Traumasubjektin raunioilla
Haavoittuneiden sisäpiirissä räjähdetään sisäänpäin. Onko purkaus mahdollista suunnata toisin?
Vaikuttaa siltä, että meidät on räjäytetty. Keräilemme omia riekaleitamme ja yritämme ripustaa niitä turvalliseen tilaan, kuten rakkaussuhteeseen, intohimoiseen työntekoon, sosiaalisen median ankarasti taisteltuun nurkkaukseen tai elvytettyyn nationalismiin.
Työstä ei tule ehjää. Parhaimmillaankin tulos muistuttaa Cornelia Parkin installaatiota Cold Dark Matter: An Exploded View (1991).1
Park pyysi Britannian armeijaa räjäyttämään puutarhavajan muoviräjähteillä. Tuhon jälkeen Park avustajineen keräsi pirstaleet ja ripusti ne galleriaan installaatioksi 200 watin hehkulampun ympärille. Jähmettyneestä räjähdyksestä tuli kaunis.
Niin roikumme mekin näytillä. Hökkelin, tuon ennen niin ehjän ja ainutkertaisen subjektin, vääntyneet ja mustuneet palaset leijuvat räikeässä valaistuksessa, jossa ne herättävät nostalgisia toiveita eheäksi parantumisesta. Tällaisia rykelmiä me ihailemme toistemme käyttäjätileillä ja autofiktioissa, kuten Susanna Hastin Ruumis/huoneissa: ”Hän on haljennut ja monistunut. Hän ei ole saarella tai huoneissa. Hän on jatkuvasti kaatumaisillaan, ei koskaan täysin pystyssä; ei koskaan täysin vaakasuorassa.”2
Kutsun tätä räjäytettyä ja uudelleenkoottua hökkeliä traumasubjektiksi. Traumasubjekti elää vereslihalla, aina vähintään sietokyvyn reunalla. Siitä nousee jatkuva loppuunpalamisen savunhaju. Traumasubjekti on toistuvasti triggeröitynyt, ahdistunut ja vaalii perustavaa haavaansa, järjestää sitä. Dramaturgian eli toiminnan työn korvaa traumaturgia, oman haavan työstäminen.
Traumasubjekti elää vereslihalla, aina vähintään sietokyvyn reunalla. Siitä nousee jatkuva loppuunpalamisen savunhaju.
Jokaisen kapitalismista kirjoittavan on keksittävä käsitteelle oma etuliitteensä. Voisi ehkä puhua traumakapitalismista, jossa nilkutetaan pakkotoisteisessa luupissa arpeutunein aivoin. Jos kirjallisuuskriitikon on puolestaan keksittävä etuliite fiktiolle, nykykirjallisuuden yhtä vahvaa juonnetta voisi kutsua traumafiktioksi.
Niko Hallikaisen Kanjoni, Édouard Louisin tuotanto, Iida Rauman Hävitys, Johannes Ekholmin Karmakooma, Hastin Ruumis/huoneet. Kaikki romaanit ja muistelmat koulukiusaamisesta, seksuaalisesta väkivallasta, masennuksesta, köyhyydestä, rasismista ja ilmastosurusta. Jopa hittidekkarit ja romanttiset fiktiot, kuten Satu Rämön Hildur ja Colleen Hooverin kirjat, rakentuvat usein trauman varaan: kärsimystä, muiston toistoa, dissosiaatiota, haavojen esittelyä.
Kirjallisuuskriitikko Parul Sehgal arvostelee traumajuonen liikakäyttöä The New Yorkerin huomiota herättäneessä esseessään, jossa hän kirjoittaa, että traumasta on nykyfiktiossa tullut yhtä kuin henkilöhahmon taustatarina. Toisaalta koko ajatus taustatarinan eli henkilön historian hallitsevuudesta on melko uusi. Esimerkiksi Jane Austenin henkilöt tai mustavalkokauden elokuvien hahmogalleriat eivät pääosin perustu ”backstoryihin”, eivät ainakaan sellaisiin, joita keritään auki toistuvien, traumaattisten takaumien välityksellä.3
Nyt taas vaikuttaa siltä, että lähes jokainen hahmo on menneisyyden julmien tapahtumien uhri, jonka kannattaisi mennä terapiaan tulkitsemaan traumaansa.
”Traumajuoni latistaa ja vääristää. Se palauttaa hahmon oireeseen ja sitä kautta käskee ja vaatii traumalle moraalista auktoriteettia”, Sehgal kirjoittaa.
Oman kivun päälle rakentuva taide kuvaa todellisuutta, joka on selvästi haavoittunut. Mutta voisiko taide myös muuttaa todellisuutta?
* * *
Käytän traumaa filosofisena käsitteenä, en lääketieteellisenä tai terapeuttisena terminä. Toinen täsmennys: tarkoitan subjektilla jaettua kokemuksen ja käytöksen muotoa, en tiettyjä yksilöitä tai ryhmiä. Kolmas huomio: sikäli kun esitän kritiikkiä traumasubjektiivisuutta kohtaan, se on sisäistä kritiikkiä, puhetta yhdeltä traumasubjektilta toiselle.
Kreikan trauma tarkoittaa haavaa. Duodecimin Terveyskirjasto määrittelee psyykkisen trauman muun muassa näin: ”Traumalla tarkoitetaan olemassaolon jatkuvuutta tai ihmisen koskemattomuutta uhkaavaa tapahtumaa tai tapahtumien sarjaa, joka ylittää sieto- ja käsittelykyvyn.”4
Akuutti trauma voi syntyä sodasta tai seksuaalisesta väkivallasta. Köyhyys, rasismi ja sukupuolittunut sorto voivat johtaa krooniseen traumaan. Tuhoamisleirit ja kansanmurhat tuottavat eksistentiaalisen tason traumoja. Parhaillaan jotkut kokevat esitraumaa käynnissä olevasta massasukupuutosta ja kuumenevan ilmaston tulevista tuhoista.
Mihin sietämättömien tapahtumien lajiin traumasubjekti liittyy? Tuntuu, että haavoitumme nykyisin yhtä hyvin isä- ja äitisuhteista, sodasta ja väkivallasta, pandemiasta ja rahattomuudesta kuin somepostauksista, ilmastouutisista ja to do -listoista. Uutisten mukaan olemme niin poikkeuksellisen kuormittuneita, että traumatietoisuutta voi pitää jo kansalaistaitona.5
Näin ei ole aina ollut.
Psykologian tutkija John L. Roberts kirjoittaa teoksessaan Trauma and the Ontology of the Subject (2017), että vaikka historiasta ei puutu kidutusta, murhia ja sotia, kärsimys ei välttämättä ole ennen modernia aikaa painautunut subjektin omaelämäkerrallisen muistin uumeniin sanoinkuvaamattoman hirviömäiseksi salaisuudeksi.6
Mihin sietämättömien tapahtumien lajiin traumasubjekti liittyy?
Traumasubjektin rakentumisen mahdollistaa siis yleisempi moderni kokemus siitä, että yksilön perustava salaisuus löytyy syvältä omasta menneisyydestä.7
Trauma on kahdessa mielessä historiallinen muodostelma. Ensinnäkin se vaikuttaa olevan tuore keksintö. Psykologian tieteellistyminen kahden edellisen vuosisadan aikana on antanut välineitä trauman tunnistamiseen. Maailmansodat ja erityisesti Vietnamin sota tuottivat sekä sotilaita että siviilejä, jotka kärsivät vakavista stressireaktioista ja muista mielenterveysongelmista vielä kauan tapahtumien jälkeen. Samalla mielenterveyden stigmat ovat vähentyneet, mikä on helpottanut traumoista puhumista.
Toiseksi trauma on historiallinen yhden ihmisen mittakaavassa. Trauma nimittäin perustuu muistiin, joka kaivertuu – tai jonka ajatellaan kaivertuvan – ruumiiseen. Ei ole traumaa ilman ajallista etäisyyttä ja toistoa, jonka muisti mahdollistaa.
Trauma on juuri pakottavaa toistoa, jossa aktivoituu aiempi kokemus ja äärimmäinen stressireaktio. Traumaattisen tilanteen torjuttu häpeä, syyllisyys ja väkivalta palaavat takaumina. Traumasubjekti elää heiluriliikkeessä menneen ja nykyisen välillä. ”Toisto on ainoa keino muistaa, ja samalla se tuhoaa muistini”, kirjoittaa Hast.8
Haavan aiheuttamaa tapahtumaa yhtä aikaa toistetaan ja torjutaan.
Toiston mekanismiin liittyy tapahtuneen ainakin osittainen tukahduttaminen. Haavan aiheuttamaa tapahtumaa yhtä aikaa toistetaan ja torjutaan. Tämä voi johtaa dissosiaatioon, jossa psyykkisten kykyjen väliset yhteydet alkavat katketa ja traumaattista aukkoa yritetään tukkia kuvitelmilla.
Siksi traumafiktiossa toistuu mielikuvitusystävän hahmo. Hallikaisen Kanjonin ytimessä on pitkittynyt seksifantasia Benicio del Torosta. Rauman Hävityksen päähenkilö jakautuu kahtia kouluväkivallan seurauksena. Ekholmin Karmakoomassa teinipoika pystyy ilmaisemaan homoseksuaalista haluaan vain keksimänsä muotoa muuttavan manic pixie dream girl -avatarin välityksellä: sisäistetty homofobia ja teinien välinen väkivalta tuottaa trauman, jota on helpompi käsitellä kuvittelemalla olevansa joku muu. Hastin Ruumis/huoneiden kertoja dissosioi konferenssimatkalla: ”Joku tulee keskustelemaan kanssani, ja minä halkean kahtia. Henkilö, joka näyttää minulta, puhuu, mutta hän ei sano asioita joita minä haluan sanoa.”9
* * *
Psykiatri Bessel van der Kolk kuvaa traumatutkimuksen klassikossaan Jäljet kehossa, kuinka trauma jakaa ihmiset niihin, jotka tietävät, ja niihin, jotka eivät voi tietää, koska eivät ole kokeneet traumaa. Trauma mahdollistaa bondaamisen niille, jotka ovat haavoittunutta sisäpiiriä.10
Van der Kolk kertoo, kuinka entiset sotilaat ryhmäterapiassa suorastaan heräsivät eloon puhuessaan helikopterin putoamisesta ja tovereidensa kaatumisesta, vaikka kokemukset olivat täynnä surua ja kauhua. He pystyivät luottamaan lähinnä toisiinsa, koska vain he tiesivät, miltä sota tuntuu.
Traumasta luopuminen tarkoittaisi koko identiteetin antamista pois.
Traumapotilaat valittavat usein epämääräisestä tylsyyden ja tyhjyyden tunteesta. Silloin trauman uudelleen elämisen nostattama viha voi helpottaa oloa hetkellisesti, samoin kuin vaarallisiin tilanteisiin hakeutuminen, kuten Hastin Ruumis/huoneiden kertojalla: ”Näen jo kaavan, jota elämäni ratkaisut piirtävät: Hakeudun tilanteisiin, joissa sietokykyni on koetuksella.”11
Alkaako kuulostaa sosiaaliselta medialta, tai kenties nykyiseltä poliittiselta kentältä? Jokaisella on luuppaava viha-rakkaussuhde omaan traumaansa, oli kyseessä masennus, syömishäiriö, miehen aseman murtuminen, riittämättömyys tai maaseudun tyhjeneminen.
Pahimmillaan traumasta muodostuu ainoa asia, josta traumasubjekti saa mielekkyyttä elämäänsä. Trauman tarpeellisuuden perään kysyminen koetaan haavoittuneen kokemuksen kyseenalaistamiseksi.
Traumasta luopuminen tarkoittaisi koko identiteetin antamista pois.
* * *
Mitä on tehtävä aivoillemme? Tämän nimisessä kirjassaan filosofi Catherine Malabou arvioi yleistä käsitystä aivojen plastisuudesta, joka on ollut populaarin neurotutkimuksen tunnetuin termi vuosikymmenten ajan. Plastisuus tarkoittaa notkeutta, muovailtavuutta ja materiaalin kykyä mukautua muutoksiin. Se ei ole joustavuutta tai loputonta venymistä, sillä joustavuuteen liittyy palautuminen ennalleen, kun taas plastinen materiaali ottaa ja säilyttää muodon.12
Malabou kirjoittaa, että plastinen materiaali voi myös ”räjähtää” tietyn rajan jälkeen, aivan kuin muoviräjähde (ransk. plastique). Tarpeeksi venytetty ja työstetty plastisuus romahtaa ja tuhoutuu. Jäljelle jäävät rauniot, jotka säilyttävät pirstoutuneen muotonsa. ”Hajalle lyöty naama on yhä kasvot, tynkä on yhä muoto, traumatisoitu psyyke on yhä psyyke. Tuholla on veistäjän talttansa.”13
On siis myös tuhoisaa plastisuutta, juuri sellaista, jota Parkin Cold Dark Matter -installaatio ilmaisee. ”Se on plastisuutta, joka ei korvaudu eikä arpeudu, se leikkaa elämän langan kahtia tai useisiin pätkiin, joiden päät eivät enää kohtaa.”14
Tarpeeksi venytetty ja työstetty plastisuus romahtaa ja tuhoutuu.
Malaboun ajattelussa traumaattinen kokemus aiheuttaa äkillisen katkoksen, joka tyhjentää subjektin. Ihmisestä tulee vieras, ikään kuin täysin toinen, autioitunut raunio. Tällaisia ihmisiä voi kohdata luonnonkatastrofin jäljiltä, alkoholistien joukoista ja vanhainkotien dementikoista.
Traumaattinen, tuhoisa plastisuus tekee uhrista kyvyttömän lupauksiin, uskoon tai minkäänlaisen symbolisen tulevaisuusvarannon muodostamiseen. Tällaiselta subjektilta puuttuu kokemus siitä, että käsillä olevien asioiden pinnoilla väreilee virtuaalisia potentiaaleja, siis että elämässä on enemmän kuin miltä näyttää.
”Tuhoisa plastisuus tekee työtään mahdollisuuksien ehtymisen pohjalta, kun kaikki virtuaalisuus on jo kauan sitten hävinnyt, kun lapsi aikuisessa on pyyhitty pois, kun koheesio on tuhottu, tunne perheeseen kuulumisesta kadonnut, ystävyys menetetty, siteet hävinneet autiomaata muistuttavaan elämän yhä pistävämmässä kylmyydessä.”15
Malaboun teksti tuo mieleen myös äärioikeiston. Jussi Marttisen kirjan Mikä perussuomalaisia vaivaa? voisi tiivistää näin: perussuomalaisuus on hävinneiden ihmisten politiikkaa, joka tähtää viholliselle aiheutetun tuhon maksimoimiseen niin kuin tekee perääntyvä armeija, joka vetäytyessään polttaa kaiken käyttökelpoisen.16
Marttinen muistuttaa, että ihminen, joka kamppailee alemmuudentunteen kanssa, voi helpottaa oloaan painamalla toisia alemmas.
Äärioikeisto tekee eksistentiaalisesti hajonneiden ja murtuneiden ihmisten traumapolitiikkaa.
Kenties 2010-luvun alussa alkanut äärioikeiston nousu ei ole ihmisten kasvavaa tyhmyyttä tai ilkeyttä, eikä toisaalta vain poliitikkojen nerokasta taktikointia, vaan ennen kaikkea vaurioituneiden ihmisten politiikkaa. Äärioikeisto tekee eksistentiaalisesti hajonneiden ja murtuneiden ihmisten traumapolitiikkaa. Se on tuhoutuneiden tai tuhoutuvien ihmisten yritys räjäyttää yhteiskunta ja haavoittaa vihollisia, olivat nämä kuviteltuja tai todellisia.
Äärioikeisto ei juuri pysty luomaan mielekkäitä, kestäviä elämänmuotoja, vaikka se saisi suurestikin valtaa. Kärsimyksen se osaa laittaa kiertoon.
* * *
Traumasubjekti kääntyyy sisäänpäin ja käpertyy sänkyyn poliittisesti kyvyttömänä. Kun yleiseksi vaatimukseksi tulee, että kaikki täytyy tehdä traumasubjektin ehdoilla, on vaikea tehdä mitään.
On kuitenkin turha syyttää traumasubjektia. Se on täysin todellinen, vaikka olisikin modernin kapitalismin kriiseistä syntynyt historiallinen kyhäelmä. Yleistynyt trauma-alttius ei tyhjene esimerkiksi yksilökeskeiseen kiintymyssuhdeteoriaan, maskuliinisuuden kriisiin tai yliherkkien ihmisten narsismiin.
Traumasubjektius ei riipu poliittisesta suuntautumisesta. Sosiaalisen median teollisuudesta kirjoittanut Richard Seymour huomauttaa kirjassaan The Twittering Machine, että äärioikeiston syytökset heikoista feminiinisistä lumihiutaleista ja identitäärisen vasemmiston syytökset hauraista valkoisista miesegoista ovat saman ilmiön kääntöpuolia. Ikään kuin jokainen olisi äkkiä muuttunut hauraaksi, mutta myöntäisi tämän haurauden vain toisissa.17
Traumasubjektiivisuus on levinnyt epämääräisesti vähän kaikkialle. Emme silti tiedä, mitä sille olisi tehtävä.
Trauman käsitettä tutkinut John L. Roberts suosittelee aloittamaan kysymällä, mitä tarkoittaa olla trauman historiallinen subjekti. Pitää siis katsoa yksilöllisten traumojen tuolle puolen ja kysyä, miten traumasubjektin toiminta määrittyy. Miksi koemme itsemme uhatuiksi nimenomaan trauman muodossa?18
Mikä on kysymys, johon trauman käsite ja traumaattisen kokemuksen helliminen vastaavat?
Ehkä kysymys on vanha, ja trauma on vain uusi vastaus siihen.
***
Herbert Marcuse lukee pääteoksessaan Eros ja sivilisaatio Freudin tuotantoa kapitalistisen yhteiskunnan näkökulmasta. Hän tiivistää freudilaisen näkemyksen neuroottisesta ihmisestä kolmeen piirteeseen.
Ensinnäkin neurootikon yliminä on suhteettoman ankara, jos sitä verrataan ihmisen todellisiin tekoihin ja mahdollisuuksiin. Toiseksi neuroottinen ihminen kokee tiedostumatonta syyllisyyttä. Kolmas piirre on tiedostumaton tarve tulla rangaistuksi.19
Freudin wieniläisen porvariston salongeissa sata vuotta sitten tekemä havainto tuntuu täysin ajankohtaiselta. Traumasubjekti vaatii itseltään suhteettoman ankarasti suorituksia, tai ”joku muu” vaatii ja subjekti sisäistää vaatimuksen. Traumasubjekti kokee myös epämääräistä syyllisyyttä: varmasti löytyy jokin puute, riittämätön suorituskyky, ”ongelmallista” käytöstä tai vähintään ”ilmastosynti”. Näistä syistä rakentuu tarve saada rangaistuksia, ja jos henkilöä ei rangaista maineen tai rahan menetyksellä, hän voi itse rangaista itseään vaikka pakonomaisella liikunnalla tai työnteolla.
Kun on kokenut trauman, vastuu ei ole itsen sisällä. Vastuu on traumassa.
Yksilön näkökulmasta trauman käsite helpottaa näitä ongelmia, tai ainakin ongelmat siirtyvät toisaalle. Traumaattinen kokemus antaa oikeutuksen neuroottisille piirteille. Trauma selittää, miksi ihminen on niin ankara itseään kohtaan, miksi hän kokee syyllisyyttä ja ajautuu toistuvasti käytökseen, joka on hänelle itselleen haitallista.
Kun on kokenut trauman, vastuu ei ole itsen sisällä. Vastuu on traumassa. Koemme ja käyttäydymme näin, koska olemme kaikki kovin traumatisoituneita.
Ehkä traumasubjekti syntyy osin yrityksenä vapautua ja sijoittaa kärsimyksen lähde ajallisesti kauas nykyisestä itsestä, vaikka se sijoittuukin oman ruumiin sisälle, sen muistoihin.
* * *
Muutama vuosi sitten menin terveysasemalle valittamaan ahdistusta. Mielenterveyshoitaja arveli, että tarvitsen traumaterapiaa. Ehkä niin. Mutta mitä mahtaa terapia, kun vastassa on esimerkiksi koulujärjestelmä, joka tuottaa väkivaltaa järjestelmällisesti kuin jauhelihatehdas, ja kokonainen elämänmuoto, jossa joku muu päättää siitä, ansaitsenko ruokaa, asunnon ja muita nykyaikaisen elämän ehtoja.
Kaikki tietävät, että tämä elämänmuoto jauhaa nykyisiäkin elämän edellytyksiä mikromuoviksi.
Psykoterapeutti Andrew Seed kuvailee, kuinka hänellä on terapeutin työssään jatkuvasti kaksi vaihtoehtoa. ”Voin pakottaa asiakkaan toimimaan järjestelmässä, joka on mitätöinyt ja traumatisoinut hänet, tai voin tarjota pakolinjoja, jotka edistävät affektuaalista kytkeytymistä tuon järjestelmän ulkopuolelle.”20
Seed kirjoittaa, että trauma kertoo merkittävästä tapahtumasta ja (toistaiseksi) epäonnistuneesta prosessista, jolla tapahtumaa yritetään käsitellä. Trauman syntyminen kertoo, että jotakin on jäänyt kesken ja sulkeutunut, pirstaleet ovat jähmettyneet roikkumaan ilmaan.
Kaikki tietävät, että tämä elämänmuoto jauhaa nykyisiäkin elämän edellytyksiä mikromuoviksi.
Miten traumaa voisi käyttää toisten tukemiseen, yhteen liittymiseen ja toimintakyvyn parantamiseen, Seed kysyy. Miten irrottaa energiavirrat omista haavoista ja suunnata ne uudelleen?
Voisimmeko jatkaa prosessia, joka on nyt pysähtynyt trauman muotoon?
Ja jos trauma on sisäänpäin luhistuva, haavoittava ja jähmettyvä räjähdys, onko olemassa myönteisiä tapoja räjähtää ulospäin ja irrottautua kapseloituneesta traumasta?
Malaboun mukaan kyllä:
”Irtaantua jatkuvista virroista, laskea itsekontrollin katse, suostua joskus räjähtämään: se meidän on tehtävä aivoillemme. On aika palauttaa mieleen, että on itse asiassa olemassa räjähdyksiä, jotka eivät ole terroristisia, esimerkiksi raivon räjähtäminen. Kenties meidän täytyy opettaa itsemme uudelleen raivostumaan, räjähtämään tietylle tottelevaisuuden, mielistelyn ja kaiken konfliktin pois pyyhkimisen kulttuurille, joka vallitsee vaikka elämmekin jatkuvassa sotatilassa.”21
Pontus Purokuru kirjoittaa kirjoja, tekee podcasteja ja remontoi käsitteitä. Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2023 Aivot kapitalismissa.
- 1. Ks. ”The Story of Cold Dark Matter”.
- 2. Hast, Susanna. Ruumis/huoneet. S&S 2022. s. 138.
- 3. Parul Sehgal. ”The Case Against the Trauma Plot”. The New Yorker, 27.12.2021.
- 4. Korhonen, Laura. ”Traumaattiset kokemukset ja traumaperäiset häiriöt”. Duodecim Terveyskirjasto, 26.11.2021.
- 5. Kosonen, Laura. ”Moni on nyt poikkeuksellisella tavalla kuormittunut – traumojen yhteyteen syntyi sana, jota alan ammattilaiset pitävät jo kansalaistaitona”. Yle, 30.7.2022.
- 6. Roberts, John L. Trauma and the Ontology of the Modern Subject. Historical Studies in Philosophy, Psychology, and Psychoanalysis. Routledge 2017.
- 7. Muistiin perustuvasta uudesta subjektikäsityksestä ks. Hacking, Ian. Rewriting the Soul. Multiple Personality and the Sciences of Memory. Princeton University Press 1998.
- 8. Hast, s. 156.
- 9. Mt., s. 176.
- 10. Van der Kolk, Bessel. Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Suom. Teija Hartikainen. Viisas elämä 2017.
- 11. Hast, s. 116.
- 12. Malabou, Catherine. Mitä on tehtävä aivoillemme? Suom. Eetu Viren. Tutkijaliitto 2021.
- 13. Malabou, Catherine. Sattuman ontologia. Essee tuhoisasta plastisuudesta. Suom. Eetu Viren. Tutkijaliitto 2021. s. 9.
- 14. Mt., s. 11.
- 15. Mt., s. 80.
- 16. Marttinen, Jussi. Mikä perussuomalaisia vaivaa? Vastapaino 2021. Tiivistyksen muotoilusta kiitos Sirja Silvennoiselle.
- 17. Seymour, Richard. The Twittering Machine. Verso 2019.
- 18. Roberts, s. 4-5, 198.
- 19. Marcuse, Herbert. Eros ja sivilisaatio. Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. Suom. Mika Pekkola & Sauli Havu. Vastapaino 2022. s. 101.
- 20. Seed, Andrew. ”Still Anti-Oedipus? – Reflections on Deleuze and Guattari”. European Journal of Psychotherapy & Counselling 23 (3), 2021.
- 21. Mitä on tehtävä aivoillemme?, s. 114.
