Fanni Niemi-Junkola
Fanni Niemi-Junkola
Fanni Niemi-Junkola: Suoja (Kiasman kokoelmista)

Turva käsissä

Essee
|
Tuomas Aitonurmi
|

Millainen on turvallinen tila? Voiko ihminen punoa turvaverkon eläimelle? Entä itselleen? Tuomas Aitonurmi kirjoittaa taiteen kokemisesta, koulukiusaamisesta, parisuhteesta - ja turvan tunteesta, joka lipeää käsistä kuin saippua.

 

Ihmisen käsi on painautunut vasten hevosen ruskeaa karvaa. Videoteoksen nimi on Suoja. Ihminen pyrkii suojaamaan eläintä. Hevonen liikuttaa suutaan – millaiseksi voimme kuvitella sen puheen? Hahmot pysyvät miltei paikoillaan. Kuin sanoisivat: ”Tässä olemme, kaksi eläintä.” Taustamusiikin voimakkuus nousee välillä; kohinaa, rahinaa. Mitkä ovat nämä uhan aallot, jotka tunkevat ääninä läpi? Hevosen pää liikkuu, se näyttää levottomalta; onko tämä vain minun tulkintaani? Kuinka paljon tulkitsen muiden ajatuksia omien ajatusteni läpi, luon niistä kertomuksia? Mistä tunnistaa, onko hevonen rauhallinen? Mistä sen tietää varmasti? Mikä merkitys on lihaksen värinällä taiteilijan käden alla? Katson läheltä hevosen silmää. Kuka siellä on? Kuka suojaa ketä? Voiko hevonen suojata ihmistä?

Ajattelen turvaa tyypillisenä kielikuvana, verkkona. Se on mielessäni samanlainen kuin Heurekassa vaijerilla kulkevan pyörän alla. Kun katson verkkoa, pohdin sen kestävyyttä. Toisaalta kuvittelen, kuinka turvaverkko hypäyttää putoajan hieman ylemmäs, takaisin kohti paikkaa, josta pudotus alkoi. Edes hetki ilmaa alla; toivo ehtii välähtää. Tiedekeskuksen kotisivut kertovat faktoja: “Pyörä pysyy pystyssä vaijerin päällä 120-kiloisen vastapainon ansiosta. Painon takia ajaminen on pienestä huojumisesta huolimatta täysin turvallista. – – Vaijeripyörän alla oleva turvaverkko mahdollistaa ajamisen ilman turvavaljaita ja oppaan läsnäoloa. Turvaverkon alla on lisäksi tiheämpi verkko, joka on asennettu tippuvien tavaroiden varalta.”

 

Eläimen ruskea, karvan peittämä selkä näyttää sileältä. Ihmisen kädet harjaksissa, pitkän karvan joukossa. En ajattele hevosen ajatuksia, ajattelen omiani. Katson kättä ruskeassa karvassa ja muistelen: minulla oli pitkät hiukset kymmenen vuoden ajan. Hiukset olivat usein tiellä, niistä koitui vaivaa, silti en halunnut eroon niistä. Hiukseni toivat voimaa; olin saanut kuulla ulkonäöstäni paljon enemmän hyvää pitkähiuksisena. Ne lämmittivät päätä talvisin ja korostivat kuulumista kulttuuriin, josta olin löytänyt paikkani: metallimusiikki, pukeutumisen ja ulkonäön toisiaan vahvistava yhdistelmä, oma heimo; suoja.

 

Hevosen pää tempoilee ylös, näen silmässä kauhua. Vai onko se minun silmässäni? Kun katson vanhoja kuvia itsestäni yläasteen ajalta (ennen pitkiä hiuksia), mietin, kuinka kaukana näkemäni poika on sisäisistä kuvistani, joita silloin näin päässäni. Kuvista, joissa olin kömpelö, suunnattoman isonenäinen, jollakin selittämättömällä tavalla ruma ja vaarassa sylkeä typeryyteni näkyville joka kerta kun avasin suuni. Se henkilö ei katso minua enää kuvista lapsuudenkotini seinällä; kyseessä ei ollut minun kertomukseni vaan jonkun muun. Hevonen videolla on ylväs, terveen näköinen, valpas – näen katseessa kirkkautta. Sen voin sanoa varmasti. Musiikki voimistuu, uhka nousee kuin aalto turvallisen tilan pinnasta.

 

Katson hämärästä nurkasta hevosta ja ihmistä. Heidän päänsä ovat miltei vieretysten, mutta he katsovat vastakkaisiin suuntiin. Käsi on asettunut kevyesti hevosen kaulalle, kämmen ja sormet karvapeitteen päälle. Virtaako heistä toisiinsa sykettä? Osa äänimatosta on pelottavaa rahinaa; äänet kuulostavat säikähtäneiltä, ehkä kärsiviltä. 

Syntyykö turva itsestä vai muista? Ainakin muut voivat viedä sen pois. Turva on usein affekti, vaikeasti kuvattavissa. Hevonen on painanut katseensa, ihminen pitää kosketuksen siihen kaksin käsin. Hevonen on turvallisessa tilassa: vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, se on suojaavien käsien otteessa.

Ihmisyyden suurimpia mysteerejä minulle on, miten monista fiksuista ja vahvoista ihmisistä tulee itsetunnoltaan murskattuja raunioita huonoissa ihmissuhteissa.

 

Syyskuu 2019. Itku pusertuu minusta ulos keittiön pöydän ääressä. Olemme riidelleet puolison kanssa, olen saanut kuulla olevani vastuuton, ja tunnen pilanneeni kaiken. Työnnän pahaa oloa ulos päästäni, se tulee aaltoina, ajoittain hallitsematta. Tunnen olevani hyvin yksinäinen. Verkko on olemassa mutta repeää altani. Ajattelen: Nyt minä putoan. 

Käsi pitelee päätä silmän takana, korvan alla, ei peitä korvaa tai silmää, pitää vain kiinni. Ihminen liikkuu hevosen liikkeiden mukana, ei jätä. Kuuluu ääni, joka muistuttaa eläimen huutoa. Koiran? Ymmärtääkö hevonen, ettei sen tarvitsisi pelätä, että se on suuri ja vahva, vahvempi kuin sille suojaa tuova ihminen? Kuvan ja äänen ristiriita; kuvassa turva, äänessä rätinää, häiriöitä. Silitys pitkin hevosen päätä. Miten juuri silitys rentouttaa, rauhoittaa meitä. Hellyys, lämmin ajatus. Kaikki eläimet tosin eivät pidä silitetyksi tulemisesta; kissa saattaa paeta silittäviä käsiä tai kyllästyä ja hypätä pois. Hyväksyykö hevonenkaan silitystä aivan kaikilta, vai onko taiteilija videolla erityisasemassa? Onko hänen kosketuksessaan erityinen, tervehdyttävä voima?

Puoliso kuulee itkuni. Tulee lähelle, halaa, silittää hiukan. Ympärilleni kasvaa suoja; rauhoitun, hallitsen olemiseni, kerron pahan oloni. Hän sanoo, että minun pitää mennä nukkumaan. Ennen kuin nukahdan, kiitän että hän jaksaa minua. Hän sanoo, että olen tärkeä. Minua helpottaa tieto, että seuraavana päivänä on terapia-aika, olen avun otteessa. "Just as long as my baby's safe from harm tonight", soi päässä Massive Attackin kappale. Verkko rakentuu taas, solmii säikeitä. 

Hevonen katsoo kaltereiden läpi. Sen osa on olla niiden takana. Nykii päätään kuin tajuaisi.

Olen miettinyt paljon parisuhdetta käsitteenä, konstruktiona. Onko parisuhde nykyisin ensisijaisesti turvan paikka? On turvallisempi taloustilanne, turvallisempaa olla kun tarvitsee apua, turvallisempaa sairastua, turvallisempaa kohdata menetyksiä. Turvallisempaa seksiä: tutun kumppanin kanssa käsiraudoissa ja nahkaisessa kaulapannassa oleminenkin on yleensä turvatumpi tilanne kuin vanilla-lähetyssaarnaaja tuntemattoman kanssa. Joillekin kumppani on ensisijaisesti kallio johon nojata, jos rakennetun elämän perusta huojuu. 

Parisuhde voi olla myös turvaton paikka. Monille se on, jopa turvattomin kaikista. Rakkauden pitäisi olla vahvistava, kannustava, nostava voima, ei painava ja kuihduttava. Ihmisyyden suurimpia mysteerejä minulle on, miten monista fiksuista ja vahvoista ihmisistä tulee itsetunnoltaan murskattuja raunioita huonoissa ihmissuhteissa. Olen lukenut monta kirjaa, tutkimukseen perustuvaa artikkelia, enkä ymmärrä. Vaikka olen hankkinut kaiken tuon tiedon, miten esimerkiksi narsisti kohtelee läheisiään. En ole varma, haluanko sisäistää, kuinka moni meistä on oikeasti pintansa alla tuskallisen turvaton.

Hevonen ja ihminen eivät ole tasa-arvoiset. Toinen hallitsee toista, päättää. Milloin toinen menee ulos ja liikkuu vapaasti. Milloin syö. Milloin pääsee yhteyteen lajitovereidensa kanssa. Milloin lisääntyy. Usein myös sen, milloin toinen kuolee.

Kerrotko, Ivan, missä oli turvallinen tilani silloin, kun kaksi poikaa luokaltani painosti minut kahdeksanvuotiaana maistamaan koiranpaskaa?

 

Helsingin Sanomien jutusta Kuopion koulusurman jälkeen: "Koulukaverin mukaan epäilty ei kuitenkaan itse valinnut vetäytymistä, vaan taustalla on jo alakoulussa alkanut kiusaaminen. – – Hän oli päässyt putoamaan tukiverkon läpi." Emme puhu terrorismista, koska meillä on mahdollisuus, valkoinen. Emmehän halua luoda turvattomuutta. Mitä mielenterveysongelmia kokeneiden turvasta; ehkä sillä ei ole leimoja lyödessä väliä, koska he pelkäävät jo? Uhraus joka on vain tehtävä, auki viilletty lammas, verialttari? Kuka on tässä kuviossa jumala?

Feminismissä turvallinen tila on nykyään keskeinen käsite. Useimpien feminististen toimijoiden järjestämissä tapahtumissa pyritään noudattamaan turvallisemman tilan periaatteita. Muuten ei olisi mieltä järjestää tapahtumia, joissa etsitään voimaa, joka muuttaisi yhteiskunnan. Ei ole syytä rikkoa lisää kertaalleen rikottuja, ajaa heitä pois.

Toimittaja Ivan Puopolo on pilkannut Twitterissä ihmisiä, jotka puhuvat turvallisen tilan puolesta. Hänen mielestään koko elämä on ollut tälle ”lumihiutalesukupolvelle” turvallista tilaa. Kerrotko, Ivan, missä oli turvallinen tilani silloin, kun kaksi poikaa luokaltani painosti minut kahdeksanvuotiaana maistamaan koiranpaskaa? Heille riitti, että kosketin sitä kielelläni. Vaihtoehtona oli, että joisin ihmisen kusta, pois minua ei päästetty. Mikä tilanteessa oli turvallista, Ivan? Kerro minulle. Entä siinä, kun kasvoin homoseksuaalina ympäristössä, joka puhui säännöllisesti homojen hakkaamisesta ja käytti ominaisuuteni nimitystä kirosanana? Tai siinä, kun kaveriporukkani sai turpaan uusnatseilta, koska yksi kavereistani oli vitsillä nousuhumalassa näyttänyt ohi ajaneelle autolle keskisormea? Ivan? 

Edellinen kappale hävettää minua. Olenko mennyt liian pitkälle? Joudunko maaliksi, jos tämä julkaistaan? Haen rohkaisua nauravalta Medusalta. ”Kirjoita itsesi: ruumiisi täytyy tuoda itsensä kuuluviin”, julistaa Hélène Cixous klassikkoesseessään. Hyväksyn: Tämä asia oli minun ruumiissani, mielessäni. Nyt se on kirjoitettu.
 

Häpeä. Siksi en kertonut kahdeksanvuotiaana, mitä minut painostettiin tekemään. Miksi en osannut lyödä tai juosta tilanteesta karkuun? Pintaan nouseva häpeä luo turvattomuuden. Olin silloin lapsi.
Pelko. Siksi emme tehneet edes rikosilmoitusta, kun olimme tulleet uusnatsien hakkaamiksi. Yksi meistä lyödyistä asui siinä pikkukaupungissa; pelkäsimme, että hänelle olisi kostettu. 

 

 

"Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita", kirjoittaa Maggie Nelson Argonauteissa. Minäkin luon turvaa sanoilla mutta, ehkä, usein, yleensä, kuitenkin, myös. Passiivissa roikun kuin hukkumisen vaarassa, etten vastuuttaisi ketään. Mahdollisuus toiseen tulkintaan on turva. Pelkään, että kirjoitan itselleni suojaavan kuplan, jonka sisältä katson enkä lopulta sano mitään. Pelkään, että joku osoittaa ajatteluni laiskaksi ja nauraa päälle. 

 

Hevosen ruskea karva, ihmisen kädet, kosketus. Musiikki hiljenee, aalto vetäytyy pois. Elämä on viime kuukaudet tuntunut liian vaikealta. Kotona tehtävä remontti, alituinen ahdistus, uupumus. Sinun on muistettava, että tämä syksy on vain vaihe, jonka jälkeen arki on helpompaa, sanoo terapeutti. Minä selviän tästä kyllä. Kuvittelen, että voin kovettaa itseni selviämään, peittää poukkoilevat tunteeni hetkeksi sulalla metallilla, joka nousee ytimestäni ja korvaa nesteen aivoissa. 

Enkö uskalla kiintyä turvallisesti sen takia, että pelkään menetystä? Katson hevosen silmää. Tietääkö se, että voi menettää kaiken? Ehkä sillä on aavistus. Vielä joskus tämä kaikki katoaa.

Vihan käsittelyssä en ole koskaan päässyt yli lapsuudesta. Kiihdyn asioista vaistomaisesti kuin hevonen. Sisälläni on veritulva kuten Hohdon eteiskohtauksessa. Se vuotaa suljettujen ovien raoista; tarvitsen turvallisen tilan vihata, jotta kasvan tästä yli.

Kun yläasteella päätettiin valinnaisaineita, otin teknisen työn vaikka en pitänyt siitä. Vain sen takia, että pelkäsin jonkun huomaavan, ettei poika ole ottanut sitä. Oli jo liikaa asioita, joissa erotuin. En ollut aineessa hyvä, mutta sain todistukseen kaseja. Nykyään en osaa tehdä käsilläni juuri mitään. "Juuri", huomasitteko, taas epävarmuuden pakko-oire. Jos olisin jättänyt sanan pois, väittämä olisi ollut valhe. Vai olisiko se ollut ehdottomuutta, jota kirjoittaminen tarvitsee? Mikä helvetti on hyvää kirjoittamista?

Janne Puhakasta kertova artikkeli “Hyökkääjä ja homo” Helsingin Sanomissa: "Puhakka kuvailee, että hän puki hallilla ylleen jonkinlaisen henkisen suojaviitan."
Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen Ylen haastattelussa sateenkaarinuorten kiusaamis- ja väkivaltakokemuksista: ”Ihmisen yksi suurimpia perustarpeita on olla hyväksytty siinä yhteisössä, jossa hän elää. Jos ihmiseltä riistetään se tarve ja oikeus, sillä voi olla tosi dramaattisia vaikutuksia.”

Mikä oikeus minulla on repiä mennyt näin auki? Ryvenkö kärsimyksessä? Sisäinen puheeni perustelee: olen repimisessäni rehellinen, aina luuhun asti. Kirjoitan niin kuin juuri minun täytyy. Meneekö se liian pitkälle? Monet ovat kirjoittaneet elämänsä aroista yksityiskohdista tuhansia sivuja laajoille lukijajoukoille. Ei liene suuri häiriö tekstien maisemassa, jos kuvataide-esseeni lipsahtaa hevosen turvasta syvälle minuuteen. Niin, turvasta; pystyn kyllä näkemään turpaani pidemmälle jos päätän katsoa.

Syntyykö osa videoteoksen uhkaavuudesta siitä, että hevonen on toislajisuudessaan ihmiselle lopulta tuntematon? Että ei voi tietää, mitä se aikoo seuraavaksi? Mikä on sen reaktio koskettaviin käsiin? “Olen kokenut luonnon keskellä vierauden, jopa pelon tunteita. Sitä on vaikea tunnustaa ääneen. Ainakin se on tabu niissä piireissä, joissa minä liikun”, kuvaa Riikka Kaihovaara esseessään “Viidakon julmuus”. Voiko hevosen hoitaja, sen kanssa työskentelevä ja toimiva, siitä välittävä ihminen myöntää tuntevansa joskus pelkoa, jonka aiheuttaa tunne vieraudesta?

"Ei tietenkään heitellä / esineitä / Yritetään olla oikein herttaisia / kun vihataan”, kirjoittaa Märta Tikkanen Vuosisadan rakkaustarinassa. Minäkin olen oppinut herttaiseksi vihaajaksi. Kenenkään mieltä ei saa pahoittaa, olen joskus sisäistänyt. Olen tosiaan ollut pahoittamatta. Menin niin pitkälle, että opin kääntämään vihan omaan mieleeni, valamaan sen sisälleni kuin bunkkeriin. Hyökkäsin mieltäni vastaan, kun en osannut vihata ulospäin. Käyn riidat lähes aina vain pääni sisällä, sanoitan ja visualisoin ne etukäteen, kun haistan ilmassa konfliktin uhan. Pääni sisällä heitellään esineitä. Tehdään pahempaakin. Kun kerroin terapeutille, hän sanoi, ettei ollut kuullut vastaavasta, mutta arveli, että kyseessä on sisäänpäin kääntynyt raivo; vihan käsittelyssä en ole koskaan päässyt yli lapsuudesta. Kiihdyn asioista vaistomaisesti kuin hevonen. Sisälläni on veritulva kuten Hohdon eteiskohtauksessa. Se vuotaa suljettujen ovien raoista; tarvitsen turvallisen tilan vihata, jotta kasvan tästä yli. Märta Tikkanen kirjoittaa: “Minun ei ole ollut helppoa / vihata / mutta kohtalokasta / oli olla vihaamatta".

Vestan Turvallista sotaa -kappaleessa olen se rauhaa rakastava kumppani, jolle lauletaan. Puhuja taas tarvitsee kitkaa liimaksi. En tiedä, kykenenkö koskaan etenemään niin pitkälle, että voin samastaa itseni puhujaan. Voinko kokea toisen kanssa niin turvallista oloa, että uskallan sotia rakentavasti? Toisaalta. Tarvitseeko minun? Miten pitkälle pitää elää, että saa todeta: “Mä oon vaan tämmönen tyyppi.” Ota tai jätä. 

Minuun ei enää kohdistu säännöllistä uhkaa. Olen ollut vapaa siitä yli viidentoista vuoden ajan. Nyt pelko elää päässäni. Yritän lähteä sen luota pois, kävellä omin jaloin. Tarvitsen taluttajia, saattajia, silityksiä; heitä jotka toistavat minun olevan nyt turvassa. Heidän on toistettava se uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Minä pystyn astumaan aitauksestani ulos. Haluan voida astua ulos. En tiedä, miten monta vuotta pitää käydä terapiassa. En tiedä, miten pitkä opintie täytyy käydä puolison kanssa, jotta voi todella jakaa ajatuksensa pelotta, luottaa, että rakennettu ei sorru, jos minusta paljastuu särö. Ymmärtää, että minulla on oikeus olla näine virheineni arvokas.

En saa siirrettyä kertojaa itsestäni ulos. En saa ääntäni muutettua hevosen ääneksi.

Pipsa Longan näytelmästä Toinen luonto:
"Pimeys.
Valokiila ja siinä kuva: Hevonen avaa silmänsä." 

Hevonen on paikallaan, rauhassa. Ihminen seisoo vierellä. Hevonen katsoo kohti kaltereita, joiden väleistä loistaa valoa.

 

 

Lähteet, viittaukset ja lisälukemista:

Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto 2013, suom. Rundgren, Heta & Sevón, Aura)
Heureka: Vaijeripyörä https://www.heureka.fi/vaijeripyora/, viitattu 9.11.2019
Kaihovaara, Riikka: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)
Lilja, Esa: “Hyökkääjä ja homo”, Helsingin Sanomat 27.10.2019 https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006285712.html, viitattu 9.11.2019
Lonka, Pipsa: Toinen luonto (ntamo 2019)
Massive Attack: “Safe From Harm”, albumilta Blue Lines (Virgin Records 1991)
Nelson, Maggie: Argonautit (S&S 2018, suom. Kaijamari Sivill)
Niemi-Junkola, Fanni: Suoja (2016), osana Kiasman “Yhteiseloa”-kokoelmanäyttelyä 26.4.2019 – 1.3.2020
Puopolo, Ivan: twiitti 8.7.2019 https://twitter.com/ivanpuopolo/status/1148231512741093376, viitattu 9.11.2019
Terävä, Hanna: ”Joka neljäs seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluva yläkoululainen kokee kotonaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa”, Yle.fi 30.11.2019 https://yle.fi/uutiset/3-11089142, viitattu 30.11.2019
Tikkanen, Märta: Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1978, suom. Eila Pennanen)
Vainio, Sara; Grönholm, Pauliina ja Pölkki, Minna: “Kuopion epäiltyä hyökkääjää kiusattiin koulussa vuosia, koulukaverit kertovat HS:lle”, Helsingin Sanomat 2.10.2019 https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006258684.html, viitattu 9.11.2019
Vesta: ”Turvallista sotaa”, albumilta Lohtulauseita (Etenee Records 2018)

Kielellisenä inspiraationlähteenä käytin myös teoksia:
Matinmikko, Maria: Värit (Siltala 2017)
Ruotsalainen, Nelli: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

Teksti on yhteistyössä Kiasman kanssa syksyllä 2019 järjestetyn Kuvataiteesta esseeksi -kurssin satoa.  Yhteiseloa-kokoelmanäyttely on auki 1.3.2020 saakka.