Alessandra Bernard
internet

Terveisiä oudosta laaksosta

Essee
|
Sakri Pölönen
|

Maailmaamme on avautunut pelottava ulottuvuus, jota on mahdoton ymmärtää tai kontrolloida. Sakri Pölönen selvittää esseessään, mitä internetille oikein tapahtui.

Olen monesti verrannut kokemiani dissosiaatiokohtauksia siihen, kuin katsoisi kaikessa rauhassa elokuvaa ja yhtäkkiä huomaisikin olevansa tuon elokuvan sisällä. Se tuntuu raskaan jäämöykyn jysähtämiseltä vatsanpohjaan.

Dissosiaatio-oireet voidaan jakaa kahteen kategoriaan: derealisaatioon eli ympäristön kokemiseen epätodellisena, ja depersonalisaatioon, jonka oireista kärsivä tuntee itsensä epätodelliseksi. Käytännössä eroa on usein vaikea tehdä. Ulkopuolinen maailma muuttuu huomaamatta epäselväksi kohinaksi. Jäljelle jää vain tyhjä olemattomuuden kokemus. Sisäisyys ilman sisältöä.

Pelko ja paniikkikohtaus syntyvät väkivaltaisesta paluusta keholliseen, materiaaliseen todellisuuteen. Olen siis tämä ihminen. Olen myös olemassa toisille ihmisille. Teen asioita tässä maailmassa. Hiki alkaa nousta otsalle, kurkkua kuristaa. Tunnen pakkoa koskettaa lähelläni olevia esineitä, tarttua niiden olemassaoloon.

Dissosiaation aiheuttama epätodellinen olo on vahvasti sidottu subjektiiviseen kokemukseen todellisuuteni hajoamisesta. Pelko hulluksi tulemisesta, jonkinlaisesta lopullisesta särkymisestä, on aina läsnä.

Paniikkikohtauksissa sinänsä ei ole mitään kovin kiinnostavaa. Ne ovat toki ikäviä, mutta pystyn elämään niiden kanssa. Sen sijaan se erikoinen epätodellinen tila, joka kohtausta edeltää, jaksaa yhä hämmentää minua.
 

***

En aidosti tiedä, olemmeko vieläkään täysin perillä siitä, millainen seisminen muutos internetin avaama tila on ollut. Se valtaa jatkuvasti isompia suikaleita sisäisestä maailmastamme, ja ero internetin ja ulkopuolisen IRL-”todellisuuden” välillä sulaa.

Olen itse extremely online. Kuulun 1990-luvun puolivälissä syntyneenä ensimmäiseen täysin internetin lävistämään sukupolveen. Kuitenkin vasta viime vuosina olen alkanut kiinnittää siihen enemmän kriittistä huomiota.

Muutoksia suhteessamme internetiin on helppo luetella. Ensinnäkään nettiä ei voi enää hahmottaa tilana, johon täytyy erikseen mennä. Se vain on: taskussa, älykellossa, tulevaisuudessa implanttien välityksellä suoraan verkkokalvoilla. Kirjastojen yleisessä käytössä olevat pöytätietokoneet ovat viimeinen muistutus aikaan ja paikkaan sidotusta netinkäytöstä.

Olemme hyvin nopeasti tottuneet tilanteeseen, jossa kaikki netissä tekemämme on dataa keräävien suuryritysten käytettävissä markkinointia varten.

Tärkeä muutos on myös tapahtunut internetin sisällössä. Varhaisen nettiutopismin hahmottelema verkkoyhteisöjen rihmasto on käytännössä tuhottu ja kolonisoitu. Näin ollen ajatus ”verkossa surffailusta” on throwback vapaampaan internetaikaan, jota en itse koskaan ole elänyt. 2010-luvun kuluessa kaikki toiminta keskittyi muutamaan jättimäiseen sivustoon, kuten Facebookiin ja Twitteriin, joiden välillä klikkailuun suuri osa netinkäytöstä nykyisin perustuu. Muinaiset varoitukset nettiin laitettujen tietojen ikuisuudesta eivät todellakaan pidä paikkaansa. Valtava määrä internet-historiaa on joko hävinnyt kokonaan tai säilynyt sirpaleina nettiarkistojen, kuten Wayback Machinen, muistissa.

Oman yksityisyyden varjelu netissä on käynyt mahdottomaksi. Olemme hyvin nopeasti tottuneet tilanteeseen, jossa kaikki netissä tekemämme on dataa keräävien suuryritysten käytettävissä markkinointia varten. Yksityisyyden menettäminen näkyy myös suhtautumisessa anonymiteettiin, jota pidetään nykyisessä somekulttuurissa jopa epäilyttävänä. Twitter-käyttäjä @eedrk parodioi tätä muutosta (sittemmin poistamassaan) twiitissä:

2013: i better use a fake name online

2016: i guess i can use my real name

2018: Sorry To my Fans for being late posting todays butthole pic

Samalla kun internet on arkipäiväistynyt, on se muuttunut vieraaksi ja pelottavaksi ulottuvuudeksi, jota on mahdotonta ymmärtää tai kontrolloida. Tätä netin kokemuksellista outoutta on lähes yhtä vaikea sanallistaa kuin kärsimiäni dissosiaatio-oireita. Niiden yhdistävät tekijät auttavat kuitenkin hapuilemaan kohti jonkinlaista, epätäydellistä kuvausta.

Tiedän, etten ole yksin kokemukseni kanssa. Sinäkin olet saattanut kokea sen epäluonnollisen läsnäolon kylmänä tunteena vatsasi pohjassa tai väreinä raajoissasi. Se kohisee, sumenee, jää leijumaan ja tarttuu iholle.
 

***

Alun perin robotiikasta peräisin oleva oudon laakson (uncanny valley) hypoteesi viittaa epämukavaan tunteeseen, jonka ihmistä esittävä robotti herättää. Notkahdus outoon laaksoon tapahtuu, kun simulaatio on lähellä uskottavaa, mutta jää silti jollain tavalla luonnottomaksi. Tuolloin robotissa on jotain vierasta, mikä aiheuttaa ihmisessä hylkimisreaktion. Robotiikasta oudon laakson hypoteesia on sovellettu myös esimerkiksi animaatioon. Etenkin varhaista liikkeenkaappaustekniikkaa käyttävät animaatioelokuvat, kuten Napapiirin pikajuna (2004), ovat herättäneet monissa luotaantyöntäviä reaktioita epätäydellisine digihahmoineen.

Oudon laakson taustalla vaikuttaa Sigmund Freudin tunnetuksi tekemä käsite unheimlich, suoraan suomennettuna ”epäkotoisa”. Unheimlichissa tuttu asia muuttuu vieraaksi ja pelottavaksi. Freud mainitsee Das Unheimliche -esseessään oudoiksi muuttuneista asioista esimerkiksi itsekseen liikkuvat raajat, nuket, elävät kuolleet ja kaksoisolennot. Myös kokijasta itsestään voi tulla unheimlich: Freud kertoo tekstin alaviitteessä tapauksesta, jossa hän erehtyi luulemaan omaa peilikuvaansa toiseksi ”vanhahkoksi herraksi aamutakki yllään ja matkamyssy päässään”.

Liminaaliset tilat muistuttavat videopelien glitchejä, jotka paljastavat pelimaailman keinotekoisuuden rikkomalla sen.

Objektien lisäksi kokemus tilasta voi muuttua oudoksi. Oudon laakson käsitettä voikin soveltaa karmivien hahmojen ja esineiden lisäksi koko ympäröivään todellisuuteen. Dissosiaatioon liittyvä outouden kokemus on läheistä sukua freudilaisen unheimlichin ja robotiikan oudon laakson herättämiin tunteisiin.

Viime vuosina netissä on kerätty kuvia liminaalisista tiloista. Redditin r/liminalspaces-alafoorumia skrollaamalla saa pian kiinni, millaisesta kuumottavasta ilmiöstä on kyse. Liminaalinen tila voi olla esimerkiksi tyhjä, kelmeästi valaistu toimistohuone, 80-luvulle jumahtanut ostoskeskus pastelliväreineen, tai koulun käytävä yöllä. Näissä tiloissa on jotain tuttua, ja usein myös nostalgista, mutta ne ovat kuvissa tyhjentyneet ihmiselämästä. Tilat muistuttavat videopelien glitchejä, jotka paljastavat pelimaailman keinotekoisuuden rikkomalla sen.

Selatessani liminaalisia tiloja herää minussa sama ahdistava vierauden ja irtonaisuuden tunne kuin dissosiaatiokohtauksen aikana. Kuvat esittävät paikkoja, joita ei kuuluisi olla olemassa, kun katsoja on poistunut paikalta. Liminaalisuus tarkoittaa siirtymävaihetta kahden eri asiantilan välillä. Netin liminaalisista tiloista syntyy kuitenkin vaikutelma tällaiseen välitilaan jäämisestä, epäluonnollisesta limbosta, josta pois siirtyminen ei ole mahdollista.
 

***

”Tapahtumat tulevat ja menevät kuin kuumeaallot, jättäen meidät hämmentyneiksi ja epävarmoiksi”. Näin aloittaa Adam Curtis lempeällä ja monotonisella äänellään dokumenttielokuvan Bitter Lake (2015). BBC:lle työskentelevä, helposti tunnistettavalla tyylillään kulttimaineen saavuttanut Curtis on elävistä dokumentaristeista kenties paras tavoittamaan sen epämääräisen outouden, joka velloo kuin harmaa kohina myöhäiskapitalistisen elämän taustalla.

Vaikken pidäkään historian mutkia suoraksi vetävää Curtisia erityisen syvällisenä ajattelijana, on hänen elokuvissaan jotain aavemaista ja koukuttavaa, mikä saa aina palaamaan niiden pariin. Curtisin luoma visuaalinen maailma koostuu lähinnä arkistofilmeistä, jotka on silputtu kontekstittomaksi montaasiksi. Ääniraidalla humisee tummasävyinen elektroninen musiikki (Burial ja Aphex Twin ovat Curtisin suosikkeja) tai ironisesti käytetyt popkappaleet. Hänen elokuvansa vaivuttavat katsojan transsimaiseen, epämääräisellä tavalla ahdistuneeseen tilaan. Parhaimmillaan Curtisin hyödyntämät elokuvalliset keinot eivät jää vain kikkailuksi, vaan ne tavoittavat affektiivisella tasolla jotain aitoa oudoksi muuttuneesta maailmastamme.

Viimeisimmässä elokuvassaan Can’t Get You Out Of My Head (2021) Curtis sivuaa lukuisten muiden aihenuorien lisäksi internet-algoritmien ja tekoälyn luomaa epämaailmaa. Tekoälyteknologiassa aivotoimintaa simuloivilla neuroverkoilla on keskeinen rooli, koska ne mahdollistavat monimutkaisen syväoppimisen. Vuonna 2015 Google ohjelmoi kasvoja tunnistavan DeepDream-neuroverkkonsa generoimaan itse kuvamateriaalia. Syystä tai toisesta DeepDream tunnisti erityisen hyvin koiria, joten sen näkemissä ”unissa” miljoonista eri kuvalähteistä siivilöidyt koirat vääntyvät ja sulavat värikkäisiin lovecraftilaisiin muotoihin.

Seitsemäntuntisen dokumentin loppusuoralla Curtis sinkoaa katsojan hetkeksi tällaiseen DeepDreamin luomaan epähahmojen zoomiin. ”Tässä oli maailma, jossa mikä tahansa saattoi olla mitä tahansa, koska mitään todellista merkitystä ei enää ollut”, ääni toteaa. Painajaismaista pyörrettä katsoessa lähes unohtuu, ettei kehitysvaiheessa olevan neuroverkon mystisellä logiikalla tuottama kuvasto eroa kovinkaan paljon todellisesta maailmasta.
 

***

Australia palaa. Koronavirus lukitsee koko maailman koteihinsa. Öljyn hinta romahtaa negatiiviseksi. Sarvipäisen QAnon-shamaanin johtama väkijoukko valtaa Yhdysvaltojen kongressitalon. Reddit-alafoorumi päättää sijoittaa nostalgiansa pohjalta GameStopiin ja osakemarkkinat sekoavat. Aerobic-ohjaaja tanssii Myanmarin vallankaappauksen tapahtuessa taustalla. Katastrofaalisesti saastuttavalla blockchainilla vahvistettava digitaalinen taideteos myydään 69 miljoonalla dollarilla.

Outoja asioita tuntuu tapahtuvan yhä enemmän. Simulaatio on hajoamassa, kuten ajan hengen vainuavat meemit kertovat. Mitä ikinä tämä sitten onkaan, ei se voi jatkua enää kauan.

Millaista contenttia tuotan, kun maailma loppuu?

Myönnän, että listaamani tapahtumat eivät välttämättä kerro maailman aktuaalisesta tilasta, ja niiden taustalla vaikuttaa suuri määrä globaaleja taloudellisen sekä poliittisen vallan rakenteita, joita en ole pätevä kommentoimaan. Näiden ilmiöiden kokemuksellista outoutta kuitenkin yhdistää ja kiihdyttää niiden kokeminen ensisijaisesti internetin välityksellä.

Sosiaalisen median ikuisessa nykyhetkessä maailman ilmiöiden eri merkitykset litistyvät yhteiselle tasolle ja kuolevat. Tapahtumat muuttuvat välittömästi pelkäksi spektaakkeliksi, johon on mahdoton vaikuttaa muuten kuin nopealla reaktiolla (surullinen emoji) tai kertomalla mielipiteensä tapahtuneesta (”hmm, huolestuttavaa”).

Somessa uutiset myös ironisoidaan, mikä on keino selviytyä jatkuvasta pelottavan ja oudon informaation tulvasta. Osallistun siihen itsekin, ja saan siitä usein mielihyvää. Mutta kuinka suhtautua siihen, että nähdessäni NASAn historiallisen kuvan mustasta aukosta ensi kertaa, yhdistyi se suosittuun shokkikuvaan peräaukkoaan repivästä miehestä?

Elokuussa 2017 seurasin Twitterissä livenä vitsejä lähestyvästä ydinholokaustista, kun Pohjois-Korea laukaisi yllättäen ydinohjuksen kohti Japania. Ohjus ylitti lopulta Hokkaidon ja sinkoutui mereen, kuten muutkin Pohjois-Korean ohjuskokeet. Muistan tuolloin kuitenkin ajatelleeni, että tämä simulaatio olisi esimakua jostain tulevaisuudessa todellisesti tapahtuvasta.

Millaista contenttia tuotan, kun maailma loppuu?
 

***

Eräs meemi sanoittaa 2020-luvun nettikokemuksen hyvin: ”Tired of looking at BAD screen. Can’t wait to get home and look at GOOD screen” – ja näyttö pysyy samana. Vapaa-ajan erottaminen työstä käy entistäkin vaikeammaksi molempien tapahtuessa näyttöjen välityksellä. Koronaviruksen myötä lisääntyneet etätyöt ja -opinnot eivät tarkoita vain kotoa käsin työskentelyä. Koti on muuttunut konttoriksi, ja alati auki oleva Zoom sen valvontakameraksi.

Tehtävämme onkin keksiä tapoja tulkita, purkaa ja rakentaa uudestaan internetiin luomiamme suhteita. Tämä internet ei ole ainoa mahdollinen

Olemme monesti intensiivisemmin tekemisissä digitaalisten objektien kuin toisten ihmisten kanssa. Kiinalainen filosofi Yuk Hui on kirjoittanut digitaalisten objektien luonteesta. Niillä Hui tarkoittaa datasta ja metadatasta koostuvia olioita, jotka saavat muotonsa käyttämiemme laitteiden ruuduilla tai tietokoneohjelmien uumenissa. Huin mukaan netti toimii välittävänä tekijänä käyttäjien ja näiden digitaalisten objektien kohtaamisessa. Se on myös objektien, sekä niiden ilmaantumisen ja piiloutumisen mahdollistava maailma. Ei siis ihme, että ontologioista puhutaan filosofian lisäksi tietojenkäsittelytieteissä.

”Meistä on vaikea myöntää, että ilmiöt, joiden olemassaolo riippuu laatikoista ja pistorasioista voisivat olla mitenkään ontologisesti huomionarvoisia”, kirjoittaa Maël Renouard teoksessaan Fragments of an Infinite Memory: My Life on the Internet. Renouardin esseemäinen, ja filosofisessa namedroppailussaan erittäin ranskalainen, teos on kunnioitettava yritys kuvata internetiä osana arkista kokemusmaailmaamme, erityisesti sen paradoksaalisia vaikutuksia muistiimme.

Renouard viittaa toistuvasti Marcel Proustin seitsenosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä. Proustille niin keskeinen ajatus tahattomista muistoista, jotka romaanin minäkertojassa tunnetusti laukaisee Madeleine-leivos, on Renouardin mukaan saanut uusia merkityksiä internetin aikakaudella. Usein se, mitä tietoisesti haemme netistä johtaa tahattomien muistojen assosioivalle polulle. Hän kutsuukin internetiä ’muistamiskoneeksi’:

”Internet viimeistelee muistin ulkoistamisen, jonka kirjoitustaito aloitti. Se tuo myös mukanaan tunteen siitä, kuin voisimme samalla olla unohtamatta mitään ja kuitenkin olla muistamatta mitään. – ­– Koska internet tarjoaa käyttöömme jättimäisen ulkoisen muistisäilön, alkavat omat, henkilökohtaiset muistomme tuntua ahdistavan epätarkoilta. Elämämme eivät ole todennettavissa, kun taas yhä suurempi määrä asioita, jotka aikaisemmin olisivat hävinneet ikuisesti muistista, ovat Googlen avulla tarkistettavissa.”

Renouard välttää muistia koskevissa pohdinnoissaan helppoja johtopäätöksiä. Ajateltavaa on vielä paljon jäljellä, sillä jokin on mennyt pahasti pieleen internetin kehityshistorian aikana.

Tehtävämme onkin keksiä tapoja tulkita, purkaa ja rakentaa uudestaan siihen luomiamme suhteita. Tämä internet ei ole ainoa mahdollinen.
 

***

Tunnen taas hajoavani abstraktina kihelmöivään epätilaan.

Toivon siltä vastausta, koska se on todellisuus, jonka tunnen. 

Kerro minulle, että olen olemassa.

 

 

Lähteet:

Bitter Lake (2015). Ohjaus: Adam Curtis. Tuotanto: BBC.

Can’t Get You Out of My Head: An Emotional History of the Modern World (2021). Ohjaus: Adam Curtis. Tuotanto: BBC.

Freud, Sigmund (2005). ”Das Unheimliche — epämukavuuden elämyksestä”. Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino.

Hui, Yuk (2012). ”What is a Digital Object?” Metaphilosophy. Vol. 43, No. 4, July 2012.  Hoboken: Wiley.

Hui, Yuk (2016). On the Existence of Digital Objects. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Renouard, Maël (2021). Fragments of an Infinite Memory: My Life with the Internet. New York: New York Review Books.

Esseet