Jantso Jokelin
Jungin punainen kirja pystyssä. Taustalla kaupunkinäkymä.

Tottelematon sielu luo oman mytologiansa - matka Jungin Punaiseen kirjaan

Essee
|
Jantso Jokelin
|

Psykoanalyytikko Carl Jung (1875–1961) kirjoitti ja maalasi käsin massiivista Liber Novus -teosta kuudentoista vuoden ajan, mutta ei koskaan julkaissut sitä. Salaperäinen kirja päätyi julkisuuteen kymmenen vuotta sitten ja aiheutti vallankumouksen Jungin tulkinnassa. Suurelle yleisölle Punaisena kirjana tunnettu luomus on edelleen tuntematon. Jantso Jokelin lähti Sveitsiin etsimään psykiatrin yksityistä uskontoa, Euroopan yli pyyhkiviä veritulvia ja aktiivisen kuvittelun salaisuutta.

 

Viileäksi ilmastoitu juna liukuu alppimaisemien halki helteisessä kesäpäivässä. Olen matkustanut koko edellisen päivän Ruotsin ja Tanskan kautta Hampuriin ja jatkanut heti aamusta samaa soittoa Saksan läpi pelkän oluen ja junaruoan voimalla. Itämeren rannalta svaabilaisten niittymaisemien ja teollisuusalueiden halki, ohi Karlsruhen, Baden-Badenin ja Freiburgin, Schwartzwaldin liepeitä rauhallisesti hipoen. Kuin huomaamatta niityt ja tylsät esikaupungit ovat vaihtuneet usvassa kylpeviin mustavalkoisiin vuoriin. Sveitsin raja ei voi olla kaukana.

Näillä seuduilla psykoanalyytikko Carl Jung koki ensimmäiset apokalyptiset näkynsä vuonna 1913. Hän oli matkalla Zürichistä läheiseen Schaffhausenin kaupunkiin, kun junan ikkunasta avautuva maisema hautautui hänen silmissään tulvan alle ja tuhosi Euroopan. ”Hirvittävä katastrofi oli alkanut. Näin valtavat keltaiset aallot, kulttuurin ajelehtivat jäännökset ja lukemattomien tuhansien kuoleman. Silloin meri muuttui vereksi”, Jung kuvaili myöhemmin muistelmateoksessaan Unia, ajatuksia, muistikuvia.

Jungin näkyä on usein pidetty enteellisenä seuraavana vuonna syttyneelle maailmansodalle. Tulvanäkyjen aikana Jung ei kuitenkaan sotaa ajatellut. Hän pelkäsi psykoosia.

Mikään yltäkylläisyys ei suojaa ihmistä sisäisiltä kriiseiltä.

Yritän bongata turvonneita ruumiita ja tuhoisia veritulvia junan ikkunasta, mutta maisemat ovat kuin Trappin perheestä. Tunnen itseni idiootiksi. Olen lähtenyt junalla Sveitsiin varta vasten Jungin näkyjen perässä, mutta ikkunasta avautuu vain loputtomiin jatkuva wagneriaaninen taikamaailma, jonka yltäkylläisyydessä ei ole säröäkään. Sveitsi on ainoita maita maailmassa, joka saattaa ylittää hyvinvoinnissa Suomenkin. Tällaisessa ympäristössä kasvaneella on vain menetettävää. Mikään yltäkylläisyys ei suojaa ihmistä sisäisiltä kriiseiltä. 

 

En ymmärrä itsekään, miksi olen antautunut kuukausiksi sveitsiläisen psykiatrin psykooseille. Kuvittelin, että Jung olisi jäänyt yliopistovuosien teoreettiseksi nimeksi. Vasta hänen pelottavia näkyjään kuvaavaan Liber Novus -teokseensa tutustumisen myötä huomasin ottavani hänen ajatuksensa piilotajunnasta henkilökohtaisesti. Jostain syystä ajattelin, että jos ne olivat peräisin hänen sisäisestä konfliktistaan, niillä täytyi olla jotain tekemistä myös minun kanssani. Samaistuin hänen kriiseihinsä, vaikka en edes hallusinoinut. Kuvittelin Jungin istumassa junassa, tuijottamassa ulos omista näyistään halvaantuneena veren pulputessa vuorten takaa ja peittävän niityt alleen. En päässyt ajatuksesta eroon. Kerta toisensa jälkeen pohdin, mitä kaikkea noista näyistä seurasi hänelle ja myöhemmin maailmalle; kuinka henkilökohtainen kriisi vaikutti lopulta ihmiskunnan itseymmärrykseen.

 Ystävyys kariutui lopulta näkemyseroihin.

Kuten kaikki epäilyttävä, myös Jungin kriisi oli alkanut Freudista. Nuori Jung oli tutustunut Freudiin Wienissä, ja psykiatreista tuli nopeasti läheisiä. Jung näki Freudin isähahmona, ja Freud puolestaan halusi muovata Jungista oppisuuntansa jatkajan. Uskonnottomana materialistina tunnettu Freud vannotti Jungia rakentamaan seksuaaliteoriastaan ”dogmaattista vallitusta okkultismin liejua vastaan”. Pian Jung alkoi kuitenkin pitää Freudin teoriaa vähintään yhtä okkulttisena ja todistamattomana kuin monia uskontojen tarjoamia spekulaatioita ihmisestä. Freudille piilotajunta oli vain neuroosien, pakkomielteiden ja tukahdutettujen halujen pelottava tyyssija. Jung näki tiedostamattomassa avaimen ihmiskunnan myyttiseen historiaan ja henkiseen kasvuun.

Ystävyys kariutui lopulta näkemyseroihin. Freud ei hyväksynyt Jungin liejua, ja tuomitsi tämän ajatukset hölynpölyksi. Freud oli tuolloin huomattavasti vaikutusvaltaisempi ja kuuliaisemmin seurattu tiedemaailman suurhahmo kuin Jung, ja välirikko jätti Jung pitkäksi aikaa eristyksiin. ”Kirjani julistettiin roskapuheeksi. Minua pidettiin mystikkona, ja sillä asia oli selvä”, Jung kirjoittaa muistelmissaan.

Alkusäikähdyksen jälkeen Jung päätti antautua visioille.

Yksinäisyys johti psykoosinomaiseen identiteettikriisiin. Junassa koettu veritulvanäky palasi kaksi viikkoa myöhemmin entistä kaameampana. Sen jälkeen alkoivat unet jäätyneistä, autioista kaupungeista. Jung kuuli ääniä. Kauhufantasioiden virta valtasi hänen mielensä. Alkusäikähdyksen jälkeen Jung päätti antautua visioille, omien sanojensa mukaan ”antoi itsensä pudota”. Hän alkoi pitää näkyjen tulkitsemista kohtalonaan ja samalla koko ihmiskunnan kysymyksenä. Muistelmissaan Jung kutsui visioiden kyllästämää elämänvaihettaan välienselvittelyksi piilotajunnan kanssa.

 

Kyse oli jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Jung oli elämänsä puolivälissä ja koki saaneensa kaiken, mitä oli elämältään toivonut: vaurautta, valtaa, kunniaa ja menestystä. Kunnianhimon ja halujen katoaminen, ja toisaalta tiedeyhteisöstä erkaantuminen johtivat tyhjyyden tilaan. Jung näki omat pelkonsa sielustaan kohonneena varjona, joka alkoi saada erilaisia mytologisia hahmoja. Sielun eri aspektien kanssa käydyistä keskusteluista kasvoi lopulta Liber Novus, kirjaimellisesti Uusi Kirja, jota kutsutaan myös Punaiseksi kirjaksi alkuperäisen foliokäsikirjoituksen kansien värin mukaan. Jung työsti kalligrafisella käsialalla laadittua valtavaa kirjaa kuudentoista vuoden ajan: maalasi tekstin yhteyteen villejä kuvituksia, vaihtoi henkilöiden nimiä, korjaili ja täydenteli. Tavoite ei ollut vähempi kuin henkilökohtaisen kosmologian luominen.

Selvittyään piilotajunnan hyökkäyksistä Jung päätyi tulokseen, että koko hänen psykoanalyyttinen teoriansa oli peräisin näyistä ja niiden käynnistämistä prosesseista. ”Vuodet, joina puhuin sinulle, kun tutkin sisäisiä kuviani, olivat elämäni tärkeimmät. Kaikki muu on peräisin siitä. -- Kaikki myöhempi oli vain ulkoista luokittelua, tieteellistä tarkennusta ja elämään sopeuttamista”, hän puhuttelee sieluaan Liber Novuksessa.1

 

Kuka helvetti luulet olevasi?, Jung tuntuu tivaavan itseltään.

Nojaan junan ikkunaan ja selailen nahkeakantista kirjaa. Luen muutaman lauseen, ja jään tuijottamaan ohikiitäviä Alppeja kuvitellen ymmärtäväni jostakin jotain. Suurimman osan kulunutta vuotta olen kahlannut Liber Novusta verkkaisesti läpi, merkinnyt ylös arvoituksellisimpia kohtia, googlannut pyhimyksiä ja gnostilaisia käsitteitä. Olen hukkunut Jungin profeetallisiin dialogeihin Elian, Salomen, Filemonin, maagien ja paholaisten kanssa, todistanut rituaalimurhia ja aavikkovaelluksia, saanut magian oppitunteja, uppoutunut mahdottoman pitkiin alaviitteisiin ja kuvauksiin Jungin sielun matkasta kohti Helvetin alimpia kerroksia. Olen uupunut kirjan lukemiseen, ahdistunut ja kyllästynyt totaalisesti läpitunkemattomaan symboliviidakkoon ja pateettiseen kieleen. Raskaus ja hämäryys ovat saaneet harkitsemaan vakavasti mahdollisuutta, että koko kirja on pelkkää sekavan hullun horinaa.

Hankaluuden vastapainona Liber Novuksessa on myös jännittävää psykologis-uskonnollista itsetutkiskelua, joka on vetänyt puoleensa vastustamattomalla voimalla. Kuka helvetti luulet olevasi?, Jung tuntuu tivaavan itseltään, kiduttavan sisintään tuskallisilla kysymyksillä ja hengellisillä ajatuskokeilla.

Punaisen kirjan kertoja tuntee vetoa Paholaisen ja käärmeen hahmoja kohtaan. Ne löytävät vastaavuutensa ihmisen eläimellisestä varjosielusta, jonka laiminlyöminen sairastuttaa Jungin katsannossa yksilön ja sen myötä myös koko sivilisaation. Ja niin Jung sukeltaa pimeyteen ja omaksuu käärmeen luonteen. Liber Novuksesta tulee yksinäisen ja uuvuttavan vaelluksen muotoon saatettu kiellettyjen ajatusten, pahuuden ja kuoleman meditaatio, jonka tarkoituksena on tehdä ihmisestä suurempi.

Tämän tyynen onnelan keskeltä olen saapunut ehdoin tahdoin kairaamaan kalmanlöyhkäistä esoteriaa.

Juuri nyt mikään ei tunnu suuremmalta kontrastilta Jungin kuolemameditaatiolle kuin huviretkimäisellä kepeydellä etenevän eurooppalaisen IC-junan rauha. Kanssamatkustajat selailevat puhelimia, naistenlehtiä, bestsellereitä. Vastapäisellä paikalla lippispäinen tenava natustaa suklaapatukoita ja leyhyttelee kasvojaan paristokäyttöisellä pikkutuulettimella. Ylitämme Sveitsin rajan tuosta vain. Varjoja tai tulvia tai ruumiita ei edelleenkään näy missään. Täältä on turha etsiä kärsimystä, kuvittelen nahkahousuhahmojen jodlaavan vuorenrinteillä. Tämän tyynen onnelan keskeltä olen saapunut ehdoin tahdoin kairaamaan kalmanlöyhkäistä esoteriaa. Aikeissani on etsiä Sveitsin kenties ainoa paikka, jossa ihmisen varjo ja lopun aikojen visiot otetaan edelleen vakavasti. 

 

***

 

Annoin Jungin sanojen vaikuttaa minuun niin suuresti, että itsenikin yllättäen aloin jo kevättalvella suunnitella matkaa hänen kotikaupungissaan Küsnachtissa sijaitsevaan C. G. Jung -instituuttiin. Sain vielä idean tehdä matkan ilman lentämistä. Vietin päiväkausia vertaillen laivoja, busseja ja junia. Tuskastuin maata pitkin matkustamisen hankaluuteen ja kalleuteen, kirosin koko trendin ja meinasin antaa retken olla. Lopulta ostin liput ilman peruutusoikeutta vain pakottaakseni itseni matkaan.

Kovinkaan monen kirjan en ole antanut määrittää suuntaani näin voimakkaasti. Tähän retkeen verrattuna jopa viuhahtaminen mielisairaalan pihassa keskellä talvea Allen Ginsbergin kunniaksi tuntuu vähäiseltä tempaukselta. Kepeämmän muiston se varmasti jätti kuin viikko piilotajunnan kriisien parissa. Ehkä instituutin psykologit osaisivat kertoa, mistä viehtymykseni nakuiluun ja mielisairauksiin kumpuaa.

Kadut ovat kuin puhtaaksi nuoltuja, ihmiset pukeutuneet siististi ja teeskentelemättömästi.

Tämä on minun kesälomani, ajattelen saapuessani Zürichin juna-asemalle kahden vuorokauden busseissa, laivoissa, junissa ja junalaivoissa istumisen jälkeen. Tähän käytän nyt juhannukseni: mielensisäisten kuvien äärellä tuhansien kilometrien päässä Suomesta.

Lyhyt kävely keskustan läpi tekee vaikutuksen. Kadut ovat kuin puhtaaksi nuoltuja, ihmiset pukeutuneet siististi ja teeskentelemättömästi. Vuorten ympäröimä maljamainen kaupunkilaakso kylpee auringossa. Zürichjärvi kimaltelee, ympärillä on pelkkää eurooppalaista historiaa ja vaurautta. Ja uskomatonta järjestystä. Tämä yhteiskunta selviää varmasti lopun aikojen veritulvistakin viimeisten joukossa, päädyttiin apokalypsiin sitten ekologisen romahduksen, pakolaiskriisin tai maailmansodan kautta. Pröystäilyn makua ei silti ole missään. Kauneutta on vain jätetty ympäriinsä ilman, että siihen kiinnitetään sen suurempaa huomiota. Haen lähikaupasta kalliin salaatin, istun puistoon syömään ja jatkan Liber Novuksen tutkimista.

Kirjan julkaisun jälkeen psykoanalyysin historiaa on kirjoitettu uusiksi.

Jung ei koskaan julkaissut Liber Novusta. Hän esitteli valittuja osia siitä läheisilleen ja antoi elämäkerturilleen Aniela Jaffélle jopa luvan julkaista osia tekstistä, mitä tämä ei kuitenkaan muutamaa fragmenttia lukuun ottamatta tehnyt. Vasta vuosikymmenien empimisen jälkeen Jungin perikunta päätti antaa luvan julkaisulle. Kolmentoista vuoden toimitustyön jälkeen Liber Novus ilmestyi syksyllä 2009, lähes 50 vuotta Jungin kuoleman ja 80 vuotta kirjan valmistumisen jälkeen. 2

 

Kirjan julkaisun jälkeen psykoanalyysin historiaa on kirjoitettu uusiksi. Monet jungilaiset pitävät Liber Novusta tekijänsä ja samalla koko syvyyspsykologian pääteoksena. ”Ei ole montaa julkaisematonta teosta, jolla olisi niin kauaskantoisia vaikutuksia 1900-luvun sosiaaliseen ja älylliseen historiaan kuin Punainen kirja”, Jung-historioitsija Sonu Shamdasani julistaa. Jung kehitteli kirjassa aktiiviseksi kuvitteluksi kutsumaansa tekniikkaa, jossa tietoisen ja tiedostamattoman mielen välisen kuilun yli pyritään rakentamaan siltaa mielikuvituksen avulla, yleensä hahmottelemalla unien ja näkyjen sisältöjä intuitiivisiksi lauseiksi tai kuviksi.

Kirjalla ei ole mitään tekemistä akateemisen teorian kanssa. Liber Novuksessa ei puhuta Jungin analyyttisistä käsitteistä kuten kollektiivisesta piilotajunnasta, arkkityypeistä, introversiosta ja ekstraversiosta tai individuaatiosta. Sen sijaan kirjassa seikkailevat erilaiset profeetat ja Raamatun hahmot, demonit ja sielun palaset. Kerronta pysyy tiukasti kertojan sielunsisäisessä maailmassa. Silti Punaista kirjaa ei voi luonnehtia kaunokirjallisuudeksi, filosofiaksi tai omaelämäkerraksikaan. Kyse on täysin ainutlaatuisesta dokumentista, joka hakee vertauskohtaa ennemminkin okkultistisesta kirjoittamisesta.

 

Olen pirskotellut vertani sinun alttarillesi.

Olen karkottanut isäni ja äitini, jotta voisit elää kanssani.

Olen muuttanut yöni päiväksi ja kulkenut keskipäivään

kuin unissakävelijä.

Olen syössyt vallasta kaikki Jumalat, rikkonut kaikkia lakeja, syönyt epäpuhdasta.

Olen heittänyt miekkani maahan ja pukeutunut naisten vaatteisiin.

 

 

***

 

Seuraavana aamuna teen viidentoista minuutin matkan junalla Küsnachtiin. Pientä Zürichin esikaupunkia ei tunneta juuri muusta kuin Carl Jungista. Tänne psykiatri rakensi vaimonsa kanssa talon vuonna 1908 ja asui siinä elämänsä loppuun asti. 1940-luvun lopulla Jung perusti Küsnachtiin omaa nimeään kantavan instituutin, joka on edelleen vaikutusvaltaisin ja kansainvälisin analyyttisen psykologian keskus maailmassa.

 Juna-asemalta sen löytää etsimällä päätien varrelta pienen puron, alittamalla tien tunnelin kautta ja seuraamalla sen jälkeen kapeaa pensasaitakäytävää, kunnes oikealla näkyy kivitalo kuin maitosuklaamainoksesta. Pihassa aukeavan yltäkylläisen puutarhan läpi kulkee mukulakivipolku, jonka penkeillä satunnaiset jungilaiset istuvat keskusteluun tai kirjaan syventyneinä. Kukkaloiston keskeltä kohoaa pronssiveistos alastomasta naisesta, joka näyttää kirmaavan kohti järveä.

Aivan kuin jotain olisi sanottu liian suoraan, enkä ymmärrä mitä.

Ostan lipun päivän yleisöluennolle. Käyn kirjastossa selailemassa Liber Novuksen alkuperäistä jättipainosta. Sen satumaiset kuvitukset rauhoittavat ja pelottavat samaan aikaan. Aivan kuin jotain olisi sanottu liian suoraan, enkä ymmärrä mitä. Poistokorista löydän yllättäen suomenkielisen Jungin kirjan, hyväkuntoisen ja instituutin exlibriksellä varustetun Piilotajunnan psykologiaa. Sitä ei ole lainattu kirjastosta kertaakaan.

 


 

Yläkerran luentosalissa Jung-instituutin johtaja ja Zürichin yliopiston psykiatrian entinen professori Verena Kast puhuu ahdistuksesta, kuolemanpelosta ja paniikista. Jungille eronteko vanhasta oli välttämätöntä, muuten persoona jää kehittymättä. Kompleksit johtuvat erkanemisesta, jota ei ole käsitelty oikein. Mutta meidän pitäisi leikkiä komplekseillamme ja tehdä niistä luovuuden ja fantasian materiaalia, Kast toteaa. Näin kompleksit on mahdollista saada haltuun. Alkaa kuulostaa Punaiselta kirjalta.

Fatalistisen matkainnon sähköistämänä keskityn joka sanaan.

Olen vieläkin hämmentynyt pitkästä matkasta, Sveitsistä ja instituutin olemassaolosta. Fatalistisen matkainnon sähköistämänä keskityn joka sanaan, ja kuitenkin osa luennosta virtaa lävitseni ja unohtuu. Puolentoista tunnin jälkeen en osaa kysyä mitään, eikä keskustelulle oikeastaan ole varattu aikaa.

Sen sijaan päätän etsiä Jungin hautapaikan. Pienen harhailun jälkeen löydän kauniisti hoidetun protestanttisen kirkon hautausmaan keskeltä Küsnachtin hyvinvointilähiötä. Mitään opasteita ei ole, eikä hautaa meinaa aluksi löytää. Lopulta paikallistan sen kirkkomaan kaukaisesta nurkasta pienen koristepuun alta. Sukuhaudassa makaavat Jungin lisäksi tämän vanhemmat, sisko, Emma-vaimo, poika ja tämän puoliso. Kiven reunoihin on kaiverrettu sama latinankielinen lainaus Delfoin oraakkelilta kuin Jungin kotitalon sisäänkäynnin ylle: Kutsuttuna tai ei, Jumala tulee olemaan läsnä. 3

 


 

Jung katsoi, ettei ihminen tule koskaan pääsemään eroon uskonnollisesta ajattelusta. Jumalan käsite oli hänelle ”välttämätön irrationaalinen hengentoiminta”. Ihmisen pyrkimys sisäisestä ja ulkoisesta kaaoksesta kohti järjestystä oli kuitenkin tyhjentänyt Jumalan jumaluudestaan ja erkaannuttanut meidät samalla irrationaalisen voimasta. Juuri täällä, Zürichin nukkekotimaisessa esikaupungissa, ulkoisen järjestyksen palvonta erottuu silmiinpistävästi. Irrationaalisuuden mullistavaa voimaa tänne on hankala edes kuvitella. Mitenköhän sveitsiläinen sielu voi?

Kävelyretkeni jatkuu Jungin kotitalolle päätien varrelle. Se on mahtava näky. Pallomaisten koristepuiden reunustama kivinen pihatie kulkee uskonnollisen selkeästi linnamaisen talon luo. Pienempi polku johtaa talon viereltä puutarhan ja bambuistutuksen halki rantaviivassa uinuvalle kivipihalle ja venevajalle. Tontti on kuin varta vasten rakennettu elämän tärkeimpien pohdintojen näyttämöksi.


 

Jungilla ei olisi ollut varaa tällaiseen lääkärin palkoillaan. Majesteettisen kivikartanon rakentamisen rauhalliselle järvenrantapaikalle mahdollisti Emma, joka oli varakasta Rauschenbachin kellovalmistajien sukua. Kun pari meni naimisiin, Emma oli Sveitsin toiseksi rikkain perijätär. Jung näki mahdollisuuden ja vaati taloon korkean tornin. Hän korjasi arkkitehdin piirustuksia monta kertaa, jotta tornista tuli varmasti tarpeeksi näyttävä. Hän ei silti tainnut olla lopputulokseen täysin tyytyväinen, sillä myöhemmin hän rakensi omin käsin kauemmas maaseudulle vielä jylhemmän, Bollingenin torniksi kutsutun rakennelman arkaaisia itsetutkiskelujaan varten.

Hellekypäriä, akateemisia päähineitä, juhlahattuja, huopahattuja, heinähattuja.

Kotimuseon opas avaa oven ja ohjaa meidät sisään tornikartanoon. Avarasta eteisaulasta pääsee vaihtuvan näyttelyn huoneeseen, joka on omistettu tällä kertaa Carl ja Emma Jungin hatuille. Hellekypäriä, akateemisia päähineitä, juhlahattuja, huopahattuja, heinähattuja. Vitriinikaupalla hattuja. Opas muistuttaa heti vakavana, että hattuja (tai mitään muutakaan sisällä) ei saa kuvata. Joudun poistumaan nurkan taakse, sillä purskahdan nauruun. Olen matkustanut Euroopan halki syväpsykologisten fantasioiden perässä, ja päädyn katselemaan Jungien erittäin salaisia hattuja.

Kotimuseon esineistö on jätetty sellaiseksi kuin se oli Jungien asuttaessa taloa. Kesken jäänyt lautapeli, kuppeja ja kirjoja pöydillä. Pysäyttävimmän vaikutuksen tekee Jungin vastaanottohuone ja kirjasto: tuhansia kirjoja uskontotiedettä, antropologiaa, psykologiaa, filosofiaa, folkolorea… Ikivanhoja, lähes muumioituneita niteitä alkemiasta ja gnosiksesta. Loputtomat kirjarivit jatkuvat vastaanottohuoneessa. Astun työpöydän viereen tarkalleen samaan kohtaan, josta The Essential Jung -kirjan kansikuvanakin tunnettu potretti on otettu. Vastaanoton ikkunoiden sameat lasimaalaukset kuvaavat Kristuksen kärsimyksiä, joita Jung halusi jostain syystä potilaidensa katselevan terapiatuolissaan. Työpöydän takana on papillinen seisomapöytä, jonka ääressä Jungin uskotaan kirjoittaneen suuren osan Punaisesta kirjasta.

 

Olen saapunut ytimeen. Tämän lähemmäs kirjan syntyä en pääse. En voi sille mitään: paikka herättää aavemaista kunnioitusta. Tässä saatettiin alkuun eräs 1900-luvun arvoituksellisimmista kirjoista. Tässä puhuttiin kuolleille.

Puheeni on epätäydellistä. Puhun kuvien avulla, en loistaakseni sanoilla, vaan koska noiden sanojen löytäminen on mahdotonta. Muulla tavoin en saata ilmaista syvyydestä tulevia sanoja.

 

Tiedostamaton toi minut tänne. En tarkoita tätä vain kirjaviisaan ilmeisellä tavalla. Tietenkin halusin saada syvemmän ymmärryksen piilotajunnasta, kuvittelemisesta, henkilökohtaisen mytologian löytämisestä. Samaan aikaan en oikeastaan halunnut tänne. Yhtenä päivänä huomasin vain suunnittelevani matkaa, ilman järjellisesti ilmaistua suunnitelmaa tai missiota. Jokin minussa hakeutui vaistomaisesti kohti tuntematonta kirjoittamisen ja maailmassa olemisen tapaa, joka perustui sisimmän tutkimiseen. Kun yritin selittää jollekulle haluani, sanat tuntuivat lapsellisilta huuhaalta.

Vuosia viettämäni nuoren miehen elämä alkoi tuntua kuolemankaltaiselta unohduksen tilalta, jossa toistin vain ulkoisia mielihyvän ja kunnianhimon kaavoja.

Tuo sama jokin oli jo pitkään järjestellyt mieltäni uuteen asentoon. Olin salakavalasti alkanut lähestyä samaa elämänvaihetta kuin Jung, kun hän alkoi selvitellä välejä piilotajuntansa kanssa. Vuosia viettämäni nuoren miehen elämä alkoi tuntua kuolemankaltaiselta unohduksen tilalta, jossa toistin vain ulkoisia mielihyvän ja kunnianhimon kaavoja. Nuoruus oli jäämässä taakse, mutta en ollut löytänyt paikkaani tasaisesta aikuisuudestakaan. ASP-tili, squash-vuorot ja lapset eivät kiinnostaneet. Olin vuosia elänyt ja palanut vain huippukohtia varten, ollut niin yksiselitteisen energian täyttämä ja ohjaama, etten osannut nähdä elämän koostuvan mistään muusta. Samaan aikaan en saanut enää mitään irti siitä, kuka olin. Jäljellä oli vain höyryä.

 

Erkanemisen aiheuttama tuska ja raivo oli kohdistunut uljaasti maailmaan, mutta nyt huomasin täyttyväni entistä enemmän itseinholla. Kasvavia vihan ja ahdistuksen puuskia lukuun ottamatta tunteeni olivat vaimentuneet. Vain negatiivinen tuntui joltain. Koska muuta ei ollut, päätin seurata tunnetta niin pitkälle kuin mahdollista. Aloin syleillä kirjallisten nihilistien ja kyynikoiden elämänkatsomusta. Luin Ligottia, Schopenhaueria, Ciorania, Saltusta – tunnettuja antinatalisteja, syntymättömyyden ylistäjiä. Nekin tuntuivat kosmisessa mittakaavassa puisevilta kynäilijöiltä, mutta liikauttivat sisälläni edes jotain.

Fantasioin itseni tappamisesta pelkällä Tinderillä ja Schopenhauerilla.

Lääkitsin pahaa oloani eroottisilla huveilla ja muilla aistinautinnoilla. Kuuntelin black metallia ja pohdin, olisiko fyysisellä kivulla potentiaalia korvata orgasmin hurma. Fantasioin itseni tappamisesta pelkällä Tinderillä ja Schopenhauerilla. En ollut varma, olisiko se mahdollista, mutta jos yritys jäisi puolitiehen, koin ansainneeni kaiken kärsimyksen. Onko nyt tullut aika kuolla, ajattelin monta kertaa. Olenko todella niistänyt elämästä viimeisen pisaran, imenyt mehut kuiviin tästä suuresta ihmeestä – vain hieman yli 30-vuotiaana? Oliko tästä eteenpäin odotettavissa pelkkää toistoa? Miten sellaista saattoi kestää?

Tällaisessa tilassa aloin lukea Liber Novusta. Läpivalaisin teosta muiden Jungin kirjojen avulla. Hiljalleen kirjalliset mieltymykset ohjautuivat nihilisteistä mytologisiin teksteihin. Aloin lukea unten valtiaasta kertovaa Sandman-sarjakuvasaagaa alusta loppuun. Vuosien tauon jälkeen aloin kirjata ylös myös omia uniani. Olin huomaamattani alkanut suhtautua uniin pelkkänä sattumanvaraisena järjettömyytenä, jonka harmaiden aamujen rationaaliset pyyhkimet lanasivat armollisesti sivuun.

Laskeuduimme aina vain alemmas pimeyteen ja löysimme kivisiä linnoituksia, selvästi joidenkin kauan sitten eläneiden sivilisaatioiden rakentamia.

Pakotin itseni ajattelemaan toisin. Aloin kiusata ihmisiä kuvailemalla heille uniani. Eräässä niistä laskeuduin pienen ihmisjoukon mukana köysien avulla jonkinlaisiin maanalaisiin kaivoksiin. Uusi kaivos avautui aina maassa ammottavan pyöreän aukon alta. Laskeuduimme aina vain alemmas pimeyteen ja löysimme kivisiä linnoituksia, selvästi joidenkin kauan sitten eläneiden sivilisaatioiden rakentamia. Jokainen kerros näytti edellistä vanhemmalta. Eräällä lepotauolla ystäväni kysyi, muistanko tyyppiä, joka oli hänen kämppäkaverinsa vuosina 2014–2049. Vasta vuosiluvut saivat minut ymmärtämään, että olemme tulevaisuudessa. En ollut enää nuori seikkailija, vaan vanha mies. Jouduin kysymään itseltäni, mitä minä oikeastaan tein pimeässä ja vaarallisessa luolassa.

Alitajuntani peilasi selvästi paitsi omaa siirtymävaihettani, myös juuri lukemaani Jungia, joka kertoi unissaan kulkeneensa maassa avautuvista luukuista muinaisiin saleihin ja menneisyyden historiallisiin periodeihin. Hän näki unissa eri kulttuurien ja historiallisten aikakausien jättämiä kerroksia, ja piti niitä symbolisesti tärkeinä myös yksilön menneisyyden kannalta. ”Luolassa löysin jäänteitä primitiivisestä kulttuurista – primitiivisen ihmisen maailmasta itsessäni – maailmasta jota tuskin voidaan tavoittaa tai valaista tietoisuudesta käsin”, Jung kirjoittaa muistelmissaan.

Toisessa unessani olin vanhalla puisella vintillä ja etsin jotakin pölyisistä pahvilaatikoista. Löysin paljon esineitä elämäni varrelta; vihkoja ja kirjeitä, runoja, lukiossa keräilemiäni vanhoja nukenpäitä sekä kuparilevystä tehdyn omituisen gongin, jota paukutimme joskus ystäväni kanssa työntäessämme toisiamme keskellä yötä nokkakärryillä kaupungin läpi leijonanaamariin pukeutuneena improvisoituja saarnarunoja lausuen. Unessa nämä tärkeät muistoesineet olivat vain tiellä. Etsin jotain muuta. Samalla ullakon ovea hakattiin toiselta puolelta ja ovenkahvaa rämpytettiin vimmaisesti. Huusin oven läpi, että haluan olla yksin.

Ne olivat niin suoria ilmauksia elämäntilanteestani, epävarmuudestani ja ahdingostani kuin unen kieli vain sallii.

Mikään näissä unissa ei ollut piilotettua tai vaatinut erityisiä tulkinnan lahjoja. Ne olivat niin suoria ilmauksia elämäntilanteestani, epävarmuudestani ja ahdingostani kuin unen kieli vain sallii. Ne vahvistivat sen, minkä jo aavistinkin: käsitys itsestäni oli pahasti vanhentunut. Tilalle ei vain vieläkään ollut tarjolla mitään. Paitsi matka Sveitsiin.

 

***

 

Seuraavana päivänä instituutin takapihan kiveyksellä on kartongille maalattuja mandaloita. Meinaan epähuomiossa astua niiden päälle. Shamanistissävytteiset symbolit merkitsevät epäilemättä jotakin hyvin henkilökohtaista. Tuntuu tirkistelyltä vilkuilla niitä.

Kivijalan seminaarihuoneen ikkunat ovat auki, ja huoneesta kuuluu pienen ihmisryhmän keskustelua ja vapautunutta naureskelua. Instituutin vakituisille oppilaille on pidetty jonkinlainen mandala-workshop. Istun rantaan kivimajaterassin varjoon kirjoittamaan ja katselemaan järvimaisemaa, joka tuo mieleen jonkin romantiikan ajan lied-laulun. Linnut tirskuttavat, taivas on puolipilvinen, Zürichjärvellä seilaa veneitä verkkaiseen tahtiin.

 


 

Mandalatyöpajan tuotokset ovat ehkä hippimäisin asia, mitä Jung-instituutissa tulee neljän päivän aikana vastaan. Jung on vuosikymmenten saatossa kerännyt ympärilleen analyyttisten psykologien lisäksi myös kirjavan liudan new age -hörhöjä, mikä on herättänyt mielessäni myös epäilyksiä. Vaikutuksille alttiille ja harkitsemattomalle Jung voi olla vaarallinen kirjoittaja. Hänen matkassaan on mahdollisuus ajautua syvälle metsään. Joidenkin tieteentekijöiden mielestä Jung oli itsekin gurun asemaan noussut hörhö, joka salakuljetti omia uskonnollisia kokemuksiaan psykologiaan. Monet jungilaiset vierastavat new age -leimaa vedoten siihen, että Jung oli henkeen ja vereen tiedemies. Vaikka hän yritti kuvata kuvaamatonta, hän ei hyväksynyt puolivillaisia haihatteluja.

Kaikki on arvokasta, tarkkaa ja ammattimaista.

Ainakaan Jung-instituutissa ei ole mitään hörhöä. Korkealentoisia new age -puheenvuoroja ei pidetä. Avoimien luentojen vieraatkin tulevat suurelta osin psykologian alalta. Kaikki on arvokasta, tarkkaa ja ammattimaista. Vain pari takarivissä istuvaa surffihipin näköistä nuorta miestä sandaaleineen ja pitkine hiuksineen muistuttaa, että instituutti ei ole loogis-analyyttiselle kielifilosofille tai kuivakalle sosiologille omistettu mekka.

Ovat jungilaiset silti omanlaistaan väkeä. Nytkin amerikkalainen ja hongkongilainen psykologi keskustelevat luentosalin perältä avautuvalla näköalaparvekkeella siitä, onko psyyke sinussa vai oletko sinä psyykessä. Hongkongilainen ei ehkä aivan ymmärrä kysymyksenasettelua, mutta se ei vapaan keskustelun virtaa hidasta. Parvekkeen alla helteen punertama eläkeläismies ui kiireettömästi venepoijulta seuraavalle ja takaisin.

Muinainen sana Abraxas viittaa Jumalan ja Saatanan yhteensulautumaan.

Amerikkalainen luennoitsija John R. Haule asettuu sandaalit jalassa risti-istuntaan luentosalin pöydälle ja alkaa puhua alkuviljoista. Arvokkaasti harmaantunut psykoanalyytikko siirtyy muinaisesta maanviljelystä shamanistiseen ajatteluun, myyttiseen moraaliin ja kaksikamarisen mielen teoriaan. Otsikon mukaan luento käsittelee evoluution vaikutusta arkkityyppiseen ja myyttiseen ajatteluun. Sen teemat tuovat vahvasti mieleen suurelle yleisölle epäilemättä tunnetuimman Jungin kirjan Symbolit – Piilotajunnan kieli, joka esittelee arkkityyppejä ja kollektiivista alitajuntaa antropologisella kuva-aineistolla rikastettuna.

Haule päätyy lopulta pohtimaan myös Jungin mystisintä teosta: ”Punainen kirja on gnostilainen dokumentti siinä mielessä, että se pyrkii tuomaan yhteen vastakohdat, Abraxas-tyyppisen jumalan.”

Muinainen sana Abraxas viittaa Jumalan ja Saatanan yhteensulautumaan. Se yhdistetään usein Aleksandriassa eläneeseen kristillis-gnostilaiseen teologiin Basilidesiin, jonka suulla Jung puhui Punaisen kirjaan päätyneessä tekstissään Septem Sermones ad Mortuos (”Seitsemän saarnaa kuolleille”). Se on Liber Novuksen ainoa osa, joka julkaistiin jo Unia, ajatuksia, muistikuvia -kirjan liitteenä.

 

Liber Novuksessa ruumissaarnat ovat hieman eri muodossa kuin muistelmissa. Basilidesin on korvannut pakanallinen tietäjähahmo Filemon, joka opettaa Jungille magian, Jumalan ja Saatanan mysteerejä. Basilides ja Filemon saarnaavat kuolleille Jumalan ja paholaisen yhteydestä:

 

Kaikki, mitä te pyydätte Jumala Auringolta, siittää paholaisen teon.

Kaikki mitä te teette Jumala Auringon kanssa, antaa vaikuttavan voiman Paholaiselle.

Tämä on hirvittävä Abraxas.

Hän on mahtavin luotu, ja hänessä luotu kauhistuu itseään.

Teksti löytyy kirjan viimeisestä osasta Scrutinies (”Tutkiskeluja”), jossa Jungin synkkä yksinpuhelu alkaa päätyä lopputuloksiin. Suurena teemana hänen tuotannossaan kulkee pahuuden ongelma, johon myös Liber Novus etsii yksilön sisäistä ratkaisua. Jung uskoi, että pahuus pitää yrittää hyväksyä ja sovittaa osaksi persoonaa.  Ihmisen tulee tulla tietoiseksi omasta varjostaan, persoonan hylätyistä, tukahdutetuista ja sopeutumattomista puolista. Jos ihminen turvaa liiaksi hyväksyntää hakevaan persoonaansa, sosiaaliseen naamioon, hän hukkuu. Se osa ihmisestä, jota ei hyväksytä, palaa takaisin oireena.

Varjo on järjettömyyttä. Siltä puuttuu voima ja kyky itsenäiseen olemassaoloon. Mutta järjettömyys on korkeimman olennon erottamaton ja kuolematon osa.

 

Pahuuden kohtaaminen ja rituaalinen rienaus kiehtoivat Jungia. Muistelmissaan hän kuvaa hetkeä lapsuudestaan, jolloin hän alkoi aistia kiellettyjen ajatusten kehittymisen. Pakottava tarve ajatella tiettyä kammottavaa asiaa lamaannutti hänet. Hän taisteli päiväkausia vastaan, kunnes ymmärsi Jumalan toivovan häneltä rohkeutta ajatella mitä tahansa. Jung antoi ajatuksen tulla. Hän kuvitteli Jumalan istumassa taivaallisella valtaistuimellaan ja paskantavan Baselin tuomiokirkon päälle niin, että kirkko luhistui ulosteen voimasta. Ajatuksen salliminen toi suuren helpotuksen ja tunteen Jumalan armosta.

Varjominän impulssit vaikuttavat pintapuolisesti pahoilta ja tuhoisilta, mutta lähemmässä tarkastelussa ne paljastavat myös ”normaaleja vaistoja, tarkoituksenmukaisia reaktioita, realistisia havaintoja, luovia yllykkeitä”. Jos varjon onnistuu integroimaan persoonaansa vastuullisesti ja tulematta hulluksi, Jumala ja Saatana voivat tulla yhdeksi, Abraxas syntyä kukoistukseensa ihmisen sisimmässä. Luovalla työllä voi olla integraatioprosessissa merkittävä rooli.

Yleensä jään vain tuijottamaan mieleni syvyyteen erottamatta mitään tuhkanharmaan pinnan alta.

Kun Jung löysi aktiivisen kuvittelun, hän alkoi suositella menetelmää potilailleen. Ideaalisesti meidän kaikkien kannattaisi yrittää luoda omia libernovuksiamme, tehdä luovaa selontekoa sisäisestä myytistämme ja ristiriidoistamme. Punaisen kirjan pohjalta ei vain ole kovin helppo ymmärtää, miten se tapahtuu. En ole vielä löytänyt lähdettä, jossa Jung puhuisi selkeästi aktiivisen kuvittelun metodista tai tarjoaisi edes suurpiirteisiä ohjeita siihen. Toisaalta Jung uskoi, että hänen sisäiset ”väliseinänsä” olivat ”läpinäkyvät”, minkä ansiosta hän koki näkevänsä keskivertoihmistä selkeämmin ”taustan tapahtumia”. Kenties hänen kuvittelun lahjansa olivat ainutlaatuiset. Ehkä meidän muiden ei tarvitsekaan pyrkiä satojen sivujen pituisiin sisäisiin kosmologioihin.

Kun nyt saisi ylös edes jotain. Olen ostanut Hyvinkäällä viikinkikäsitöitä kaupanneelta naiselta punaisen nahkakantisen vihkon, johon olen aloittanut omaa Punaista kirjaani. Muutamia unia ja tunnustuksellisia luovuuden purkauksia lukuun ottamatta vihko ei ole täyttynyt vaivattomasti. Yleensä jään vain tuijottamaan mieleni syvyyteen erottamatta mitään tuhkanharmaan pinnan alta. Välillä onnistun noukkimaan joitakin intuitiivisia kuvia, visioita ja ristiriitoja, mutta niiden saattaminen Jungin teoksen kaltaiseen myyttiseen asuun tuntuu teennäiseltä ja vieraalta. Ilman minkäänlaista kohotettua kerrontaa kirjoittaminen tuntuu pelkältä unipäiväkirjalta. Sellaisen kutsuminen aktiiviseksi kuvitteluksi olisi liioittelua.

Luennon lopuksi kysyn Haulelta, miten aktiivista kuvittelua voi käytännössä harjoittaa.

 ”Jung suositteli metodia erityisesti niille, joilla ei ollut unia sekä niille, joilla unia oli liikaa. Aktiivinen kuvittelu auttaa keskittämään ajatukset tiettyyn uneen. Ajatus on, ettet ohjaa kuvitteluasi, vaan istut ja katsot mihin kuvitelma vie. Ehkä pelastat neidon pulasta, mutta voi olla, että et pelastakaan”, luennoitsija vastaa.

”Itse asiassa Punainen kirjahan epäonnistui, Jung hylkäsi sen ja siirtyi tutkimaan alkemiaa. Mutta epäonnistumisetkin voivat olla hedelmällisiä.”

Tosiaan, Punainen kirja loppuu kesken. Lyhyessä epilogikappaleessa Jung selittää, että hänen projektinsa loppuun saattaminen kävi mahdottomaksi, kun hän tutustui vanhaan taolaiseen tekstiin Kultakukan salaisuus. Teos käsittelee sisäiseksi alkemiaksi kutsuttua meditaation tapaa, joka Jungin mukaan teos puki sanoiksi sen, mitä hän oli yrittänyt Punaisessa kirjassaan ilmaista. Ilman sitä hän olisi sanojensa mukaan seonnut kuvitelmiensa painosta.

Vastaus löytyikin muualta, Jung toteaa, ja jättää lukijan kolkon yksinäisyyden valtaan.

”Pinnallisen havainnoijan silmissä tämä kirja näyttää hulluudelta”, Jung kirjoittaa epilogissa. ”Sellaiseksi se olisi myös kehittynyt, ellen olisi osannut omaksua alkuperäisten kokemusten musertavaa voimaa. Alkemian avulla sain vihdoin aseteltua ne kokonaisuudeksi.”

Pari virkettä myöhemmin lause jää kesken. Yli 500 sivun sielullisen matkan jälkeen kirja päättyy kuin seinään. Vastaus löytyikin muualta, Jung toteaa, ja jättää lukijan kolkon yksinäisyyden valtaan. Vastuutonta, parahdan mielessäni. Mitä minä nyt teen? Jotain täytyy vielä olla! En ole valmis kultakukkameditaatiolle!

 

***

 


 

Viikonloppuna instituutissa ei järjestetä luentoja. Käyn kansallismuseossa katsomassa syntipukin historiaa käsittelevän näyttelyn. Se on hienosti järjestetty, ja sopii aiheeltaan täydellisesti matkan teemaan. Näyttely jättää kuitenkin Saatanan täysin käsittelemättä, mikä tuntuu käsittämättömältä. Suuremman vaikutuksen tekee Augusto Giacomettin pimeää valoa hehkuva öljyvärityö Aadamin ja Eevan houkutuksesta Kunsthausin avarassa porraskäytävässä. Mitä enemmän näen kiusausta ja kuolemaa, sitä lähempänä tunnen olevani vastausta.

 


 

Suomessa vietetään parhaillaan juhannusta. Tuntuu, että suomalaisen pitää olla silloin veden äärellä, joten käyn Zürichjärvellä risteilyllä. Koko viikon jatkunut helleaalto voimistuu. Rannoilla ihmiset uivat, juovat viiniä ja nauravat. Illalla tuhansittain ihmisiä kokoontuu oopperatalon eteen katsomaan livenä jättiruuduilta esitettävää balettia. Bellevue-aukio kaikuu Prokofjevin ritaritanssista. Sveitsiläinen yltäkylläisyys saa melkein itkemään. Kaikki on absurdin hyvin. Sielun pimeydestä ammentava goottilainen missioni törmää jälleen valoa säkenöivään ydineurooppalaiseen Kulturgut-korkeaveisuun. Enkä silti saa ravistettua mieleni vallannutta raskasmielisyyttä.

Viikonlopun aikana Zürichin protestanttinen hyvinvointi alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Kauppojen kiertäminen ei kiinnosta. Harhailen ajatuksissani samoja katuja, syön pöyristyttävän kalliita lounaita. Kävelen liian pitkän sunnuntailenkin aution kaupungin helteessä. Juon Alppien vettä kirkkaista kaupunkilähteistä. Poltan kaulani. Hakeudun plataanien varjoon istumaan ja lukemaan Jungia. Asetelmassa on jotain kliseisen ihanaa. Maailmankirjallisuuden klassikoissa kaikki tärkeä tapahtuu aina plataanien varjoissa.

Se herättää kysymyksiä hänen ”hulluutensa” laadusta.

Viikonlopun pitkäveteisyyden jälkeen säntään instituuttiin melkein kaksi tuntia etuajassa silkkaa kärsimättömyyttäni. Päivän luento käsittelee nimenomaisesti Punaista kirjaa. Luentosalissa on tuskaista kuin sähkösaunassa.

Liber Novus aiheutti vallankumouksen Jungin psykologian tulkinnassa”, luennoitsija Adrian Navigante toteaa heti alkuun. Hän on filosofian tohtori ja joogaopettaja, ja pysyy lämpötilasta huolimatta kauluspaidassaan ja pikkutakissaan. Hän ei näytä edes hikoilevan. 

Vaikka Jungin on sanottu kirjoittaneen Liber Novusta psykoosissa, muissa hänen tuon ajan kirjoissaan hulluudesta ei näy jälkeäkään, Navigante pohtii. Se herättää kysymyksiä hänen ”hulluutensa” laadusta. Muut kirjat antavat kuitenkin avaimia Punaisen kirjan ymmärtämiseen. Vastaavasti Liber Novuksesta voi löytää aiheita, joita hän sivusi muissa teksteissään läpi vuosikymmenten.

On rauhoittavaa kuunnella ihmistä, joka ymmärtää näin esoteerisesta aiheesta jotakin.

”Jungia kiinnosti uskon kokemus. Hänelle se tuli piilotajunnasta. Jung tajusi, että kristinusko oli kriisissä, ja hän pyrkikin transformoimaan uskon, minuuden ja Jumalan uudelle vuosisadalle. Numinöösi [pyhyyden mysteeri] ei tullut enää instituutioista, vaan tietoisuudesta.”

On rauhoittavaa kuunnella ihmistä, joka ymmärtää näin esoteerisesta aiheesta jotakin. Luentojen raskaat ja mystiset teemat sekä Euroopan yli vyöryvä poikkeuksellinen helleaalto sekoittavat kuitenkin pään. Kaikki ovet ovat auki, ja kuitenkin ihmisten täyttämään luentosaliin tulee vaarallisen kuuma. Valun hikeä, leyhyttelen itseäni muistiviholla ja juon jatkuvasti. Hiki tahrii muistiinpanot.

Kun menen luennon jälkeen kysymään Navigantelta Jungin suhteesta Paholaiseen, tunnen pyörtymisen olevan lähellä. Käymme keskustelun gnostilaisuudesta, Aleister Crowleysta ja satanismista. Jälkeenpäin en muista siitä juuri mitään. Yritän selvitä hotellille tajuissani.

Junassa takaisin Zürichin keskustaan tunnistan luennolla istuneen eteläafrikkalaisen miehen. Olemme molemmat instituutin keskivertovieraisiin verrattuna nuoria. Muiden vieraiden tavoin hän on kuitenkin suuntautumassa psykologiaan. Hän kysyy, mikä on saanut minut lähtemään tänne, jos en edes toimi psykiatrian alalla. Kerron tokkuraisena, että halusin vain saada jotain selvää Punaisesta kirjasta. Kummeksuen hän toivottaa minulle onnea projektiini.

 

***

 

Viikon vierailun jälkeen jätän Zürichin ja lähden junalla jälleen Saksan halki. Keski-Eurooppa paistuu käristyskupolin alla. Päivän ennuste Sveitsistä aina Hampuriin asti hipoo neljääkymmentä lämpöastetta. Vaunujen ilmastointilaitteet hajoavat, ja juna jämähtää asemalle keskelle Saksaa. Matkustajia ohjataan korvaaviin juniin, asemille tilataan lääkäreitä, vaunuihin jaetaan vesipulloja. En vieläkään näe ikkunasta Euroopan yli pyyhkiviä veritulvia, mutta apokalypsin aaton näkemiseen ei tarvitse Jungin näkijänlahjoja. Yhteiskuntarauha roikkuu hiuksenhienon langan varassa. Pari tuntia vailla ilmastointia voi katkaista kamelin selän.

Saavun alkuillasta Hampurin asemalle. Ehdin juoksemalla jatkoyhteyteen. Alkuillasta Lübeckissä minua tervehtii vihdoin tutun viileä pohjoinen tuuli, kuin siunaus. Travemündessa astun rahtilaivaan ja aloitan merimatkan viileän Itämeren halki. Olen levoton ja yliaktiivinen matkustamisesta ja helteestä, mutta kun asetun rekkamiesten ja motoristien kanssa ahtaaseen mieshyttiin ja valot sammuvat, saan anastettua maailmalta rauhan hetken.

Ihmisen sielun on käytävä tottelemattomaksi, tutustuttava Saatanaan, kapinoitava Jumalia vastaan matkallaan kohti arvokkuutta ja itseyttä.

Liber Novuksen lopussa Jung saa profeetta Elian voimat, ja päätyy opettamaan entistä opettajaansa. Yksi Jumala on kuollut, hän sanoo, ja korvautunut jumalten moninaisuudella. Samalla sielu on hajonnut palasiksi, ja maailmasta on tullut entistä rikkaampi. Elia pitää moninaisuutta hankalana ajatuksena. Jungin vastaus hänelle sopii samalla koko kirjan lukuohjeeksi: "Sitä ei tarvitse ajatella; se on tarkoitettu katsottavaksi. Se on maalaus."

Liber Novusta ei ole tehty ymmärrettäväksi. Se on enemmän intuitioon kuin järkeen vetoava teos, tarina, joka tulee kerrotuksi yhtä lailla esoteeristen kuvien ja efektien kuin dramaturgisten juonenkäänteiden kautta. Lopulta viesti on kuitenkin kirkas. Ihmisen sielun on käytävä tottelemattomaksi, tutustuttava Saatanaan, kapinoitava jumalia vastaan matkallaan kohti arvokkuutta ja itseyttä. Ja kuitenkaan Kaiken Ykseys, jota niin kovasti hoemme ja jota kohti mukamas pyrimme, ei voi toteutua elävien ihmisten maailmassa. Tietoisuus on erontekoa, eripuraa, vastakohtien sovittamista. Sen pitää antaa olla, katsoa kaaosta kuin maalausta.

En voi nähdä itsetuhoisuuttani ja nihilismiäni pelkkänä harhapolkuna. Se on toiminut entisen elämän tuhoamisen välineenä. Olen nihiloinut niin pitkään ja totaalisesti, rankaissut itseäni niin antaumuksella, että sen on pakko johtaa johonkin.

Ainakin päässäni on uusia kuvia. Ajattelen verisiä laaksoja, jäätyneitä kaupunkeja, käristyvässä pätsissä vellovia tuskaisia ihmislaumoja. Ajattelen seiniin pultattuja kalloja, sinfonioita, mandaloita, kimaltavaa vettä. Sitten ajattelen pikku-Jungin paskapökäleblasfemiaa, Jumalan taivaallista pyttyistuinta ja huoneellista hattuja, joita ei saa kuvata. Raskasmielisyyteni on kadonnut, ja sen myötä myös väsymykseni. Nousen ylös, pukeudun ja haparoin itseni yössä väpättävän laivan hämärään baariin.

 

 

- - -

Kirjoittaja kiittää Taiteen edistämiskeskusta ja Onni V. Tuiskun säätiötä apurahoista. Esseen tärkeimpinä lähteinä on käytetty C. G. Jungin teoksia Liber Novus – The Red Book. A Reader’s Edition (2009); Piilotajunnan psykologiaa (Tammi, 1966); Unia, ajatuksia, muistikuvia (WSOY, 1985); Symbolit – Piilotajunnan kieli (Otava, 1992); sekä Anthony Storrin toimittamaa kirjoituskokoelmaa The Essential Jung – Selected Writings (Fontana Press, 1998).

 

  • 1. : Liber Novuksen suomennokset ovat kirjoittajan, ja perustuvat englanninkieliseen A Reader’s Edition -painokseen (Philemon Series, W. W. Norton & Company, 2009).
  • 2. Koristeelliset käsikirjoitussivut ja kaikki alkuperäiset kuvat julkaistiin näköispainoksena laajalla taustaesseellä ja sadoilla alaviitteillä varustettuna. Kirjasta tuli lähes puoli metriä korkea ja neljän kilon painoinen. Teoksesta otettiin myös tavallisen tiiliskiven kokoinen Reader’s Edition ­-painos, joka sisältää pelkän tekstin helposti luettavassa muodossa. Se on tarkoitettu niille, jotka haluavat lukea teoksen ja selvitä ilman fyysisiä vammoja, tai yksinkertaisesti kantaa sen repussa Euroopan halki.
  • 3. Hautakiven toinen lainaus on korinttilaiskirjeistä: Ensimmäinen ihminen on maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta.