Toiveammatti: kriitikko
Oskari Onnisesta tuli kriitikko juuri silloin, kun kaikki lakkasivat lopullisesti arvostamasta ammattinimikettä.
”Juuri tällä hetkellä se onnellisuus, josta kaikki jaksavat aina jauhaa elämän keskeisimpänä tavoitteena on mulle juuri sitä, että voin olla tekemättä mitään, täydellisen apaattisena kotona ja antaa sävelkulkujen kiertyä pääni sisässä.”
Oskari Onninen, 18 vuotta. Livejournal, 17.3.2009.
Lumien kolaamisesta kotitalon pihasta ei meinannut tulla mitään. Oli marraskuun puoliväli vuonna 2008, ja Rumba-lehdestä oli luvattu lähettää minulle levyjä arvioitavaksi. (350 merkkiä eli pari virkettä per)
Olin saanut sähköpostia, päivittänyt Livejournaliin RUMBA SANOI JOO ja täynnä sisälläpidettävää riemua kiitänyt ulos suorittamaan velvoitteet. En enää muista, kenelle tekstiviestitin tai kenelle soitin. Haluaisin muistaa lukeneeni sähköpostin ulkona, mikä ei tietenkään ollut mahdollista ennen älykännyköitä. Mutta sen muistan, että omasta mielestään kiusallisen erinomaisen 17-vuotiaan päässä maailman siisteimmältä vaikuttanut asia olikin lopulta yhden sähköpostin ja muutaman liitteeksi kaivetun pöytälaatikkolevyarvion päässä.
Joitain viikkoja aiemmin Rumbassa oli julkaistu kooste siihenastisen 2000-luvun parhaista levyistä. Listauksen kommentoijille oli luvattu levypalkintoja, joten olin tietenkin käynyt päsmäröimässä nettifoorumilla, sillä koin olevani musiikkielitisti eli kriitikkoainesta par excellence. Kun toimituspäällikkö Janne Flinkkilä sähköpostitti lähettäneensä ”muutaman sekalaisen levyn” palkinnoksi, aistin tilaisuuteni tulleen, hieroin hysteerisenä sanamuotoja ja vastasin viestiin.
Tässä samalla on kyllä pakko kysyä, millainen avustajatilanne teillä on tällä hetkellä…
Niin helppoa se oli, saada viimeinen lukko opiskelusuunnitelmille ja tulevaisuudentoiveille. Neljä kuukautta myöhemmin kirjoitin Livejournaliini:
“Sinänsä tänään oli myös ihan siistiä lukea oma juttunsa Rumban isoimpana keikkajuttuna, mutta oikeastaan se ei ollut siistiä koska se teksti ei ollut niin siisti ja [Samuli] Knuutin vieressä oleva Frida Hyvönen -raportti oli niin huikea, että vähän latisti lisää.”
*
Lähes kymmenen vuotta lumenkolaamisen jälkeen olen arvioinut Rumbaan päälle neljäsataa levyä ja muihin paikkoihin kuten Helsingin Sanomiin toistasataa siihen päälle.
Olen kriitikko, jolle Suomen valtio vieläpä maksaa taiteilija-apurahaa. Apuraha on alusta asti tuntunut häkellyttävältä, järjettömältä ja järjettömyydessään mahtavalta, sillä hyvin pian täysi-ikäistymiseni jälkeen ymmärsin, että monen muun kulttuurityön tavoin kriitikkous ei ole työtä vaan korkeintaan työn kaltaista toimintaa, puuhastelua mediatalouden alhaisimmilla portailla. Epäammatti ja epätyötä.
Kuten kulttuurilehtienkin, kriitikkojen paras ominaisuus on se, että me olemme olemassa. Vaikka teininä luulin mitä, auktoriteettia tai portinvartijuutta levyarvostelijan on enää turha toivoa. Ymmärtääkseen mitättömyytensä ei tarvitse kuin hehkuttaa Suomen suurimmassa lehdessä kotimaista indielevyä, nimetä sen yksi kappaleista klassikkotasoiseksi ja aloittaa Spotify-tilastojen tuijotus. Lopputulos: ylistetty kappale kerää arvostelun jälkeen joitain kymmeniä kuunteluita enemmän kuin se muuten olisi todennäköisesti kerännyt. Arvion verkkolukijamääriä en tiedä enkä haluakaan tietää.
Kaiken tämän muutoksen olen saanut nähdä vierestä kasvamalla maailmaan, jossa joka puolella on taloudellisia reaaliteetteja, klikkimittareita ja ”uusliberalismia”, mutta kenties juuri siksi parempaa musiikkikirjoittamista kuin koskaan.
*
Olen todennäköisesti viimeistä sukupolvea, jolle juuri Rumba oli ponnahduslauta pidemmälle. Todennäköisesti olen myös viimeisiä, jotka lukivat Rumbansa ja Hesarinsa ja sittemmin Pitchforkinsa uskoen niitä kuin nörtti voi nörttiä uskoa. (NME:n kelkkaan emme ehtineet.) Levykauppojen aika oli jo ohi, joten postimyyntien tai harkinnan sijaan saattoi ladata internetistä kaiken lehdistä löytämänsä, mikä vaikutti edes etäisesti mielenkiintoiselta.
Kiitos Tallinnan, Viipurin, isäni työpaikalleen jo 1990-luvulla saaman polttavan cd-aseman ja sittemmin internetin, en ole oikeastaan koskaan tuntenut sitä musiikillista niukkuutta, joka tuntuu olevan monen vanhemman pop-entusiastin musiikinkuuntelua määrittävä kokemus.
Järjestykset ja järjestelmät ovat aina kiinnostaneet minua suunnattomasti. Sen lisäksi, että taaperoiässä nukuin Tekniikan maailmoja pehmoleluinani, tutkin pihavaraston lattialla tuntikaudet, kuinka autot laitetaan tähtijärjestykseen.
Rutiini oli myös perjantai-iltaisin kello 18.36 (mikä jännittävä aikapoikkeus!) televisiosta tullut Lista TOP40 -ohjelma, jossa saattoi nähdä esikoulu- ja ala-asteikäistä kutkuttavia (eli animoituja) musiikkivideoita, mutta myös muuttuvan järjestyksen grafiikoineen. Tähdet, nuolet ja countdownin pahimman putoajan animaatio, jossa sakset katkaisivat langan, tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Parhaiden kappaleiden listaa pidin itsekin, Ami Pro -tekstinkäsittelyohjelmalla. Will Smithin “Miami” dominoi, kunnes ekaluokkalaisen rutiiniongelmat veivät voiton.
Myöhemmin muistan tutkineeni joka viikko Nyt-liitteen elokuvasivun Kriitikon valinta -taulukkoa, jota jokin tylsältä vaikuttanut Onni hallitsi 1990-luvun lopulla kuukausitolkulla. Ja kun luin levyarvioita, luin niitä nimenomaan tähtien vuoksi. Venäjällä tankkaamassa käyneeltä tädiltäni tilasin uutuuslevyt teksti-tv:n listasivun 508 pohjalta.
Olin aina mieluummin kuunnellut musiikkia kuin soittanut kitaraläksyjä, mutta vasta kuusitoistavuotiaana vaihdoin Pelit-lehden tilauksen ja kirjaston lukusalissa istumisen Rumbaan ja aloin suunnata järjestelmällisen mielenkiintoni uusiin levyihin ja teksteihin, joita Samuli Knuuti, Antti Lähde ja Janne Flinkkilä Rumbaan kirjoittivat. Silloin kaikki oli muuttumassa.
Samoina päivinä, kun sain Janne Flinkkilältä sähköpostin, ruotsalaiset päättivät ajaa musiikkikriitikkouden ja popkriitikkouden (suosin jälkimmäistä, sillä popmusiikissa musiikki on usein vain sivupolku muiden joukossa) murroksen loppuun asti. Tuli Spotify.
Päädyin istumaan hetkeksi Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselle vain todetakseni, etten tarvitse todistusta ja tyydytän paremmin oppimisenhaluni lukemalla itse kuin tankkaamalla 12 vuotta vanhaa Suomen mediakentän analyysiä tenttiin. Tärkein ja järkevin yliopistovuosinani tajuamani asia oli synkkää realismia: tee muutakin. Tee muutakin, jos haluat maksaa vuokrasi. Tee muutakin, jos haluat matkustaa muuallekin kuin Heinolaan.
Popista kirjoittamalla ei saanut kesätöitä, eikä kukaan tuntunut pitävän musiikkiaiheita minään. Musiikkikriitikkouden ympärille kuvittelemani aura paljastui omaksi keksinnökseni. 99 prosenttia ihmisistä ei istunutkaan baareissa keskustelemassa Samuli Knuutin maneerista muunnella metaforia tai edes satunnaisista keskisyvän pään uutuuslevyistä. Ymmärsin, että olin todennäköisesti itse se tyyppi, joka näihin levyarvioihin suhtautui kaikkein vakavimmin.
Kun sain vuonna 2012 toista kertaa Helsingin Sanomien kulttuuriosastolta ”valitettavasti sinua ei tällä kertaa ole…” –kesätoimittajasähköpostin, oli ymmärrettävä, että tie täyspäiväiseksi kriitikoksi kävisi toimittajuuden kautta.
Taas lähetin sähköpostilla työhakemuksia. Olin Lahdessa Etelä-Suomen Sanomissa pitkälle toista vuotta. Seuraavana vuonna Helsingin Sanomissa kesätoimittajana tekemässä muutakin, mutta viimein kirjoittamassa myös popista.
Ylioppilaslehdessä tekemässä muutakin. Taas Hesarissa tekemässä muutakin. Freelancerina tekemässä muutakin. ”Muutakin” oli ”oikeita töitä”. Niiltä ne usein tuntuivatkin, vaikka yleensä onnistuin surffaamaan itseäni kiinnostaneiden aiheiden perässä juttuprojektista toiseen. Musiikista kirjoittaminen oli tapa pitää pää selvänä, levynörtin liikuntaa, jonne näitä “oikeita töitä” saattoi paeta.
Pakokeino oli kyynis-realistisen suhtautumisen lopputulema, johon saattoi päätyä jo kuultuaan Rumban palkkiopolitiikasta, joka ehkä tuo opiskelijalle tarpeellisia juusto- ja kaljarahoja, mutta tienaamisesta tai rikastumisesta on turha puhua. (Jos jotain olen elämässäni tehnyt, niin rakastanut ”lajia”.)
Harrastuksesta ja pakokeinosta oli kuitenkin tullut niin paljon ammatti kuin se saattoi olla. Ensimmäisen Hesari-kesän jälkeen olin saavuttanut sen, mitä joskus pidin vielä siistimpänä kuin maailman siisteintä asiaa eli Rumbaan kirjoittamista. Olin 22-vuotias, liian vanha Livejournaliin, mutta ihan järkyttävän nuori Suomen suurimman sanomalehden musiikkikriitikko. Eikä asia tuntunut mitenkään kummalliselta, vaikka olisi ehkä pitänyt.
Mutta noihin aikoihin kriitikkoa ei enää tarvittu kertomaan lehden sivuilla, miltä joku levy kuulostaa. Klikkaus riitti. Enää kriitikkoa ei tarvittu portinvartijaksi tai neuvomaan levyostoksissa, sillä kuuntelupäätöksistä tuli mitättömiä. Klikkaus riitti.
Kriitikkoa ei enää tarvittu.
*
Siitä kesästä, kun minut valittiin Tampereelle opiskelemaan kuvajournalismia, kului seitsemän vuotta, ennen kuin ensimmäisen kerran kuulin päätoimittajan suusta maagisen lauseen: ”Meidän pitäisi nyt keskittyä siihen mitä teemme parhaiten, eli hyviin juttuihin”.
Väliin jääneet vuodet olivat ”median murros”, joiden yhdistävä toimittajakokemus oli katkeruudensekainen pettymys siitä, että ajat olivat muuttuneet. Lehtitalojen johtajat eivät tienneet mitä tehdä, vaan tiedottivat yt-neuvotteluista ylläpitääkseen merkittäviä liikevoittoprosenttejaan. Samaan aikaan olisi pitänyt mennä johonkin Facebookiin, kirjoittaa juttuja myös nettiin ja mikä ymmärtääkseni kaikkein pahinta, keksiä niille otsikot, jotka herättäisivät lukijan mielenkiinnon.
Noina vuosina suomalainen uuden musiikin lehti alkoi tuntua entistä mahdottomammalta ajatukselta. Rumban vuosikerta hupeni viidestätoista neljään lehteen – mikä käytännössä riisui lehdeltä sen vanhan statuksen. Kun kritiikki pakotettiin tuotteeksi, jonka pitäisi olla painonsa veroinen klikeissä, sen arvo romahti.
Kriitikolle uudet ajat toivat toki valtavasti muutakin kitistävää. Alkaen siitä, kuinka jopa levy-yhtiöille ja muille musiikkialan vaikuttajille kritiikki tuntuu välillä olevan jo tekstimuotona vieras. Tai ettei poptähdillä ole velvoitetta antaa haastatteluja vähälevikkisille kulttuurilehdille. Tai että avustajasopimukset, konserninsisäinen kritiikkivaihto, kulttuurivihamielisyys, Stubb, Sipilä, juupajuu! Eikö kukaan enää arvosta taidetta?
Ainakin minulle oli itsestään selvää, että vanhoja aikoja ei enää koskaan saisi takaisin, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sopeutua maailman vaihtoehdottomuuteen – tuo ihana 2010-lukulainen ihmiskohtalo! Pääsin muovaamaan työnkuvaani itse. Perustimme Rumbasta löytämieni ystävien kanssa musiikkisivusto Nuorgamin, jossa teimme palkkiotta sitä, mitä halusimme. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin suljimme sivuston, koska pystyimme. (Samasta syystä avasimme sivuston kuukaudeksi viisi ja puoli vuotta myöhemmin.)
Puoli vuotta istuin Suomen kulttuurirahaston stipendiaattina pohtimassa kulttuurijournalismia ja kritiikin jatkuvaa ja loputonta alennustilaa ja kuulemassa ihmisiä, joiden mielestä ennen kaikki tai ainakin merkittävä osa asioista oli paremmin. (Kotoa olen oppinut, että paljon kannattaa jaksaa ja sietää, mutta kitinää vanhoista hyvistä ajoista ei.)
Noina vuosina luin legendaarisen Everett Truen setäkäninää siitä, kuinka kritiikistä on kadonnut kritiikki eikä selosteita helisevistä kitaroista enää tarvita. Fanitin Lindsay Zoladzin Pitchforkiin kirjoittamia tekstejä, puhtaita, mutta täyteen merkitystä ängettyjä lauseita ja Ordinary Machines -sarjaa, joka yhdisti popin ja internetiin valuneen myöhäisnuorisokulttuurin niin elimellisesti kuin ne maailmassakin liittyvät toisiinsa.
Samaan aikaan poptimismiksi kutsuttu ajatuskehikko valtasi lopullisesti alan ja mursi vanhat, elitistiset vastakkainasettelut aidon ja epäaidon, rockin ja popin ja uskottavan ja epäuskottavan välillä. Ajat jolloin kriitikko kehui, että jossain on jotain hienoa ja sopivan hankalaa taidetta, olivat jääneet taakse. Onneksi, koska klikkitilastot paljastivat raadollisesti, että ne eivät selvästikään kiinnostaneet kuin kriitikkoa, hänen kriitikkokavereitaan ja taiteilijoita.
Inhottava digitaalisuus alkoi vaatia tulosta eli lukijoita. Pölyiset kriitikkokammiot oli joko siivottava tai lukkiuduttava niihin kieltämään nykyaikaa.
Popkriitikko pääsi miettimään, kuinka löytää näennäisen pinnallisesta taiteesta syvyys. Ja mikä vielä hedelmällisempää: kuinka kirjoittaa näennäisen pinnallisesti – eli niin, että tekstejä jaksaisi lukea edes itse – mutta käsitellä samanaikaisesti monimutkaisia rakenteita ja apparaatteja.
Englanninkielinen musiikkikirjoittaminen tuntui selättäneen oman murroksensa huomaamalla, että pop on täynnä tärkeitä, monimutkaisia ja yleisöä kiinnostavia kysymyksiä, jotka eivät vain olleet niitä, joihin oli ennen totuttu. Olihan suosittu musiikki ollut jo lähtökohtaisesti epäilyttävää. Mutta Suomessa musiikkijournalismin ulkopuolelle oli jätetty kysymykset, kuten miksi Cheek tai Antti Tuisku oli suosittu, vaikka juuri se saattaisi kertoa ympäröivästä yhteiskunnasta enemmän kuin viiden tähden ja neljän kuuntelijan indielevy, josta kriitikon mielestä tulisi kyllä todella suosittu, kunhan se vain kelpaisi soittolistaradioille.
Jossain välissä opin sanallistamaan koko dogman, jonka pohjalta lähestyn kriitikkouttani: teosta oleellisempaa ovat usein asiat, jotka ovat teoksen ympärillä. Ne taas ovat pohjimmiltaan hyvin journalistisia kysymyksiä, joita ilman olisin tuskin ymmärtänyt kriitikon tehtävää sellaisena kuin sen nyt näen.
Toisin sanoen: kriitikko on aina ensisijassa journalisti.
*
Kirjoittaessani lehtiin ajattelen yksinkertaistettuna yhtä asiaa: kritiikin pitää olla hyvää journalismia. Hyvä journalismi taas lähtee siitä, että se on “totuudenmukaista tiedonvälitystä”.
Nii-in! Kirjoita siinä sitten totuudenmukaisia kritiikkejä oman subjektiivisen mielipiteesi pohjalta! Höhhöh! Mutta kun juuri siihen pitäisi pyrkiä. Oli aiheena levy tai eläkekiista, journalistin tehtävä on hahmottaa asia ja kertoa, mikä siinä on tärkeää ja oleellista ja hoksaamisen arvoista. Tällöin toimittaja toimii asiantuntijana, ”vahtikoirana” ja tarvittaessa jopa kampittajana. Hän on itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava.
Sellainen haluan kriitikkonakin olla – sen sijaan, että olisin instituution jatke, saati kulttuurijournalismin yhteyksistä ah-niin-tuttu ”taiteen puolustaja”, jollaiseksi moni vanhempi kriitikko tuntuu halunneen itsensä positioida.
Vakavien kriitikoiden rienaamat tähdetkin ovat erinomainen journalistinen työkalu, kunhan asteikkoon suhtaudutaan mahdollisimman absoluuttisena. Tähdet ovat ”objektiivinen analyysi”, jota voi höystää subjektiivisella tekstillä, joka voi toimia annetuista tähdistä irrallaan ja roikkua teoksessakin vain tangentein.
Esimerkiksi Pitchfork ei enää anna kriitikoiden päättää itse levyille annettavia arvosanoja. Se taas lisää luotettavuutta, joka on kaikki, mistä meidän kriitikkoina eli journalisteina kannattaa välittää. Ei liene sattumaa, että sivusto on noussut ohi perinteisten musiikkilehtien digimedia-ajan johtavaksi musiikkijulkaisuksi ja myytiin laatumediajätti Condé Nastille The New Yorkerin ja Vanity Fairin väliin.
Popkritiikin suhteen olen hillitön idealisti, jota ei hävetä edes siteerata julkisesti Baudelairea selittäessään kritiikin ideaaleista. Se tuo lohtua niihin pikikyynisiin hetkiin, kun journalistien moraalinen ylemmyydentunto ja muu maailmanparantaminen jupisuttavat.
Sama toimittajan henkinen malli on pakottanut minut säännöllisesti kipuilemaan journalisti-identiteettini kanssa, sillä olen perustellut uravalintani lähinnä itsekkäillä enkä yhteiskunnallisilla syillä. Journalismi on hyvä tekosyy saada kirjoittamiselleen raamit ja rajoitteet ja olla kiinnostunut keskittymiskyvyn mittainen stintti juuri siitä, mikä milloinkin sattuu tuntumaan mielekkäältä. Ja saada siitä vielä rahaa vuokraan ja vaikka mihin!
Toimittajuus mahdollistaa kuitenkin sen, että saan olla koko ajan kiinnostunut pop-musiikista. Sillä tuskin olen ikinä mistään välittänyt niin paljon. Ennen kaikkea: se on liian arvokasta muuttaa työksi tai velvollisuudeksi.
17-vuotiaana en tiennyt mitään niin hienoa kuin olla kriitikko. Enkä varmaan vieläkään. Toiset asiat ovat silti muuttuneet.
Kenties kriitikoiden kapinallisuus ja ylevyys on joskus ollut elitististä ‘’parhaiten tietämistä’’, jolla hurmata oikeassaolemisen sosiaalisten normien edelle asettanut teini. (Lindsay Zoladz huomautti vastikään koko sanan critic henkivän tällaista pisteliäisyyttä.) Nykyään ajattelen auran syntyvän siitä, että tuskin mikään ruokkii ja lietsoo suhteellisuudentajua samalla tavalla kuin kriitikkous ja sen vähäpätöisyyden hoksaaminen. Kriitikon ylpeyttä tragikoomisempaa paradoksia on 2010-luvulta vaikea löytää.
Naureskelen itsekseni yhteiskunnallista tärkeyttään puhkuville tutkiville toimittajille, kun saan itse suhtautua pakkomielteisen intohimoisesti ja turhamaisen vakavasti työhön, jota ei oikeastaan voi edes pitää työnä ja jonka vaikutus ympäröivään maailmaan on riemastuttavan vähäinen.
Suomen Kuvalehden tuoreessa selvityksessä (SK 22/2018) kriitikko oli rankattu sijalle 362/379, niukasti luonnonparantajan yläpuolelle. Sijoitus on sama kuin kahdeksan vuotta sitten, vaikka kulttuuriammattien arvostus oli kyselyssä pääosin kasvanut. Mutta yksi olisi varmasti kansan silmissä vielä kriitikkoakin alempana. Apurahakriitikko nimittäin.
Sillä voiko mikään kuulostaa vähemmän vakavasti otettavalta tai voiko mikään kuulostaa vähemmän työltä? Tämä on maailman kannalta sopivan tarpeeton ammatti. Tämä on – vakavasti ottaen – läpeensä naurettava ammatti, jos edes ammatti lainkaan. Juuri siksi rakastan tätä ammattia.
Oikeat työt erikseen.
