa kaikki ”ongelma” asuu trans-ihmisissä ja trans-kehoissa. Näin annetaan ymmärtää, että toisille ihmisille sukupuoli on arkisesti ongelmaton, toisille ongelmallinen. Uskon mieluummin Kate Bornsteinin tapaan, että jokainen meistä tekee jatkuvasti sukupuolityötä ja lähtökohtaisesti olemme kaikki fluideja.
Tämä koskee myös valkoisia cis-heteromiehiä, joista toisinaan rakennetaan poliittisessa retoriikassa kaiken ikävän normatiivisuuden turvallinen säilytysastia, oudon särötön synonyymi patriarkaatille. Ikään kuin erot eivät ulottuisi kulttuurin valtakeskittymiin. Kuten Leena-Maija Rossi pohtii kirjassaan Muuttuva sukupuoli, heteronormatiivisuus eli oletus lähes kaikkien heteroudesta ymmärretään liian helposti samana asiana kuin normatiivinen heteroseksuaalisuus. Jos huomaisimme paremmin erilaiset tavat elää heterosuhteissa, voisimme tehokkaammin purkaa oletuksia pariutumisen ja sukupuoliroolien “luonnollisuudesta”. Nämäkään erot eivät välttämättä ole millään tapaa ulos näkyviä – asia, jota vähemmistöön kuuluvat eivät automaattisesti osaa kunnioittaa sen herkemmin kuin muut. Miksi ihmeessä osaisivat?
Epäilen siis identiteettinimikkeiden pätevyyttä, mutta uskon kyllä feministiseen politiikkaan. Denise Rileyn strateginen tosiasioiden myöntäminen vetoaa minuun: voi todeta, että mitään naista ei ole, mutta niin pitkään kuin maailma käyttäytyy kuin olisi, käsitettä ei voi oikein hylätäkään. Naisiin naisina kohdistuvaa vallankäyttöä täytyy tietysti vastustaa, ja tämä edellyttää poliittisia yhteisöjä. Se ei edellytä jaettua käsitystä siitä mitä sukupuoli on tai voiko ruumista kokea ideologioiden ulkopuolella. Sama koskee sukupuolivähemmistöjen perusoikeuksien ajamista. Ei tarvitse olla yhtä mieltä identiteeteistä, vain siitä, että oikeutta itsemääräämiseen tulee vahvistaa. Taidemaailmassa tarvitaan enemmän vähemmistötaustaisia tekijöitä ja tasa-arvon edistämisellä on itseisarvonsa, vaikka se ei suoraan takaa taidesisältöjen monimuotoisuutta.
Omasta elämästään saa helposti rakennettua heräämiskertomuksen muotoisen.
Erilaisia feminismejä, ja erilaisia feministisiä kysymyksenasetteluja tarvitaan. Mutta voi näitä vastakohtia: jos toisella puolen tekijällä ei ole mitään väliä, toisella sillä on ”kaikki väli”, kuten Silfverberg tiivistää. Valitse puolesi. Valitse jo! Voi näitä kertomuksia: ennen olin sokea, nyt minäkin näen valon.
Omasta elämästään saa helposti rakennettua heräämiskertomuksen muotoisen. Minäkin olen ollut se pienen maalaiskaupungin besserwisser-poika, joka lukee kaksi valkoisen eurooppalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa kuukaudessa. Olen ollut se nuori kirjallisuudenopiskelija, joka löytää naistutkimuksen kirjatentistä Beauvoirin, feminismin ja samalla aidon kiinnostuksen kirjallisuuteen. Olen ollut yliopiston kasvattama maisteri-ingénue, joka palaa halusta tarkastella naisten juonia, naisten lajeja, naiskirjoitusta. Ja olen ollut keski-ikää lähestyvä tutkija, joka ei enää usko niiden erillisyyteen, vaikka on kymmenen vuotta lukenut lähinnä naisen nimellä julkaistuja kirjoja (tosin valkoisten länsimaisten naisten).
Sijoitanko heräämisen hetken siihen, kun löysin feministisen kertomustieteen kirjassa pari kielentutkijoilta lainattua kysymystä: Miksi tutkijat esittävät jatkuvasti juuri mies/nainen-dikotomiaa vahvistavia kysymyksiä? Paljonko tuosta kahtiajaosta syntyy kysymisen tavasta? Juuri tämä asetelma ja paikantumisen näennäinen ilmeisyys vaivaa minua. Olenko sittenkään osannut lukea vai olenko tyytynyt kysymään aina ne helpoimmat kysymykset? Olenko löytänyt vain sen, mitä jo tiesin etsiä? Mitä jos olettaisin tietäväni vähemmän teoksen sukupuolesta jo ennen lukemista?
(tyttökirjat best tai oot setä!)
Herääminen voisi olla myös jatkuvaa, episodimaista heräämistä nyansseihin. Ei niin, että pitäisi heittää lapsi kylpyveden mukana, lakata näkemästä valta-asetelmat, vaan että oppisi jatkuvasti näkemään uusia eroja kategorioiden sisällä. Voit olla feministinä kiinnostuneempi teoksesta kuin tekijästä, voit uskoa hitaaseen lähilukuun ja epävarmuuksiin. Voit olla feministi, joka haluaa tuhota sukupuolen, toisin sanoen: puolisuuden, puolikkuuden.
Sen sijaan, että käännämme hierarkiat ylösalaisin ja kutsumme sitä rakenteiden purkamiseksi (tyttökirjat best tai oot setä!), voisimme määrätietoisesti purkaa vastakkaisuuksia. Nimenomaan rakenteisiin ei ympäri kääntämisellä osuta, ja uusilla naispatsailla täytetty kaanon-rakennus pönöttää hyvin tutunlaisella fallisella huomionkipeydellä. Valikoivalla katseella on myös tapana vahvistaa itseään, ja niinpä uutuuskirjaa osataan lukea kriittisenä sukupuolen tarkasteluna vain, jos se on naisen allekirjoittama ja tehokkaasti feministisenä markkinoitu.
Uusilla naispatsailla täytetty kaanon-rakennus pönöttää hyvin tutunlaisella fallisella huomionkipeydellä.
Kieltämättä kaipaan nykykirjoilta enemmän yllätyksiä ja monitulkintaisuutta. Toivoisin, että olisi enemmän tilaa teinityttöjen hämynkarvaisille perversioille, härskeille mummoille ja melankolisille trans-sedille, samoin kaikista representaation vaateista vapaille kieliolioille. Nyansseja tarvitaan myös vastaanotossa, eläytymisen sanallistamisessa. Lukijuuden paikannukset ovat kapeita ja yleistäviä verrattuna siihen minuuden katoamiseen ja sulautumiseen, jonka uskon kuuluvan poliittisenkin lukijan tärkeimpiin kykyihin. Tarvitsemme naismaisen kontemplatiivista parranhieromista, ujosti kuikuilevaa fantasioimista, masokistisista antautumista, outoja ja vääriä tunteita.
Ennen kaikkea pitää osata kiinnostua ja altistua, sallia kriittiselle katseelleen yllättymisen oikeus. Identiteettejä rakennetaan usein sen varaan, mikä ei kiinnosta: tuo on niin keskiluokkaista, niin akateemista, ihan liian 70-lukua, lasten puuhastelua, setien juttuja... Toisinaan, ehkä useinkin, juuri kyky unohtaa oma ”paikkansa” sallii uteliaisuuden.
Kirjallisuutta
Kate Bornstein: Gender Outlaw. On Men, Women and the Rest of Us. Revised Edition. Vintage, 2016.
Jonathan Dollimore: Sex, Literature and Censorship. Polity, 2001.
Andrea Long Chu: Females. Verso, 2019.
Paavo Manninen: "Poeettisesta kielestä, tarinan hegemoniasta ja vaginaalisuudesta: kirjailija Maria Matinmikon haastattelu". Psykoanalyyttinen psykologia 2020
Denise Riley: Am I That Name? Feminism and the Category of ‘Women’ in History. University of Minnesota, 1988. (Alun sitaatin suomennos: Kaijamari Sivill, teoksessa Maggie Nelson: Argonautit)
Leena-Maija Rossi: Muuttuva sukupuoli. Gaudeamus, 2015.
Anu Silfverberg: Sinut on nähty. Teos, 2020.
Teksti on julkaistu alunperin Ofelia-numerossa (2/2021)
