Ryan Scott, Flickr
Lapsi menee päin lapaa

Totaalisen pelin poetiikka

Essee
|
Sami Hokkanen
|

Petteri Sihvonen on suomalaisen urheilujournalismin merkittävin toimittaja kuluvalla vuosituhannella. Taustaltaan hän on paitsi jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja, myös akateemisesti koulutettu kotimaisuuden kirjallisuuden maisteri. Sihvosen tapa kirjoittaa jääkiekosta pohjaa kirjallisuustieteeseen, erityisesti uuskriittisen koulukunnan ideoihin. Sami Hokkasen artikkeli on ilmestynyt Nuoren Voiman vanhalla verkkosivulla vuonna 2016. 

Urheilujournalismissa on tapahtunut analyyttinen vallankumous, joka sai alkunsa Urheilulehden sivuilla 2000-luvun alussa. Suurissa vaikeuksissa ollut perinteikäs julkaisu palkkasi tuolloin riveihinsä Petteri Sihvosen, jonka kynänjälki on uurtanut lähtemättömät viillot alan kirjoitteluun. Sihvosen kyntämä ura on avannut tietä myös muille analyyttisille toimittajille, kuten Gert Remmelille. 

On perusteltua väittää, että Petteri Sihvonen on suomalaisen urheilujournalismin merkittävin toimittaja kuluvalla vuosituhannella. Ennen Sihvosen aikaa työ urheilutoimituksissa perustui lähinnä tapahtumien deskriptiiviseen kuvailuun, henkilöhaastatteluihin ja esimerkiksi otteluasetelmien lyhyeen ennakointiin. Se, miksi jotain tapahtui urheilukentillä, sai melko vähän palstatilaa. Otteluita analysoitiin kyllä jonkin verran, mutta syvempien syy-seuraussuhteiden puntarointiin ei varsinaisesti panostettu.

Sihvonen käänsi tilanteen päälaelleen. Hän jutuistaan oli turha etsiä valmentajien tai pelaajien kommentteja. Hän halusi puhua pelistä ja sen lainalaisuuksista.

 

Analyyttisen urheilupuheen läpimurtajat

Sihvosen peli oli, ja on, jääkiekko. Sihvonen vyörytti kynästään puhtaasti pelilliseen analyysiin pohjautuvia juttuja, jotka saattoivat olla kolmen aukeaman laajuisia. Näköaloja urheiluun luotiin pitkälti vahvan henkilöinnin kautta. Hän puristi etenkin valmentajat peliteoreettiseen mankelinsa läpi ja tarkasteli heidän työtään pelin koheesion kannalta. Samalla Sihvonen tuli luoneeksi itsestään vahvan henkilöbrändin.

Uusi urheilujournalistisen paradigma on vallannut palsta- ja ruututilaa väkevästi. Analyyttinen puhetapa on erittäin kuuluva myös verkon keskustelufoorumeissa. Mainittakoon, että UL:n levikki nousi 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä noin neljästätuhannesta reilusti päälle 30 000:een.

Sihvonen on asemastaan suorastaan julkean tietoinen. Mies on nimittänyt itsensä Johtavaksi analyytikoksi ja ylivertaiseksi vertaistensa joukossa – primus inter pares on Sihvosen lempi-ilmaisuja. Tämä on herättänyt luonnollisesti myös pahaa verta: Sihvosta vastaan on jopa laadittu nettiadressi, jonka mukaan hänen olisi syytä häipyä Suomesta Qatarin jääkiekkoliiton leipiin. UL:n toimitus on nykyisin siirtynyt Johtavan jälkeiseen aikaan, mutta Sihvonen on ja pysyy mediakentällä. Hän isännöi YLE Puheen urheiluohjelmaa Tommi Lindgrenin kera joka perjantai.

Taustaltaan Sihvonen on paitsi jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja, myös akateemisesti koulutettu kotimaisuuden kirjallisuuden maisteri. Väitän, että Sihvosen tapa kirjoittaa jääkiekosta pohjaakin kirjallisuustieteeseen. Erityisesti uuskriittisen koulukunnan harjoittamalla kirjallisuudentutkimuksella näyttäisi olevan yhtymäkohtia Sihvosen jääkiekkoajatteluun.

Sihvosen ’pelinavaus’ on johtanut tilanteeseen, jossa myös hänen kollegansa suuntaavat katsettaan urheiluun eräänlaisen kirjallisuustieteellisen tutkaimen viitoittamana – luultavasti täysin tiedostamattaan. Etenkin muutama vuosi Sihvosen jälkeen UL:ssä aloittaneen Gert Remmelin kirjoituksia jalkapallosta on mielenkiintoista tarkastella tästä näkökulmasta.

Remmel on syntynyt Virossa, mutta vaikuttanut Suomessa jo pitkään. Hänen taustansa on varsin kansainvälinen. Remmel on valmentanut ammatikseen jo varsin nuorena ja ammentanut jalkapallo-oppia mm. Italiassa ja Portugalissa. Merkittävimmät pestit avautuivat HIFK:n ja Hongan organisaatioissa 2010-luvun taitteessa. Hän on toiminut paitsi seuravalmentaja myös Tanoke-valmentajana, jossa tähdätään perinteisiä menetelmiä holistisempaan harjoitteluun. Tällä hetkellä Remmel suorittaa maisterintutkintoa liikuntatieteissä (sport sciense) Lissabonin yliopistossa. Kirjoittavan jalkapalloanalyytikkona hän on toiminut vuodesta 2009.

Persoonana Gert Remmel ei herätä yhtä suuria intohimoja kuin Sihvonen. Remmel kuvaa urheilua varsin rationalistissävytteisesti ja akateemisesti. Hänen tarkastelussa tärkeintä on lajitraditio sekä asioiden sitominen globaaliin viitekehykseen. Sinänsä hän ei ollut ensimmäinen toimittaja, joka vei jalkapallojournalismia analyyttisempaan suuntaan, mutta argumentaatioon perustuva räväkkyys nostaa miehen painoarvoaan. Hän on kritisoinut suomalaisen jalkapallon toimintakulttuuria perinpohjaisesti ja saanut niskaansa syytöksiä pelikirjafasismista.

Nostan tämän kaksikon tikunnokkaan, koska heidän panoksensa urheilupuheen muutoksen takana on kiistaton. Itse murros on tapahtunut laajalla rintamalla: maininnan arvoinen hanke on mm. verkkojulkaisu Jalkapallolehti, joka otti yksiselitteiseksi tavoitteekseen jalkapallojournalismin nostamisen uudelle tasolle ja onnistui.

Sihvosen ja Remmelin kirjoittelussa on tietysti suuriakin eroja, joten heidän työnsä arviointi yhden otsikon alla on hiukan kyseenalaista. Urheilun suhde muuhun yhteiskuntaan on yksi suuri jakolinja miesten välillä: Sihvonen näkee urheilun muusta yhteiskunnasta erillisenä saarekkeena, kun taas Remmel pyrkii valottamaan yksittäisten urheiluilmiöiden kytköstä laajempaan viitekehykseen. Katson kuitenkin, että yhteistä tarttumapintaa on riittävästi, etenkin analyysin johdonmukaisuus ja tarkkuus sekä pelin totaalisuus.

(Uus)kriittinen pelintulkinta

Muutos urheilujournalismissa ja koko urheilupuheessa on ollut väkevä. Vielä suomalaisille rakkaana jääkiekkokeväänä 1995 kisastudion isäntänä nähtiin Kummelista tuttu Olli Keskinen. Nykypäivänä ajatus olisi mahdoton. Toimittajilta odotetaan vähintäänkin perustavaa ymmärrystä pelin käsitteistöstä ja terminologiasta.

Uudessa urheilupuheessa on pohjimmiltaan kyse esteettisestä analyysistä. Analyysin avulla tarjotaan urheilun katsojille aidosti uudenlaisia tapoja tulkita näkemäänsä. Se vaikuttaa, paitsi urheilupuheeseen, myös siihen millä tavoin joukkueurheilun koemme.

Mitä tahansa ilmiötä tai siitä johdettua representaatiota voidaan tarkastella kulttuurisena tekstinä. Nämä tekstit rakentavat kuvaa ympäröivästä todellisuudesta. Sihvosen ja Remmelin terminologiassa pelikirjan käsite on keskiössä. Heidän urheilukirjoittelunsa on siis jo retorisella tasolla vahvan tekstuaalista.

Sihvonen ja Remmel kyseenalaistavat ja purkavat urheilupuheen perinteisiä yleistyksiä. Joukkuelajeihin liittyy lukematon määrä tautologioita, joilla selitetään erilaisia ilmiöitä ja ongelmia. Niiden synnyttämät mielikuvat ovat vahvoja. Yleisiä lausahduksia ovat seuraavanlaiset: ’maalintekijäksi synnytään’, ’puolustamalla voitetaan mestaruuksia’. Nämä toteamukset ovat performatiivisia: ne antavat ilmiöille selityksen pohtimatta lainkaan oman väittämänsä sisältöä. Voidaan väittää, että tautologiat luovat myyttejä joissa urheileminen on fatalistista. Ilmiöt esitetään ennalta annettuja ja toistuvat samantyyppisinä vuosikymmenestä toiseen.

Yksityiskohtainen analyyttinen tulkinta pyrkii esiintymään vastakohtana tällaiselle yleiselle jaarittelulle. Tämä muistuttaa uuskriitikin suosimaa lähilukua. Kirjallisuustieteellisenä metodina lähiluku vaatii sekä huomion rajaamista että keskittämistä – toissijaisen ulkoistamista tekstin tulkinnasta. Tietyt spesifit seikat nostetaan tekstistä esiin ja konteksti paalutetaan tietoisesti kapeaksi.

Uuskritiikissä kirjallisen teoksen merkityksen tuli olla objektiivista ja julkista: esimerkiksi yksittäisessä lukijassa syntyvä tunnetila ei uuskriittisen analyysin mukaan kerro teoksesta juuri mitään. Myöskään kirjailijan intentioilla ei katsottu olevan tekstin tulkinnan kannalta painoarvoa. Merkitys löytyi vain teoksesta itsestään. Sama vaade koski analyysia, jonka tuli olla yksilön intressistä vapaa: teosten objektiivinen asema vaatii objektiivisen kirjallisuustieteellisen tarkastelun.

Uuskriittinen koulukunta painotti kirjallisuuden, eritoten runouden, aistimellista eheyttä. Runous koettiin itseensä sulkeutuneena objektina, jota ei voinut ilmaista mitenkään muuten kuin sen omalla kielellä. Teosta tuli arvioida vain sen mukaan ’toimiiko’ teos vai ei. Runous nähtiin mystisenä orgaanisena kokonaisuutena ja siinä mielessä runous ilmaisi jotakin ’pyhää’. Runoa tuli tarkastella intressittömällä nöyryydellä, poeettisen kielen omin ehdoin. Avainsanoja olivat yhtenäisyys ja yhdentyminen.

Sihvoslais-remmeliläinen urheilujournalismi käsittelee joukkuelajeja samankaltaisesti. Seuraavankaltaiset fraasit ovat tyypillisiä UL:lle: ”Pelille et voi valehdella. Ole hyvä pelille ja peli on hyvä sinullePeli paljastaa kaiken.”

Väärin voitettu – estetiikka pelin ytimenä

Peli on kaunista vain silloin, kuin se on palautettavissa struktuuriin ja traditioon. Peli on ’teos’, jota arvioidaan vain sen omassa sisäisessä tekstuaalisessa viitekehyksessä. Metodi on hermeneuttinen: kokonaisuus määrittää osia ja osat täydentävät kokonaisuutta. Erilaisia pelaamisen tapoja abstrahoidaan kilpaileviksi koulukunniksi, joiden lajityypillisiä ominaisuuksia erotellaan ja vertaillaan. Tarkastelu ulottuu mikrotasolle saakka – puhutaan luistimen terän liu’usta tai jalkapalloilijan päkiäliikkeestä.

Analyysi on paitsi tulkinta pelistä, myös eräänlainen lukuohje urheilua seuraavalle yleisölle. Kenttätapahtumien seuraaminen pelkästään yksittäisten ratkaisujen sarjana on tässä katsannossa pelin virheellistä tulkintaa. Oikea tapa tarkastella peliä on eräänlainen analyyttinen kontemplaatio, jossa osatapahtumat pyritään palauttamaan harmoniseen kokonaisrakennelmaan, pelikirjaan. Parhaimmat pelikirjat pohjautuvat traditioon. Myös uuskritiikki painotti tradition merkitystä omassa analyysissaan.

Petteri Sihvonen on usein langettanut paljon puhuvan tuomion voittaneen joukkueen ylle: väärin voitettu. Edes ottelun lopputuloksella ei näyttäisi olevan niin suurta painoarvoa kuin sillä, että peli on strukturoitua ja pelaamisen traditioon sopivaa. Hyvä peli vastaa siihen kohdistettuja ennakko-odotuksia siten, että mahdolliset uutta luovat tai rikkovat elementit nivoutuvat osaksi pelillistä kaanonia. Näkökulma on teleologinen radikaalilla tavalla: pelaamisen päämääräksi määrittyy ensisijaisesti pelitradition syventäminen – todelliset lukemat tulostaululla ovat analyysin kannalta pinnallisia osatotuuksia.

Yhden tarkastelukulman tällaisen analyysin totaalisuudesta tarjoaa kaukaloväkivalta. Sihvonen on nimennyt tämän V-koodiksi, jääkiekkoilun väkivaltakoodiksi. Sihvosen mukaan ”V-koodi on epävirallisen normiston eli kirjoittamattomien sääntöjen – ja virallista normistoa eli kirjoitettuja sääntöjä – tukevan ulottuvuuden ydin”. Sihvonen tarkastelee kaukaloväkivaltaa vain suhteessa peliin ja lajin sisäiseen traditioon. Moraaliset kysymykset ovat toissijaisia. Viittaukset jääkenttien ulkopuolelle pelkästään vääristävät pelin tulkintaa. Sihvosen mukaan vain lajiin syvällisesti perehtyneet ovat kyllin kompetentteja puhumaan kaukaloväkivallasta: ”V-koodista voi pitävästi tietää ja siihen on vihitty vain ne, jotka ovat itse pelanneet ja/tai valmentaneet riittävän paljon”. Peliä tulee tarkastella intressittömällä nöyryydellä, pelin ’poeettisen kielen’ omin ehdoin ja mieluiten niiden keskuudessa, jotka ovat asiaan vihkiytyneet.

Valmentaja – pelin auteur

Uuskriitikin keskeisiä vaateita oli se, että tekijän intentio pyrittiin eristämään kirjallisesta analyysista. Kirjallinen traditio ja kaanon nähtiin viime kädessä ylimpänä auktoriteettina. Yksittäiset kirjailijat olivat prosessissa lähinnä välttämätön välittävä aines. Tyypillinen uuskriittinen toteamus voisi olla vaikkapa se, että Tuntemattoman sotilaan kaltainen romaani olisi syntynyt vaikka Väinö Linna ei olisi koskaan elänyt.

Toisin kuin uuskritiikki tai kirjallisuustiede ylipäätään, korostaa sihvoslais-remmeliläinen analyysi tekijän roolia. Etenkin Sihvoselle tämä tekijä, ’pelin ylipappi’, on poikkeuksetta valmentaja. Ottelut esitetään kilpailevien pelikirjojen koitoksina ja ’auteur’ pelikirjojen takana on päävalmentaja. Valmentaja on se majakka, jonka valossa kenttätapahtumat saavat merkityksensä.

Pelitapoja nimetään päävalmentajien mukaan esimerkiksi jaloslaiseksi tai westerlundilaiseksi jääkiekoksi. Ne sidotaan ’jääkiekkokaanoniin’ tai traditioon. Traditiota edustavat pelilliset koulukunnat, kuten kiekkokontrollijääkiekko, jonka yksi toteutuma on suomalainen Meidän PeliJaloslainen Total Hockey on puolestaan Meidän Pelin alaluku. Valmentaja on siis lajityyppinsä taitaja ja riittävän kompetentti pelillisen viitekehyksen tulkitsija-toteuttaja. Ajatus tekijästä tradition välittävänä aineena on siten implisiittisesti läsnä sihvoslais-remmeliläisessä urheilupuheessa.

Sihvosen ja Remmelin artikkelit ovat täynnä valmennuksellista terminologiaa. UL onkin määritellyt termien viljelyn ja käsitteiden avaamisen yhdeksi journalistiseksi tehtäväkseen. Yleistason esitysten rinnalla lukijoita pyritään sivistämään valmentajaprofession kielenkäyttöön. Vertaus munkkilatinaan nousee hakematta mieleen. Lateraalisyötöt ja puolinopeat kontrollihyökkäykset ovat sanastoa, joka ei yksinkertaisesti ole ummikoiden käsitettävissä. Lukijoita opetetaan omaksumaan valmentajanäkökulma tai ainakin tämä näkökulma etualaistetaan.

Pelin pyhittäjät

Mielenkiintoista on, että pyrkiessään purkamaan urheiluun liittyvää mystifiointia UL tulee luoneeksi uuden, vahvasti transsendenssin kategorian, pelin. Peli on eräänlainen superorganismi, jolle inhimillinen toiminta on alisteista. Peli on kaiken mitta, ei ihminen tai ainakaan ihmisyksilö. Gert Remmelin mukaan ”jalkapallossa ei ole kysymys luovien ratkaisujen loppusummasta, vaan joukkuepelaamisen loppusummasta”.

Pelin pyhittämistä tapahtuu myös retorisella tasolla. Jääkiekkovalmentaja Raimo Summanen on saanut Sihvosen kirjoittelussa paljon palstatilaa. Sihvosella on selkeä pyrkimys hahmottaa Summasen valmennusuraa yhtenä kokonaisuutena. Se, missä ja millaisissa olosuhteissa Summanen kulloinkin valmentaa, ei nouse analyysin keskiöön. ”On se ja sama, monesko HIFK on kauden päätteeksi. Paljon oleellisempaa on, mitä asioita Summanen nostaa kiekkoilumme agendalle, mitä hän tematisoi pelitapojen suhteen”.

Etualalla on Summasen suhde peliin. Summanen esitetään hahmona, jolla on suorastaan transsendentaalis-mystinen kytkös peliin. Kun Summanen saapui Helsingin IFK:n päävalmentajaksi alkuvuodesta 2013, kirjoitti Sihvonen mm. seuraavasti: ”HIFK:n ja Summasen liitolla oli eräänlainen predestinoitu siunaus jääkiekkojumalten pelikirjassa” […] ”Summasen nyt käyttämää muutospelikirjaa on tulkittava kuin kaikkein vaikeaselkoisimpia mutta tärkeimpiä sofistikoituneita pyhiä tekstejä”. Tämähän on ilmiselvää eksegetiikkaa.

Sihvosen kirjoitukset rakentavat tietynlaisen opetuslapsi-profeetta -suhteen hänen ja Summasen välille. Myöhemmin kevättalvella Sihvonen julkaisi Urheilulehden sivuilla Raimo Summaselle osoitetun avoimen kirjeen. ”Kun kesäkuussa siellä laiturinnokassasi luet huolella kaikki talven Urheilulehdet, huomaat, että oivalsin pelikirjastasi jopa enemmän kuin olet itsekään oivaltanut. […] Olen kaudesta 1997-1998 asti seurannut pelikirjasi evoluutiota hermeneuttisella menetelmälläni […] Olet tarjonnut minulle rakennuspuita – et enempään etkä vähempään kuin – ammatti-identiteettiin. Miten? Minä olen saanut kirjoittaa vain ja ainoastaan kulloisestakin pelitavastasi. Muut tuhlaavat painomustetta repostelemalla persoonaasi kuulopuheisiin perustuvalla metodillaan”.

Valmentaja on pelin ylipappi ja toimittaja maallikkosaarnaaja, joka vie hänen hyvän sanomansa kansan pariin. Avoimessa kirjeessään Sihvonen näyttäisi samalla ottavan askeleen kohti ’jälkistrukturalistista’ pelintulkintaa. Pelin merkityksen ja sisällön auktoriteetti ei välttämättä olekaan valmentaja vaan pelin kompetentti lukija. Ehkäpä jonain päivänä Total Hockey saa rinnalleen Deconstructive Hockeyn?

Hienhaju häädetään pelikirjalla

Vaikka Petteri Sihvosen retoriset ratkaisut ovat toisinaan mielikuvituksellisia, on urheilukeskustelusta tullut analysoivan kritiikin myötä entistä vakavampaa ja pätevämpää. Jos aiemmin tiputettiin kiekko jäähän ja hihkaistiin ’Pelakkaa, pojat!’, niin nykyisin kaivetaan fläppitaulu esiin ja kerrataan pelikirjasta osa-alue puolustaminen kiekotonta hyökkääjää vastaan. Tämä asetelma ottaa valtaa myös katsomoissa – asiantuntijuus korostuu, lajisivistystä arvostetaan.

Raflaavuus ja oman hännän nostaminen eivät saa häivyttää sitä tosiseikkaa, että sekä Sihvosen että Remmelin työ on uraa uurtavaa ja laadukasta journalismia. Lehtiä ja persoonia myydään erottuvuudella. Samaan aikaan sisältö pysyy relevanttina ja älykkäänä. UL on onnistunut siinä, mistä kulttuuritoimituksissa usein vain haaveillaan. Brändäys ja ilmiöiden luominen kulkevat käsi kädessä oivaltavan ja urheilukulttuuria syventävän journalistisen näkemyksen kanssa.

Urheilukeskustelu on 2000-luvulla ottanut valtavan harppauksen eteenpäin. Mutta analyyttinen urheilupuhe nostaa esiin myös sellaisia asioita, joita harvemmin – ainakaan urheilujournalismin sisällä – tarkastellaan. Sekä jääkiekko että jalkapallo tavataan luokitella työväenluokkaisiksi kulttuurimuodoiksi. Väitän, että uusi urheilupuhe muokkaa, paitsi pelin katsomisen tapoja, myös sitä, miten merkityksellistämme liikkuvaa kehoa.

Aiemmin oli yleistä, että joukkueidenkin esityksiä arvioitiin pitkälti yksilöiden kautta. Pelaajan toivottiin luistelevan enemmän, juoksevan nopeammin tai yksinkertaisesti yrittävän enemmän. Ratkaisujen nähtiin syntyvän pelaajien oivalluksista – peli oli nimenomaan pelaajien peli. Taito ja fyysinen suorituskyky ratkaisivat: ne olivat olemuksellisia ominaisuuksia, joita ei sen suuremmin eritelty. Tunteilla oli suuri merkitys ja mestaruuksia voitettiin periksiantamattomalla puolustuksella. Toisinaan apuun kaivettiin jopa Talvisodan henkeä.

Sihvoslais-remmeliläinen analyysi tarkastelee peliä ottamalla etäisyyttä liikkuvaan kehoon.  Yksilöllisten kehollisten ominaisuuksien sijaan pelaamista ja pelaajaa tulkitaan pelikirjan kautta – siis teoreettisen yleistyksen tasolla. Sen sijaan, että arvioitaisiin vaikkapa laitapelaajan juoksuvoimaa, käännetään katse koko joukkueen synkronoituun liikkeeseen. Vanhan urheilupuheen  hienhajua tuuletetaan pelikirjaa pläräämällä – useimmiten hyvin perustelluin syin.

Perinteisiin työväenluokkaisiin arvoihin kuuluu tietynlainen kouriintuntuvan työn kautta realisoituva ammattiylpeys sekä siitä kumpuava tunne maailman kehollisesta hallinnasta. Tällä on merkitystä myös katsojalle. Voidaan olettaa, että sekä jääkiekon että jalkapallon seuraamiseen liittyy tietynlainen kehollinen samaistuminen. Taidokkaat suoritukset pelikentällä välittyvät toisinaan kehollisina tuntemuksina katsojaan. Tällainen kokemus on ruumiillis-esteettinen. Sillä voi olla varsin konkreettisia voimaannuttavia vaikutuksia: seuratkaapa joskus jalkapallokatsomoiden veteraanien kehonkieltä pelin ollessa kiihkeimmillään.

Analyyttinen ja teoretisoitu tapa tarkastella joukkuelajeja riistää kehoyksilöiltä maailmanhallinnan. Työteliään pelaajan yksittäisellä panoksella ei ole merkitystä – tai on, mutta vain osana kollektiivia.

Hyvä ja kaunis peli saa arvonsa teoreettisen pragmatismin kautta. Liikkuvat kehot vain toteuttavat valmentajan, pelin ylipapin, sanaa. Kentällä työskentelevällä pelaajalla ei tässä katsontakannassa ole juurikaan valtaa oman ympäristönsä suhteen. Hänen liikkeensä merkitys on alisteinen kokonaisuudelle. Ruumiillinen työ on merkityksellistä vain siinä määrin kuin se toteuttaa laajempaa struktuuria.

Peli esitetään teoreettisen ja lajisivistyneen prisman läpi.  Urheilukulttuurin mittapuuksi nostetaan lajiakateemisuus. Peli ei ole kansankulttuuria tai työväenkulttuuria, ei edes pelaajien peli, vaan nimenomaan valmentajan peli. Henki käskyttää ruumista ja vie voiton.

 

Kenen äänellä analyysi puhuu?

Remmel ja Sihvonen ovat taustaltaan ammattivalmentajia. Heillä on siis professioon liittyvä intressi tarjota urheilukuluttajalle valmennuksellinen suurennuslaji lajien ymmärtämiseen. Akateemisuus ja urheilun tarkastelu totalisoivasta ylätason näkövinkkelistä käsin ovat omiaan nostamaan valmentajuuden sosiaalista statusta. On myös hyvä muistaa, että yhteiskunta tukee urheilua voimakkaasti. Urheilun on helpompi perustella rahantarvettaan, jos sen käyttämä kieli on jotain muuta kuin tyhjänpäiväistä tsemppipuhetta hämyisistä pukuhuoneista.

On mielenkiintoista, että uusi urheilupuhe on nostanut päätään samoihin aikoihin, kun jääkiekon ja jalkapallon harrastaminen on yhä laajenevan ihmisjoukon ulottumattomissa. Monen innokkaan juniorin vanhemmalla ei ole enää varaa maksaa lapsensa harrastusta. Näyttääkin siltä, että kun lajit keskiluokkaistuvat myös niihin liittyvä puhetapa muuttaa muotoaan. Akateemiselta kalskahtava lajijargon vie lajeja etäämmäksi alemmista sosiaaliluokista – yhteistä diskursiivista tasoa saattaa olla vaikea löytää.

Urheilukuluttajan tasolla murrosta voidaan tarkastella myös eskapistisesta näkökulmasta.  Televisiourheilun katselua ei yleensä pidetä kovin korkealentoisena puuhana. Etenkin, kun otteluita lähetetään viikonloput läpeensä. Uusi urheilupuhe avaa mahdollisuuden käsitteellistää urheilun kuluttaminen henkiseksi pääomaksi ja itsensä kehittämiseksi. Jos vakuuttelee itselleen harrastavansa analyyttistä lähilukua, on matsien seuraaminen jotenkin hohdokkaampaa. Se on myös oiva tapa saada liiasta ruudun tuijottelusta huomautteleva kumppani urheilumyönteisemmäksi – tai vähintäänkin hämmentyneen hiljaisuuden valtaan.

 

 

Teksti on kolmiosaisen artikkelisarjan ensimmäinen osa. Se on ilmestynyt alun perin helmikuussa 2016. Kirjoittaja osallistui Nuoren Voiman Liiton järjestämälle kulttuurilehtien avustajakurssille syksyllä 2015.