Toteutuneen tyranniaa vastaan

2000-luku oli kotimaisen runouden vuosikymmen, mutta ilman Leevi Lehtoa se tuskin olisi ollut sellainen. Lehdon työn ytimessä oli kysymys siitä, mitä teksti tekee. Mutta mitä Lehto itse teki, ja mitä tästä kaikesta syntyi?

Otetaan kaksi muuttujaa ja oletetaan näiden välille vaikutussuhde; tässä tapauksessa määritellään lähtöarvoiksi yksittäinen ihminen ja vuosikymmenellinen suomalaista runoutta. Kun ihmiseksi valikoituu Leevi Lehto (1951–2019) ja vuosikymmeneksi 2000-luku, miten vaikutus tapahtuu?

Lehdon ystävä, kanssaedelläkävijä ja runoilijakollega Karri Kokko haastaa ajatuksen yksittäisestä vastauksesta. ”Ei ole yhtä selitystä: Leevi oli monta, monelle. Runous itsessään oli hänelle tärkeää, ei se kuka runouden ottaa omiin nimiinsä. Hänelle runoudessa ei ollut kyse meidän henkilökohtaisten tunteidemme tai mielipiteidemme tai käsitystemme välittämisestä. Me olemme töissä runoudella.” 

Lehdon merkitystä nollarikirjallisuudelle ja etenkin -runoudelle onkin jäljitetty akateemisissa teksteissä ja antologioissa. Lehto oli itsekin aktiivinen esseisti ja kirjaili useita anteliaita jälkisanoja teoksiinsa ohjaten lukijaa ajatustensa ja aikeidensa jäljille.

Lehto kirjoitti paljon siitä, miten häntä ajoi keatsilainen kysymys runoilijan identiteetistä. Miten irtautua omasta äänestään ja toimia puhtaammin runouden ehdoilla? Eräs keinoista lienee roolien loputtomassa moneudessa. Kirjallisen uransa aikana, etenkin 2000-luvun ensivuosikymmenellä, Lehto oli niin kirjailija, runoilija, kääntäjä, kustantaja, suunnittelija, päätoimittaja, opettaja kuin aktiviinen tapahtumatoimija ja -tuottaja.

Olen itse innoittunut Lehdosta kasvaessani runoilijaksi hahmottamatta aina sitä, missä kaikkialla hänen vaikutuksensa tuntuu. Juttua varten tekemissäni haastatteluissa vaikutus kasvoi käsittämään yhä laajempia alueita, kunnes vaikutuksesta kirjoittaminen alkoi tuntua vähättelyltä. Artikkeliin olen saanut taltioitua joitain Lehdon lukemattomista puolista, lukuisien muiden jäädessä toisten kronikoitaviksi. 

 

Toisten, oma

Kirjallisen debyyttinsä Lehto teki 16-vuotiaana Parnasson runokilpailumenestystä seuranneella runokokoelmalla Muuttunut tuuli (1967). Valtaosan Tuomas Anhavan herkkäkuuloisiksi kehumista runoista Lehto oli kirjoittanut vain 15-vuotiaana. 

Teosta seurasi melko pian toinen, jonka jälkeen Lehto siirtyi kahdeksi vuosikymmeneksi poliittiseen toimintaan. Poliittista historiaa opiskellut Lehto kuvaili itseään ei-vasemmistolaiseksi kommunistiksi. Hän toimi SKP:n pääsihteeri Arvo Aallon avustajana vuodet 1971–1983 ja SKDL:n ministerien poliittisena sihteerinä kirjoittaen valtaosan ajanjaksolla julkaistuista puolueen lausunnoista. 

Lehto itse on puhunut esseissään runouden ja politiikan yhteydestä. Hän nimesi filosofi Louis Althusserin tärkeimmäksi ajatteluunsa vaikuttaneeksi oppi-isäksi. Althusserin teoreettinen antihumanismi kiisti yksilön tietoisuuden lähtökohtaisuuden. Ihminen ei ole elämänsä keskiössä, vaan on tarkasteltava niitä yhteiskunnallisia käytäntöjä ja yhteiskunnallisia suhteita, joissa ihmisestä tulee elämisen ja kokemisen kautta subjekti. Yhtäläisyys nollarin kokeellisessa runoudessa tapahtuvaan keskeislyyrisen puhujan pirstoumaan oli Lehdolle paitsi poeettinen, myös poliittinen asia. 

Aktiivisen poliittisen uransa jälkeen Lehto toimi 1980-luvun päätoimisena suomentajana kääntäen romaaneja, muistelmia, filosofisia ja sosiologisia teoksia, runoutta ja asiatekstejä. Monille Lehto tuleekin yhä vastaan kääntäjänä, jonka ansiosta moni esimerkiksi sekä uusmarxilaisen että ranskalaisen teorian avainteoksista on saatavilla suomeksi. Ysärillä Lehto menestyi viestintäalan ammattilaisena ja yrittäjänä, muun muassa Kynämies Oy:n verkkoviestinnästä vastaavana johtajana.

1990-lukua määritti myös luomispiikki, jonka aikana Lehdolta julkaistiin niin runokokoelmia kuin kokeellinen romaanikin. Etenkin 2000-luvulla Lehdon aktiivisuus oli hengästyttävää. Lehto aloitti Tuli & Savu -runouslehden uudistusmielisenä päätoimittajana 2002, Nihil Interitin puheenjohtajana 2003, poEsia-kirjasarjan toimittajana 2004 ja Helsingin poetiikkakonferenssin liikkeellepanevana voimana 2005 sekä perusti ntamo-kustantamon 2007. Hän opetti Kriittisessä korkeakoulussa, kirjoitti ja julkaisi, järjesti kirjailijavierailuita sekä Kirjakantti-runotapahtuman äänirunoseminaarin, esiintyi ja haastoi kirjoittaen ja keskustellen totuttua ja itsestään selvää. 

Lehdon viimeiseksi jäi kokoelma Handy McCoystysen rakkauslaulu (2019). Lehto sairasti MSA-tautia ja pohti sairauden edettyä jo pitkälle Helsingin Sanomien haastattelussa kaikkea sitä, mitä oli vielä ajatellut tekevänsä. Kuten Taneli Viljanen Lehdon kunniaksi kootussa esseeantologiassa Jälleen. Leevi Lehto reloaded (2021 ntamo) julkaistussa esseessään toteaa, Lehdon kuuden runokokoelman, kokeellisen proosan ja laaja-alaisen esseistiikan, käännösten ja verkkototeutusten moninaisuudesta huolimatta tuntuu siltä, että jotain jäi ehkä puuttumaan. Kaiken tekemisen keskellä aikaa omalle kirjoittamiselle ei aina ollut, tai sitä ei malttanut ottaa.

Asiaa voi kuitenkin katsoa toisin. ”Itse ajattelen niin, ja luulen että Leevikin yhtyisi tähän, että muut tekivät merkittävän osan Leevin omasta tuotannosta,” sanoo Karri Kokko.

 

Nettinomadi

Juri Joensuu ja Harry Salmenniemi kuvailevat 2000-luvun alun tapahtumia ”merkillisiksi” esipuheessaan suomalaista kokeellista runoutta antologioivaan Vastakaanoniin (2012). Uuden vuosituhannen ensivuosikymmeneen keskittyvän järkäleen yhdeksi motiiviksi Joensuu ja Salmenniemi mainitsevat nollarin poikkeuksellisen energisyyden, ehdottaen että ”Suomen kirjallisuuden historiassa ei luultavasti ole koskaan julkaistu vuosikymmenen aikana niin paljon runoutta kuin vuosina 2000–2010”.1

Runoutta julkaistiin, monenlaisia runouksia, sekä suurilta kustantamoilta että pieniltä ja vastaperustetuilta. Runon ympärillä tapahtui, ja Lehdolla oli roolinsa monessa.

Nollarin runousliikehdintä sai vauhtia Tuli & Savun liepeiltä. ”Meitä oli osin sattumalta monia toimijoita, joilla oli samansuuntainen kiinnostus historialliseen avantgardeen ja 1950- ja 60-lukujen modernismiin. Meitä yhdistivät kokeelliset uudenlaisen kirjoittamisen runouskäsitykset ja irroittautuminen minäkeskeisyydestä, sellainen tekeminen jolle ei vielä 1990-luvulla ollut niin tilaa”, Lehdon kanssa pitkään työskennellyt runoilija, kirjoittamisen lehtori Miia Toivio sanoo. Yhdessä tilaa oli helpompi ottaa.

Lehto suhtautui internetiin toiveikkaasti ja näki sen hierarkiattomuudessa mahdollisuuden tarkempaan kriittiseen lukijuuteen.

”Tuli & Savu uudistui Leevin johdolla tavoilla, jotka näkyvät yhä. Hänellä oli kytkös Taideteollisen korkeakoulun silloiseen graafisen suunnittelun professoriin Tapio Vapaasaloon, jonka kanssa aloitettu yhteistyö graafisen suunnittelun opiskelijoiden kanssa jatkuu edelleen. Leevi myös puhui taidekirjoihin erikoistuneen painotalon yhteistyöhön kanssaan, mikä mahdollisti painoteknisesti kunnianhimoisemman lehden”, Toivio kertoo. 

Lehdon johdolla lehti uudisti sisältöjään ja sai omat nettisivut. Samoihin aikoihin tapahtui myös maantieteellistä painopisteliikehdintää turkulaisen 1990-luvun tunnustuksellisen katurunoskenen kieppeiltä Helsinkiin ja akateemisempaan, muototietoisempaan suuntaan.

Tutkija, yliopistonlehtori Anna Helle mainitsee juuri digitalisoitumisen erääksi keskeisistä 2000-luvun runomuutoksista. Internet nopeutti myös kansainvälisten vaikutteiden leviämistä Suomeen ja muutti runoutta olennaisesti verrattuna 1990-luvun runouteen.

Lehto oli ensimmäisten joukossa kokeilemassa uutta. Lehdon Google Poem Generator -runogeneraattori (2003) saattoi hyödyntää varhaisemman internetin koko laajuutta. Sittemmin linjoilta poistuneeseen generaattoriin saattoi syöttää hakusanan sekä runon mittaa ja muotoa koskevan valinnan, ja yllättyä.

Digitaalisen kirjallisuuden, erityisesti digitaalisen runouden sivusto Nokturno.org avautui 2005 Runousyhdistys Nihil Interitin, Nuori Voima -lehden sekä Savukeidas-kustantamon yhteisponnistuksena. Siinä missä idea oli Savukeitaan Ville Hytösen, Nihil Interit intoutui mukaan tuolloisen puheenjohtajansa Leevi Lehdon kannustamana. 

Lehto suhtautui internetiin toiveikkaasti ja näki sen hierarkiattomuudessa mahdollisuuden tarkempaan kriittiseen lukijuuteen. Hänen ajattelussaan kaikui benjaminilainen ajatus ”taiteen tehtävästä häiritä pahimmillaan fasismiin johtavaa passiivisen auktoriteettiuskoista lukijapositiota” (Komi, 2021). Nollarin digirunokokeiluissa olikin karnevalistista riemua, uudenlaista rajattomuutta ja kielitietoista kielettömyyttä. Kaikenlainen oli mahdollista, oltiin ensimmäisten kertojen äärellä. Mikael Bryggerin Game of Textual Life leikki pelillisillä elementeillä, Marko Niemen Saarela - Heinäluoma (2011) perustui 2006 valtiovarainministerinä toimineen Eero Heinäluoman ja häntä kritisoineen elokuvaohjaaja Olli Saarelan poliittisiin lausuntoihin.

Hakukonerunoutta ja internetistä intoutunutta runoutta painettiin myös paperille. Kirjamuotoisista julkaisuista ensimmäisenä mainitaan usein Lehdon toimittamassa poEsia-julkaisusarjassa julkaistu Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (2006). Flarfin varhaisiin suomalaisklassikoihin lukeutuvat myös Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (2009), jossa netistä noukitut runopuhujuudet jatkavat hakukone- ja käännösrunouden kokeiluja ravistelevin tuloksin, sekä Harry Salmenniemen internetin hallitsemattomasta tekstiromusta ja lehtien ja tv-ohjelmien materiaalista koottu Texas, sakset (2010).

2000-luvulla aktiivisia olivat myös lukuisat runo- ja runousblogit, joissa julkaistiin kokeellista runoutta ja keskusteltiin runouden kokeellisuudesta. Lehto oli tässäkin ajatustenvaihdossa vahvasti mukana. Osa runousblogeista on yhä verkossa luettavissa, mutta monet puhtaasti digitaalisista runototeutuksista ovat sittemmin jääneet teknologisten muutosten myötä tavoittamattomiin; etenkin animaatioiden katsomiseen tarvittavan Flash Player -ohjelmiston häviäminen teki monista teoksista toimimattomia.

 

Kokeilija

Kun puhutaan Leevi Lehdosta ja 2000-luvun runoudesta, päädytään vääjäämättä puhumaan kokeellisuudesta. Kokeellisuutta itsessään ei ole mahdollista kuvata tarkkarajaiseksi ja tunnistettavaksi joksikin, vaan kyseessä on runon tietynlaisten piirteiden sijaan ennemmin runoilua ajava uteliaisuuden laji. 

Kokeellisuus nojaa avantgarden perin­teeseen sitoutumatta kuitenkaan enää sen vaatimukseen vallan jatkuvasta kumouksesta. Kokeellinen katse kiinnittyy sekä runon tekotapoihin että sen muotoon ja keinoihin; karkeasti tiivistäen voidaan väittää, että kokeellinen runo hakee uusia tyylejä ja tekniikoita liikuttaen runouden rajoja uusiin suuntiin. 

Suomalaiselle runoudelle nollarikokeellisuus tarkoitti edellä esiteltyjen erilaisten digitaalisten keinojen nousua ja hakukonerunoutta, flarfia mutta myös visuaalista runoutta, videorunoutta sekä erilaisia menetelmällisyyksiä ja käsitteellisyyksiä. Runouden tekijyys – Lehdon keatsilaiskysymys – asettui jälleen haastetuksi esimerkiksi löydetyn runouden ja “epäluovan kirjoittamisen” myötä. 

Esimerkkinä epäluovasta kirjoittamisesta viitataan usein Kenneth Goldsmithiin ja hänen teokseensa Day (2003), jossa hän uudelleenkirjoittaa vuoden 2000 syyskuun ensimmäisen päivän The New York Timesin sanasta sanaan, sanaakaan muuttamatta. Lehto teki teoksesta oman versionsa Päivä (2004), jossa hän järjesti Suomen tietotoimiston koko uutismateriaalin elokuun 20. päivältä 2003 lauseittain aakkosjärjestykseen.2 Teko oli itsessään kokeellinen, ja kenties yhtä lailla kokeellista oli se, että teos julkaistiin. 

Kun puhutaan Leevi Lehdosta ja 2000-luvun runoudesta, päädytään vääjäämättä puhumaan kokeellisuudesta.

Samoilla jäljillä hiipi ​​Henriikka Tavi, jonka Voittokulku (2011) sisältää virkkeen jokaisesta Puhdistuksen (2008) jälkeen ilmestyneestä Sofi Oksasta käsittelevästä Helsingin Sanomain artikkelista sekä laskee yhteen näiden artikkelien merkkimäärän. Myös Tavin Sanakirja (2010) rakentaa menetelmällisesti runoutta, joka asettaa totuttua uusiin poeettisiin asentoihin.

Lehdolle merkityksellisiä menetelmiä olivat myös kielipelit, kuten anagrammit, joissa toteutui merkitsevyyden ja kaaoksen tasapaino, ”merkitysten löytyminen epäinhimillisestä, kaiken sisältävästä kielellisen potentiaalin avaruudesta”, kuten Juri Joensuu luonnehtii Jälleen-kokoelmassa julkaistussa esseessään.

”Lehdon kohdalla painottaisin kaikessa moninaisuutta. Diversiteetti tarkoittaa esimerkiksi tiettyä käsitystä kielestä ja kirjallisuudesta. Paras avain sen ymmärtämiseen on Leevin vuonna 2012 julkaistu Ulysses-suomennos. Joycen romaanin kääntääkseen hän tarvitsi suomesta otteen, joka pystyy hyödyntämään sen koko historiaa. Kielen täyden varannon pitäminen käyttökelpoisena ja käytössä onkin lehtolaisen sanataiteen ja kulttuurityön ytimessä”, sanoo filosofi ja ntamon kustantaja Jarkko S. Tuusvuori.

Lehdon runoudessa ja Lehdon vaikutuksessa kokeellisuus tuntuukin, muun muassa, kiinnostuksena kielirunoon. Kielirunolla viitataan 1960–70-lukujen taitteessa Yhdysvalloissa vaikuttaneeseen liikkeeseen ja sen jälkeläisiin. Liikehdintä alkoi ohjelmanjulistuksen sijaan toimituskäytänteinä ja sosiaalisena tekemisenä, etenkin L=A=N=G=U=A=G=E-lehden pyrkiessä ruokkimaan ja alustoimaan moninaista kriittistä suhtautumista kieleen sen sijaan, että se olisi määritellyt omat esteettiset prinsiippinsä monien muiden liikkeiden tavoin. 

Kielirunous istuu jälkistrukturalismin kehyksessä, jossa ajatus ajattelevasta subjektista ja lyyrisestä äänestä altistuu kriittiselle tarkastelulle. Kielirunoudelle tai runon kohosteiselle kielitietoisuudelle on ominaista myös kielen materiaalisuuden korostuminen. 

Lehto oli kiinnostunut kielen materiaalisuudesta ja myös mitallisuuden asialla, saattamassa mitallista runoa uuteen arvostukseen. Ääninen-sonettikokoelmansa (Like 1997) jälkipuheessa Lehto kuvailee kauhistustaan modernismin teoreetikkojen ”yksikäsitteisesti virtaavan ilmaisun” äärellä, ehdottaen että nimenomaan mitallinen runo voisi tarjota enemmän liikkumavaraa kuin ”vapaan mitan diktatuuri”. Mitallisuus onkin kiinnostavasti asettunut erääksi kokeellisuuden ilmenemismuodoksi uudella vuosituhannella.

 

Kohtauttaja

”Lehto oli 2000-luvun alussa aloittelevaan runoilijoiden joukkoon nähden edellistä sukupolvea, ja tarjosi esimerkin siitä, että runoutta voi tehdä näin, että kokeellisuus voi olla olennaista”, kuvailee Anna Helle.

Yhä hengästyttävän aktiivisesti kokeellisen runouden, etenkin aseemisen ja kuvarunon parissa uutta luova Kokko kiittää Lehtoa siitä, miten hän kohtasi runoilijatkin ihmisinä. Lehto toi Suomeen Yhdysvaltojen kokeellisen runouden pioneereja, kuten Charles Bernsteinin, Ron Sillimanin ja Marjorie Perloffin, ja esitteli heidät suomalaisille etabloituneille ja aloitteleville toimijoille vailla arvoasetelmia. ”Muistan miten Lehto esitteli minut Perloffille tavalla, joka teki tapaamisesta heti tasaveroisemman. Hän oli valtavan taitava luomaan yhteyksiä, ja hänen henkilökohtaiset suhteensa tekivät paljosta mahdollista.”

Lehtoa on luonnehdittu toisinaan näkemyksiltään jyrkäksi ja pisteliääksikin, mutta Toivio painottaa Lehdon lähestyttävyyttä. ”Haimme molemmat Tuli & Savun päätoimittajuutta 2000-luvun alussa, ja Leevi sen sai ymmärrettävistä syistä. Olin kiistatta nuorempi ja kokemattomampi, mutta Leevistä kertoo paljon, että hän suhtautui minuun kunnioittavasti ja arvosti sitä mitä sanon ja ajattelen. Minulle ei koskaan tullut sellainen olo, että se mitä sanon olisi vähemmän kiinnostavaa, vaikka meillä oli vuosikymmenten ero siinä mitä olemme ehtineet ajatella.”

 

Julkaisija

”Lehto oli omanlaisensa vallankumousromantikko. Tai sanotaan että romantikko, alalaatu: vallankumousromantikko!” kuvailee toimittaja, kirjailija Markus Leikola. Taito luovia erilaisissa tilanteissa erilaisten ihmisten kesken loi mahdollisuuksia, joita ei muuten olisi löydetty. Kustantajana Lehdon mahdollistajuus näkyi kenties konkreettisimmin.

Leikola kuvaa Lehtoa toimeliaaksi: ”Uskon, että Leevillä oli ajatus vallankumouksesta kustannusalalla eräänä kantavana voimana toiminnassaan. Se on toki eri asia, uskoiko hän 24/7 siihen vallankumoukseen, koska hänellä oli kyky myös katsoa itseään ulkopuolelta, nauraa itselleen. Mutta Lehto ei jäänyt miettimään tai istunut paneeleissa pohtimassa että mites, vaan hän toimi. Itseään säästelemättä.”

Erityisen säästelemättä Lehto työskenteli perustamansa ntamo-kirjatalon monitaitoisena kustantajana 2007–2017. Sen nykyään lähes 800 nimekkeen katalogi vahvistui huomattavasti vuonna 2012, kun vuodesta 1999 toiminut Kirja kerrallaan -yritys lopetti ja sen näköispainoksia sekä näytelmä- ja runoteoksia siirtyi uuteen kotiin. Tuusvuoren kesäkuusta 2017 johtaman ntamon tarjontaan on uusina teoslaitoksina saatu viime vuosina myös esimerkiksi Lehdon Rakkauden puheesta (1969/2021), Janajevin unet (1992/2022) ja Elämää helsinkiläismetsissä (1990/2024), jotka todistavat Lehdon tuotannon laveudesta.

”Lehto oli omanlaisensa vallankumousromantikko. Tai sanotaan että romantikko, alalaatu: vallankumousromantikko!”

Ntamon kiiteltyjä nollariteoksia ovat muun muassa Tiina Lehikoisen Sitruunalumilyhtyjä (2008), Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat (2007) ja Olli-Pekka Tennilän ololo (2008) sekä useat käännösrunokirjat Zavjalovista Padgettiin ja Saroyanista Lorcaan. Lehdon kirjallisuusaktivismi oli ntamon lisäksi synnyttämässä myös Poesiaa. Nykyisen osuuskuntamuotoisen runokustantamon (2010–) historia juontaa hänen 2004 käynnistämästään poEsia-sarjasta. 00-luvun runouspurskahdus olisi tuskin saavuttanut täyttää mittaansa ilman näitä uusia julkaisukanavia ja virvoitettua Tuli & Savua.

 

Opettaja

Lehto opetti kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Kriittisen kirjoittajalinjan kautta kulki jo tuolloin valtava joukko tulevia kirjailijoita ja runoilijoita; Lehdolle omistetussa juhlakirjassa Lehtolapset (2011) kiittävät sanansa lausuvat muiden Kriittisen liepeillä liikkuneiden muassa Virpi Alanen, Mikael Brygger, Ville Hytönen, Harry Salmenniemi, V.S. Luoma-aho, Timo Salo, Olli-Pekka Tennilä ja Katariina Vuorinen.

”Tutustuin Leeviin Kriittisessä korkeakoulussa, hän opetti kirjoittamista omaan verkkaiseen, sanoja harkitsevasti asettelevaan tyyliinsä. Lehto toi opetuskerroille tekstejä ja vierailijoita, jotka sillä hetkellä kiinnostivat häntä, eikä niinkään luennoinut vaan näytti. Reagoin Leevin opetukseen todennäköisesti juuri niin kuin Leevi oli toivonutkin, monet oivallukset syntyivät usein jonkinasteisen provosoitumisen kautta. Luennoilta sai pieniä kimmokkeita ja sytykkeitä, joihin halusin vastata kirjoittamalla”, kertoo runoilija, kirjailija, opettaja Henriikka Tavi tätä juttua varten tehdyssä haastattelussa. 

Tavi kuvailee Lehdon palautteenantotapoja taitaviksi. Vastaanotoilla Lehto oli vähäeleinen, tarjoten yksittäisiä mieleenjuolahduksia tai ehdotuksia ajateltavaksi. Jos hän ehdotti jotain editoitavaksi, ehdotuksen huolelliset perusteet jäivät mieleen kaikumaan. ”Leevi saattoi todeta että tästä tuli mieleen joku sana, ja näitä mieleenjuolahduksia kannatti seurata. Tai hän saattoi ehdottaa, että ole vielä vähän julmempi.”

Samankaltaista lehtoperäistä kokemusta runouden rajojen huokoistumisesta kuvaa Taneli Viljanen Jälleen-antologiassa julkaistussa esseessään. Lehdon runoutta gradussaan tutkinut Viljanen muistelee ensikohtaamistaan Ampauksia ympäripyörivästä raketista -kokoelman (2004) ”Sanasade”-runon kanssa seuraavasti. ”Oliko tämä kieltä? Jos ei, niin mitä sitten? Oliko tämä puhetta? Jos ei, niin mitä? Mitä puheen ja kielen suhde oikein tarkoittikaan, ja miten kirjoitus liittyi siihen?”

Miia Toivio kiittää Lehdon tapaa lukea nimenomaan tekstien potentiaalia. Lehto ei pyrkinyt jäljittämään sitä, mikä tekstissä mahdollisesti olisi vikana, tai miksi teksti ei kenties toimi, vaan keskittyvän siihen, mitä teksti tekee. ”Miten on mahdollista lukea tätä tekstiä? Mitä se synnyttää, mitkä ovat sen kirjoittamisen merkitykset?” 

 

Himphamppuistaja

Esseekokoelmassaan ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi.” Suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta ja vähän muustakin. Esseitä 2010–2017 (2017 ntamo) Lehto puhuu ”toteutuneen tyranniasta”, halustaan ”puolustaa ajatusta jonka mukaan maailmassa on aina muutakin kuin se – usein mitätön – mikä nyt vain on sattunut pääsemään toteutumaan”. Nollarin liikehdintä antoi tilaa paljolle sellaiselle, mikä ei aiemmin olisi päässyt toteutumaan. 

Toivio näkee 2000-luvun alun aikana, jolloin nimenomaan lukeminen moninaistui. Tekstejä alettiin lukea moninaisemmilla tavoilla kuin aiemmin, samoin uudenlaiset kirjoittamisen tavat rakensivat paikkaansa suhteessa traditioon. 

Kokeellisuuden ensimmäinen aalto voi näyttäytyä sellaisena, että kokeillaan kokeilemisen vuoksi, mutta seuraava aalto vaatii jo perusteluita sille, miksi juuri näin.

”Näkisin, että diversiteetti on juuri sitä 2000-luvun perintöä, joka näkyy tämän hetken valtavirrassa hyväksyttyjen luku- ja kirjoitustapojen moneutena. Ja tämä moninäkökulmaisuus, missä elämme nyt, on pitänyt synnyttää. Eikä mikään ole yksin Leevin ansiota, mutta hänen vaikutuksensa näkyy paljossa.”

Kokeellisuuden ensimmäinen aalto voi näyttäytyä sellaisena, että kokeillaan kokeilemisen vuoksi, mutta seuraava aalto vaatii jo perusteluita sille, miksi juuri näin, mihin keskusteluun tehdyt valinnat kytkeytyvät.

”Ajattelu on tarkentunut ja perusteluissa on enemmän syvyyttä. Tämän huomaa siinä, miten uudet ihmiset tulevat kirjallisuuden kentälle. Puhdas uteliaisuus ja halu kokeilla ei ole ensisijainen motiivi, vaan tekemisessä on jokin ajatteluketju taustalla, ymmärrys siitä, mitä tällä haetaan”, Toivio jatkaa.

Viimeiseksi jääneen Handy McCoystysen rakkauslaulu -runokokoelmansa jälkisanat Lehto päättää toivotukseen: ”2020-luvun arpajaisissa en enää ole oleva mukana, mutta toivotan niille paljon himphamppuistamisen himphamppuja”. Himphampun voinee ajatella sellaiseksi runon rajoja liikuttelevaksi uudeksi, jossa toteutuu lehtolainen kunnioitus ja kunnioittamattomuus oman perinteensä ääressä. 

Esseekokoelmassaan Alussa oli kääntäminen: 2000-luvun poetiikkaa (2008) Lehto toteaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä, liian vähän väärinkäsityksiä, sekaannuksia ja käännöksiä.

”Ajattelen, että esimerkiksi Tekstin talolla Leevin eetos toteutuu hienosti. Siellä on onnistuttu häivyttämään kynnyksiä ja rajoja yleisön ja tekijöiden ja yhteisöllisten toimijoiden välillä; yhdistykset, kustantamot, lehdet, taiteilijat jakavat samaa tilaa, mikä mahdollistaa uudet väärinkäsitykset, sekaannukset ja käännökset”, Karri Kokko toteaa. Ja toisaalta, toteutuneen tyrannian liepeillä versoo vääjäämättä kiinnostavaa himphamppua, jos katsoo himphampun potentiaalia eikä sitä, mitä ei ole.

Mikä sitten, lopultakin, oli Lehdon vaikutus aikalaisiinsa? Kokko tiivistää asian näin: ”Opin itse Leeviltä, että tärkeintä on mennä ja tehdä.”

 

Juttua varten haastateltu: Karri Kokko, Anna Helle, Henriikka Tavi, Miia Toivio, Markus Leikola, kirjallisesti Jarkko S. Tuusvuori
 

Taustoittavaa kirjallisuutta: 

Jälleen: Leevi Lehto reloaded (ntamo 2021)

Vastakaanon (2011 Poesia)

Vastakaanon-verkkoversio

Tuli & Savu - 2000-luvun runous

Anna Helle: Todellisuus pahoinpiteli runon (eetos 2019)

Suomalaisia runoilijoita 2 (Avain 2011)

Lehto: Handy McCoystysen rakkauslaulu (ntamo 2019)

Lehto: Ääninen (Like 1997)

Lehto: Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi (ntamo 2017)

Anna Tomi: Tekijän paluu, tekijänoikeuksien loppu (Helsingin Yliopisto 2015)

Anna Helle & Martin Glaz Serup: "An American Poet Only Writing in Finnish” – Leevi Lehto’s Seminal Role in Contemporary Finnish Poetry" (A Cultural History of the Avant-Garde in the Nordic Countries Since 1975, Volume 41)

Esa Mäkijärvi: ”Leevi Lehto ja kokeilemisen helppous” (Katsaus 2007 / 2)

 

Julkaistu alun perin Nuoren Voiman 2000-luku -numerossa (2/24).

• 1. Vastakaanonin lisäksi 2000-luvun alun runoutta on taltioitu myös Eino Santasen ja Saila Susiluodon toimittamaan Uusi ääni -antologiaan (2006), jossa tilansa saa myös ajanjaksoa vahvasti määrittänyt proosarunon uusi tuleminen. Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven (nyk. Ylikangas) toimittama Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (2011) kronikoi samoin 2000-luvun alussa debytoineita suomalaisrunoilijoita. Antologiakolmikkoa täydentää Vastakaanonin ajanjakson suomalaista digitaalista, visuaalista, video- ja äänirunoutta esittelevä verkkoversio osoitteessa poesia.fi/vastakaanon, sekä Tuli & Savun verkkosivuilla julkaistu 2000-luvun runoushakemisto
• 2. Laura Tresselin Päivä (2023) jatkaa traditiota kirjaamalla ylös muistisairaan yksilön hoitotoimet päivän ajalta a:sta ö:hön