Sofia Koistinen
Dystooppinen kaupunkisiluetti

Tarvitsemme parempia dystopioita

Essee
|
Janne Löppönen
|

Utopioista viis – osaammeko edes kuvitella tuhon?

 

Ikään kuin lähitulevaisuudessa tapahtuva katastrofi muodostaisi hautavajoaman, joka estää mielikuvitusta läpäisemästä itseään

– Kristian Blomberg: Valokaaria

 

Jos ilmastokriisi olisi nuorille suunnattu Netflix-sarja, sen pääosassa olisi Valittu Lapsi (Greta Thunberg). Yhdessä apuriensa (globaalin etelän rodullistetut ilmastoaktivistit) kanssa lapsi vaeltaa halki apokalyptisen maiseman, joka on jotain Mordorin ja Reininmaan ruskohiilikaivosten väliltä. Perille päästyään joukko käy viimeiseen taisteluun pääpahiksia (Exxon, Shell ja muut öljy-yhtiöt) vastaan. He häviävät taistelun, ja hetken näyttää jo siltä, että kaikki toivo on menetetty. Mutta silloin valittu lapsi muistaa viisaan tietäjän (David Attenborough) sanat ja palaa salaisen supervoimansa avulla ajassa taaksepäin. Suuren taistelun uusinnassa lapsi apureineen on voitokas, ja maailmasta tulee puhdas ja raikas kuin Serla-mainoksessa.

Maailmanlopulla on helppo tehdä rahaa.

Vastaavia synopsiksia on liiankin helppo keksiä, koska dystopiat ja maailmanloput ovat kaikkialla: uutisissa, elokuvissa, popkulttuurissa. Sen sijaan on yhä vaikeampaa kuvitella tulevaisuus, joka olisi nykytilannetta parempi. Aktivisti- ja taidepiireissä on esitetty, että paremman maailman luominen vaatii utopioita ja unelmoinnin taitoa. Otan kuitenkin askeleen taaksepäin ja kysyn: osaammeko kuvitella edes tuhoa?

 

Kysymys saattaa kuulostaa hassulta, olemmehan jatkuvasti tuhon kuvaston ympäröimiä. Määrä ei kuitenkaan tarkoita laatua, se vain osoittaa, että maailmanlopulla on helppo tehdä rahaa. Olemme sivilisaatio, jolla on pakkomielle omaan tuhoonsa. Mutta auttavatko dystopiat kuvittelemaan tulevaisuutta vai hämärtävätkö ne pikemminkin ajatteluamme?

 

Koronapandemia on ollut tässä suhteessa paljastava. Epidemia ja varsinkin valtioiden jatkuvasti muuttuvat hillintästrategiat ovat tehneet tulevaisuuteen suuntautumisesta entistäkin hankalampaa. On vaikea kuvitella maailmaa kymmenen vuoden päästä, jos ei pysty edes ennakoimaan, miltä yhteiskunta näyttää ensi kuussa.

 

Pandemia on ollut hämmentävä myös siksi, ettei se ole sopinut odotuksiimme suuresta katastrofista. Kuten Wired-lehti kirjoitti epidemian alussa: tämä ei ollut se maailmanloppu, jota odotimme. Globaalin pandemian mahdollisuus oli toki ollut tiedossa Sarsista ja lintuinfluenssasta lähtien, mutta todellisuus ei vastannut kulttuurisia mallejamme. Populaarikulttuurin katastrofiporno Mad Maxeineen ja zombeineen ei valmistanut meitä näkymättömään virukseen, jonka olemassaolo ilmeni lähinnä hengitysvaikeuksina. 

 

Myös itselleni pandemia tuli yllätyksenä. Olin henkisesti varautunut sään ääri-ilmiöihin, talousromahduksiin ja äärioikeiston uhkaan, mutta en tähän. Rebecca Solnitin A Paradise Built In Hell -teoksen lukemisesta lähtien olin ajatellut, että tosipaikan tullen voimme sentään turvautua toisiimme. Korona oli kuitenkin kuin tämän kuvitelman negatiivi: talouden pyörät pidettiin enimmäkseen pyörimässä, bussit kulkivat, Amazon toimitti mitä tahansa lähimpään pakettiautomaattiin ja Woltista sai noutoruokaa vuorokauden ympäri. Silti ihmiset olivat eristyksissä toisistaan ja jokainen vastaantulija oli potentiaalinen uhka.

 

Hahmoton ahdistus ja ”kaiken loppu”

Mitä pelkäämme, kun pelkäämme ilmastokatastrofia? Lähes koko aikuisikäni olen lukenut uutisista, että meidän on vähennettävä kasvihuonepäästöjä rajusti seuraavan muutaman vuoden sisällä, tai muuten on liian myöhäistä. Ymmärrän, että tällainen kehystys on tarpeellinen toimien kiireellisyyden kannalta ja poliittisen momentumin luomiseksi. Uutisointi on silti alkanut vuosien mittaan muistuttaa satua pojasta, joka huusi sutta. Mitä tapahtuu sitten, kun on liian myöhäistä?

 

Ilmastotieteellä on tähän oma vastauksensa. On olemassa planetaarisia rajoja, joita ei missään nimessä tule ylittää. Ilmastossa on takaisinkytkentöjä (engl. feedback loops), jotka kiihdyttävät lämpenemistä entisestään ja tekevät ilmastonmuutoksen hillitsemisestä vieläkin vaikeampaa. Esimerkiksi pohjoisen merijään sulaminen vähentää auringonsäteiden heijastumista takaisin avaruuteen, mikä kiihdyttää sulamista, ja niin edelleen. On myös mahdollista, että tietyn keikahduspisteen jälkeen ilmastojärjestelmä alkaa peruuttamattomasti siirtyä kohti uutta tasapainotilaa, ”pannuhuoneplaneettaa”, joka on noin neljä astetta esiteollista tasoa lämpimämpi. Varmuutta siitä, missä kohtaa keikahdus tapahtuisi, ei ole, mutta joidenkin arvioiden mukaan siihen riittäisi jo kahden asteen pitkäaikainen ylitys.

 

Veikkaan silti, että ilmaus ”liian myöhäistä” ei herätä useimmissa näin spesifejä mielikuvia. Pelot ilmastotuhosta ovat hähmäisempiä ja niiden sisältö vaihtelee yksilöstä toiseen. Tulevaisuus herättää hahmotonta ahdistusta. Tunteena ahdistus on perusolemukseltaan epämääräinen ja jäsentymätön. Planeetan laajuinen katastrofi on omiaan synnyttämään sitä, sillä suuruus ylittää käsityskykymme rajat.

 

Ilmastoahdistukseen liittyy usein myös ajatus ”kaiken lopusta”. Saila Susiluodon autofiktiivisessa romaanissa Kehrä (2021) minäkertoja majailee italialaisessa kirjailijaresidenssissä, mutta kirjoittamisesta ei tule mitään, kun mielessä pyörii vain ekokatastrofi: ”Ajattelen kallioiden väliin puristautunutta lohkaretta, kallioiden murtumista, pölyyn ja kuivuuteen tuhoutuvaa maata, kaiken kuolemaa, sitä miten sen voi estää, voiko.” (Kursivointi minun.)

Tunteena ahdistus on perusolemukseltaan epämääräinen ja jäsentymätön. Planeetan laajuinen katastrofi on omiaan synnyttämään sitä, sillä suuruus ylittää käsityskykymme rajat.

Muodoton ahdistus kaiken lopusta saa kunkin projisoimaan pahimmat pelkonsa tulevaisuuteen. Tähän vetosi myös vuoden 2019 eduskuntavaalien alla perustettu Korvaamaton-kampanja, jonka iskulause oli: ”Ilmastonmuutos uhkaa kaikkea, mitä rakastamme”. Nuoren Voiman päätoimittaja Taija Roiha taas sanoitti blogikirjoituksessaan ”Elämän mielekkyys: PERUTTU” (13.8.2021) ilmassa leijuvaa tunnetta siitä, että korona ja ilmastonmuutos vetävät jatkuvasti mattoa mielekkään tulevaisuuden alta: ”[E]pävarmuuden keskellä [ei] kai auta muu kuin puntaroida ja miettiä, ovatko tekemämme asiat kaikessa epävarmuudessaan säilyttämisen arvoisia. Itkenkö, jos tämä loppuu? Jos kirjallisuus ja kirjoittaminen loppuu, jos keskustelut loppuvat?”

 

Myös ilmastodenialisteja pelottaa ajatus hyvän elämän loppumisesta. Yksityisautoilun kallistumista vastustetaan, koska autoilu ei ole pelkästään tapa liikkua paikasta toiseen vaan myös osa identiteettiä, ja siihen liittyy vahva kokemus yksilönvapaudesta. Ilmastotoimia vaativien ja niitä vastustavien pelot eivät siis ole vastakkaisia, ne vain kanavoituvat eri suuntiin. En tosin ole varma, miten tästä oivalluksesta päästään vastakkainasettelun purkamiseen. Selvää ainakin on, ettei mikään ekologinen siirtymä tule onnistumaan ilman sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuuden – niin taloudellisen kuin alueellisenkin – vähentämistä.

 

Dikotomiset kertomukset ja romahdusfantasiat

Elämme kroonisen jännityksen vallassa. Odotamme määrittävää hetkeä, joka ei tunnu koskaan saapuvan. Sysipimeys sakenee vaikka juuri siitä unelmoimme erkaantuvamme. – – Sumu juoksee ikkunoita pitkin, mutta kuinka muuttaa sydämen virtoja?

Anna Tomin runo teoksessa Huomisen vieras (2019) ilmaisee oivallisesti ajallemme tyypillistä mielentilaa. Odotetaan lopullista romahdusta tai ratkaisevaa kumousta – mitä tahansa, mikä laukaisisi kroonisen jännityksen ja päästäisi meidät jatkuvasta epävarmuudesta. ”Määrittävä hetki” ei kuitenkaan koskaan saavu, on vain hidas katastrofi, joka nytkähtelee eteenpäin: Trumpin vaalivoitto – Amazonin metsäpalot – viimeinen valkoinen sarvikuono – koronapandemia…

 

Miksi odotamme ”määrittävää hetkeä”? Psykologisesti jatkuva epävarmuus – prekaarisuus – on kuluttavaa. Jollain tapaa on helpompi elää ajatellen, että tuho on vääjäämätön, sillä silloin sen estämiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Lisäksi olemme ehdollistuneet kulttuurisille kertomuksille, jotka jäsentävät maailmaa kaksijakoisesti: pelastus tai kadotus, edistys tai perikato, loputon kasvu tai romahdus.

 

Ympäristöliikekään ei ole immuuni näille dikotomioille. Antroposeeniin liittyviä narratiiveja tutkinut Delf Rothe on todennut, että erilaiset romahdusfantasiat ovat muuten sekulaarin ympäristöliikkeen teologista krapulaa. Romahdusfantasia tarkoittaa kristillistä pelastusoppia myötäilevää ajatusta, jonka mukaan meillä on vain yksi mahdollisuus pelastaa itsemme tai kärsiä ikuisesta kadotuksesta. Se voi myös viitata ”loppu on lähellä” -tyylisiin teorioihin, joiden mukaan totaalinen katastrofi on aivan nurkan takana eikä tavallinen ihminen voi tehdä muuta kuin pelastaa itsensä ja läheisensä liittymällä omavaraiseen romahdusheimoon.

Olemme ehdollistuneet kulttuurisille kertomuksille, jotka jäsentävät maailmaa kaksijakoisesti: pelastus tai kadotus, edistys tai perikato, loputon kasvu tai romahdus.

Kymmenisen vuotta sitten internetissä levisi (perätön) väite, jonka mukaan arktiset metaanipäästöt aiheuttaisivat ihmiskunnan sukupuuton vuoteen 2030 mennessä. Sitä ennen netissä oli jo vuosia spekuloitu Peak Oilin eli öljyn tuotantohuippua seuraavan laskun johtavan teollisen yhteiskunnan luhistumiseen. 1 Vuonna 2018 perustetun Extinction Rebellionin syntyyn puolestaan vaikutti kestävän kehityksen professorin Jem Bendellin artikkeli ”Deep Adaptation”, joka ennusti ilmastomuutoksen johtavan globaaliin romahdukseen jo lähitulevaisuudessa. Artikkeli ei läpäissyt tieteellistä vertaisarviointia, mutta ilmastoliikkeen kannalta sillä oli hyvin konkreettisia seurauksia.

 

Yhdenlainen romahdusfantasia on myös postapokalyptinen kertomus, jossa kuvitellaan, miten harvat eloonjääneet koettavat selviytyä maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Tunnettu esimerkki on Cormac McCarthyn romaani The Road (2006), runouden puolelta taas Inger Christensenin vastikään suomennettu alfabet (alkuteos 1981). Postapokalyptiset kertomukset ovat perua kylmän sodan ajalta, kun maailmanlaajuinen ydinsota näytti mahdolliselta. Planetaaristen ympäristökriisien aikakaudella ajatus äkillisestä ja totaalisesta katastrofista johtaa harhaan. Niiden sijaan pitäisi pystyä kuvittelemaan vuosikymmenten ja -satojen mittaisia kehityskulkuja.

 

Harhapoluille vievät myös kyberpunkin kaltaiset retrodystopiat, joissa teknologian kehitys johtaa staattisen ankeaan totalitarismiin. Kapitalismin ja ekologian suhdetta tutkinut Jason W. Moore on todennut, että ekokriisi tulee horjuttamaan kapitalismia paljon enemmän kuin poliittinen ja taloudellinen eliitti aavistaa. Kysymys ei ole, muuttuuko järjestelmä, vaan muuttuuko se parempaan vai vielä kamalampaan suuntaan. Jo nyt kapitalismin kehityksessä on nähtävissä uusfeodalistisia ja ekofasistisia sävyjä.

Planetaaristen ympäristökriisien aikakaudella ajatus äkillisestä ja totaalisesta katastrofista johtaa harhaan.

Romahduksesta puhuttaessa viitataan usein menneiden sivilisaatioiden nousuun ja tuhoon. Kuitenkin se, mikä meille näyttäytyy romahduksena, on usein ollut sopeutumista ja uudenlaisen aineellisen perustan kehittämistä. Hyvä esimerkki ovat mayat, joiden korkeakulttuuri hiipui pitkään kestäneen kuivuuden, väestönkasvun ja liian monimutkaiseksi muuttuneen byrokratian seurauksena. On totta, että suuret asutuskeskukset hylättiin melko nopeasti 800–900-lukujen aikana, mutta sitä edelsi vuosisatojen mittainen prosessi, jonka aikana mayat oppivat säästämään resursseja ja yksinkertaistamaan yhteiskunnan rakenteita. Kuten filosofi Ville Lähde kirjoittaa teoksessaan Niukkuuden maailmassa (2013): ”Joskus sopeutuminen tarkoittaa olemassa olevien yhteiskuntien perustavanlaatuista mullistusta, joka voi pelottavasti näyttää romahdukselta. Mutta se voikin olla onnistumista, luopumista mahdottomaksi käyneestä infrastruktuurista. Kivitemppelien keskeltä siirrytäänkin asumaan puisiin rakennuksiin, joista ei jää monumentteja jälkimaailman ihmeteltäväksi.” Keski-Amerikassa elää edelleen noin kuusi miljoonaa mayojen jälkeläistä.

Nykyisissä ympäristöliikkeissä ajatellaan usein, että vetäytymistä romahdusheimoihin ei tarvita, vaan poliittisella järjestäytymisellä voidaan hillitä ympäristökriisien pahimpia seurauksia. On tullut jo kliseeksi sanoa, että kestävä elämäntapa ei tarkoita maakuopassa asumista. Tätä vasten on hämmentävää huomata, että viime vuosina on ilmestynyt useita kaunokirjallisia teoksia, joissa esiintyy erilaisia romahdusfantasioita, luostareita ja kirjaimellisesti kuopassa makaavia erakoita.

On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin miesselittämisen loppu.

Markku Paasosen romaanissa Suurenmoinen huviretki (2019) maailmaa on kohdannut määrittelemätön katastrofi, ja viimeiset eloonjääneet ovat turkulainen mies ja hänen koiransa – tai näin mies ainakin uskoo. Teoksen nimi ja asetelma viittaavat hirtehisesti Wallace and Gromit -animaatioon A Grand Day Out (1989). Romaani koostuu minäkertojan monologista, joka sisältää vain yhden pisteen. Paasosen aiemmille teoksille tyypillinen mustaa huumoria ja ihmisvihaa viljelevä kertoja muistelee Paroni von Münchhausenin tapaan ihmiskunnan historiaa, ikään kuin olisi itse ollut paikalla todistamassa tapahtumia. Ensyklopedisesti romaaniin koetetaan saada mahtumaan koko länsimainen sivistys, joka kuitenkin kumisee tyhjyyttään tuhon maisemaa vasten.

 

Kuten Vesa Rantama huomauttaa Helsingin Sanomien kritiikissään, teosta ei välttämättä kannata lukea postapokalyptisena fiktiona. Pikemminkin romaani, jossa kaikki muu on tuhoutunut paitsi puhe, ”haiskahtaa vanhan maailman postmodernismilta: – – kielen ulkopuoliseen avaruuteen Paasonen ei tosissaan yritä.” On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin miesselittämisen loppu.

 

Teos ei kuitenkaan ole ilmestynyt 1990-luvulla vaan aikana, jolloin erilaiset tulevaisuuskuvitelmat ja uhkakuvat kukoistavat. Tässä kontekstissa Suurenmoinen huviretki haiskahtaa kirjalliselta nihilismiltä. Teos tuntuu vihjaavan, että itse kirjallisuus on, Macbethin sanoin, pelkkä ”kertomus, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla”, yhtä tyhjän kanssa tuhoutuvassa maailmassa.

 

Hyvin samanlainen lähtöasetelma on Jaakko Pallasvuon runovihkona julkaistussa esikoisteoksessa Luostari (2020). Käsinkirjoitettu ja -kuvitettu vihko koostuu kuopassa makaavan erakon muistiinpanoista romahduksen jälkeisessä maailmassa. Autiomaassa vaelteleva erakko haaveilee luostarin perustamisesta ja odottaa jonkinlaista taivaallista merkkiä. Dikotomisille kertomuksille tyypillisesti tuleva maailma kuvitellaan nykyisyyden negaation kautta: ”Joskus oli internet. Katseltiin näyttöjä.” Romahdusfantasian vetovoima on ymmärrettävä, jos jokapäiväinen elämä koetaan epätodellisena simulaationa ja päättymättömänä odotuksena. Romahdus olisi ultimaattinen somepaasto: kun internet ja muu infra romahtavat, jäljelle jää eloonjäämiskamppailun puhdas nyt-hetki. ”Joka päivä tuli elohiiri, aina samaan lihakseen. Vasen silmäkulma nyki. Se liittyi ehkä näyttöihin, tai kofeiiniin. Silloin olin aina väsynyt. Ajatteluni oli sumeaa. Kun internet katkesi lopullisesti, elohiiri kuoli.”


Luostaritematiikka kukoistaa myös Antti Salmisen spekulatiivisessa proosateoksessa Lomonosovin moottori (2014). Teos sijoittuu Novaja Zemljassa sijaitsevaan yhteisöön, joka on perustettu fossiilisten polttoaineiden perustuvan sivilisaation romahdettua. Teoksen todellisuus noudattaa nurinkääntyneen maailman logiikkaa: ”Tämä ei ole perinteinen luostari. Täällä myös tuhotaan tietoa”, kerrotaan eräässä katkelmassa. Astronauttien sijaan yhteisössä on ”nekronautteja”, jotka viettävät pitkiä aikoja maahan haudattuina. Vaikutelmaa negatiivista vahvistavat Johan L. Piin valkoisella mustalle pohjalle tekemät piirustukset.

 

Romaanin maailmassa fossiilitalouden romahdus on johtanut myös luonnosta itsensä erilliseksi mieltävän fossiilisubjektin ja koko modernin rationaalisuuden loppuun. Tieteen tilalle ovat tulleet magia, okkultismi, alkemia ja kaikenlaiset villit kokeilut.

Romahdus olisi ultimaattinen somepaasto: kun internet ja muu infra romahtavat, jäljelle jää eloonjäämiskamppailun puhdas nyt-hetki.

Toisin kuin useimpia postapokalyptisiä kertomuksia, Lomonosovin moottoria ja sen jatko-osaa MIRiä (2019) ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta. MIR sijoittuu vielä kaukaisempaan tulevaisuuteen, jossa ekologinen tuho on syössyt ihmisen valta-asemastaan ja keskiössä on sienten ja kasvien välinen ikiaikainen taistelu. MIRin ja Elon ja anergian (filosofiateos, jonka Salminen on kirjoittanut yhdessä Tere Vadénin kanssa) yhteiskritiikissä Ilja Lehtinen kirjoittaa osuvasti: ”Nämä tekstit eivät, luojan kiitos, piirtele utooppisia haavekuvia eivätkä liioin yritä varoittaa meitä mistään. Ne ovat, elämöivät; kokeilevat, harjoittelevat, luopuvat, löytävät.” Sen sijaan olen eri mieltä seuraavasta kohdasta: ”Kaikki kirjallisuus, kaikki kulttuuritoiminta on tällä haavaa jonkinlaista hosumista tulevaisuuden pimeyden äärellä – – Ainut mahdollinen perusta lienee kaiken perustamattomuus.” Lehtinen näkee ekokatastrofissa täydellisen katkoksen suhteessa nykymaailmaan: tulevaisuus on jotain niin totaalisen erilaista, että edes villeimmät kuvitelmamme eivät pysty sitä tavoittamaan. Homo fossilicus ei kuitenkaan ole täysin eri rotua kuin sitä edeltäneet ja seuraavat ihmiset, vaan öljyn ohella luontosuhdettamme ovat muovanneet satojen vuosien ajan myös kolonialismi ja kapitalismi. Lisäksi ajatus siitä, että voimme vain hapuilla pimeässä kohti tulevaa, tulee sivuttaneeksi sen tosiasian, että ympäristötuhon seuraukset ovat jo nyt nähtävissä.

 

Kenen maailmanloppu?

Meidän ei tarvitse arvailla ekokatastrofin seurauksia: riittää, että katsomme hieman omaa nenäämme pidemmälle. Ympäristöliikettä on nimittäin pitkään hallinnut pohjoisen valkoisen keskiluokan näkökulma. Hyvä esimerkki on romahdusfantasioiden huipentuma, ajatus ihmislajin sukupuutosta, joka ilmastokaaoksen edetessä on nostettu esiin joissakin liikkeissä. Extinction Rebellionin nimi ei viittaa vain kuudenteen sukupuuttoaaltoon vaan myös koko ihmissuvun sammumisen mahdollisuuteen. Jem Bendell, jonka kirjoitukset ovat vaikuttaneet liikkeen syntyyn, uskoo sukupuuton olevan mahdollinen jo lähitulevaisuudessa. Suomessa Extinction Rebellionin sisarliike Elokapina ei mene näin pitkälle, mutta sekin rekrytoi uusia jäseniä ”sukupuuttopuheella”.

 

Sukupuutolla pelotteluun liittyy kuitenkin omat ongelmansa. Ensinnäkään ilmastotieteilijöiden enemmistö ei pidä ihmisen sukupuuttoa todennäköisenä skenaariona. Toiseksi, kuten politiikantutkija Kai Heron kirjoittaa Novara Median artikkelissa ”Extinction Isn’t the Worst That Can Happen” (24.6.2021), sukupuuttopuhe peittää alleen sen tosiasian, että monille ihmisryhmille maailmanloppu on jo tapahtunut tai käynnissä paraikaa. Nykyisten alkuperäiskansojen esivanhemmille maailma, jossa heidän jälkeläisensä elävät, vaikuttaisi helvetilliseltä – ajatellaan vaikka sitä, että eurooppalaiset tappoivat asein, taudein ja pakkotyöllä yli 90% Amerikkojen alkuperäisväestöstä jo 500 vuotta sitten.

 

Heron muistuttaa, että ilmastokaaos ennen kaikkea kiihdyttää olemassaolevaa eriarvoisuutta. Jo nyt Intiassa ihmisiä kuolee helleaaltoihin, eikä Brasiliassa köyhillä ole varaa sähköön, koska sateiden väheneminen on nostanut energian hintaa. Afganistanissa ennätyskuivuuden takia satonsa menettäneet maanviljelijät liittyvät Talebaniin saadakseen ruokaa. Lopullisen romahduksen sijaan meidän tulisi pelätä suunnattoman kärsimyksen täyttämää maailmaa, jossa ilmastopakolaiset suljetaan viimeisten hyvinvoinnin saarekkeiden ulkopuolelle ja vangit laitetaan sammuttamaan maastopaloja henkensä kaupalla. Ekoapartheidin siemenet on jo kylvetty, tarvitsee vain katsoa Välimerelle, Palestiinaan, Kaliforniaan, Australiaan... Sellainen kehystys, jossa vaihtoehtoina ovat sukupuutto tai siltä pelastuminen, hämärtää sen tosiseikan, että monet kärsivät ympäristötuhon pahimmista seurauksista jo nyt ja että nuo seuraukset ilmenevät usein aivan ”tavallisen” kapitalismin, rasismin ja kolonialismin kautta. #IhanTavallisiaAsioita

Sukupuuttopuhe peittää alleen sen tosiasian, että monille ihmisryhmille maailmanloppu on jo tapahtunut tai käynnissä paraikaa.

Miksi on niin vaikea kuvitella asioita, jotka ovat jo tätä päivää? Yksi syy on, että “me” – rikkaassa pohjoisessa elävät, korkeasti koulutetut, usein valkoiset – emme osaa kuvitella, millaista on elää palestiinalaisena, paperittomana siirtolaisena tai vaikkapa saamelaisena kalastajana. Mike Whiten ohjaama tv-sarja The White Lotus, joka sijoittuu havaijilaiseen lomakylään, kuvaa hienosti rikkaiden yhdysvaltalaisten kyvyttömyyttä asettua työväenluokan asemaan. Upporikkaan perheen hemmoteltu poika piinaa hotellin manageria, koska ei saanut haluamaansa sviittiä. Mielenterveydeltään hauras nainen tekee kylpylän työntekijästä terapeuttinsa ja roikottaa tätä lupaamalla rahoitusta oman span perustamiseen. Opiskelijatyttö kokee lomaromanssin Havaijin alkuperäiskansaan kuuluvan tarjoilijan kanssa ja yrittää auttaa tätä saamaan sukunsa maat takaisin, mutta hänen keksimänsä elokuvamainen suunnitelma vain pahentaa tilannetta.

 

Yksilöiden empatiakyvyissä on eroja, mutta kyvyttömyys samaistua heikommassa asemassa oleviin on pitkälti rakenteellista. Standpoint-teoria on 1970-luvulla syntynyt feministisen tietoteorian suuntaus, jonka mukaan ihmisen yhteiskunnasta saama tieto on näkökulmasidonnaista. Suuntauksen lähtökohta on marxilainen: yksilön asema yhteiskunnassa vaikuttaa hänen ymmärrykseensä yhteiskunnallisista suhteista. On helppo pitää järjestelmää oikeudenmukaisena, jos on itse hierarkian huipulla.

 

Mikä tieto yhteiskunnasta sitten on pätevää, jos kaikilla on oma näkökulmansa?  Feministi Sandra Hardingin mukaan marginaalisessa asemassa olevien ihmisten näkökulman huomioiminen mahdollistaa objektiivisemman tiedon yhteiskunnasta, sillä he katsovat yhteiskuntaa sekä sisä- että ulkopuolelta. Yhteiskunnasta saatu tieto liittyy myös empatiaan. Muun muassa antropologi David Graeber on todennut, että alisteisessa asemassa olevat ihmiset ovat usein empaattisempia, sillä heidän on selviytyäkseen ymmärrettävä ylemmässä asemassa olevia.

 

*

Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen. Fraasi on peräisin CrimethInciltä, chicagolaiselta anarkistikollektiivilta. Se tarkoittaa, että elämme jo katastrofin keskellä, mutta vaihtoehtoiset kehityskulut ovat vielä mahdollisia. Mutta se voisi myös tarkoittaa, että tarvitsemme parempia dystopioita nykyisten kulttuuristen kertomusten rinnalle. Tiedämme jo suunnilleen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan – nyt meidän on vielä kuviteltava se.

Yksilöiden empatiakyvyissä on eroja, mutta kyvyttömyys samaistua heikommassa asemassa oleviin on pitkälti rakenteellista.

Tutkijat puhuvat usein perityn tilanteen ongelmasta: olemassa olevat rakenteet rajoittavat vaihtoehtojamme tulevaisuuden suhteen. Nyt, kun ilmastonmuutoksen ja luontokadon seuraukset alkavat kaatua päällemme, huomamme, että moniin ongelmiin ei ole helppoa ja nopeaa ratkaisua. Ja mitä pidempään viivyttelemme perustavanlaatuisten rakenteellisten muutosten kanssa, sitä vaikeammiksi ne käyvät jatkossa. Jos merkittäviä ilmastotoimia ei tehdä oikeudenmukaisella tavalla vielä suhteellisen vakauden vallitessa, ne on pakko tehdä myöhemmin tavalla, joka luultavasti vähentää niiden kannatusta.

 

Minua pelottavat juuri huonojen kehityskulkujen lukkiutuminen, mahdollisuuksien kaventuminen ja itseään ruokkivat noidankehät. Pelkään, että oikeudenmukaisten järjestelmätason muutosten sijaan edessä on – kirjaimellista ja kuvaannollista – tulipalojen sammuttelua, näennäisratkaisuja ja todellisen muutosvoiman tukahduttamista väkivalloin. Kuten Ville Lähde kirjoittaa: ”Äärimmäisessä niukkuudessa politiikka loppuu ja jäljelle jää vain suora pakkovalta. Vastaaminen niukkuuteen on välttämätöntä, jotta tulevaisuudessakin on tilaa politiikalle.”

 

Elämme jo eräänlaisessa dystopiassa, mutta välttääksemme vielä paljon pahemman tulevaisuuden meidän on tiedostettava, mikä meitä todella odottaa – ja sitten kuviteltava. Toimittaja Hanna Nikkanen totesti Runokuun keskustelussa ”Taidekritiikki ja ekokriisi”, että tiede ja journalismi voivat tiettyyn pisteeseen asti luoda erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Todellisuus on kuitenkin niin monimutkainen, ettei parhainkaan malli voi ennakoida kaikkia mahdollisia kehityskulkuja. Mahdollisten tulevaisuuksien kuvitteleminen – ja toimintaan johtavien poliittisten halujen herätteleminen – jää taiteen tehtäväksi. Lähtökohtana on oltava ymmärrys nykyisyyksien moninaisuudesta: tulevaisuus on jo täällä, se on vain epätasaisesti jakautunut.

 

 

Janne Löppönen on helsinkiläinen kriitikko.

Essee on julkaistu 6/2021 Tuho-teemaisessa Nuoren Voiman numerossa.

Kuvitus: Sofia Koistinen

 

 

  • 1. Peak Oil geologisena tosiasiana ei toki ole hävinnyt mihinkään, se vain ei ole vienyt meitä takaisin kivikaudelle, kuten jotkut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ajattelivat.

Esseet