Stephane Mignon, Flickr
Riippuvia kurpitsoja
Riippuva kurpitsatarha

Tämä on kauhea tapa elää – siis kädet paskaan

Essee
|
Johannes Roviomaa
|

”Kuinka surullista onkaan ajatella, että luonto puhuu, mutta ihmiskunta ei kuuntele.”

– Victor Hugo, 1840. 

  

I Kaupunkilaiselle sato on muurien ulkopuolella 

Keskiajan kaupungit Euroopassa eroteltiin ympäröivästä maaseudusta muureilla. Kaupankäynnin verotuksen vuoksi rajoilla oli tulliaitauksia. Sama ahdasmielinen fyysinen ja henkinen rajanveto elää kaupungeissa edelleen. Kaupunkeihin liittyy paljon epämiellyttäviä mielikuvia: ne koetaan likaisina ja viljelyyn sopimattomina. Kyse on myös ikuisesta kiistasta julkisen ja yksityisen välillä. Yhteiskuntamme kaupungistuu koko ajan, joten olisi luontevaa, että ravinnon tuotanto siirtyisi askeleen lähemmäksi kaupunkilaisia.  

 

II Ihminen on käynnistänyt uuden geologisen aikakauden ja minä pelkään 

Olen ahminut satoja sivuja erilaisia lehtiartikkeleita, raportteja, katsonut dokumentteja ja kuunnellut asiantuntijoiden puheenvuoroja, joissa toistuu aina sama dramaturginen kaari. Tunnen oloni voimattomaksi ja uupuneeksi planeetan terveystietoja tutkiessani. Maapallo kärsii kuudennesta sukupuutosta, valtava määrä eri lajeja kuolee päivittäin sukupuuttoon, ja ihminen on käynnistänyt uuden geologisen epookin, antroposeenin. Pölyttäjien katoaminen uhkaa maailman ruoantuotantoa, merissä uiskentelee pian enemmän muovia kuin kaloja, kuivuus ja saasteet tappavat.  

Uutiset ovat niin ahdistavia, että haluaisin ummistaa silmäni totuudelta, erakoitua ja odottaa bunkkerissa pelastusjoukkoja.   

En silti tee niin. Minulla on lapsesta asti ollut kyltymätön tarve ymmärtää pelottavaa ja vaikeaa, etsiä totuutta hälyn seasta. Yritän kaivaa ilmastonmuutoksen tietotulvasta merkkejä siitä, miten minun tulisi elää. Miten voin vähentää ympäristökuormaa, haluanko hankkia lapsia, mihin käytän rajallisen aikani ihmisen roolissa. 

Ranskalainen termi ”ammatin turmelema” (déformation professionelle) tarkoittaa sitä, että kun tekee tiettyä työtä tarpeeksi kauan, se alkaa vaikuttaa luonteeseen. Käsite viittaa myös taipumukseen tutkia maailmaa oman työn ja koulutuksen kautta. Jos olen aidosti kiinnostunut siitä, mitä ilmastolle ja maapallolle tapahtuu, en kyynisty. 

 

III Rauhoitu 

Biosfääri ei ole tuhoutumassa elinkelvottomaksi tällä sekunnilla, eikä kehitykseen liity pelkästään huonoa, vaikeaa ja pahaa. Tunnustan silti, että pelkään, että tulevaisuus saattaa muistuttaa myös post-apokalyptisiä kuvia maailmoista, joissa kaikki sotivat kaikesta, kaikkia vastaan. Kukaan ei varmuudella voi sanoa, miten meidän käy. Ja sehän tässä ylläpitää pelkoa.  

On mahdotonta osoittaa tunnerekisteristä, mistä kaikista palasista ahdistus ja pelko koostuvat. Mikä on syvältä kumpuavaa menneisyyden haamujen kaikuääntä, mikä ympäristön ja ilmastonmuutoksen aiheuttamaa pakokauhua ja mikä happirikasta kuolemanpelkoa. Selviytymisen kannalta on tärkeää huomata tunteiden mosaiikki: asiat joihin voi vaikuttaa, ja hyväksyä voimattomuus luontoa ja kuolemaa vastaan. 

Ensinnäkin on hyväksyttävä, että pelko ei välttämättä lähde koskaan pois. Siitä voi oppia muovaamaan siedettävän mukana haahuilevan matkakumppanin, joka muistuttaa menneestä, jotta tulevaisuudessa osaisimme elää sovussa ympäristön kanssa. Kaiken ydin, ja kenties ainoa toivomme on, että pystymme yhdessä rakentamaan paremman tulevaisuuden, josta emme osaa tai uskalla vielä tällä hetkellä edes haaveilla. Täyteen pelkokuvia maalaamamme kangas voikin kuivuessaan olla kuva paremmasta elämästä. 

Ilmastonmuutos pakottaa ihmiskunnan perustavanlaatuiseen keskusteluun siitä, mitä on hyvä elämä ja mitä tarvitsemme sitä etsiessämme. 

 

IV Valitkaa aseenne 

On palattava luonnon lähelle ja kuunneltava sitä. Eikä välttämättä tarvitse lähteä kauas kotoa, missä sitten asummekaan. Ei ole erikseen kaupunkia ja luontoa. On vain jatkuva, evolutiivinen muutoksen pyörä, joka kokeilee kaikkea kuin vapautunein taiteilija ateljeessaan, mutta joka on myös armottoman tyly ja raaka. Ihminen on dreijannut luontoa omaehtoisesti itsepäisiä pyrkimyksiä tyydyttäen. Tulos on niin musertava, että on päiviä jolloin kuvittelen maapallon katatonisen nyyhkytyksen. Ekosysteemi on herkkä kuin korttitalo. 

Kolmannes ihmisen hiilijalanjäljestä syntyy ruoasta. Ruoantuotanto vaikuttaa vesistöjen tilaan, fossiilisten polttoaineiden käyttöön sekä kuljetuspäästöihin. Ne kaikki kiihdyttävät ilmastonmuutosta. Ei tarvitse olla tuomiopäivän profeetta ymmärtääkseen, että tämä on kauhea tapa elää. Tulevaisuudessa on yhä tärkeämpää, että tiedämme paljonko ruoan valmistamiseen on kulutettu luonnonvaroja, kuinka kauan ruoka on seissyt kaupan hyllyllä ja mistä se koostuu. Nyt ruoka on niin jalostettua, että sairastumme elintasosairauksiin.  

Ehdotan seuraavaa strategiaa: meidän tulee säilyttää toimintakykymme, laittaa kädet saveen ja työntää ideologista keskipistettä fossiilisiin polttoaineisiin nojautuvasta ahneesta ja kilpailuun keskittyvästä järjestelmästä, joka on suurin uhka koko maapallon terveydentilalle. Valitkaa aseenne, minun ovat kuokka ja säkillinen multaa.  

 

V Valitkaa asenne 

Kaupunkiviljely voi haastaa fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan ruokateollisuuden. Se on samalla myös ajatusten työkalu ja osa suurempaa trendiä. Siinä on ripaus punk-henkeä, omavaraisuutta, pyrkimystä puhtaampaan ruokaan ja elämänlaatuun, joka ei ole täynnä ahdistusta.  

Ruuan kasvattamiseen käytetyn ajan ja vaivan myötä näemme toivottavasti paremmin myös ihmisen saastuttavan kädenjäljen. Pelkästään suomalaiset heittävät vuodessa 450 miljoonaa kiloa ruokaa hukkaan. Määrä vastaa 100 000 tavallisen henkilöauton päästöjä. Itse kasvatetun ruuan poisheittäminen tuntuisi häpeälliseltä ja typerältä. Kyse on myös uudenlaisen kaupunkipolitiikan rakentamisesta: sellaisen, jossa ihmiset haluavat olla aidosti mukana suunnittelemassa kaupunkien palveluita ja toimivuutta yhä kestävämpään suuntaan. 

Uurastus ja ahkeruus tuottavat mielihyvää, jonka vaikutukset ovat kauaskantoisia. On aivan eri asia heittää ostoskärryyn mitä tahansa muoviin pakattua, ravinneköyhää bulkkia kuin luoda uudenlainen suhde ruoan viljelyyn ja valita itse, mitä haluaa syödä. Kasvivalinnoissa mahdollisuuksien avaruus on laaja: mustajuurta, porkkanaa, härkäpapua, maa-artisokkaa, palsternakkaa, avomaankurkkua, purjoa. Ruokaa voi viljellä kumppanuuspelloilla, laareissa, kasvihuoneissa, parvekkeella, puistoissa, taloyhtiön sisäpihoilla tai yhteispalstoilla.  

Onnistunut viljelytoiminta on älykkään sosiaalista avantgardea, joka vaatii luovuutta ja pitkäjänteisyyttä. Rankan työpäivän jälkeen mojito, jonka minttu on itsekasvatettua, maistuu taatusti erinomaiselta. Viljelijä ymmärtää miten valo, lämpö, hiilidioksidi, vesi ja kasvualusta muodostavat paletin, joka tarjoaa kaiken.  

Kaupunkiviljely voi parhaimmillaan olla monitieteistä: koodarit suunnittelevat viljelyä tukevia ohjelmia, insinöörit rakentavat älykkäitä kastelujärjestelmiä ja sosiologit tutkivat miten kaupunkiviljely vaikuttaa onnellisuuteen.  

Tulevaisuuden kaupunkien ravintolat, koulujen pihat ja yliopistojen kampusalueet ovat täynnä viljelijöitä, jotka upottavat kädet multaan, kitkevät rikkaruohoja, kylvävät uusia lajikkeita yhä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin ja huolehtivat kasvien hyvinvoinnista. Kaupunkiviljely otetaan huomioon jo suunnitteluvaiheissa arkkitehtien ja suunnittelijoiden piirtopöydillä. Hyötykasveista pursuavat yhteiset viljelyalueet ovat tulevaisuuden valttikortti mielikuvissa. Taloyhtiö, joka kannustaa tarjoamalla yhteisiä tiloja ja välineitä, on houkutteleva. Ihmiset haluavat asua pitkään kaupungeissa, jotka aidosti kuuntelevat asukkaiden tarpeita.  

Usein ihmiset kokevat luonnon parantavan vaikutuksen vasta, kun jotain ikävää tapahtuu: burnout, masennus, uupuneisuus, läheisen menettäminen. Emme saisi koskaan unohtaa luonnon eheyttävää voimaa, koska silloin unohdamme myös itsemme.  

 

VI Kaikki tekee sitä 

Kaupunkiviljely ei ole maailmalla mikään marginaalinen ilmiö: sitä harjoittaa noin 800 miljoonaa ihmistä.  

Hyvä esimerkki uuden kaupunkikulttuurin hartiatyöstä on Tampereen Hiedanranta, joka on nousemassa kiertotalouden kaupunginosaksi. Sinne on pystytetty tämän kevään aikana kasvihuoneita kierrätysmateriaaleista, laariviljelmiä, istutuksia ja kelluva puutarha. Hiedanrannassa on myös kotouttavaa kaupunkiviljelyä, jonka tarkoitus on tarjota esimerkiksi turvapaikanhakijoille mielekästä tekemistä yhteisön jäsenenä. Kaupunkiviljelyssä sosio-ekonomiset roolit häviävät.  

Luonnossa tapahtuvaa tutkimusmatkailua kohti onnellisempaa elämää kutsutaan nimellä GreenCare, joka on käsitteenä polveileva. Sana on levittäytynyt yrityskäyttöön, rautakauppojen mainoksiin, terapiapalveluihin. Parhaimmillaan kyse on logoterapiasta, jossa autetaan löytämään uusia vaihtoehtoja eksistentiaaliselle tyhjyydelle. Terapian keskeisenä tehtävänä on näkökulman laajentaminen esimerkiksi keskustelemalla tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista tehdä omia valintoja ja lisätä omaa vastuutaan elämän ohjaamisessa.  

Voisiko kaupunkiviljely tarjota pienen pelastuksen siemenen sekä eksistentiaaliseen ahdistukseen että ympäristökuorman vähentämiseen? Laariviljelmiä, kattopuutarhoja, marjapensaita ja villiseinämiä pursuava tulevaisuuden kaupunki ei toteudu itsestään. Kaupunkiviljely on samalla uusien suhteiden luomista naapureihin ja vuoropuhelua kaupungin byrokratian kanssa.  

 

VII Tulla väleihin oman kiertokulkunsa kanssa 

Kaupunkiviljelyn voi nähdä varovaisena vuoropuheluna kuoleman ja katoavaisuuden kanssa. Voimme oppia kuuntelemaan luontoa, jonka kiertokulkuun jonain päivänä palaamme. Ajatus siitä, että miljoonat atomit, ruumiini partikkelit, löytävät uuden elämänmuodon, on kaunis. 13,8 miljardia vuotta vanhaa ainetta loputtomassa muutoksen tilassa. 

Ilman kuolemaa ei olisi nautintoa tai mielekkyyttä. Maan muokkaaminen ja kuunteleminen on samalla siedätyshoitoa kuolevaisuuden hyväksymiseen ja ymmärtämiseen.  

Samalla tavoin kuin ihmismielen pintaa raaputtamalla voi löytää uusia kerroksia, myös maaperä tarjoaa salatun alitajunnan. Pitää ymmärtää mikroilmaston lainalaisuudet: miten maaperä käyttäytyy, millainen lannoite valita. Syvä ekologinen kunnioitus rajallisuutta kohtaan voi auttaa löytämään uudenlaisia filosofioita. Materiaalisten reunaehtojen hyväksyminen on osa kosmista ironiantajua. Emme me fysikaalisella tasolla juuri eroa laariviljelmän tragikoomisesta kasvireservaatista, joka kasvaa hetken ja kuolee pois. Samoista aineksista mekin koostumme. Vaikka toiminta olisi kuinka pientä, moottoritien varteen kyhätyn penkkimaan tonkimista, huolimatonta valmistelua ja epäonnistuneita liikesarjoja, näen kuitenkin kätteni jäljen.  

Tällainen segmenttiajattelu voi auttaa psykologisessa prosessissa: kohdistan katseeni ja kiinnostukseni aikuisiän leluautomattoon, kasvimaahan, jossa on pieni maailma, joka kuuluu vain minulle ja pienelle yhteisölle, jolla on sama halu löytää pienin askelin suunta kohti tasapainoisempaa elämäntyyliä.  

 

Usein unohdamme olevamme biojätettä itsekin. 

 

 

Juttu on ilmestynyt alunperin Nuoren Voiman numerossa Syötävä? (2/2018)