Sofia Koistinen
Runotyttö

Tuollainen runotyttö

Essee
|
Lydia Lehtola
|

-Isä sanoi, että minä olen nero, mutta Elisabet-täti sanoo, että minä vain olen omituinen.

-Mikä on nero?

-En ole aivan varma siitä. Joskus se on henkilö, joka kirjoittaa runoja. Minä kirjoitan runoja.

 

L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö (1923), s. 142. Suom. I. K. Inha.

 

...

 

”Ei tollanen runotyttö osaa rokkia laulaa!”

 

Luokkahuoneen ankea valo osui opettajan kasvoille julmistavassa kulmassa, ja katseeni haki pakopistettä alkusyksyn upottavasta hämärästä ikkunoiden takana. Opettaja tunnettiin rääväsuisena, siis usein sopimattoman rajalla kärkkyvänä, mutta aina leikillään, niin että vain tosikko loukkaantuisi. Vitsin kärki oli kuitenkin aina tehty osumaan. Olin tuonut muusikko-opintojeni ensimmäiselle bändikurssille Beatlesia, joka oli minulle tuttua ja omaa, ei mitään kurkku ruvella laulettavaa. Opettaja jatkoi imitoimalla äskeistä suoritustani: hän otti käpertyneen asennon ja ynisi mikrofoniin while my guitar gently weeeeeeps, ääni vinkui ohuena ja pää keikkui puolelta toiselle kuin linnunpojalla. En ollut koskaan haaveillut olevani rokkilaulaja, mutta esitys sai sisälläni kuohumaan. Teki mieli keskeyttää, etten minä rokkariksi aiokaan, haluan vain tehdä omia lauluja ja laulaa niitä niin kuin lystää. En kuitenkaan saanut sanotuksi mitään. Muut laulajat saivat näyttää minulle mallia, heissä oli asennetta.

 

...

 

Ensimmäisellä luokalla sain joululahjaksi päiväkirjan. Siinä oli vaaleanpunaiset pörrökannet ja pieni lukko, jonka avaimen liitin nippuun kotiavaimen kanssa. Päiväkirjaa pidellessä tuntui kaikkien tulevien salaisuuksien paino, jokin vain minulle kuuluva. Aluksi kirjoittelin lähinnä päivän tapahtumista tai sellaisista asioista, joista olin kateellinen ystävilleni, mutta sitten aloin saada vakavampia kirjoituskohtauksia: saatoin kesken kaiken rynnätä hakemaan päiväkirjani ja sulkeutua johonkin missä sain olla yksin. Runot tulivat miten tahtoivat, se oli hyvin salaista ja hyvin tärkeää.

 

Vuotta myöhemmin juhannuksena vuokramökin rannalta aukeava levottomana liehuva järvenselkä sysäsi minut jonkin tuntemuksen valtaan, ja eristäydyin laiturille kirjoittamaan tummien pilvien alle. Outo käytökseni sai äidin ja äidin ystävän pohtimaan, että muistutin kovasti erästä kirjallista hahmoa: L. M. Montgomeryn tyttökirjasarjan sankaritarta Emiliaa, ”runotyttöä”, joka säntäilee sinne tänne inspiraation vallassa. Halusin heti tietää lisää runotytöstä voidakseni tutkia yhtäläisyyksiämme itse, ja syksyn tullen äiti toikin minulle kirjastosta tyttökirjasarjan ensimmäisen osan.

 

26.11.2004

En ole kirjoittanut vähään aikaan, koska olen ollut niin innostunut lukemisesta. Olen koulussakin jäänyt jok'ikinen välitunti lukemaan (niin saa tehdä). Aloitin erään kirjan toissapäivänä, ja olen jo melkein puolivälissä. Enkö olekin nopea lukemaan. Olen lukenut tänä syksynä jo kaksi kirjaa. Toinen niistä, ”Pieni Runotyttö”, on ehdottomasti paras koskaan lukemani kirja. Minä haluaisin lainata seuraavan Runotyttö-kirjan, mutta äidillä ei ikinä ole aikaa käydä kirjastossa minun kanssani.

 

Uppouduin runotytön maailmaan, ja sivu sivulta elämäni muuttui. Minustakin tulisi kirjoittaja! Taituruuttani juhlittaisiin eläessäni, ja kaikki päiväkirjani julkaistaisiin kuoltuani. Nyt piti olla tarkkana siitä, mitä kirjoitti, ja harjoitella joka päivä. Aloin sensuroida asioita päiväkirjoissani ja pukea ajatuksiani parempiin kankaisiin, etsiä tarkempaa sanaa.

 

...

 

Lucy Maud Montgomeryn teos Emily of New Moon ilmestyi vuonna 1923, ja I.K. Inhan suomennos Pieni Runotyttö julkaistiin 1928. Runotyttö-nimikkeestä on kiittäminen suomentajaa: päähenkilö Emiliaa ei trilogiassa koskaan kutsuta runotytöksi, eikä sen kaltaista sanaa esiinny alkukielisissä teoksissakaan. Emilia kokee ”leimahduksia”, yhtäkkisiä totaalisen läsnäolon ja inspiraation hetkiä, joiden aikana olemassaolon merkityksellisyys tiivistyy hänen mielessään, ja jälkeenpäin hän kirjoittaa siitä. Kirjasarjan maailmankuvassa näkyy romanttinen käsitys taiteilijasta ikuisen kauneuden välittäjänä, muita syvempänä kokijana. Silti tunnistin runotytön leimahduskokemuksen: minunkin oli usein pakko kirjoittaa pitääkseni maailmani koossa.

 

Kun ekaluokkalaisena aloin kirjoittaa runoja, en tiennyt mitään runomitoista, mutta minussa eli aavistus rytmistä. Aina ala-asteen lopulle saakka yritin kirjoittaa tiiviisti riimiin ja mittaan vaihtelevin tuloksin. Urani eteni siinä määrin nopeasti, että jo neljännellä luokalla päätin julkaista oman runokokoelman. Valitsin runoistani parhaat ja printtasin ne vanhempien hurisevalla tulostimella ohuille tulostusarkeille, jotka rei'itin ja sidoin kirjaksi askartelunarulla. Kokoelmani ”Onnen hetkiä” ilmestyi äitienpäivänä 2005.

 

Äiti on kuin niityn kukka / joka saa lapsen iloitsemaan.

Äiti on kuin hämärän nukka / joka pienet silmät saa sulkeutumaan.

 

 

Lapsuuden jälkeen olen kohdannut runotytöttelyä halki elämäni. Ilmeisesti jokin olemuksessani tai viimeistään teksteissäni aiheuttaa sen. Runotyttöys tuntuu muiden silmissä värittävän kaikkea mitä teen, vaikka lapsuuden luontorunot ovat vaihtuneet vakavilla aiheilla kujeilevaksi runoelmapopiksi. Pitkälle teinivuosiin olin mielelläni runotyttö: olin ylpeä kirjoittamisestani ja koin sen avulla kohoavani muiden yläpuolelle. Teinivuosien jälkeen runotytöttely on kuitenkin alkanut tuntua kerta kerralta vähättelevämmältä.

 

Yleisesti tunnutaan tietävän, ettei tytöttely ole kaikissa tilanteissa suotavaa, mutta syiden epäselvyyden vuoksi kehotuksesta on helppo lipsahtaa. Mitä vikaa on siinä, että jotakuta kutsuu tytöksi? Keskustelupalstoilla tytöttelyn paheksumista paheksutaan. Keski-ikäiset naiset kertovat, että on ihanaa, kun joku tytöttelee. Siitä tulee olo, että on nuori, kaunis ja haluttava. Ihana.

 

Myös runotytöt ovat ihania.

 

”Niin kauan kuin vielä on olemassa tuollaisia runotyttöjä, on maailmallakin toivoa!”

 

Näin kuulin erään kirjallisuusalan toimijan kuiskanneen toiselle, kun olin osallistunut runoustapahtuman open mic -osioon ja lukenut vakavan pelkorunon huteralla äänellä, kädet hieman täristen. Esiinnyn yleensä pianon takaa, joten pelkän tekstin kanssa olen vieläkin kauhuissani, koska en voi hallita siihen syntyviä sävyjä musiikin harhautuskeinoilla. Ilmeisesti sukupuuton uhka leijuu runotyttöjenkin yllä. Nuorethan eivät lue. Onneksi kaltaisiani vielä on.

 

Vilpitön kehu sai minut vain tuntemaan häpeää ja vaivaannusta. Vakava runoni tuntui typistyvän noloksi päiväkirjakirjoitteluksi, kun se luokiteltiin runotyttörunoksi. Vallankäytön perusteet: anna sille nimi, niin se kutistuu. Ulkopuolelta määritelty tuntee, ettei ole tullut nähdyksi kokonaisena. Määrittelijä asettaa rajat, joihin on mahduttava ja joiden puitteissa toimittava. Samalla sisäiseltä runsaudelta ja ambivalenssilta viedään hengitysilma ja maaperä, jossa versoa.

 

...

 

Runotyttö-sanan ensiesiintyminen saattaa hyvinkin liittyä erääseen runokokoelmaan ja sen vastaanottoon. Kaisa Kyläkoski on blogissaan selvitellyt sanan taustaa ja löytänyt  lehtiarkistosta ensimmäisen osuman vuodelta 1897. Kyseessä on Uuden Suomettaren arvio 17-vuotiaan runoilijadebytantti Aino Suonion esikoiskokoelmasta Lauluja ja ballaadeja. Kokoelmasta löytyy runo nimeltä ”Runotyttö”, ja tästä intoutuneena kirjoittaja kutsuu arviossaan myös runoilija Suoniota toistuvasti runotytöksi.

 

Nimimerkki R. R. kirjoittaa Uudessa Suomettaressa 16.12.1897:

 

En tahdo kokoelman johdosta ruveta päättämään sitä tai tätä Aino Suonion runollisista taipumuksista tai tulevaisuuden edellytyksistä kirjallisella alalla. Ennenkuin hän siihen ikään pääsee, että runoilijaksi varsinaisesti voi kohoutua, saattaa hänen elämänsä vielä kääntyä aivan toisaalle. Mutta sulosuisena, viehkeänä ”runotyttönä”, kiuruna kevättä laulavana olen häntä ihastellut, niinkuin aina ihastelee nuorta impeä, joka puhtaalla otsallaan ikäänkuin kantaa elämän kauneuden ja ihanteellisuuden puhdasta seppeltä.

 

Aino Suonio vaikuttaisi olevan paitsi ensimmäinen runotyttö, myös ensimmäinen runotytöttelyä kohdannut. Runotyttö ei vielä varsinaisesti ole runoilija, mutta ihasteltavaa hänessä riittää. Arvioija samaistaa Suonion kirjallisen ilmaisun ja tyttöyden, esineellistäen näin sekä hänet että hänen teoksensa jonkinlaisen puhtaan, epäeroottisen rakkauden kuvaksi. Siinä on runotytöttelyn ydin: toisin kuin ”Runoilijan” Runo, runotyttöruno ei ole tekijästään erotettavissa olevaa taidetta vaan osa hänen olemustaan, vaate, jota hän puhtaan olemuksensa verhona kantaa.

 

Hatara yhteys Suonion kokoelman ja Emilia-kirjojen välillä tiivistyy, kun vilkaisen arkistosta etsimäni lehden toimituskuntaa: joukossa on I.K. Inha, Pieni Runotyttö -kirjan suomentanut valokuvaaja ja kirjailija. Hän on siis kenties ollut tekemisissä runotyttö-sanan kanssa jo vuosikymmeniä ennen suomennosta. Ehkä sana on jäänyt hänen mielensä pohjalle pyörimään, kunnes hän 1920-luvulla suomennostehtävään tarttuessaan on löytänyt sille käyttötarkoituksen.

 

Runotyttö Aino Suonion elämä ei kääntynyt toisaalle. Hänestä tuli paitsi runoilija, myös prosaisti, esseisti ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan paremmin Aino Kallaksena. Esikoiskokoelman kauneudenhakuinen tyyli syveni ja mukautui omaksi, tunnistettavaksi ilmaisuksi. Runotytöttelyä menestyneen ja kansainvälisen kirjailijan teosten arvioissa tuskin näkyi sen koommin.

 

...

 

Runotyttö on suomenkielisessä kulttuurissa vakiintunut ja levinnyt laajalti tunnistetuksi tyyppihahmoksi. Vaikka kirjasarjan Emilia on moniulotteinen ja värikäs, itsepäinen ja kapinallinenkin, monelle ”runotyttö” tuo silti enemmänkin mieleen kriitikko R.R:n kuvauksen kaltaisen puhdasotsaisen, neitseellisen hahmon, joka muistuttaa kauneuden mahdollisuudesta ja ihanteiden vaalimisen tärkeydestä naiiviudenkin uhalla. Runotytön tekstit eivät muuta maailmaa tai kirjallisuuskaanonia, mutta niistä hahmottuva mielikuva runotytöstä tuottaa iloa. Vilkaisu riittää runotytön tunnistamiseen, ja kun määritelmä on heitetty, runotyttö on kesytetty.

 

Moni tuntee runotytön hahmon tietämättä mitään kirjasarjasta. Runotyttö on se luokan hiljainen tyttö, joka raapustaa vihkoonsa jotain. Vaikka hän ei ehkä ole vailla vanhempia kuten kirjan Emilia, hän on aina jotenkin orpo. Hän näyttää jäävän tai jättäytyvän yksin.

 

”Sie mietit liikaa kuolemaa”, totesi naapurini kuunneltuaan minua hetken, kun olin mielestäni vain kertonut kuulumiset ja jatkanut tavallista small talkia. Runotyttöyteni on aina ollut tällaista, outoa ja orpoa, liian nopeasti liian syvälle menevää. Ulkopuolisuus ei enää nykyään ole sosiaalisia raja-aitoja tai ulossulkemista vaan pikemminkin tietoista jättäytymistä, vetäytymistä ja kaikessa koettua erillisyyttä. Kirjoittaminen, ja etenkin esiintyminen, on yritykseni lähestyä omilla ehdoillani. Parhaimmillaan se onnistuu, yhteys syntyy ja ilmassa väreilee.

 

 

Emiliaa harmitti, kun hänen sanottiin olevan liian nuori ymmärtämään jotakin. Hänestä tuntui että hän aivan hyvin ymmärsi, kun vain ihmiset vaivautuisivat selittämään asioita eivätkä olisi niin salaperäisiä.

[…]

-Saako helkkari-sanaa käyttää, Laura-täti?

-Ei ei!

-Vahinko, sanoi Emilia vakavasti, se on hurjan sattuva.

 

Pieni Runotyttö, s. 112

 

Kun Ylen Ykköseltä vuonna 2005 tuli kirjaohjelma, jossa kuulijoita pyydettiin kertomaan suhteestaan L. M. Montgomeryn rakastettuihin tyttökirjoihin, sanoin äidilleni, että nyt mie soitan. Äiti kyseli, että mitäs minä aion sanoa. En ollut itsekään varma, mutta kaikella runotytön sisäisellä palollani halusin osallistua. Muut soittajat olivat olleet eläkeikäisiä, ja uskoin voivani tarjota uuden lukijapolven näkökulman. Toimittajat hätkähtivät, kun kuulivat lapsenäänen linjan toisessa päässä.

 

”Miltä sinusta tuntuu, kun niissä kirjoissa on niin paljon sitä, hm, rakkautta?”

 

En käsittänyt, mitä toimittajat kysymyksellään tarkoittivat. Kai lapsi ymmärtää rakkautta siinä missä aikuinenkin? Rakkauden harvinaisuus orpotytön elämässä ja aikuisuutta kohti varttuvan Emilian sydämen oikuttelut olivat saaneet minut kyynelehtimään runotyttökirjojen äärellä lukemattomat kerrat. Ymmärsin minä myös jännitteet Emilian urahaaveiden ja naiselta odotetun roolin täyttämisen välillä.

 

”Mie tykkään siitä”, vastasin.

 

...

 

Vedän mekkoa päälle ennen illan esiintymistä. On katsottava tarkkaan, joka suunnasta. Seitsemäntoista neliön yksiössäni kääntyileminen on ahdasta eikä peilejä saa järjestettyä niin, että näkisi sivuprofiilin tai itsensä takaapäin. Ovella alan vielä epäröidä: eikö mekko, jos jokin, ole omiaan provosoimaan runotytöttelyä? Yritän keksiä jotain muuta, onhan minussa asennetta, sen avulla nousen lavalle ilta illan perään vaikka pelkään ja häpeän. En haluaisi olemukseni muuttavan laulujeni sävyä. Tai haluaisin olla niin kuin coolit tytöt, jotka taitavasti kanavoivat huoraestetiikkaa säilyttäen silti uskottavuutensa. Huoraa ei kukaan osaa epäillä runotytöksi.

 

”Ei runotyttö osaa rokkia laulaa”. Mitä sitten on rock? Se on seksiä, asennetta, kapinaa. Näitä runotytöltä ilmeisesti puuttuu. Mutta eihän se ole totta: ei ole niin, että runotytön tunnistaisi kapinan puutteesta. Kapina hänestä katoaa vasta, kun hänet määritellään runotytöksi. Olen saanut näpistellä rauhassa teinivuosinani ja voinut jättää läksyt tekemättä koko peruskouluajan taatusti pienemmin sanktioin kuin joku, jonka olemus hehkuu kapinaa. Olen vain hiiviskellyt kiltin näköisenä ja hymyillyt ujosti, jos joku on kiinnittänyt minuun huomiota.

 

Tyttöyden taksonomia toimii niin, että kun putoaa yhteen lajiluokitukseen, tulee mahdottomaksi kuulua myös johonkin toiseen. Jos runotyttö on puhdasotsainen, naiivi ja ihana impi, hän ei voi olla kapinallinen ja cool. Puolet jää aina näkemättä.

 

Näitä seiniä voi kuitenkin rikkoa. Systemaattinen toisin toistaminen on yhtä tehokasta kuin vallitsevien käsitysten vahvistaminen. En siksi aio luopua runotyttöydestäni, vaan teen siitä omani. Olen mielelläni osa Kallaksesta lähtevää ketjua, ja kenties ketjun osana myös erillisyyteni rakoilee, alan kuulua johonkin. Ehkä samalla tulen asettuneeksi osaksi feminististä jatkumoa, jossa itseen kohdistetut haukkumasanat tai vähättelyt otetaan omiksi käyttämällä niitä myönteisessä merkityksessä.

 

...

 

Illan keikka on runoklubilla, jossa ennen minua esiintyy suuri joukko oikeita, kokoelmia julkaisseita runoilijoita. Niin kuin usein, en ole varma mitä teen täällä: olen vain soitellut erilaisissa paikoissa ja laittanut muutaman äänitteen nettiin, ja jotenkin olen päätynyt runoilijoiden sekaan. Pelkään paljastuvani runotytöksi heti kun avaan suuni. Mihin runotyttöys lakkaa? Näitä runoilijoita olisi vähintäänkin kummallista kutsua runotytöiksi. Kävisikö joku entinen opettaja tai kirjallisuussetä parin julkkariviinilasillisen jälkeen taputtamassa heitä olalle ja sanoisi: ”ihanaa, että on vielä olemassa tuollaisia runotyttöjä”?  Pimeä kuhisee. Monet tekevät jo lähtöä, mutta kun tärisevät käteni ovat selvinneet alkusoitosta ja sanat alkavat tulvia, näen joidenkin kääntyvän ovelta takaisin.

 

 

Hyödynnettyjä lähteitä:

 

Montgomery, L.M.: Runotyttö-trilogia, 1923-1927 (suom. 1928-1949)

Uusi Suometar 16.12.1897

http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2012/02/ensimmainen-runotytto.html

 

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/2824