Voyager 1
Himmeä sininen piste
Maapallo, Himmeä sininen piste

Tieto avaruudesta

Essee
|
Pauliina Haasjoki
|

Carl Saganin pyynnöstä Voyager-luotain kuvasi maapallon kaukaa. Todistaako sen pienuus galaktisessa mittakaavassa myös elämän merkityksettömyydestä? Jos planeettamme olisi suurempi kuin mikään muu, olisiko se siten myös tärkeämpi? 

"Tieto avaruudesta" on lyhennelmä Pauliina Haasjoen tulevan esseekirjan Himmeä sininen piste ensimmäisestä luvusta.

 

Miten merkillistä ihmisten kannalta, että aktiivisimpaan aikaan päivänvalossa totuus sijainnistamme on peitossa. Kun ilmakehän valoisa viltti vedetään pois, on mahdollista nähdä, missä olemme koko ajan sijainneet. Yksi mittakaava katoaa välistä, ja jäljellä ovat sängyn ja valaistun huoneen kutsu ja toisaalla galaktinen naapuruus.

 

Öinen kokemusmaailma ja avaruus kuuluvat yhteen, samoin tiede ja avaruus, joten ehkä yökokemus ja tiedekin. Yötaivaan tarkastelu on ollut perusta paitsi tähtitieteelle myös melkein kaikelle fysiikalle, sillä missään muualla painovoima, kappaleiden radat ja aineen, energian ja valon suhteet eivät näyttäydy niin selkeinä ja jatkuvina. Tähtitaivas on jatkuva koejärjestely, vaikka sitä tarkastellaankin yhä erikoistuneemmilla instrumenteilla.

                     

Kun maallikko kuuntelee populaaria esitystä fysiikasta, taianomaisuuden tunne on lähellä. Planetaario on pimeä ja jännitteinen. Romanttinen asennoituminen voi ottaa vallan ja kääntää käsittämättömän metaforaksi. Kari Enqvistin ja myöhemmin Syksy Räsäsen luennoima Helsingin yliopiston kurssi ”Fysiikkaa runoilijoille” virnistää nimellään tälle taipumukselle. Luennot eivät, ainakaan syksyllä 2016 kun seurasin niitä Räsäsen pitämänä, puhuttele erityisesti runoilijoita vaan kaikkia maallikoita, eivätkä ne missään nimessä pyri korostamaan fysiikan runollisuutta. Fysiikka on ilmaistavissa matematiikaksi, ja niille, jotka eivät ymmärrä matematiikkaa kovin hyvin, asioita voi yrittää kuvailla sanallisesti. Mutta vaikka fysiikan ilmiöitä toisinaan selitetään metaforin, ne eivät itsessään ole metaforia. Epämääräisyysperiaate ei ole ymmärrettävissä sen ambivalenssin kautta, jota päivittäin tuntee kun yrittää päättää tai olla varma jostain. Kvanttimekaniikan sovellus arkipäivässä on älypuhelin, ei vaihtoehtoinen minä, joka jossain toisessa maailmankaikkeudessa eläisi toisenlaista elämää.

 

Kaukaisin maailmankaikkeutta koskeva tieto, sekä paikassa että ajassa etäisin, on saatu poistumatta maapallolta kovinkaan kauas. Planck-satelliitti, joka on tähän mennessä herkin kosmista taustasäteilyä vastaanottanut instrumentti, asetettiin Lissajous-kiertoradalle noin 1,5 miljoonan kilometrin päähän Maasta; matka on lyhyt verrattuna 225 miljoonaan kilometriin, jonka Mars-mönkijä joutuu taittamaan päästäkseen tutkimaan Marsia, tai Voyager-luotaimen etäisyyteen, joka on tällä hetkellä 2 x 10^10  kilometriä Maasta. Gravitaatioaallot, jotka kosmisen taustasäteilyn lailla kertovat kaikkein varhaisimmasta maailmankaikkeudesta, havaittiin instrumentilla, joka sijaitsee Maassa.

                     

Ihmiset ovat hankkineet tietoa oman planeettansa ulkopuolelta eri tavoin: menemällä itse paikalle ja keräämällä kuukiviä; lähettämällä mönkijöitä tekemään analyysia koostumuksesta tai satelliitteja ottamaan valokuvia pinnasta ja kaasukehästä; rakentamalla herkkiä instrumentteja ja asettamalla niitä otollisiin paikkoihin vastaanottamaan säteilyä tai värähtelyä avaruudesta. Tieto, jota saadaan, on kaikilla näillä tasoilla hyvin erilaista. Planck-satelliitin tai gravitaatioaaltoja havaitsevan LIGO-observatiorion data täytyy tarkkaan puhdistaa hälystä, yksityiskohdista ja kaikesta muinaista tuoreemmasta. Mars-mönkijät taas, kuten Curiosity, yrittävät löytää kaikkea poikkeavaa, hälyä, yksityiskohtia ja erityisesti merkkejä mistä tahansa orgaanisesta.

Miehitetyt avaruuslennot ovat olleet ensisijaisesti ihmisen tutkimista

                     

Kuuhun meneminen oli maailmanlaajuisesti televisioitu voimannäyte sotiaallisessa ja taloudellisessa kilpailussa. Silti siitä puhuttiin kuin astronautit olisivat tutkimusretkeilijöitä ajalta, jolloin tietoa maailmankolkasta saattoi saada vain menemällä sinne. Miehitetyt avaruuslennot ovat olleet ensisijaisesti ihmisen tutkimista, tieteellisestikin: ihmisten fyysisten ja teknologisten mahdollisuuksien tutkimista maapallon ulkopuolella. Niillä kerätään tietoa ihmisistä, ihmisen kehollisesta ja psyykkisestä kokemuksesta toisella taivaankappaleella, kiertoradan painottomuudessa tai pitkällä avaruuslennolla. Näiden keräysmatkojen dokumentaatiossa nähdään ihminen Kuun pinnalla tai ihminen näkemässä Maa sinisenä marmorikuulana.

 

Avaruus litistyy ja menettää mittakaavansa, kun yritämme maallikoina havaita tai kuvitella sitä. Tähtitaivaasta, jonka näemme yöllä kuin pallopinnan sisäpuolen, on mahdollista tehdä kartta siinä missä Maan pinnastakin, ja molemmista on mahdollista tehdä samanlainen kaksiulotteinen karttaprojektio. Jos nämä samanmuotoiset karttaprojektiot asetetaan päällekkäin, jokaista pistettä maapallolla vastaa jokin näkyvän yötaivaan piste. Tässä pisteessa saattaa sijaita valonlähde. Usein sekin on pistemäinen.

                     

Pistemäinen valo voi olla geostaattisella radalla kiertävä ihmisen tekemä satelliitti; se voi olla planeetta tai planeetan kuu; hetkellisesti se voisi olla tähtienvälisestä avaruudesta tullut, ilmakehään ehtinyt ja kuvaan pysäytetty palavana liikkuva kappale. Edelleen se voi olla tähti, joka sijaitsee esimerkiksi neljän valovuoden päässä (Proxima Centauri) tai teoriassa jopa kolmen miljardin valovuoden päässä sijaitseva supernova. Se voi olla kaasupilvi, joka kuvaa otettaessa oli muodostumassa tähdeksi planeettoineen, tai se voi olla galaksi.

                     

Maapallon piste tervehtii ystävyyspistettään, jonka etäisyys voi ajassa ja paikassa olla mitä tahansa havaittavan maailmankaikkeuden rajoissa ihmisen mittakaavasta ylöspäin. Ainoat tilat, joita tässä kahden karttaprojektion systeemissä ei edes teoriassa kuvata, ovat maapallon sisäpuoli ja se osa maailmankaikkeudesta, joka ei ole kausaaliyhteydessä havaittavan maailmankaikkeuden kanssa.

 

Astronauttina oleminen tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että nousee sukkulan kyydissä Kansainväliselle avaruusasemalle (ISS). Tällä hetkellä ei ole muita miehitettyjä avaruusasemia. ISS on asuttava ihmistekoinen satelliitti, joka kiertää maapalloa keskimäärin 400 kilometrin korkeudessa. Siellä asuu kaiken aikaa ihmisiä, useimmiten kuuden hengen miehistö, joka huolehtii siellä erilaisista aseman toimintaan liittyvistä tehtävistä.

                     

Tähän mennessä myös avaruusturismi on merkinnyt käyntiä avaruusasemalla. Seitsemän matkansa itse maksanutta siviiliä on vieraillut avaruusasemalla vuosina 2001-2009. Matkat järjesti yhtiö nimeltä Space Adventures. Vaikka avaruusaseman toimintaan liittymättömät vierailut eivät kymmeneen vuoteen ole olleet sallittuja, Space Adventures tarjoaa yhä sivustollaan sekä niitä että uutta Kuun kiertävää turistilentoa ”tulevina vuosina”.

                     

Matkalle päästessään Space Adventuresin turistit lentäisivät venäläisillä Soyuz-raketeilla, joilla ISS:n liikenteestä on huolehdittu viime vuosikymmenet. On kuitenkin ilmaantunut myös matkanjärjestäjiä, jotka kehittelevät omia avaruusaluksiaan ja yksityishenkilöiden lennättämiseen sopivia ohjelmia: Virgin Galactic, Blue Origin, SpaceX ja Boeing. Virgin Galacticin lippuja on myyty jo vuosikymmenen ajan, vaikka niitä ei vielä voi käyttää. Syyskuussa 2018 SpaceX julkisti vuonna 2023 suunnitellulle Kuun kiertolennolle pääsevän matkustajan nimen. Yusaku Maezawa on yhtiön mukaan ensimmäinen kuumatkustaja, jota muut voivat seurata. Lento ja sen yksityinen rahoitus on osa satapaikkaisen, planeettojenvälisen Starship-aluksen kehitystyötä, joten siitä puhutaan askeleena kohti Mars-siirtokuntaa.

Jos lähtisin Helsingistä avaruusturistiksi, olisin (ISS:n ollessa Helsingin yllä) lähempänä kotiani kuin jos lähtisin Vaasaan. Maa kaartuisi allani, tai ylläni, selvästi pyöreänä mutta rannattomana ja näkökentän täyttävänä.                  

Nykyinen avaruusturismi on, ensinnäkin, aivan juuri tapahtumassa koska tahansa, ehkä jo tänä vuonna; yritysten julkisuuskuvalle ei ole suurta haittaa siitä, ettei kukaan voi sanoa, milloin ja miten suunnitelmat mahdollisesti toteutuvat. Fantasian myyminen on kyllin houkuttelevaa. Toiseksi liput ja fantasiat, joita myydään, piirtävät näkyviin avaruudessa olemisen asteittaisuuden ja suhteellisuuden. Virgin Galacticin ja Blue Originin tarjoamat astronauttipaikat myydään muutaman minuutin lennoille, jotka nousisivat Kármánin rajan yli, irtoaisivat kantoraketistaan ja laskeutuisivat sitten. (Erityisesti tarkoitusta varten kehitellyt alukset ovat tätä kirjoittaessani yhä testivaiheessa.) Niin huima kuin tämä kokemus painottomuusvaiheineen varmasti olisikin, sillä ei ole paljoa tekemistä Kuun kiertämisen saati Mars-siirtokunnassa käymisen kanssa.

                     

Avaruus ja sinne meneminen on siis määrittelykysymys. Kármánin raja 100 kilometrin korkeudessa erottaa juridisesti toisistaan avaruuden ja ilmakehän, aeronautiikan ja astronautiikan. Siitä ylöspäin ilman tiheys ei enää kannattele lentävän aluksen siipeä. Painovoiman vaikutus aluksessa olijaan häviää jokaisella kiertoradalla, matalallakin. Pääasiallinen painovoiman aiheuttajamme ei silti päästä otteestaan, vaan kiertorata on sellaista painovoiman aiheuttamaa liikettä, jossa painovoima ei tunnu.

                     

Millaista on olla avaruudessa? Ei voi hengittää ilman pulloja selässä, leijuu ympäriinsä, kaikkialla on loputtomiin mustaa ja tähtiä? Avaruusasemalla kyllä leijutaan ja avaruuskävelyillä aseman miehistö hengittää pulloista, mutta hopeatäpläisen mustan ikuisuuden sijaan kokemusta hallitsee edelleen Maa. Jos lähtisin Helsingistä avaruusturistiksi, olisin (ISS:n ollessa Helsingin yllä) lähempänä kotiani kuin jos lähtisin Vaasaan. Maa kaartuisi allani, tai ylläni, selvästi pyöreänä mutta rannattomana ja näkökentän täyttävänä.

 

***

 

Kiinnostuin kuulennoista ja kuukävelyistä vasta aikuisena. Apollo-ohjelman lennot tapahtuivat ennen syntymääni ja olivat minulle itsestäänselvyys. Paljain silmin nähtävä ja Maalle kuin itseoikeudella kuuluva Kuu tuntui ilmeiseltä ja helposti saavutettavalta, aloittelijan taivaankappaleelta. Ensimmäinen ja lähin toinen taivaankappale se tietysti onkin, mutta sinne mentiin vain muutamia vuosia sen jälkeen, kun oli varmistuttu siitä, että ihminen ylipäänsä selviää hengissä avaruusaluksessa. Kuussa käveltiin vaivaiset 12 vuotta ensimmäisen satelliitin eli ensimmäisen edes kiertoradalle päässeen esineen jälkeen. Siinä missä ihminen ei ollut koskaan astunut toiselle taivaankappaleelle ennen vuosia 1969–1972, ihminen ei myöskään ole yhtään kertaa astunut toiselle taivaankappaleelle vuosien 1969–1972 jälkeen.

                     

Arvoituksellinen avaruus -niminen kirja [1] oli minulle lapsuudessani hyvin tärkeä, mutta ohitin aina kuvat kuukävelijöistä. Avaruuspuku, television näköinen päähine ja hopeanhohtoiset alukset tuntuivat vieraannuttavan teknisiltä ja samalla ikävystyttävästi ihmisen mittakaavaan sidotuilta. En olisi lapsena voinut ymmärtää, miten hurja sovellus kuulennot olivat senhetkiselle teknologialle tai millaisia asioita ihmisistä ja maapallolla asumisesta paljastui, kun ilmakehä ja yhteys lajitoveriin täytyy korvata laitteilla.

Eikö ”avaruudessa” olekin jotakin hieman ”retroa”, toisin sanoen niihin aikakausiin viittaavaa, jotka sattumoisin olivat sekä kylmän sodan avaruusohjelmien että populaarikulttuurin nousun vuosia?

                     

Kun luin kirjaani, ammensin ennen kaikkea tietoa jostakin, mikä oli kaiken muuten kokemani ulottumattomissa. Tähdillä ja aurinkokunnilla oli eräänlainen historia alkuräjähdyksestä näihin päiviin ja eteenpäin. Mieleeni on piirtynyt helminauhaa muistuttava havainnollistus Auringon kehityksen vaiheista: lähellä loppua on yksi suunnaton punainen helmi, Aurinko punaiseksi jättiläiseksi paisumisen vaiheessaan. Tämä menneisyys ja tulevaisuus oli kuitenkin niin eri mittakaavassa, että käytännössä avaruus oli vailla historiaa.

                     

Avaruuteen kohdistuvat tarinat, fantasiat ja inhimillinen yritteliäisyys sen sijaan ovat täysin historiallisia. Eikö ”avaruudessa” olekin jotakin hieman ”retroa”, toisin sanoen niihin aikakausiin viittaavaa, jotka sattumoisin olivat sekä kylmän sodan avaruusohjelmien että populaarikulttuurin nousun vuosia? Kuten futurismi merkitsee ensisijaisesti 1900-luvun alun tulevaisuuteen suuntautumisen liikettä, avaruusaika on ensisijaisesti 1900-luvun jälkipuoliskon kuvitelma pian koittavasta ja sen jälkeen jatkuvasti laajenevasta kehityksestä.

 

Vaikka Apollo 11 oli ensimmäinen Kuuhun laskeutunut avaruuslento, jo Apollo 8 vuonna 1968 rikkoi merkittävän rajan. Se oli ensimmäinen miehitetty lento, joka irtautui Maan kiertoradalta ja jolla astronautit näkivät Maan pienenä pallona. Apollo 8 asettui Kuun kiertoradalle Kuun painovoiman liikuttamaksi. Sen kolme astronauttia olivat ensimmäiset ihmiset, jotka näkivät Kuun muuten kuin kaukaisena kiekkona. Kuu kaartui heidän allaan pääasiallisena painovoiman ja heijastuneen valon lähteenä.

                     

Apollo 8:n astronautilla Bill Andersilla on tekijänoikeus kuvaan, joka tunnetaan nimellä Earthrise. Kuvan perspektiivinmuutos on yksinkertainen ja voimakas: Maa on kappale, joka on olemassa ja nousee näkyviin Kuun takaa. Se voi olla poissa näkyvistä kuin olisi lakannut olemasta, ja sitten taas näkyä; sillä on itseys ja erillisyys. Kuva on kuuluisa, ja se oli ensimmäisen Earth Dayn (1970) tunnus. Alkava maailmanlaajuinen ympäristöliikehdintä pystyi käyttämään hyväkseen kuvaa, joka oli otettu niin etäältä ettei sieltä edes voinut nähdä missä kunnossa metsät, vesistöt tai eläinpopulaatiot ovat. Planeetan näkeminen erillisenä, jossakin mittakaavassa pienenä, salli tuntea sitä kohtaan huolta ja suojelunhalua.


Earthrise       

Toinen lähes yhtä varhainen ja kuuluisa kuva on Blue Marble viimeiseltä Apollo-lennolta vuodelta 1972. Se on ainoa ihmisen omin käsin ottama valokuva, jossa Maa näkyy kokonaan valaistuna. Kuva esiintyy Joni Mitchellin laulussa ”Refuge of the Roads” (Hejira, 1976): ”In a highway service station over the month of June/ was a photograph of the Earth taken coming back from the Moon/ and you couldn't see a city on that marble bowling ball/ or a forest, or a highway, or me, least of all”. Kuva on kaikkialla läsnä monistettuna, siihen törmää yllättäen kalenterikuvassa. Maa ei suoraan edestä otetussa kasvokuvassa ole Mitchellin sanoin marmorikuulan vaan keilapallon kokoinen. Sen täyspyöreässä yksityiskohtaisuudessa on jotakin painavaa. Se on silti verraten pieni, ja erityisesti itseään siitä etsivä ihminen on mitättömän kokoinen.


Blue Marble

Omien tekojen tai elämän merkityksellisyys suhteessa muihin elämiin ja tekoihin, joihin ne kietoutuvat, ei riipu havaittavan maailmankaikkeuden koosta.

Varma havainto gravitaatioaalloista kiinnosti monia maallikoita helmikuussa 2016. Uutisessa oli monia kiehtovia puolia. Saatettiin sanoa, että universumi puhui meille, sillä siinä missä kosmisen mikroaaltotaustan mittaaminen on valon katselua, gravitaatioaaltojen havaitseminen on kuuntelemista. Aallon heikkous ja mittalaitteiston herkkyys veivät syvälle alkeishiukkasten mittakaavaan, protonin halkaisijan tuhannesosaan. Havaitun aallon lähde oli kokoluokkien toiselta laidalta, kahden mustan aukon sulautumisesta, joka samalla tuotti massiivisimman tunnetun mustan aukon. Aalto tuli kaukaa, noin 1,3 miljardin valovuoden päästä; se oli matkustanut kauan, 1,3 miljardia vuotta.

                     

Mutta mitä se merkitsee ihmisille, miksi maallikot ovat kiinnostuneita siitä? Kvanttifysiikka on johtanut tietotekniikkaan ja kaikkiin nykyisiin viestintävälineisiin, mutta kukaan ei vielä tiedä, mihin gravitaatioaaltoja voi soveltaa. Näin useita kommentteja, joissa sanottiin, että gravitaatioaallot muistuttavat universumin koosta ja omasta mitättömyydestämme siinä. Tämä ajatus on ilmeisesti kommentoijille lohdullinen, tai se on raitistava. ”Meidän puutteellisuudellamme ja kärsimyksellämme ei ole mitään merkitystä”, tai toisaalta ”meidän on viimeinkin aika herätä hybriksestämme”. Tämä maailmankaikkeuden koon oletettu perspektiivivaikutus on hämmentävä. Uusi tieto koskee universumin kokoa ja ikää, sen ensimmäisiä hetkiä ja pienimpiä ja suurimpia rakenteita; se ei vastaa kysymyksiin ihmisyhteiskuntien historiasta. Minkä vuoksi ihmisten omalle elämälleen ja kotiplaneetalleen antamat merkitykset kumoutuisivat, kun saadaan havaintoja siitä, millaiseen kokonaisuuteen elämä ja planeetta sijoittuvat? [1] [2] 

                     

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -sarjan toisessa osassa Maailmanlopun ravintola (1980) lukijalle esitellään ”julmin mahdollinen psyykkisen kidutuksen muoto”, Kokonaisperspektiivipyörre. Pyörteen mekanismi ekstrapoloi koko maailmankaikkeuden yhdestä kakkupalasta (”sillä jokainen aineen palanen vaikuttaa jollakin tavalla jokaiseen muuhun aineen palaseen”). Sitten se näyttää tuloksen rangaistukseen tuomitulle niin, että kokonaisuuteen on merkitty uhrin sijainti (”mikroskooppinen piste mikroskooppisessa pisteessä”). Tämä suhteellisuus ja kokijan oma häviävä pienuus aiheuttavat peruuttamattoman psyykkisen romahduksen.

                     

Jutun vitsi on, että Linnunradan omahyväinen ja arvaamaton presidentti Zaphod Beeblebrox astuu ulos Kokonaisperspektiivipyörteestä hyväntuulisena ja entistä itsevarmempana. Rangaistus epäonnistuu, sillä Zaphod on astunut pyörteeseen erityisesti häntä varten rakennetussa simuloidussa maailmankaikkeudessa oikean maailmankaikkeuden sijaan. Adamsin kirjasarjaa kannatteleva eetos on ennakkoluuloisen nurkkakuntaisuuden piikittely, ja sarjan Linnunrata on vain maapallon laajennus, josta löytyy sekä rennon monikulttuurisia että byrokraattisen ahdasmielisiä maailmoja. Zaphod sekoilee hyperitsevarmana antisankarina niiden kaikkien läpi. Kysymys ei varsinaisesti ole maailmankaikkeudesta vaan Maasta löytyvän diversiteetin syleilystä.

 

Tieteellisesti höpsö pyörre-episodi on luettavissa myös seuraavasti: ajatus siitä, että yksittäinen tietoinen eliö näyttäytyy mitättömänä havaitun maailmankaikkeuden kontekstissa, on yhtä hyödytön ja naurettava kuin ajatus siitä, että yksittäinen eliö näyttäytyisi samassa kontekstissa erityisen merkittävänä. Pyörteessä maailmankaikkeus simuloidaan niin, että sen voi kerralla nähdä yksityiskohtaisesti, ja Zaphodia suojelevat tahot simuloivat hänelle kokonaisen todellisenkaltaisen maailmankaikkeuden, johon voi siirtyä. Simuloidun, koettavissa olevan maailmankaikkeuden tuominen tarinaan sanoo irti sopimukset vakavasta olemassaolon tarkastelusta. Simulaatioita on todellisuudessa mahdollista luoda astrofyysikkojen tutkimuskäyttöön, mutta niihin ei voi siirtyä elelemään eikä niitä voi nähdä ympärillään reaalikoossa. Niiden avulla voi laskea. [2]

                     

Siinä kaikki. Tällaista on elää yksittäisenä tietoisena eliönä suhteessa havaittuun maailmankaikkeuteen, tältä se tuntuu. Omien tekojen tai elämän merkityksellisyys suhteessa muihin elämiin ja tekoihin, joihin ne kietoutuvat, ei riipu havaittavan maailmankaikkeuden koosta. [3] [4] 

 

***

 

On tietenkin olemassa taivaankappaleisiin liittyviä perspektiivinmuutoksia, joilla on ollut todellista merkitystä ihmiskuvalle ja maailmankuvalle: siirtymät maakeskeisestä aurinkokeskeiseen kosmologiaan, aurinkokunnan ulkopuolisen avaruuden ja galaksien ymmärtäminen, alkuräjähdyksen hyväksyminen. Nämä eivät ole yksioikoisesti aiheuttaneet maailmankuvallisia siirtymiä vaan siirtymät ovat tapahtuneet vuorovaikutuksessa, mahdollistaneet toisiaan.

                     

Myöskään kuulennot eivät aiheuttaneet ympäristötietoisuuden nousua. Kuvat kotiplaneetastaan irrotetuista ihmisistä ja planeetasta erillisenä kappaleena hätkähdyttivät kyllä, mutta ne eivät välittömästi ja itsestään puhutelleet ihmisiä siten kuin ne nyt ymmärretään. Muut senaikaiset ajatusvirtaukset ja tapahtumat mahdollistivat sen, että seuraavina vuosina kuvia tulkittiin ja täytettiin Maata vaalivalla merkityksellä, joka vuorostaan säteili niistä eteenpäin. Rajattoman kehityksen ja laajenemisen ideologia huipentui avaruusohjelmissa samaan aikaan kun planeetan itseäänkorjaavuuden rajat alkoivat tulla ensin tieteellisesti, sitten yleisesti ajatelluksi.

                     

Koko planeettaa koskevien uhkien maisema oli ensimmäisten Maan kuvien aikaan toisenlainen kuin se, joka vallitsee tällä hetkellä. Ilmaston ja biosfäärin tasapainon horjumisen sijaan puhuttiin myrkyistä ja saastumisesta, ja paljon myös ydinaseista ja sodasta. Nykyinen ilmastohuoli ei koske ensisijaisesti valloilleen päässeitä myrkyllisiä yhdisteitä, jotka pitäisi hallita ja puhdistaa, vaan aineita ja prosesseja, jotka kuuluivat planetaariseen kokonaisuuteen mutta jotka ovat syöksyneet raiteiltaan.

Kun nähdään Maa naapurustossaan, voi käydä lopullisesti selväksi, ettei Maa ole kaiken mahdollisen olemisen paikka vaan jokin, mikä on itsekin paikassa, jossakin ja jollakin hetkellä.                   

Silti kyse oli Maasta, joka on rajallinen ja rajautuva, taivaankappale, joka sijaitsee Aurinkokunnassa. Jollakin tavalla tämä sijaitseminen, tämä lähiympäristön perspektiivi, on merkittävää. Maata ei nähdä avaruudesta otetuissa kuvissa koko havaittavan maailmankaikkeuden kontekstissa vaan omassa välittömässä yhteydessään: tietyllä, elämälle suotuisalla etäisyydellä Auringosta, suhteissa saman aurinkokunnan muihin kappaleisiin, jotka eivät mahdollista useampisoluista elämää. Kun nähdään Maa naapurustossaan, voi käydä lopullisesti selväksi, ettei Maa ole kaiken mahdollisen olemisen paikka vaan jokin, mikä on itsekin paikassa, jossakin ja jollakin hetkellä. Maalla ja sen biosfäärillä on olosuhteet ja kehityshistoria, tasapainon ja epätasapainon vaiheita, ja se voi edelleenkin muuttua.

                     

Earthrise ja Blue Marble ovat näkymiä etäisyydeltä, joissa ihminen on voinut olla. Kolmas usein niihin vertautuva kuuluisa valokuva on Pale Blue Dot, jonka Voyager 1 otti vuonna 1990 poistuessaan aurinkokunnasta. Astronomi ja tieteiskirjailija Carl Saganin pyynnöstä NASA käänsi luotaimen kamerat Maahan päin 6,4 miljardin kilometrin etäisyydeltä. Kuvassa Maa on häviävän pieni, ”pikselin kokoinen”. Luotaimen, ei ihmisen ottamana Pale Blue Dot on toisenlainen Maan muotokuva. Maata ei tunnista siitä.

                     

Vuosi 1990 sijoittuu avaruusvalloituksen ensimmäisen aallon ja tämänhetkisten uusien avaruussuunnitelmien puoliväliin. Minussa herättää ihmetystä, että vuonna 1977 valmistettu ja Maasta lähetetty esine on edennyt niin kauas ja että sitä saatettiin ohjailla ottamaan ja lähettämään valokuva 6,4 miljardin kilometrin etäisyydeltä. Pale Blue Dot on dokumentti tästä kaikesta. Kuva voisi sisältää Voyagerin sävyjä, sen juhlallista, keskusteluyhteyteen ja yhteiseen viestiin uskovaa ”Kultaisen levyn” tunnelmaa. Voyagerien mukana kulkevien, vieraalle älylle suunnattujen äänilevyjen Maa on kaunis ja rikas luonnoltaan, ja sen ihmiset lausuvat 55 kielellä rohkeat, hyväntahtoiset terveiset. Tällä hetkellä suunniteltavat luotaimet, joiden tarkoitus olisi päästä Maasta mahdollisimman kauas, vaikuttaisivat olevan profiililtaan toisenlaisia kuin Voyagerit: usein funktionaalisen pieniä, mahdollisesti aurinkopurjeella liikkuvia, ilman mitään ylimääräistä tai symbolista.

                     

Pale Blue Dot ei esitä näkymää vaan paremminkin näkymän puutteen, josta merkittävää yksityiskohtaa saa etsiä. Se ei ole välittömästi vaikuttava ilman kehyskertomustaan. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan Carl Sagan kirjoitti kuvalle joukon merkityksiä. Kirjan alaotsikko kuuluu A Vision of the Human Future in Space. Sen subjekti on me, joka viittaa yhdellä kertaa koko ihmishistorian kaikkiin ihmisiin lajityypillisinä olentoina. Meidän ominaisuuksiimme väitetään kuuluvan esimerkiksi halu etsiä ja ottaa haltuun uusia seutuja.

                     

Sagan kutsuu lukijaa keskittymään kuvassa näkyvään himmeään pisteeseen ja yrittämään käsittää, että koko ihmishistoria sijoittuu sille. Hän tulkitsee kuvaa kiteytymänä tähtitieteen nöyryyttä opettavasta vaikutuksesta ja rohkaisee antautumaan tälle kokemukselle: kuva on vastalääke nationalismille, muukalaisvihalle, uskonnollisille tai filosofisille jäsennyksille ihmisestä luomisen kruununa. Koska jokainen despootti historiassa on sijoittunut tuolle pölyhiukkaselle, kahden pölyhiukkaspuoliskon valtiaiden taistelu on väkisinkin hullunkurista. On melkein kuin Sagan suostuttelisi lukijaa uskomaan, että jos despootit vain voisivat katsoa tätä kuvaa rinnakkain, he pian paiskaisivat kättä ja hautaisivat erimielisyytensä.

                     

Hallitsevia kertomuksia ihmiskunnasta tai tietystä ihmisyhteisöstä kaiken muun elämän päämääränä on todella ollut, ja sanoma kosmisesta mitättömyydestä on suunnattu niitä vastaan. Saganin tekstikään ei silti ole vailla teleologiaa. Vaikka ”ihminen”, josta me-pronominia käytetään, on aina ”luontonsa mukaisesti” ihmetellyt tähtiä ja tuntenut rajaseudun kutsun, tekstistä nousee jatkuvasti väite ihmiskunnan kehityksestä – ei siis sivilisaatioiden tai kulttuurien vaan koko lajin jonkinlaisesta henkisestä kypsymisestä, jossa aiemmat historian vaiheet ovat lapsivaiheita suhteessa aikuiseen ihmiskuntaan. Moderni tiede ja käsitys Maasta kosmoksessa ovat tämän aikuisuuden elementtejä. Ihmiskunnan suuruuden tiellä on vain sen yleinen erehtyväisyys ja taipumus kinasteluun.

”Elämä on suhteellisen harvinaista”, Sagan kirjoittaa. ”Jos tutkii kymmenittäin maailmoja, saattaa olla että vain yhdessä niistä esiintyy elämää”.                     

Oletetun tieteellisyytensä takaa Sagan esittää monia tällaisia ekspansiivisia, ihmiskeskeisiä ja edistysuskoisia ajatuksia. Apollo-ohjelmat esimerkiksi alkoivat kylmän sodan kilpailuna mutta kehkeytyivät ihmiskuntaa yhdistäväksi historialliseksi tapahtumaksi, joka näyttää, maapallokuvin ja Voyager-levyltä luettuna, että yhdistyminen on ainoa mahdollisuus. Tällaisessa ajattelussa menneisyys on tapahtunut, jotta päätyisimme nykyiseen historian pisteeseen. Sagan ohjaa ja suostuttelee lukijaa uskomaan, että tästä eteenpäin ihmiskunnan suuruus ja yhteistyökyky vain vahvistuu ja todellistuu planeettasiirtokuntina. Hän maalailee, kuinka aurinkokunnan planeettojen värisävyt voisivat aikanaan koristaa ihmissiirtokuntien lippuja: Marsin punainen, Neptunuksen häikäisevä sininen. Marsissa asujat osaavat arvostaa jokaista ruohonkortta, ja kaukaiset jälkeläisemme monissa maailmoissaan tunnustavat yhteisen alkuperänsä. Huolenpito Maata kohtaan muuntuu jonkinlaiseksi kotiseuturakkaudeksi, jota voi tuntea etäältä.

                     

Tieteen popularisoijana ja avaruuden merkityksellistäjänä Carl Sagan oli kaikkea muuta kuin neutraali. Hänellä oli paitsi hurjasti vaikutusvaltaa myös ulkotieteellinen päämäärä. ”Visiot, joita tarjoilemme lapsillemme, muovaavat tulevaisuutta. Ei ole merkityksetöntä, millaisia visioita ne ovat”. Spekulaatio, jota tuetaan tulkinnoilla tieteestä ja sen merkityksestä, kutsuu esiin tietynlaista optimistista mielialaa. Sagan pyrki tietoiseen visionmuokkaukseen. Contact (1985, elokuva 1997), esimerkiksi, on opettavainen tarina, jossa edetään ennakkoluuloista tieteellisen ja hengellisen synteesiin ja lupaukseen ihmiskunnan aikuistumisesta. Myös yksityinen varakkuus merkitsee (miljardööri, joka on salaa rakentanut kopion madonreikäaluksesta). Contact osoittaa, mihin on hyvä uskoa.

                     

”Näistä tässä kirjassa on kysymys: toiset maailmat, mikä meitä niillä odottaa, mitä ne kertovat meille itsestämme, ja – niiden ongelmien valossa, jotka juuri nyt vaativat huomiotamme – onko meidän järkevää lähteä”. Sagan virittää jännitteen ja ratkaisee sen heti viettelevällä retorisella kysymyksellä: ”Pitäisikö ensin ratkaista ongelmat? Vai ovatko ne juuri syy lähteä?”
                     

Suhteuttava valaistus, jonka himmeä sininen piste voisi tarjota, lankeaa tällaisessa retoriikassa eräisiin asioihin ja toisiin taas ei. Mitä nähdään, kun katsotaan planeettaa etäältä? Kuten Joni Mitchell laulaa, Blue Marblesta ei voi havaita kaupunkeja tai laulajaa itseään, mutta nestemäinen vesi ja happipitoinen ilmakehä ovat kyllä erittäin ilmeiset. (Ne voisi luultavasti nähdä myös aurinkokunnan rajalta menetelmillä, joita eksoplaneettoja varten on kehitetty.) Mutta koska ihmisrakennelmia ja maanmuokkausta ei avaruudesta näy, ”ihmiset ovat merkityksettömiä, vain ohut elämän kalvo”. Mitä tässä Saganin väitteessä tapahtuu? Samastetaanko ihmishistoria ja ”elämän kalvo”, elonkehä planeetan pinnalla? Onko elonkehä todella mitätön asia Linnunradassa, tai sen galaktisessa naapurustossa, josta ei vielä ole havaittu toista elämää kannattelevaa planeettaa?

                     

Kuva muuttuu hieman, jos olettaa galaksit elämää kuhiseviksi. Silloin Maan zoomaaminen marmorikuulaksi tai pisteeksi sijoittaisi ihmiset galaksin muiden elämänmuotojen yhteyteen. Sagan kannatti teoriaa elämän kaikkiallisuudesta. ”Elämä on suhteellisen harvinaista”, hän kirjoittaa. ”Jos tutkii kymmenittäin maailmoja, saattaa olla että vain yhdessä niistä esiintyy elämää”. Näinpä muita elollisia planeettoja tai kuita ei löydy tästä aurinkokunnasta, mutta moinen suhde merkitsisi toki aivan käsittämätöntä määrää elollisia planeettoja tässä galaksissa. Saganin sitoutuminen maan ulkopuolisen älyn radiosignaalien etsimiseen osoittaa, miten todennäköisenä hän piti myös niinkutsuttua älyllistä elämää toisaalla.

                     

Vaikka tekisikin tämän oletuksen, muiden olentojen konteksti on silti todellistumaton, hypoteettinen. Niinpä taaksepäin zoomaaminen Saganin tavalla kadottaa tärkeimmän, ehkä ainoan yhteyden, johon fiktioita ihmiskunnan ensisijaisuudesta pitäisi suhteuttaa: Maan muut eliöt ja prosessit ja niiden yhteenkietoutumisen.

 

***

Huonokuntoisen auton tai talon hankkiminen merkitsee sen potentiaalin näkemistä, siihen sitoutumista ja rehvakasta lupausta, että oma asiantuntemus riittää tekemään siitä tyylikkään pelin tai asumuksen. Mars on siisti, koska sitä täytyisi pommittaa sadoilla ydinaseilla jotta sen navoilta voisi teoriassa höyrystyä tarpeeksi vettä ilmakehän muodostumiseksi. Se on leikkikenttä.

SpaceX:n Mars-ohjelma on monella tavalla jo olemassa, vaikka se ei ole tapahtunut, sillä siihen on sijoitettu; ohjelman ympärillä sijaitseva raha, joka reagoi perustaja Elon Muskin henkilöön ja muihin yhtiöihin, kilpailijoihin, avaruutta koskeviin mielikuviin, on jo tapahtunut ahkerasti ja aiheuttanut muita tapahtumia. Lisäksi yritykset, joiden näkyvin tuote ovat sopimukset tulevaisuuteen sijoittuvista miehitetyistä Mars- tai kuulennoista, toimivat jo kansainvälisillä laukaisumarkkinoilla. Blue Origin (joka SpaceX:n tapaan on filantrooppina esiintyvän miljardöörin, Jeff Bezosin perustama) ilmaisee asian sanoilla ”Send something to space today”. Yhtiön uudelleenkäytettävät laukaisuraketit tarjoavat edullista ja luotettavaa kuljetusta tutkimusteknologiallesi tai mitä sitten haluatkaan lähettää avaruuteen. Rakettiteknologian kehittäjien asiakkaita voivat olla valtiot, instituutiot, toiset yritykset, yksityiset ihmiset.

                     

Blue Originin ja SpaceX:n sivut ovat ihmeellisiä paikkoja internetissä. On vaikea sanoa ensikatsomalta, mikä on jo todellista, mikä aikomusta tai vasta hypoteettista. Blue Originin New Shepard -raketti on jo lentänyt: ”Our reusable launch vehicle is taking payloads – and soon you – to space.” Become an astronaut -osion alta löytyy Reserve a seat -painike, joka vie yhteystietolomakkeeseen. Sen täyttämällä saa tiedon heti, kun varaukset New Shepardin lennolle aukeavat. Jos ymmärrän oikein, New Glenn -raketti ei vielä ole lentokunnossa, mutta sen käytöstä on tehty sopimus vuodelle 2021. Sitä kuvaillaan kuten New Shepardia, samanlaisin kaavakuvin, samoilla aikamuodoilla. Oli se jo kasassa tai ei, sen täysin uudelleenkäytettävä ensimmäinen vaihe on suunniteltu kahtakymmentäviittä lentoa varten, se nousee Cape Canaveralista ja aivan pian se lennättää rahtisi ja ehkä sinutkin kiertoradalle. Blue Moon taas on ollut ”jo vuosia kehitteillä”, ja keveässä preesensin ja futuurin tanssissa tämä joustava laskeutuja, jonka ominaisuudet sallivat pienet, keskikokoiset ja suuret kuljetukset Kuun kamaralle, mahdollistaa pian kestävän ihmisläsnäolon Kuussa.[3]

Jo vuosia sitten näin videon, jolla valkoinen, pystysuora raketti laskeutuu kuin hyvin pitkä kynttilä aamiaistarjottimelle, uskomattoman täsmällisesti kuin olisi katsonut takaperin näytettyä laukaisuvideota.

SpaceX:n sivuja hallitsevat livestreamit ja niiden tallenteet, joissa kävijä voi nähdä mitä kulloinkin on julkistettu tai tapahtuu. Saapumisia ISS:lle, uusien Starlink-satelliittien laukaisua Falcon 9:llä, joka sen jälkeen pyritään laskemaan takaisin Atlantilla kelluvan Of course I still love you -proomun päälle. Jo vuosia sitten näin videon, jolla valkoinen, pystysuora raketti laskeutuu kuin hyvin pitkä kynttilä aamiaistarjottimelle, uskomattoman täsmällisesti kuin olisi katsonut takaperin näytettyä laukaisuvideota. Ennätyssuuren Falcon Heavy -kantoraketin ensimmäinen uroteko, Tesla Roadster -sähköauton lähettäminen Aurinkoa kiertävälle radalle, on ikuistettu Starman-livestreamiksi auton sisältä. Kuvassa näkyy kojelauta, kypärä ja linssiheijastusta. Video on ajatuksena häkellyttävä, mutta sitä katsoessa ei synny tunnetta sen todistusvoimasta tai kytköksestä todellisuuteen.

                     

Etusivulta löytyy myös suunniteltua planeettojenvälistä kalustoa esittelevä osio ”Making life multiplanetary”, joka vie syvälle hypoteettiseen. Starship ja Big F*cking Rocket elävät jo havainnekuvissa ja rakenteensa tarkassa preesenskuvailussa. Aikanaan ne korvaavat nykyiset kantoraketit ja mahdollistavat kaupungit Kuussa ja Marsissa. Lauseissa ei ole yhtäkään ehdollisuutta ilmaisevaa sanaa, kaikki on varmaa. ”Our aspirational goal” – päämäärä, johon katse siis kiinnitetään silloinkin, kun kehitellään ja myydään pienemmän aikavälin ja kantaman hankkeita – on ensimmäinen Marsin rahtilento 2022 ja miehitetty lento 2024. Nopeasti lähestyvät ajankohdat ovat pysyneet paikoillaan jo joitakin vuosia. Mars-mission esitteessä vuodelta 2017 Marsin pinnalla hehkuvat asutusmoduulit kuin kasvava kide tai omistautuneen sivilisaatiopelaajan rakennelmat.

                     

Käytössä olevasta teknologiasta testivaiheiseen, siitä vasta kehitteltävään ja suunnitteilla olevaan, edelleen nykyisen teknologian mahdolliseen sovellukseen, siitä eteenpäin mahdolliseen tulevaan teknologiaan, hypoteettisiin sovelluksiin. Saumattomasti, animoidusti, aikajanoja ja interplanetaaristen lentoratojen diagrammeja pitkin, avaruudesta kiinnostunutta johdatetaan katsomaan tulevaisuutta, jonka täytyy uskoa – Elon Muskin sanoin – olevan parempi kuin menneisyys.[4] Blue Origin taas näyttää kävijälle ensimmäiseksi sanat ”Going to space to benefit Earth”. Sen tulevaisuusvisiossa miljoonat asuvat ja työskentelevät avaruudessa, sillä jotta Maa voidaan säilyttää lastenlastenlastenlapsille, täytyy avaruuden rajattomat luonnon- ja energiavarat ottaa käyttöön. Sivuilla toistuu höyhenen kuva. Raketit ovat uudelleenkäytettäviä, niiden ympäristövaikutus on ikään kuin höyhenenkevyt verrattuna siihen valtavaan hyvään, jonka ne tuovat tulevaisuudessa.

 

There is no planet B” on ollut suosittu iskulause syksyllä 2018 nousseessa ilmastolakkojen aallossa. Lauseen pohja on siinä astrobiologisessa ymmärryksessä, ettei mikään muu ihmisten saavutettavissa oleva taivaankappale kannattele elämää siten kuin Maa. B-suunnitelman suomaa liikkumavaraa, jossa ensisijaisen planeetan tasapainolla voi kokeilla onneaan, ei siis ole nyt eikä ole ollutkaan.

                     

Tätä vasten on häkellyttävää, miten keskeinen elementti planeetta B oikeasti on avaruushankkeita tukevassa puheessa. Carl Saganille tarve uusille planeetoille oli vielä monitulkintainen ja sijoittui jonnekin ihmiskunnan vääjäämättömän laajenemisen ja pakolaisuuden väliin. ”Better places will always call to us” – oikeus etsiä parempaa elämää ja omaa maatilkkua ulottuu toisille planeetoille, sillä Maassa ei  enää ole tarjolla asumatonta tilaa. Stephen Hawking taas lausui vuonna 2016, että Maa-planeetan yleinen tuhoutuminen on kyllin pitkällä aikavälillä lähes varmaa, ja lisäsi, että tuhannen vuoden kuluttua ihmisten olisi parempi olla levittäytynyt muualle avaruuteen, jotta laji selviäisi. Hawkingin arvion mukaan ihmisiä asuu Maan ulkopuolella sadan vuoden kuluttua. Maata ei silti kannattaisi tuhota alta, sillä siirtokunnat eivät vielä olisi riippumattomia. Seuraavana vuonna Hawking kommentoi Trumpin valtaannousua ja Pariisin sopimuksesta vetäytymistä toistamalla tämän ennustuksen: pian ei ole enää alueita, joille siirtyä, paitsi muilla planeetoilla. Kolonisaatio täytyy aloittaa sadan vuoden kuluessa – sana ”kolonisoida” esiintyy jatkuvasti Hawkingin puheiden uutisoinnissa, vaikka Hawking itse tuntuu käyttävän mieluummin muita ilmaisuja.

                     

Elon Muskin lausuntoja siitä, kuinka ihmiskunnalla täytyy olla B-suunnitelma jos Maa tuhoutuu ja kuinka Mars voi tarjota turvapaikan, on kuultu joitakin vuosia. Viimeisimmissä lausunnoissa totuusarvoltaan sekalaiset uhat tekoälyn kapinasta ilmastonmuutokseen yhdistyvät raivokkaaseen nostatukseen – Starman lähetettiin Aurinkoa kiertämään koska voitiin, koska se innostaa! Jos Mars-siirtokunta toteutuisi, mitenköhän paljon se muistuttaisi SpaceX:n esitteen kuplamaisten moduulien kaupunkia?

 Mitä merkitsee sanoa, että Mars vaatii ”pientä laittoa”?                     

”It's a fixer-upper kind of planet”, Musk lausui Marsista vuonna 2012. Hän kertoi pari vuotta aiemmin vakuuttuneensa Marsin terraformauksen, maankaltaistamisen, olevan teknologisesti mahdollista. Syanobakteerien selviytymistä Marsin olosuhteissa on esimerkiksi tutkittu ja spekuloitu, voisivatko ne yhteyttää Marsissa happea ainakin rajattua mikroilmakehää varten. Mitä merkitsee sanoa, että Mars vaatii ”pientä laittoa”? Huonokuntoisen auton tai talon hankkiminen merkitsee sen potentiaalin näkemistä, siihen sitoutumista ja rehvakasta lupausta, että oma asiantuntemus riittää tekemään siitä tyylikkään pelin tai asumuksen. Mars on siisti, koska sitä täytyisi pommittaa sadoilla ydinaseilla jotta sen navoilta voisi teoriassa höyrystyä tarpeeksi vettä ilmakehän muodostumiseksi. Se on leikkikenttä. Sen maankaltaistaminen on spekulatiivista, kun taas Maan hiilinielujen vahvistaminen ja fossiilisia korvaavat energianlähteet ovat poliittisia päätöksiä vaille valmista käytäntöä.

                     

Eikö B-suunnitelmaan kuulukin jo jonkinlainen alustava valmius luopua A-suunnitelmasta? B-suunnitelma merkitsee, että A ei välttämättä olekaan ainoa tai edes paras vaihtoehto. Joissakin tapauksissa B-suunnitelman miettiminen voi vapauttaa ajattelua ja estää takertumasta tuttuun. Joissakin tapauksissa, ei kuitenkaan tässä planeettojen tapauksessa. A-suunnitelma, joka olisi esimerkiksi ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen tai sukupuuttoaallon hillitseminen maankäytön ja maatalouden muutoksilla, ei edusta konservatiivista, takertuvaa ajattelua, josta olisi parempikin lennähtää uusiin maisemiin.

                     

Jos A-suunnitelma epäonnistuisi, jos A-planeetta lämpenisi hallitsemattomasti, pölyttäjäkannat romahtaisivat ja asuttavat seudut hupenisivat niin, että käytännössä lähes kaikki olisivat ilmastopakolaisia, odottaisiko silloin Cape Canaveralissa jättiläismäinen Starship valmiina viemään ihmiskunnan uuteen kotiin? Olisiko siirtokuntaa ja sen omavaraisuutta rakennettu viime vuosikymmenet suurella yhteistyötarmolla, olisivatko talousjärjestelmät ja poliittiset järjestelmät pysyneet ennallaan sitä tukemassa, vai olisiko jokin eliitti junaillut siirtokunnan kaikessa hiljaisuudessa itselleen juuri ajoissa?

 

***

 

[1]     Alkuteos James Muirden: Our Universe vuodelta 1978, vuonna 1979 ilmestynyt suomennos Klaus Karttunen.

[2]     ”Olet tässä” -perspektiivileikkiä voi harjoittaa youtube-videoilla, jotka zoomaavat kokoluokasta toiseen, ihmiskasvoista havaittavaan maailmankaikkeuteen (taiteilijan näkemys). Onkohan olemassa jokin vastaavasti toimiva VR-sovellus? Jos se olisi niin vaikuttava, että kokijan mieli järkkyisi, ongelma olisi sovelluksessa, ei maailmankaikkeuden koossa.

[3]     ”Blue Moon is a flexible lander delivering a wide variety of small, medium and large payloads to the lunar surface. Its capability to provide precise and soft landings will enable a sustained human presence on the Moon.

[4]     ”You want to wake up in the morning and think the future is going to be great - and that's what being a spacefaring civilization is all about. It's about believing in the future and thinking that the future will be better than the past. And I can't think of anything more exciting than going out there and being among the stars.