Maunula-kävelylle elokuussa 2018 osallistunut ryhmä
Maunula-kävely

Valokuvauksia - Seitsemän asemaa Maunulassa

Essee
|
Antti Nylén
|

Kuten eläimet jaetaan selkärankaisiin ja selkärangattomiin, jakautuvat valokuvaukset kahteen päähaaraan: kemiallisiin ja sähköisiin, toisin sanoen analogisiin ja digitaalisiin. 

 

Ensimmäinen asema: Maunula-talo 

 

Mitä valokuvaus on? 

Turha kysymys, ellei sanota, mitä niistä tarkoitetaan. Mitä niistä monista tekniikoista, joita kaikkia sanotaan valokuvaukseksi? 

On useita valokuvauksia, niin kuin on useita tapoja piirtää. 

Puhelimella tehdään eri asiaa kuin Félix Nadarin studiokameralla tai edes Olympus mju-II:lla, saati röntgenlaitteistolla. 

Pitää valita. Sokkona käden ojentaminen ei ole valitsemista. 

Erilaiset valokuvaukset ovat olleet ihmisten käytettävissä pian kahden vuosisadan ajan. Niin vähän aikaa vasta. 

Ensimmäiset valokuvina pidetyt esineet valmistettiin 1820-luvun lopulla. Ne tehtiin keinoilla, joista harva nykyvalokuvaaja ymmärtää mitään. 

Valokuvauksen historia unohtuu kuin omasta sisäisestä voimastaan. Tämä kuuluu kaiken tekniikan luonteeseen. Se tekeytyy näkymättömäksi. 

Kun koneistettu maatalous yleistyi, unohtui yhdessä sukupolvessa, miten maata viljeltiin ennen traktoria ja puimuria. Enää emme oikeastaan usko sen olleen mahdollistakaan. Ajattelemme, että maanviljelyn on täytynyt olla hirvittävää raatamista ainaisessa pelossa ja niukkuudessa. 

Tekniikka pyrkii jotakin päämäärää kohti – yleensä ”tehokkuutta” –, ja tässä pyrkimyksessä kaikki muu on sille yhdentekevää. 

Läpiteknisessä kulttuurissa kriittinen suhde tekniikkaan on sekä hyvin tärkeää että hyvin vaikeaa. 

Valitettavasti se on myös melko harvinaista. 

Kaikki tekniikka on tekoälykästä. Kaikki tekoälyn uhat ovat jo toteutuneet. 

Tekniikka on aina kiinnostuneempi meistä kuin me siitä. Se alistaa meidät ja totuttaa meidät itseensä tehdäkseen itsestään huomaamattoman ja välttämättömän: uuden luonnon. 

Eikä ”luonnon vastustaminen” ole vähäinen vaatimus. 

Toisaalta ei ehkä tarvita muuta kuin kiinnostusta, aitoa kiinnostusta, joka ei ole vain ärsykkeisiin ja syötteihin reagoimista. 

Valokuvauksissa on totisesti valinnanvaraa. Jo se, että me edes yritämme muistaa kaikki ne valokuvaukset, jotka tekniikan yksisilmäinen ”kehitys” haluaa julistaa vanhoiksi ja huonoiksi ja unohtaa, ja katsomme niitä uteliaina, mietiskelemme, mitä me voisimme niillä tehdä… Jo se auttaa meitä säilymään käyttäjinä. Jo se estää meitä muuttumasta käytettäviksi. 

Sillä eikö autoilija, joka on unohtanut kävelemisen taidon, ole muuttunut autoksi? 

On, ja se on rangaistus yllättävästä synnistä: siitä, ettei hän ollut riittävän kiinnostunut autostaan, ei osannut lukea sen taka-ajatuksia: sen historiaa. 

 

Toinen asema: Maunulan kirkko 

Kuten eläimet jaetaan selkärankaisiin ja selkärangattomiin, jakautuvat valokuvaukset kahteen päähaaraan: kemiallisiin ja sähköisiin, toisin sanoen analogisiin ja digitaalisiin. 

Félix Nadarin kamera, jolla valotettiin A4:n kokoisia kollodiumlevyjä, muistuttaa älypuhelinta yhtä paljon kuin karhu muistuttaa leppäkerttua. 

Kun nyt rajaan aiheeni selkärankaisiin valokuvauksiin, en tee sitä nostalgian nimissä. En edes puhu menneisyydestä. Puhun välineestä, joka yhä toimii tarkoituksessaan. 

Ajatelkaamme 1800-lukua. Siitä on vasta vähän aikaa. 

Mutta eikö se näytäkin mustavalkoiselta? Eikö se näytä autiolta? Kaduilla ei ole ketään. 

Emme ole uskoa silmiämme, kun näemme värillisiä Autochrome-kuvia 1910-luvulta. Värejä oli jo silloin olemassa! Emmekä tarkoita valokuvia, niiden värejä. Tarkoitamme todellisuutta. Mutta kun 1700-luvun ihminen ajatteli 1200-luvun elämää, se varmaankin kuhisi värillisenä hänen mielessään. 

Näin valokuvaus on kaapannut meidän mielikuvituksemme ja historiankuvamme, pakottanut sen noudattamaan omia rajoitteitaan. Tällä tavoin tekniikka hallitsee ja käyttää meitä

Kun nykyään tahdomme ilmaista valokuvalla ajattomuutta, arvokkuutta, hartautta, auktoriteettia ja todistusvoimaa, poistamme siitä värit. 

Kuitenkin valokuvaus on vasta vähän aikaa ollut oletuksenmukaisesti värillistä. 

Vielä neljäkymmentä vuotta sitten jokainen valokuva oli oletuksenmukaisesti mustavalkoinen. 

Emme vain muista sitä enää. 

Tekniikka on tehnyt meistä dementikkoja. Se on toiminut luontonsa mukaan. Me olemme toimineet sen luonnon mukaan. 

 

Kolmas asema: parkkipaikka Saunabaarin takana 

Mikä tämäkin paikka on? 

Tämä on parkkipaikka jossain lähiössä, minkä tahansa talon takana. Tämä ei ole Pariisi, tämä ei ole nähtävyys. 

Ei mitään nähtävää. Ei mitään erityistä. Ei mitään valokuvattavaa. 

Eikö tosiaan! 

Niin, tiedetään, tiedetään. Taas pitäisi vaivautua. Jaksaa, viitsiä, keskittyä, herätä ja nousta, lopettaa laiskottelu. 

Taas pitäisi olla aktiivinen, ei reaktiivinen. Aloittaa jotain, ei totella tehtyä kaavaa. 

Odotamme, että meille kerrotaan jonkin olevan nähtävyys. Vasta sitten näemme sen. 

Odotamme, että meille kerrotaan jonkin olevan kiinnostavaa. Vasta sitten kiinnostumme. 

Se on masennuksen oire, ja kameran kanssa kaupungilla kulkeminen on taistelemista masennusta vastaan. Se ei ole helppojen voittojen taistelu. Voi tapahtua niin, että ottaa kameran mukaan joka päivä – kuin avaimet tai hatun – mutta ei valota yhtään ruutua kolmeen kuukauteen. 

Kunnes yhtäkkiä havahtuu turtumuksesta ja huomaa. Kunnes yhtäkkiä poistuu omien huoliensa kammiosta, hylkää omat ajatuksensa, antaa todellisuudelle suunvuoron ja valottaa äkkiä kaikki ruudut lähikaupan edustalla, pysäkillä, parkkipaikalla. 

Valokuvaa tiiliseinää ja asfaltin rakosista kasvavaa ruohoa, pilviä, puiden pitkiä sormia. Mitä vain. 

Kuvaa silkasta huomaamisen ilosta. 

Se on vallankumouksellinen, voittoisa tunne. 

Mutta ei se mitään muuta tai mullista. Se vain muistuttaa, huomauttaa, palauttaa järkiin. 

 

Neljäs asema: Martti Jämsän pimiö 

Kemiallisen valokuvanteon prosessissa on kaksi kameraa: kaksi camera obscuraa, kaksi pimeää huonetta. 

Tämä tila, jossa me nyt olemme, on pimeistä huoneista järjestyksessä toinen. 

Ensimmäinen on kameran sisällä. 

Siellä työn tekevät alkeishiukkaset, fotonit, ja molekyylit, hopeasuolarakeet, joiden muodostamaan verkkoon tulee lommo valon törmätessä siihen. 

Toisessa, myöhemmässä huoneessa valokuvantekijä liikuttelee materiaa ja toimii yhteistyössä samojen fotonien ja molekyylien, mutta myös tiettyjen kemiallisten tapahtumasarjojen kanssa. 

Kumpikin huone on pimeä, mutta molemmissa tarvitaan valoa, hyvin vähän, mutta sitä tarvitaan. 

Missäpä valo olisikaan niin merkityksellistä ja arvokasta kuin pilkkopimeässä? 

Kemiallisen valokuvanteon kaksivaiheinen sykli on – jos halutaan – myös filosofista ja hengellistä harjoitusta. 

Ensin kameran kanssa ulos, valoon, todellisuuteen. 

Sitten sisään pimeään huoneeseen, yksinäisyyteen ja suojaan. 

Kuitenkin prosessi on kauttaaltaan ulkomaailmassa kiinni. ”Sisäisyyksiä” varten on olemassa omat taiteenlajinsa ja hengelliset harjoituksensa. 

Vedos, jonka nuo kaksi ”kammiota” tuottavat, on uskollinen todellisuuden pienimmille osasille. 

Valokuva on maailman puolestapuhuja, tai se on jokin muu kuva, jolla on eri nimi, ”valokuvitus” vaikkapa. 

 

Viides asema: ”Maunulan muumio” 

Kemiallisen valokuvauksen työnkulussa käydään kahdessa huoneessa, mutta otetta ulkomaailmasta ei päästetä irti. 

Samoin analogisen valokuvauksen väline on kaksiosainen. Se koostuu materiaalista ja työkalusta. 

Digikuvaajalla, vertailun vuoksi, ei ole materiaalia. Hänellä on pelkkä työkalu. Valokuvat piirtyvät aineeseen vain näennäisesti. Tosiasiallisesti ne ovat aineettomia. 

Filmivalokuvaajalla sen sijaan on kameransa, usein mekaaninen kone, ja materiaalinsa, valoherkkä pinta. 

Filmi on orgaanista materiaalia. Orgaaninen merkitsee elävää. 

Filmillä on oma ikänsä, elinkaarensa, määräaikansa. Se alkaa kulua sillä hetkellä, kun emulsio tehtaassa levitetään asetaattikalvolle. 

Tämä määräaika on yksi valokuvauksen monista ajoista

Filmivalokuvauksessa merkitseviä aikoja on enemmän kuin sähköisessä: itse valotushetken lisäksi kehitysaika ja muut kuvan syntyä edeltävät odotusajat. 

Koska filmit ovat eläviä, ne voivat kuolla purkkeihinsa. Elämä katoaa niistä vähitellen. 

Kaikki riippuu elinolosuhteista. Suotuisissa oloissa filmi elää pidempään kuin kurjissa. Ne viihtyvät kylmässä, mutta sielläkin taustasäteily, alkuräjähdyksen taustahäly, kuluttaa niitä armotta. 

Joskus vuosikymmenenkin ikäiseen filmiin tarttuu latentteja kuvia, jotka oikein kehittämällä ja hyvällä tuurilla voidaan tehdä näkyviksi. Tällaiset kuvat sisältävät aina paitsi kuvausaikansa silmänräpäyksen, myös ne piinaavan pitkät valottomat vuoden metallisen putkilon sisällä tai umpinaisessa foliopussissa, jolloin materiaali odotti konetta. On kuin armo olisi näissä kuvissa saanut näkyvän hahmon. 

Mutta joskus käy niin, että valokuvaaja valokuvauskoneineen myöhästyy eikä mitään tapahdu, kun hän käskee Lasaruksen nousta, ja kuvapinta on kauttaaltaan muumionharmaa. 

 

Kuudes asema: erämaa 

Joskus metsästäjät kertovat nauttivansa luonnossa kuljeskelusta ja olevansa lähinnä tervehenkisiä retkeilijöitä. 

Hyvinkin. Mutta mitä sellainen pyssyllä tekee? 

Jos luonnonystävä on metsästäjä sydämeltään, mutta sydämeltään hellä, hän joskus vaihtaakin pyssyn kameraan, ryhtyy saalistamaan sillä. Hänestä tulee luontokuvaaja. Se on yksi perinteisistä harrastajavalokuvaajan toimenkuvista, mutta samalla yksi vaikeimmista. 

Luontokuvaaja yrittää saada hienoja, teknisesti moitteettomia kuvia – erityisesti eläimistä ja vielä erityisemmin harvinaisista ja piileskelevistä eläimistä – ja jos mitenkään mahdollista: dramaattisia kuvia, joissa on tilanne päällä, haukkaa nappaa jäniksen. 

Sellaisten saaminen vaatii paljon enemmän kuin karhun tappaminen modernilla tappovälineellä. 

Toisaalta sellaisia kuvia on maailma täynnä. Teknisesti hienot luontokuvat ovat haukotuttavia. 

Mutta itse saalistamisen halua tulee ymmärtää eikä paheksua. Toisilla ihmisillä on se. 

Jotkut eivät kykene nauttimaan pelkästä luonnossa olemisesta, he haluavat käydä siihen käsiksi. 

Mutta luonnossa, kuten metsässä, on niin paljon muutakin kuin eläimet ja niiden puuhat. 

Jätä ne omaan arvoonsa. 

Kuvaa sen sijaan puita, metsää pelkkänä, runkojen ja oksien verkostoa, maan ja varvikon rakenteita ja sitä, miten aurinko siivilöityy oksien väleistä sammaleelle kuin pieni lätäkkö. 

Eikä haittaa, vaikka valo ei riitä. Voit valottaa pitkään, voit valottaa viisi ruutua päällekkäin. Voit jättää tarkentamatta. Voit jättää tähtäämättä ja rajaamatta. 

Et tarvitse kohdetta. Jos olet saalistajavalokuvaaja, olkoon valokuva itse sinun kohteesi. 

Harvoin valokuvasta sanotaan, että se ”esittää” jotain. Sanotaan, että siinä ”on” jotain. Mutta ei sen tarvitsee esittää eikä sisältää mitään muuta kuin oma aineellinen itsensä. 

Eikä haittaa vaikka sähkölinjat tai tienviitat näkyvät, sillä kaikki on luontoa, ja katuvalokuvaaja on luontokuvaajan kaupunkilaisserkku. 

Yhtä mielellään kaupungissa voi tarkentaa pankkikonttorin ovenkahvaan ryöstön ollessa käynnissä ja saada erinomaisen, kauniin kuvan. 

 

Seitsemäs asema: Maunulan maja 

Nyt kun olemme perillä, on sopiva hetki palata alkuun. 

Mikä on valokuvaamisen päämäärä? Miksi ihmiset valokuvaavat? 

Puhutaan ”Kodak-konseptista”. Vuonna 1888 Kodak lanseerasi ensimmäisen laatikkokameransa ja ennen kaikkea filmin, joka oli kamerassa rullalla eikä levynä ja johon sen ansiosta mahtui monta kuvaa. Kun kaikki ruudut oli valotettu, rulla lähetettiin Kodakille, joka puolestaan toimitti kuvaajalle valmiit vedokset. ”Paina nappia, me teemme loput.” Mainoslause on yksi teollisen ajan kuluneimmista symboleista. 

Eräässä tärkeässä mielessä Kodak-konsepti kuitenkin oli paha keksintö. Siitä alkoi valokuvaamisen loppu. 

Se normalisoi lyhyessä ajassa ajatuksen, että valokuvia pitää saada nopeasti, helposti ja paljon. 

Kodak-konsepti oli kaikkeen tekniikkaan sisältyvän tehokkuuden imperatiivin nerokas ilmaus. 

Siitä lähtien, sadankolmenkymmenen vuoden ajan, helposti ja paljon on itsevaltaisesti hallinnut valokuvauskulttuuriamme, esiintynyt sen suurena tavoitteena. Mitä helpommin, sitä parempi. Mitä enemmän, sen parempi. 

Uusimmat digitaaliset valokuvaukset ovat tyydyttäneet näitä imperatiiveja ennennäkemättömän kuuliaisesti. 

Mutta jotain on unohtunut. 

Vaivalloisesti ja vähän. 

Valokuvauksen peruskokemus ennen Kodak-konseptia. Se on unohtunut. 

Mutta tässä tapauksessa muistaminen on tahdonalaista. 

Mikään ei estä muistamasta, ellei – jälleen – teknokraattinen despotismi. 

Jos vain haluamme, lumous on ohi. Jos vain haluamme, meillä on vaihtoehto. 

Meillä on monta vaihtoehtoa, vaikka kuinka monta valokuvausta – jos vain viitsimme valita, olla seuraamatta johtajaa, tekniikan imperatiivia. 

Suurella tuskalla, äärimmäisen niukasti. Vaihtelun vuoksi? Miksei? 

Miksei – jos päämäärä on niin tärkeä – tämän lyhyen ja vaikean, pettymysten, menetysten ja pelon merkitsemän elämän keventäminen kauniilla kuvapinnoilla? 

 

 

Teksti perustuu Helsingin Maunulassa 22. elokuuta 2018 järjestettyyn ”kirjalliseen valokuvakävelyyn”. Kävelyn aikana osallistujat kuvasivat Olympus mju-II:lla täyteen mustavalkofilmin, joka oli vanhentunut vuonna 1999. 

Kävely oli osa Runokuu-festivaalin ohjelmistoa. Runokuu-festivaalia järjestää Nuoren Voiman Liitto, joka myös julkaisee Nuorta Voimaa.