Balazs Sprenc: The Story of Nine Dots (kemigrammi, 2014). Lähde: https://www.flickr.com/photos/lostinpixels/14847901271/in/dateposted/
Yhdeksän pistettä ja viivoja

Tietäjä ei puhu, puhuja ei tiedä

Essee
|
Anssi Ylirönni
|

Länsimainen filosofia järjestää maailmaa hierarkkisiin käsitteisiin, jotka kuvaavat todellisuutta aina vain tarkemmin. Suomalais-ugrilaisten kielten juuret ovat kuitenkin toisaalla, meditatiivisessa kulttuurissa, jossa maailma on rinnakkaisten ja sisäkkäisten merkitysten kokonaisuus.

Amazonilla elävä pirahã-heimo nousi tiedemaailman tietoisuuteen vuonna 2005, kun kielitieteilijä Daniel Everett julkaisi mullistavat tutkimustuloksensa. Everett oli asunut heimon luona parikymmentä vuotta ja opetellut ensimmäisenä ulkopuolisena täydellisesti pirahã-kielen. Kielessä oli poikkeuksellista muun muassa se, ettei siinä ollut lainkaan numeraaleja eikä minkäänlaisia kvantifioimisen käsitteitä. Heimon jäsenet eivät kyenneet Everettin ja hänen vaimonsa pitkäkestoisessa opetuksessa oppimaan yksinkertaisiakaan laskutoimituksia, eikä se suinkaan johtunut älyn tai motivaation puutteesta.

Kielten ja kielikuntien välisiä eroja ei kannata sivuuttaa mitättöminä, koska kieli vaikuttaa ajatteluumme ja kognitioomme. Jokainen kieli katsoo ja kuvailee maailmaa omalla tavallaan. Kielirelativismi on kiistelty kanta, mutta tutkimus näyttää sen osittain todeksi.1

Kieli on ollut filosofiassa suosittu aihe, mutta tarkastelun kohteena on tavallisesti ollut kieli sinänsä, ei mikään yksittäinen kieli. Tieteilijät eivät ole tavanneet pitää kielten keskinäisiä eroja merkittävinä, eikä niiden vaikutusta ajatteluun tai kognitioon juuri tutkittu ainakaan ennen 1990-lukua.

Everettin tutkimus näyttääkin kumoavan kielitieteessä vaikutusvaltaisen, Noam Chomskyyn henkilöityvän universaalin kielioppiteorian, jonka mukaan kaikilla maailman kielillä on käytännössä yhtenevät periaatteet ja yhteinen kielioppi. Usko universaaliin kielioppiin on johtanut tieteessä valtakielten, erityisesti indoeurooppalaisten kielten korostumiseen. Esimerkiksi Chomsky ja hänen seuraajansa ovat pyrkineet selittämään kaikki maailman kielet englannin kielen syvärakenteita tutkimalla.

Virolainen teologi, runoilija, folkloristi, etnologi ja filosofi Uku Masing, joka hallitsi noin 60 kieltä, ajatteli, että vakavasti otettava kielitieteilijä ei rajoitu indoeurooppalaisiin kieliin. Masingin esimerkin mukaisesti haastan tässä esseessä indoeurooppalaisten kielten valta-aseman ja tarkastelen suomalais-ugrilaisia tai uralilaisia kieliä ja niiden vaikutusta ajatteluumme. Taustalla vaikuttaa myös toinen virolaisajattelija, kirjailija, runoilija ja kääntäjä Jaan Kaplinski, joka käsittelee esseetuotannossaan muun muassa kielifilosofiaa, itämaista ajattelua, uskontoa ja ympäristökysymyksiä.

 

***

Kaplinskin mukaan kulttuurit voidaan asettaa janalle, jonka toisessa päässä on kommunikatiivinen ja toisessa meditatiivinen kulttuuri. Kommunikatiivisessa kulttuurissa uskotaan kielen ja maailman täydelliseen vastaavuuteen ja meditatiivisessa jatkuvasti muuttuvaan maailmaan, jonka tarkka kuvaaminen on mahdotonta.

Sekä Masing että yleisen semantiikan opin kehittänyt kielitieteilijä ja filosofi Alfred Korzybski ovat verranneet kieltä karttaan. Kommunikatiivisessa kulttuurissa kartta samaistetaan maastoon eli todellisuutta pidetään isomorfisena kuvauksensa kanssa. Vielä radikaalimpaa on ajatella, että todellisuus itse on jossain mielessä kielellinen.

Kaplinskin mukaan länsimaista ajattelua on hallinnut käsitys siitä, että merkit sisältävät kaiken tärkeimmän tiedon maailmasta. Raamatussa kerrotaan, miten Jumala loi maailman sanojen ja merkkien avulla: hän sanoi ”tulkoon valo”, ja valo tuli. Johanneksen evankeliumi puolestaan alkaa sanoilla ”Alussa oli Sana” (joskin kreikankielisen alkuperäistekstin logos tarkoittaa muutakin kuin sanaa).

Seemiläiset ja indoeurooppalaiset ovat halunneet saada selville, miten Jumala tai ensimmäinen ihminen on nimittänyt asioita, sillä he ajattelivat nimitysten olevan oikeita ja täydellisiä. Teologit ovat pohtineet, mistä Raamatun alussa asioita nimeävä Aadam sai tietoonsa oikeat nimet.

Tällainen usko antaa merkeille jumalallisen merkityksen ja johtaa käsitykseen, jonka mukaan koko kaikkeus kätkeytyy merkkeihin ja sanoihin. Kieli ei peilaa todellisuutta, vaan todellisuus peilaa primaarista merkkien maailmaa.

Ajatus sai syvällisen ilmaisun Platonin ideaopissa: Kaplinskin tulkinnan mukaan Platonin ideat ovat sisällöltään merkkejä. Samaa ajatusta heijastavat Pythagoraan käsitykset, joiden mukaan maailman pohjana ovat luvut ja niiden suhteet. Aristoteles puolestaan piti asian olemusta ja määrittelyä melkeinpä samana asiana. Heprean ja kreikan kielissä jokaisella sanalla oli lukuarvo, ja niiden yhdistelystä ja vertailusta kehittyi gematria eli lukumagiikka, jota kabbalistit ja eräät muslimimystikot harjoittavat edelleen.

Toisaalta Pythagoraan teoriat ja gematria ovat omalta osaltaan vieneet kehitystä kohti tieteellistä maailmankuvaa. Matematiikka ja fysiikka eivät ole kaukana käsityksestä, jonka mukaan lukujen kieli voi paljastaa maailman salaisuuden.

Muun muassa Albert Einstein uskoi siihen, että yksi kaiken teoria voisi kuvata koko todellisuuden loppuun asti. Uskoa kaiken teoriaan voi pitää platonistisena, sillä se näkee todellisuuden ideoiden joukkona. Tälle vastakkaisen filosofian mukaan todellisuus ei koostu ideoista, vaan synnyttää niitä. Ideat ovat lähtöisin todellisuudesta, joka ei ole niiden kanssa identtinen.

 

***

Kommunikatiivinen ja meditatiivinen kulttuuri kohtasivat, kun ensimmäiset eurooppalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Kiinaan. Lähetyssaarnaajat joutuivat usein huomaamaan, ettei heidän sanomaansa ymmärretty. Kristillisen teologian peruskäsitteille (kuten Jumala tai henki) ei ollut hyviä vastineita kiinan kielessä.

Myös Daniel Everett oli alunperin lähetyssaarnaaja, mutta kävi lopulta niin, että hän itse luopui uskostaan, kun taas pirahãt pysyivät omassaan. Everettillä oli vaikeuksia kommunikoida uskostaan heimon kanssa, koska pirahãt uskoivat vain sen, mitä näkevät tai kertoja on nähnyt. Pirahãt puhuvat vain konkreettisista asioista, joita hengetkin ovat, sillä he kokevat näkevänsä niitä.

Siinä missä kommunikatiivisen kulttuurin realismi tavoittelee universaaleja käsitteitä, meditatiivisessa kulttuurissa vallalla on nominalismi, jonka mukaan käsitteillä ei ole itsenäistä olemassaoloa. Nominalismi hallitsee niin taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa, joista se on ulottunut myös kungfutselaisuuteen ja uuskungfutselaisuuteen. Kiinalainen taolaisajattelija Zhuangzi on sanonut, että sanat eivät ole todellisuuden isäntiä vaan vieraita. Meditatiivisessa kulttuurissa ihmiset ovat tietoisempia kielen epätäydellisyydestä ja kiinnostuneempia ei-kielellisestä kommunikaatiosta.

Meditatiivisen kulttuurin ominaispiirteet välittyvät myös merkkijärjestelmässä: ikonografinen kirjoitus ei pyri eristämään sanoja ja kuvia toisistaan. Semiootikko Valdur Mikitan mukaan Kiinan ja Japanin merkkijärjestelmää voi nähdä myös muualla kulttuurissa ja taiteessa: kamppailulajit ja meditaatioharjoitukset jäljittelevät kirjoitusmerkkien muotoja.

Aakkoskirjoitus puolestaan on pikemmin eristävä kuin yhdistävä merkkijärjestelmä. Kuvan ja sanan välillä on kuilu, vaikka ihmisen kokemuksessa ja luonnollisessa kielessä ne ovat yhtä.

Meditatiivisessa kulttuurissa totuus ei löydy kirjoista vaan henkilökohtaisesta kokemuksesta, jota ei voi kommunikoida ihmiselle, jolta sama kokemus puuttuu. Itämaisten mystikoiden mukaan totuuden sanallistamisyritykset johtavat helposti vääristymisiin ja väärinymmärryksiin. Erityisesti Laozi on korostanut sitä, että totuutta ei ole mahdollista ilmaista sanoin: ”Tietäjä ei puhu, puhuja ei tiedä”. Myös Zhuangzi on siteerannut tätä kuuluisaa väitettä kirjoituksissaan.

Ei-puhuminen tai puhumattomuus ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita aktuaalista puheen puuttumista. Filosofi Margus Ott muistuttaa, että siinä tapauksessa kyse olisi paradoksista: meillä olisi teksti, joka puhuu, että ei saa puhua.

Ajatusta havainnollistaa Zhuangzin tietämisen käsite. Tietämistä on kahdenlaista: heikkoa ja vahvaa. Ihminen, jonka pitää käyttää ymmärrystä jättääkseen lyömättä lasta, ei ole yhtä hyvä kuin ihminen, jonka mieleen lyöminen ei edes tule. Todellinen tietäminen ei seuraa sanoja tai periaatteita. Mieleen tulee länsimaissa paljon myöhemmin esiin noussut hiljainen tieto, jota ei voi verbalisoida. Käsitteen kehitteli unkarilaissyntyinen Michael Polanyi 1950-luvun lopulla.

Zhuangzi kirjoittaa:

”Verkko on kalojen pyytämiseksi – kun kala on pyydetty, verkko unohtuu. Ansa on jänisten pyytämistä varten – kun jänis on pyydetty, ansa unohtuu. Sanat ovat ajatusten pyytämistä varten; kun ajatus on pyydetty, sanat unohtuvat. Mistä voisi löytää sen, joka on unohtanut sanat, että hänen kanssaan voisi puhua!” 

Kielen tai sanojen käytöstä ei tule pidättäytyä vaan vapautua, niin että meillä on valta niihin eikä päinvastoin. Tämä selittää sen, miksi kieliskeptikko Zhuangzi tai samalla tavalla kieleen epäilevästi suhtautuvat chan-buddhalaiset ovat voineet kirjoittaa niin paljon. Sanalliset ilmaisut voivat olla ”oikeita”, mutta ne ovat kuitenkin myös harhaanjohtavia, puutteellisia ja väliaikaisia.

Euroopassa nominalistiset käsitykset putkahtivat esiin vasta Fritz Mauthnerin ja Ludwig Wittgensteinin kielikritiikin myötä. Wittgenstein sanoi, että lauseet ovat kuin tikapuut, jotka voi heittää sivuun sen jälkeen, kun ymmärrys on saavutettu. Ei ole tiedossa, miten hyvin Wittgenstein tunsi kiinalaista ajattelua. Mauthner oli joka tapauksessa perehtynyt siihen, ja Wittgenstein ammensi häneltä vaikutteita.

 

***

Kaplinski sijoittaa, kenties yllättävästi, Suomen ja Viron vanhat kulttuurit lähemmäs meditatiivista kulttuuria kuin eurooppalaista kommunikatiivista kulttuuria.

Arvionsa pohjaksi Kaplinski erittelee suomalais-ugrilaisten kielten rakennetta. Niiden erityispiirteisiin kuuluu muun muassa yleiskäsitteiden luominen sanaparien avulla. Käytäntö löytyy lähes kaikista kieliryhmän kielistä, eikä pitkällinen indoeurooppalainen vaikutus ole kyennyt pyyhkimään sitä kokonaan pois virostakaan. Esimerkeistä käyvät sanaparit suud-silmad (suut-silmät eli kasvot), kopsud-maksad (keuhkot-maksat eli sisäelimet), hundid-karud (sudet-karhut eli suuret metsänpedot) ja jõed-järved (joet-järvet eli vesistöt). Erityisen paljon sanapareja on mordvalaisten kielissä eli ersässä ja mokšassa: kart’-prakstat (virsut-kurpposet eli jalkineet), sokat-izat (aurat-äkeet eli peltotyökalut) ja ojt’-vel’kst (voit-kermat eli maitotuotteet).

Sanaparit nimeävät joukosta sen tärkeimmät tai tyypillisimmät jäsenet. Ne säilyttävät konkreettisuuden, toisin kuin nykyisin tavalliset yleiskäsitteet, jotka ovat kokonaan uusia sanoja. Sanaparit sopivat epämääräisten ja sumeiden asioiden ilmaisemiseen, sillä niiden kuvaama joukko ei ole rajattu vaan sen jäseniä yhdistää samankaltaisuus prototyyppiin.

Muista kieliryhmänsä kielistä poiketen suomessa ei tällaisia yleiskäsitteitä juurikaan ole, ainakaan nykyisellään. Sanapareista mieleen tulee vain maailma, eli maa-ilma. Toisinaan myös suomessa sanotaan ”suut silmät” kuten virossa, esimerkiksi ”lunta tuiskutti suut silmät täyteen”.

Sanaparit kuitenkin muistuttavat meidänkin kansanrunoutemme parallelismeja, jotka tarkoittavat asian muuntavaa, täsmentävää ja laajentavaa kertaamista. Kaplinskin mukaan sanaparit ja parallelismit ovat samaan aikaan konkreettisia ja yleisiä, selviä ja epämääräisiä.

Parallelismeja löytyy vaivatta myös Kalevalasta, esimerkiksi viidennestä runosta, jossa Väinämöinen on ongella:

 

”vapa vaskinen vapisi,

hope'inen siima siukui,

nuora kultainen kulisi.”

 

Kuudennessa runossa Joukahainen uhoaa tappavansa Väinämöisen:

 

”Ammun vanhan Väinämöisen,

lasken laulajan ikuisen

läpi syämen, maksan kautta,

halki hartiolihojen.”

 

Nämä parallelismit vaikuttavat ensi silmäyksellä jopa ristiriitaisilta, koska ongensiima ei voi olla samaan aikaan kultainen ja hopeinen eikä Joukahainen voi ampua Väinämöistä samaan aikaan maksaan ja sydämeen. Kyse lieneekin yleiskäsitteistä, jolloin kultainen ja hopeinen toimivat jalometallien ja sydän ja maksa sisäelimien yleisnimityksenä.

Tieteellisen ja filosofisen kielen luomisen myötä myös suomalais-ugrilaisiin kieliin on tullut runsaasti yleiskäsitteitä. Usein yleiskäsitteiden puutetta pidetään merkkinä kielen kehittymättömyydestä ja puutteellisuudesta kulttuurikielenä. Sanapareja käyttävät kielet eivät kuitenkaan ole kehittymättömämpiä vaan ainoastaan erilaisia. Myös matematiikassa joukkoa voidaan merkitä isolla kirjaimella, esimerkiksi A:lla, tai sitten voidaan luetella joukon kaikki alkiot {a,b...ö}. Molemmat ilmaisut ovat identtisiä.

Filosofi Sándor Karácsonyn ja etnologi, sosiaalipsykologi Gabor Lükőn mukaan sanaparit ja paralleelisuus kuvaavat rinnastavaa ajattelua, jossa asioita ei ole tarvetta järjestää hierarkkisiin rakenteisiin. Sen sijaan maailma nähdään horisontaalisena konkreettisten asioiden joukkona, jossa ryhmät määräytyvät jäsentensä perusteella eikä päinvastoin. Unkarin ja saksan kieliä vertaillut Karácsony havaitsi, että unkarissa esiintyy enemmän rinnasteisia ja saksassa enemmän alisteisia lauserakenteita. Hän päätteli, että indoeurooppalainen ajattelu pyrkii luomaan abstrakteja yläkäsitteitä, kun taas unkarilaiselle ajattelulle alistaminen ei ole lopullinen päämäärä. Unkarilainen ajattelu on konkreettisempaa ja kuvainnollisempaa: esimerkiksi ylpeä on unkariksi gőgös eli heltallinen, mikä viittaa kuvaan kalkkunan heltasta.

Kaplinskin mukaan rinnasteisissa kielissä hyväksytään, että jotkin asiat ovat toisia sumeampia eikä niitä voi kuvata rajatuilla yläkäsitteillä. Pitää käyttää likimääräisyyksiä. Tähän tarkoitukseen sopivat myös onomatopoeettiset sanat ja deskriptiivisanat, joita on suomalais-ugrilaisissa kielissä runsaasti.

Valdur Mikitan mukaan osa suomalais-ugrilaisten kielten liikkuvuudesta kuitenkin hukkuu merkkijärjestelmän vuoksi. Hänen mielestään logosentrisen aakkoskirjoituksen sijaan tarvittaisiin jokin muu merkitsemiskäytäntö, joka säilyttäisi paremmin (puhe)kielen leikillisyyden, ambivalenttisuuden, eleet, musikaalisuuden ja deiktiset elementit. Ei liene realistista kuvitella, että kirjoitusjärjestelmää vaihdettaisiin toiseen, mutta tietokoneiden aikakaudella nopeasti yleistyneet hymiöt kertovat siitä, että ainakin aakkoskirjoituksen uudistamiselle on kysyntää.

Latinalainen aakkosto ei koskaan ollut suomen kielelle riittävä. Kun suomen kirjakieltä luotiin, kaikille suomen kielen äänteille, kuten soinnillisille spiranteille, ei ollut sopivia vakituisia merkkejä. Ne putosivatkin myöhemmin kielestä pois.2

 

***

Kaplinskin mukaan kommunikatiivisen ja meditatiivisen kulttuurin välinen ero ilmenee ehkä selvimmin uskonnossa. Erityisesti kristinusko, mutta myös islam ja juutalaisuus ovat kommunikatiivisia uskontoja, jotka tarjoavat sanallistettavia normatiivisia ”totuuksia”. Uskonnon pohjana toimii kommunikaatio ihmisen ja Jumalan tai esimerkiksi Hänen valtuuttamansa profeetan tai enkelin välillä. Pyhät tekstit tulkitaan Jumalan sanaksi ja Jumalan kanssa kommunikoidaan rukoilemalla.

Meditaatio sen sijaan tarkoittaa lähtöä kommunikatiivisesta tilasta. Kielikeskeiseen uskontoon tottuneiden voi olla vaikea ymmärtää Zhuangzin ja Laozin ajatusta, jonka mukaan Tao on nimetön ja nimeämätön. Zhuangzin mukaan Taon kokeminen on puhumisen ja vaikenemisen tuolla puolen.

Pakanoita on Euroopassa kutsuttu ”maan ihmisiksi” vastakohtana kaupungeissa asuville ”kirjan ihmisille”, eikä uuspakanoillakaan ole yhtenäistä, kanonisoitua kirjallisuutta, joka määrittäisi uskonnon opinkappaleet. Silloin tällöin ajattelumaailmat törmäävät: esimerkiksi Suomessa uuspakanaryhmiin kuuluvat wiccalaiset hakivat uskonnolleen virallista asemaa vuonna 2001, mutta Opetusministeriö ja Korkein hallinto-oikeus eväsivät hakemuksen sillä perusteella, että wiccalaisuudessa ei ole ”yhtenäistä ja vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”.

Hylkäyspäätöksen perustelua voi pitää osoituksena kommunikatiivisen kulttuurin uskontokäsityksestä, jossa teoria, verbaalinen nimittäminen ja selittäminen ovat tärkeämpiä kuin uskonnolliset kokemukset. Universaaleiksi tarkoitetuilla uskonnon määritelmillä on taipumus muistuttaa määrittelijän omaa uskontoa.

Uuspakanaliikehdintä on varsin marginaalista, mutta joidenkin suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa harjoitetaan yhä perinteistä pakanauskontoa. Marilaiset ja udmurtit ovat onnistuneet säilyttämään vanhan animistisen uskontonsa ja samojedit ja muut Siperian suomalais-ugrilaiset kansat shamanismin. On olemassa myös sekamuotoja, joissa perinteiset uskomukset yhdistyvät kristinuskoon ja islamiin.

Kaplinski uskoo, että Viron vanhan kulttuurin meditatiivisuus on syynä siihen, että opinkappaleisiin perustuvaa kristinuskoa ja kirkkoa on maassa pitkään vierastettu. Suomessa vierastaminen näkyy hänen mukaansa peitellympänä ja tiedostamattomana, jopa omaan itseen kohdistuvana aggressiona. Tämä on kiinnostava väite, jota Kaplinski ei harmi kyllä perustele.

 

***

Kaplinskin ja Masingin mukaan länsimainen filosofia on syntymästään lähtien yrittänyt määritellä ja naulata paikoilleen sellaisia perustavaa laatua olevia käsitteitä kuten aika, muutos, elämä, onni, hyvyys, rakkaus, ihmisyys, totuus ja oikeudenmukaisuus. Masing väittää, että indoeurooppalaisten kielten puhujilla on tarve tuottaa mahdollisimman abstrakteja käsitteitä, jotta he voisivat sitten filosofoida niiden parissa ja kysyä mitä ne ovat ”itsessään”? Niitä on kohdeltu elementteinä tai atomeina, joista todellisuus koostuu. Mutta kenties määrittely-yritykset ovat ennemminkin sekoittaneet kuin selkeyttäneet filosofiaa, sillä täsmälliset määritelmät olisivat mahdollisia vain staattisessa maailmassa.3 Dynaamisesta maailmasta ei voi kysyä ”mikä se on?”, vaan ainoastaan ”kuinka se on?”.

Sähkötekniikan professori Bart Koskon mukaan Aristoteleen kaksiarvoinen eli bivalentti logiikka on pitkään määritellyt sen, mikä on filosofisesti oikein. Klassisessa logiikassa on kaksi totuusarvoa: X joko kuuluu tai ei kuulu ryhmään Y. Länsimaisten filosofien valtavirta on olettanut, että maailma on yhtä mustavalkoinen kuin se kieli ja matematiikka, jota he ovat käyttäneet sen kuvailuun.

Itäiset uskomusjärjestelmät taolaisuudesta zeniin ovat puolestaan antaneet tilaa myös harmaan sävyille. Ei olekaan ihme, että Kaukoidässä on menestynyt sumea logiikka, jossa totuusarvoja voi olla kolme tai useampi, jopa loputon vaihtoehtojen spektri. Sumeassa logiikassa X voi kuulua ryhmään myös osittain.

Masingin mukaan indoeurooppalaiselle ajattelulle on tyypillistä myös sommitella vastakohtapareja, dualistisia oppositioita. Oppositio tai dialektiikka muodostuu tässä katsantokannassa todellisuuden ensisijaiseksi perusominaisuudeksi, kun taas opposition muodostavat jäsenet jäävät taka-alalle.

Saksalaiselle koira ja kissa edustavat oppositiota, kun taas virolaiselle ne ovat tavallinen pari. Masingin mukaan indoeurooppalaisille on myös tyypillistä liittää vastakohtapareihin positiivisia ja negatiivisia assosiaatioita: vastakohtien litaniasta valkoinen-musta, kaunis-ruma ja hyvä-huono indoeurooppalainen päättelee, että valkoinen, kaunis ja hyvä liittyvät yhteen. Elokuvissa hyvät tapaavat olla kauniita ja pahat rumia. Masing pitää melko varmana, että suomalais-ugrilaisilla ei ole samanlaista taipumusta dikotomioihin.

Semiosfääri eli merkkien ja merkitysten maailma on muokannut ihmisestä eläimen, jolla on mahdollisuus elää pitkälti omien merkitystensä maailmassa. Valtavaksi paisunut semiosfääri voi imaista ihmisen pois fyysisestä maailmasta. Kuvaavaa on, että skolastikot väittelivät aikoinaan kirjallisuuden pohjalta siitä, kuinka monta jalkaa kärpäsellä on – asian empiiristä tarkistamista pidettiin tarpeettomana.

Kaplinskin mukaan filosofian ja teologian piirissä on käyty vuosisatoja kestäviä kamppailuja asioiden oikeista nimistä. Sanoista kamppaillaan kaikissa dogmaattisissa ajatusjärjestelmissä ja usein erityisesti totalitaarisissa valtioissa. Toisaalta tiedotusvälineitä seuraamalla huomaa, että oikeat nimitykset ovat tärkeitä myös meidän aikamme yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kotimaamme vaikuttaja Urho Kekkonen on jopa kuvannut politiikkaa taisteluksi sanojen merkityksistä. Ajankohtaisesta poliittisesta keskustelusta voi mainita esimerkiksi vaikkapa sote-uudistukseen kytkeytyvän valinnanvapauden käsitteen, jota vastustajat ovat kritisoineet orwellilaiseksi uuskieleksi.

Kielirelativistisesta näkökulmasta nimityksillä on ilman muuta väliä, sillä ne vaikuttavat ajatteluun, mutta suhteellisuudentaju olisi hyvä säilyttää. Kamppailuun käytetään liikaa energiaa jo senkin takia, että sanojen merkitykset muuttuvat käytössä jatkuvasti. Eräiden tieteilijöiden mukaan ihmiset eivät käytä kommunikaatiossa käsitteitä, vaan kehyksiä tai skeemoja. Samat sanat synnyttävät puhujissa erilaisia mielikuvia. Täten sataprosenttista yhteisymmärrystä on mahdotonta saavuttaa, ja se on jopa kielen luonteen vastaista – kieli on enemmän kanssakäymisen kuin maailman kuvaamisen väline. Kommunikaation onnistumisen kannalta riittää, että keskustelukumppanin sanomisista ymmärretään suurin osa.

Kirjallisuudentutkija Epp Annuksen mukaan ihmistieteissä vahvoilla ollut diskurssi- ja kielikeskeinen ajattelutapa jättää ihmisen ei-kielelliset kokemukset pimentoon. Maailmaa diskurssina tulkitseva lähestymistapa uskoo siihen, että maailma luodaan ennen kaikkea sanojen avulla. Annus kuitenkin näkee, että tämä ajattelutapa on menettämässä hallitsevaa asemaansa ja myös sellaiset varjoon jääneet tekijät kuten mielialat, aistimukset ja emootiot ovat nousemassa kiinnostuksen kohteiksi.

Verbaalisuuden ylivalta on aiheuttanut myös sen, että meillä on puutteellinen kuva kulttuuriemme historiasta. Kansanrunousarkistoista voi löytää runon kirjallisen muodon, mutta se ei ole koko totuus perinnekulttuurista. Emme tiedä, miten virolainen tulkitsi perinnekuvioitaan viisisataa vuotta sitten tai miten kalliopiirroksia tulkittiin tuhansia vuosia sitten Suomessa ja Karjalassa. Lennart Meren dokumenttielokuvassa Kaleva hääled todetaan, ettemme tiedä, mikä oli merkin ja todellisuuden suhde. Muinaisissa symbolijärjestelmissä narratiivisuus ja verbaalisuus saattoivat olla toissijaisessa asemassa. Ehkä ihmisen tavoitteena ei ollut löytää sanalle oikeaa merkitystä, vaan huomattavasti tärkeämpää oli löytää paikkansa maailmassa.

***

Kommunikatiivisessa kulttuurissa ja eurooppalaisessa ajatteluperinteessä on vallinnut usko kielen ja todellisuuden vastaavuuteen. Eksaktit tieteet ovat kuitenkin paljastaneet, että todellisuuden rakenne poikkeaa kielen rakenteesta:: jos kieli vastaisi empiiristä todellisuutta, se ei erottaisi aikaa tai avaruutta toisistaan tai käsittelisi objekteja irrallaan maailmasta. Esivanhemmilta peritty kieli on jämähtänyt epistemologialtaan, metafysiikaltaan ja rakenteeltaan kauas menneisyyteen. Arkikokemukseen ankkuroituva kielemme ei tavoita alueita, joille uusi fysiikka ulottuu. Meidän on kuitenkin pakko tukeutua tavalliseen kieleen, kun puhumme oman makroskooppisen tasomme ulkopuolisesta maailmasta ja tutkimustuloksista. Se testaa myös tieteilijöiden oman ymmärryksen syvyyttä.

Edes atomeista tai alkeishiukkasista on mahdotonta puhua tavallisella kielellä, sillä klassiset käsitteet vastaavat atomimaailmassa tilastollisia todennäköisyyksiä, joita ei voi nimittää objektiivisiksi. Atomitason ilmiöt ovat reaalisia, mutta atomit ja alkeishiukkaset itsessään muodostavat ennemmin potentiaalisuuksien ja mahdollisuuksien maailman kuin olioiden ja tosiseikkojen maailman. Siksi fyysikko Werner Heisenberg huomauttaa, että atomeista puhuessa tavalliseen kieleen on yhdistettävä matematiikkaa tai kieltä, joka on hylännyt osittain tai kokonaan muodollisen logiikan.

Heisenberg ja Niels Bohr tunnetaan Kööpenhaminan tulkinnan kärkiniminä. Kööpenhaminalaiset irtautuivat 1920-luvulla determinismin ja objektiivisen todellisuuden ideoista, joita oli aiemmin pidetty luonnontieteiden kulmakivinä. Bohr kehitteli idean komplementaarisuudesta, jonka mukaan yksikään kuvaus ei voi olla täydellinen todellisuuden kuva, vaan sen kohde on aina tietty todellisuuden osa tietystä perspektiivistä. Atomaarista objektia voidaan käsitellä sekä aaltona että hiukkasena, mutta molempia kuvauksia ei voi yhdistää samaan kuvaan. Ne ovat toisiaan täydentäviä aspekteja yhdestä todellisuudesta. Mikromaailmaa tutkiva fyysikko on itsekin laitteineen osa tutkimaansa ilmiötä, eikä hän voi antaa objektiivista kuvausta, sillä kuvauksessaan hänen tulee tehdä erottelu subjektin ja objektin välille. Lisäksi kvantti-ilmiöissä vuorovaikutus on tärkeässä roolissa itse ilmiön esiintymisen kannalta.

Bohr näki komplementaarisuuden mahdollisuutena sovittaa yhteen ristiriitaiset ilmiöt ja tulokset. Komplementaarisuuden ajatus on rohkaissut tieteilijöitä käyttämään monimerkityksistä kieltä, jossa klassiset käsitteet johtavat yhdessä käytettynä ristiriitoihin. Fyysikot ovat tietoisia käsitteiden sovellusalueen rajallisuudesta ja turvautuvat tarvittaessa matematiikkaan.

Bohrin komplementaarinen ajattelu on lähellä itämaista filosofiaa, jossa yleensä ajatellaan, että todellisuus on jakamaton kokonaisuus, jonka osa ihminenkin on. Todellisuuden rakenne ei vastaa kielen rakennetta, mikä tarkoittaa sitä, että yritykset maailmasta irrottautumiseen ja objektiivisen kuvauksen saavuttamiseen on tuomittu epäonnistumaan.

Eksaktit tieteet voivat tuottaa meille totuuksia, mutta meidän pitää hyväksyä se, että ne ovat aina puutteellisia ja väliaikaisia – kuten ovat kielten tuottamat ilmaukset meditatiivisesta näkökulmasta. Tiede on luonteeltaan itseään korjaava järjestelmä, ja sen uskomukset näyttävät parin sadan vuoden kuluttua luultavasti hyvin erilaisilta kuin tänään. Emme voi muuta kuin hyväksyä rajallisuutemme.   

 

- - - - 

Lähteet:

Anduganova, Marianna: Bazisnye harakteristiki finno-ugorskih religioznyh sakralnyh tekstov. Vestnik udmurtskogo universiteta, 2013, No 3-2

Annus, Epp: Afekt, kunst, ideoloogia. Aeglase teooria manifest. Vikerkaar 3/2015

Bauman, Zygmunt & Raud, Rein: Iseduse praktikad. Tallinn: Tallinna Ülikooli Kirjastus, 2016

Bohr, Niels: Collected Works, Volume 10 – Complementarity Beyond Physics (1928-1962) (toim. David Favrholdt). Amsterdam: Elsevier, 1999

Davy, Barbara Jane: Introduction to pagan studies. Lanham: Altamira press, 2007

Everett, Daniel L: - Cultural Constraints on Grammar and Cognition in Pirahã. Current Anthropology, Vol. 46, No. 4 (August/October 2005)

Everett, Daniel: Don’t sleep, there are snakes. London: Profile Books, 2008

Heisenberg, Werner: Fysiikka ja filosofia: modernin tieteen vallankumous. Helsinki: Art House, 2000

Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: suomen kirjakielen historia. Porvoo : Helsinki : Juva : WSOY, 1994

Kádár, György: Johdatus uralilaiseen filosofiaan: uralilaisen filosofian peruspiirteitä Sándor Karácsonyn ja Gábor Lükőn yhteisöpsykologisten ja kielifilosofisten havaintojen pohjalta. Helsinki: Arator, 2010

Kallio-Tamminen, Tarja: Kvanttilainen todellisuus: fysiikka ja filosofia maailmankuvan muokkaajina. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 2008

Kaplinski, Jaan: Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen. http://jaan.kaplinski.com/philosophy/ugrimugri.html

Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus, 2009

Kaplinski, Jaan: See ja teine. Eesti digiraamatute keskus, 2013 (e-kirja)

Korzybski, Alfred: Science and Sanity - An Introduction to Non-Aristotelian Systems and General Semantics. Institute of General Semantics, 1994, 5th edition

Kosko, Bart: Fuzzy Thinking: The New Science of Fuzzy Logic. New York: Hyperion, 1993

Laozi: Daodejing. Tallinn: Vagabund, 2001

Lucy, John A.: Linguistic Relativity. Annual Review of Anthropology. 1997. 26

Masing, Uku: Keelest ja meelest. Ilmamaa, 2011 (e-kirja)

Masing, Uku: Meil on lootust. Tartu: Ilmamaa, 2009

Meri, Lennart: Kaleva hääled (dokumenttielokuva), 1985

Ott, Margus: Teadmise, olemise, kõnelemise sulaolek, Vikerkaar 1-2/2016

Taira, Teemu: Notkea uskonto. Turku: Eetos, 2006

Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn : Kodutrükk, 2006

 

  • 1. Tarkalleen ottaen kyse on Sapir-Whorfin hypoteesina tunnetun kielirelativistisen hypoteesin maltillisemmasta tai heikosta tulkinnasta. Alkuperäisen vahvan tulkinnan mukaan kieli määrää ajattelumme ja kognitiomme. Tieteilijät ovat hylänneet vahvan tulkinnan kauan aikaa sitten, mutta heikko tulkinta on saanut tutkimuksissa empiiristä tukea, eikä sitä voida pitää pelkkänä spekulaationa.
  • 2. Soinnilliset spirantit ovat äänteitä, joita Mikael Agricola merkitsi gh:lla ja dh:lla. Palataalispirantti γ katosi suomen kielestä myöhemmin kokonaan. Dentaalispirantti δ:tä alettiin merkitsemään 1600-luvulla pelkällä d:llä, jolloin sen ääntämys alkoi muuttua. Muiden kielten mallin mukaan d alettiin ääntää soinnillisena klusiilina.
  • 3. Merkkien merkitysten täydellinen kiinnittäminen on mahdollista vain matemaattisten ja loogisten symbolien kielessä sekä tätä nykyä ohjelmointikielissä.