Taide ennen taidetta ja uusi autobiografia

Taide ei koskaan voi olla projekti, koska se pursuaa ulos liitoksistaan. Jyri Vartiaisen essee liikkuu kirjoittamisen käynnistäneiltä vaihtopenkeiltä Deborah Levyn tekstien paineeseen ja uuteen autobiografiaan, jossa ei tarvitse kertoa kaikkea.

1

Jossain vaiheessa lapselle käy selväksi, että hänen sisälleen on kasvanut ja kasvaa maailmoja, joista hän ei pysty puhumaan kenenkään kanssa. Ehkä tuo yhtäaikainen uni ja shokki tapahtuu niin varhain, että sen hädin tuskin pystyy muistamaan. Ennen kielen syntyä, ennen puhetta ja ulos kakistettuja tavuja?

Olen jutellut tuttavieni kanssa aiheesta ja yhtenä toistuvana selityksenä on ollut yksinäisyyden sijaan lapsen kykenemättömyys jakaa sitä, mikä on jo jotain muuta kuin lapsuutta ja täten totunnaisen ulkopuolella. Toisaalta kykenemättömyys voi entisestään kasvattaa ja paisuttaa puhumatonta sisintä, jota nimitän taiteeksi ennen taidetta.

Jos minulta kysytään, suuret teokset sisällyttävät itseensä vähintäänkin palasia tuosta kaikkein varhaisimmasta idusta. Tämän kaltaiset tekstit vievät näin paradoksaalisesti teosta pois päin teoksesta ja näin ylevöittävät ja laajentavat sitä. Jos teksti ei kaikessa kirjallisuudessaankin vietä ulos sivuilta, en näe lukemisessa mitään järkeä. Taide ennen taidetta muhii vuosia, vuosikymmeniä, miten se voisi tyytyä läpikotaisin teoskeskeiseen ajatteluun ilman turhamaisuuden, projektinomaisuuden pelkoa? Taide ei koskaan voi olla projekti, koska se pursuaa ulos liitoksistaan. Tässä mielessä ajatus yksittäisten kirjojen luomasta mosaiikista voi tuoda lohtua tekijälle, joka on alistettu kevään ja syksyn tuotteet -ajattelulle siinä missä kuluttajakin.

2

Jos olin muinoin paikallisessa tennishallissa, olinko siellä squashin vuoksi, vai jonkin miltei selittämättömän tunnelman (ja tuoksun) takia? Entäs penkit sitten? Autojen takapenkit, joilla kirjoittaminen alkaa, vaihtopenkit, joilta ei koskaan toivo tulevan häädetyksi. Miten taivaallisia salibandyn äänet olivatkaan, mailat ja sisäpelikenkien vinkunat. Vajota niihin oli kirjallisuus, mutta pelikentälle palaaminen sotki kaiken. Minulla oli aina hirveä kiire takaisin penkeille ja istuimille. Toisaalta äärimmäinen toiminta ja silkka melu, toisaalta läpikotainen uneliaisuus ja pysähtyneisyys. Joskus vaihtopenkki tuntui niin hurjistuneelta, ettei yksittäisiä ärsykkeitä ehtinyt rekisteröidä. Ehkä tämä on syynä siihen, minkä vuoksi jotkut keskittyvät työhönsä meluisissa kahviloissa, joissa keskustelut kietoutuvat yhtenäiseksi äänivalliksi.

Autojen takapenkit, joilla kirjoittaminen alkaa, vaihtopenkit, joilta ei koskaan toivo tulevan häädetyksi.

Penkit olivat vauhdikkaita, arvaamattomia, ja olen kiitollinen siitä, kuinka niitä rakennetaan Suomessa sinne tänne (lakisääteisesti?) niin että joskus ihmettelen, minkälainen taho on rakennuttanut yhden tehdasalueen takapihalle. Istujan ainoana vaihtoehtona voi olla varastohallin seinän tuijottaminen, mutta ehkä tuokin hetki myöhemmin lunastetaan. On olemassa erilaisia hiljaisuuksia, ja jotkut hiljaisuudet ovat meluisampia kuin toiset aivan niin kuin tietyt keskittyneisyyden muodot ovat itse asiassa syvällä tavalla levottomia.

3

Elämämme ovat täynnä tilanteita, joissa tarkkailemme toisten ihmisten reaktioita ja toimimme niiden mukaisesti. Tämän vuoksi kirjallisuus on lepoa, paikka, jossa behavioristinen mukautuminen lakkaa. Ainoa kunnioittava tapa ajatella lukijaa on olla ajattelematta häntä. Näen lukijan ja kirjoittajan samalla rannalla mutta he ovat selin toisiinsa. He jakavat rannan laajan, valkokankaanomaisen yksinäisyyden. Tuo nyt jo aikuinen yksinäisyys on jatkoa taiteelle, joka koetaan ennen taidetta.

Kirjallisuus on lepoa, paikka, jossa behavioristinen mukautuminen lakkaa.

Koska taide on ”ammatti”, jossa alkuperäistä yksinäisyyttä lihotetaan ja käytetään siekailemattomasti, ei ole yllätys, että jotkut tekijät päätyvät uriensa loppuvaiheilla erakoitumiseen sikäli kuin kyse on esimerkiksi julkaisutoiminnasta. Omien tuotosten julki saaminen voi hankaloitua merkittävästi, ja jokaisen intensiivisen kirjoittajan mahdollisena kohtalona on eräänlainen itetaiteilijuus: se minkä tekijä sisällään kokee kullaksi hylätään ja viedään roskalavalle.

Eikö kielen yksinäistyminen ole miltei matemaattinen, eksponentiaalinen prosessi? Klisee kirjoittamisesta henkilökohtaisena syväsukelluksena ei ole tuulesta temmattu, mutta se ei ota huomioon sen rinnalla kulkevaa kieleen kohdistuvaa matkaa. Painajainen alkaa vasta kun näiden kahden sisaruksen tuplattu yksinäisyys konkretisoituu kirjoittajalle ja hän on niin sanotusti piipussa. Tämä onneksi verrattain lyhyt kokemus kauhusta näyttäytyi minulle kolmatta pienoisromaaniani Kirousta (2019) kirjoittaessani. Ajatus siitä että käsikirjoituksen kieli on ainoa kieli mitä on ei ole pidemmän päälle terveellinen.

4

Lukijan voi olla vaikeaa paikantaa hetkiä, kun taide ennen taidetta manifestoituu taiteessa. Kyse on päällitekstiä siivittävästä alitekstistä, jota itse nimitän mieluummin paineeksi. Paine on hermostollista, ja jos jotain proosaa lukiessani tarkkailen niin painetta painomusteen alla. On häkellyttävää, miten vähän paineen tematiikkaa kritiikeissä ja kirjallisuuskeskusteluissa käsitellään. Joskus vaikuttaa siltä, että pelkkä teksti riittäisi. Kaunis teksti, hyvin rakennettu teksti ja näppärästi editoitu teksti, huolellisesti kustannustoimitettu.

Marguerite Durasin romaanit ovat hyvä vaikkakin usein käytetty esimerkki alitekstin paineesta. Paikoin hänen kirjoituksensa on niin haaleaa ja mitäänsanomatonta että on kuin sen ainoana tehtävänä olisi toimia peitteenä alla kytevälle sietämättömälle. Duras on hankalaa luettavaa kirjoittajalle, koska sen jälkeen miltei kaikki tuntuu tömistelyltä, kömpelöltä ja tekstilähtöiseltä.

Tuoreempana esimerkkinä voisi toimia Deborah Levyn ilmiömäisen hiljainen kirja Swimming home (2011). Romaani on naurettavan yksinkertainen. Levy työntää kolme päähenkilöään tuhon partaalle idyllisessä Alpes-Maritimesin lomakohteessa, mutta kaikki oleellinen tapahtuu unisessa vääjäämättömyydessä. Pintataso on tyyni ja lähes kiusallisen korrekti. Kirja lipuu lukijan sormien välistä, vaikka paine samaan aikaan kasvaa ja kasvaa; kertomus on harsomainen ja kauhealla tavalla kevyt.

Kirja lipuu lukijan sormien välistä, vaikka paine samaan aikaan kasvaa ja kasvaa; kertomus on harsomainen ja kauhealla tavalla kevyt.               

Duras – jonka tekstejä Levy ihailee – painotti sekä tekstilähtöisyyttä että omaelämäkerrallisuutta. Kuulun itse koulukuntaan, jolle henkilöhahmojen luominen toisten ymmärtämisen näkökulmasta ei tunnu mielekkäältä. Jos kokisin olevani yksi (1), en olisi luonut niitä muutamia henkilöhahmoja, jotka olen luonut. Henkilöhahmot ovat kirjasta toiseen sukellusta kahteen yksinäisyyteen, 1) taiteeseen ennen taidetta, 2) kieleen. Tässä lienee syy siihen, minkä vuoksi useat suosikkikirjailijani varioivat koko tuotantonsa ajan yhtä tai kahta henkilöhahmoa eivätko koe tarvetta uudistua. Thomas Bernhard on varmastikin ääriesimerkki tästä, ja vaikka hänen lukijansa erottavat toki nyansseja eri henkilöhahmojen välillä, olisi liioiteltua väittää, että Bernhard aloittaisi aina ”alusta”. Mitään alkua ja loppua ei ole, ja kun kirjailijat valittavat kirjan aloittamisen tai sen lopettamisen vaikeudesta, en ymmärrä, mistä he puhuvat.

5

Haluaisin lopuksi esittää toiveen, joka kytkeytyy suomalaisen kirjallisuuden autobiografisuuteen, tai pikemminkin sen tuleviin mahdollisuuksiin. Olen itse hahmottanut kyseisen käsitteen uudella tavalla kahden lähiaikoina lukemani kirjan perusteella. Toinen niistä on edellä mainitun Deborah Levyn teos The Cost of Living (2018), toinen niin ikään brittiläisen Rachel Cuskin romaani Transit (2017). Molemmat ovat löyhine taittoineenkin kapoisia, ja vaikka molemmat tekijöistä korostavat töidensä sarjallisuutta, en näe syytä sille, miksi niitä ei voisi tarkastella myös erillisinä.

Nämä tekstit pyrkivät ”kaiken sanomisen” sijaan päinvastaiseen.

Levyn ja Cuskin kirjat käsittelevät avioeron jälkeistä aikaa ja elämän uudelleenrakentamista, mutta ne lähestyvät tematiikkaansa kiinnostavalla tavalla. Heidän eetoksensa on tyystin erilainen kuin Knausgårdilla, sillä nämä tekstit pyrkivät ”kaiken sanomisen” sijaan päinvastaiseen. The Cost of Living ei sisällä minkäänlaista analyysiä avioeron syistä, ja se keskittyy jonkun mielestä ehkä triviaaleihinkin seikkoihin: asunnon remontointi, pyöräileminen, oikeanlaisen mehujäätelön löytäminen kuolevalle äidille sekä lasten kaitseminen. Kirjallisesti hiotumpi Transit vie strategian vielä pidemmälle, sillä sen ”kertoja” ei harjoita ollenkaan introspektiota. Teos koostuu ”kertojan” kohtaamista satunnaisista ihmisistä sekä hänen pienimuotoisista reaktioistaan, joiden ainoana motiivina tuntuu olevan halu saada esimerkiksi kampaaja jatkamaan elämäntarinansa avaamista.

Vaikka kumpikin kirjoista väistää kaikkia autobiografioille ominaisia piirteitä, molemmat onnistuvat (alla kytevän paineen vuoksi?) kiteyttämään hienosti sitä hankaluuden ja vapauden ristivetoa, jota ehkä erityisesti äidit vastaavassa tilanteessa kokevat.

Toivon että suomalaisissa kustantamoissa ymmärretään, kuinka vuonna 2019 elämäkerrallisuus on muutakin kuin kimiräikkösiä ja pitkiä sukusaagoja. Repaleinen ja arvaamattomia paikkoja valaiseva autobiografisuus voi tarjota kimmokkeen mielenkiintoisille äänille, jotka eivät suostu järjestäytymään siisteiksi kokonaisuuksiksi. Aikana jolloin fiktio ja tarinallisuus ovat entistä enemmän kriisiytyneet, kirjoittajien täytyy mielestäni Cuskin ja Levyn tavoin pyrkiä yhdistämään autobiografia ja äärikirjallinen ote niin että lopputulema väistää molempien lähtökohtien väsyneimmät piirteet. Minulle on tunne siitä, että juuri nyt on otollinen hetki monenlaisten kokemusten välittämiselle, ja kun tähän mahdollisuuteen yhdistetään erinäisten hybridimuotojen sallimat reitit, kirjoittajan ei tarvitse alistua perinteisten elämäkertojen ja romaanien ehdoille.