Värikkäiden naisten harmaa puutarha

Grey Gardensissa talo lahoaa alta, mutta toisteiset muistot  pitävät perustan kasassa. Romahtava kartano ei lakkaa kiehtomasta dokumentaristeja, teatterintekijöitä – eikä esseistejä.

 

Avaan oven Vironkadulta Teatteri Jurkan aulaan ja hämmästyn. Mitä äitini tekee täällä? Aula on täynnä harmaatukkaisia naisia odottamassa esityksen alkua. Silmäilen maskien takana piileskelevät eläkeläisrouvat läpi ja totean, ettei kukaan heistä ole juuri minun äitini, mutta he ovat kaikki hyvin samanoloisia. Siististi, mutta mukavasti pukeutuneita kulttuurirouvia. Väliajalla heille ilmestyy vielä kuohuviinilasit käteen ja illuusio on täydellinen.

 

Ehkä alitajuntaisesti odotan näkeväni äitini yleisössä, sillä olemme ystäväni kanssa menossa katsomaan esitystä äidin ja tyttären erityisestä suhteesta. Teatteri Jurkassa esitetään Sara Stridsbergin näytelmää Putoamisen taito, joka on saanut innoituksensa 1970-luvun dokumenttielokuvasta Grey Gardens. Istun äitini kollegojen joukkoon pienen pieneen mustaan saliin, oikeastaan huoneeseen.

 

Alkuperäinen Grey Gardens -dokumentti on Albert ja David Mayslesin yhdessä Ellen Hovden ja Muffie Meyerin kanssa ohjaama intiimi teos. Se kuvaa vuonna 1976 Long Islandilla ränsistyneessä kartanossa asuvaa äitiä ja tytärtä, joiden molempien nimi on Edith Beale. Iso- ja Pikku-Edie tulevat Bouvierin seurapiirisuvusta. Pikku-Edien serkku on Jackie Onassis. Dokumentin tehdäkseen Mayslesin veljekset astuvat Bealien vieraiksi heidän hajoilevaan kotiinsa, kuulemaan heidän tarinoitaan ja seuraamaan heidän keskinäistä seurusteluaan. Bealet ovat selvästi vaikuttuneita vierailta saamastaan huomiosta ja jopa flirttailevat kahden hengen kuvausryhmälle.

Avaan oven Vironkadulta Teatteri Jurkan aulaan ja hämmästyn. Mitä äitini tekee täällä?

Kartano sijaitsee vauraalla ja huolitellulla alueella, mutta toisin kuin naapuritaloissa, Grey Gardensissa ei ole laajaa viimeisteltyä ruohokenttää eikä putipuhdasta julkisivua. Grey Gardens on puinen paanupintainen, hitaasti tuhoutuva rakennus tiheän ja villin kasvuston keskellä. Kartanossa on 28 huonetta, joista vain kolmea käytetään. Sisällä rakennuksessa on sotkua ja kasaantuneita roskia, pissaavia kissoja sekä pesukarhuja, joita Bealet ruokkivat. Ajan kulkua voi seurata seinässä olevasta reiästä, joka repeää dokumentin edetessä vähitellen yhden pesukarhun mentävästä kolosta puolen seinän kokoiseksi aukoksi. Bealet kertovat kameralle ja toisilleen tarinoita menneisyyden juhlista, musiikista ja kosinnoista vaihtaen asuaan monta kertaa päivässä. He elävät haaveissaan keskenään kinastellen. Muu maailma on jossain kaukana.

 

Teatteri Jurkan esityksessä sotku ei ole kaukana. Pienen salin eturivissä istuessaan todella tuntee jakavansa tilan esiintyjien kanssa. Hahmojen vaateröykkiöt valuvat yleisön jaloille, ja äidin ja tyttären välisessä sanasodassa tuntee olevansa vähän tulilinjalla. Esitys ei kuitenkaan onneksi saavuta Grey Gardensiin olettamaani hajumaailmaa, yhdistelmää raikasta meri-ilmaa, pölyistä puuta, kissanpissaa ja sisätilojen mätänemistä. Esitys antaa erilaisen kokemuksen seurata näitä tiiviissä yhteydessä sotkun keskellä eläviä naisia. Vaikka olen niin lähellä, silti näytelmää seuratessa tietty etäisyys korostuu; en uppoa heidän juttuihinsa. Käsikirjoitus painottaa Pikku-Edien äitiään arvostelevia kommentteja ja antaa toteavasti tilaa hänen näkemykselleen. Virallinen selitys tuntuu olevan, että tytär tuli kaupungista hoitamaan äitiään, eikä päässyt enää pois.

 

Näytelmä kuivettaa Bealien tarinaa selittämällä. Alkuperäinen dokumentti ei erityisesti pyri selittämään, miksi Bealet ovat tällaisia ja mikä oikeastaan on heidän tilanteensa. Se johdattelee ulos jostain, ulos tilanteista ylipäätään ja pois selityksistä luomaan omia kuvitelmia. Tämän se tekee näyttäen samaan aikaan talon ja sen asukkaiden kurjat olot sekä antaen tilaa heidän jutuilleen. Havainnoivan kuvamateriaalin ja ääniraidalla kerrottujen värikkäiden tarinoiden samanaikaisuudessa ja ristiriidassa on dokumentin tenho.

Vieressäni istunut rouva ei palannut enää väliajalta takaisin toiseen näytökseen. Eläkeläisrouvilla on kokemukseni mukaan tapana toimia omilla säännöillään ihan niin kuin heitä huvittaa.

Erityistä teatterikokemuksessa on myös katsoa tapahtumia yleisön kanssa. Istumme penkeissä ystäväni, toisen äidin tyttären, kanssa ympärillämme valkotukkaisten rouvien joukko. Mietin, miten rouvat mahtavat katsoa tätä näytelmää ja ovatko he äidin tai tyttären puolella. Vieressäni istunut rouva ei palannut enää väliajalta takaisin toiseen näytökseen. Eläkeläisrouvilla on kokemukseni mukaan tapana toimia omilla säännöillään ihan niin kuin heitä huvittaa.

 

Riisu pois jo arkipaita

Grey Gardens -dokumentin suuri houkutus on haaveiden ja karkean ympäröivän todellisuuden ristiriidassa. Bealet tekevät kurjuudestaan epäuskottavan sattuman puhumalla sen yli kuin eivät huomaisi, mitä lojuu heidän silmiensä edessä. He valittavat sotkustaan niin kuin joku toinen valittaisi säästä. He pukeutuvat erilaisiin asukokonaisuuksiin käärien vartaloaan ja päätään huiveihin ja kankaisiin, ikään kuin väriyhdistelmien ja siluettien ennakkoluuloton tutkiminen olisi heidän luova taiteellinen projektinsa. Pyyhkeen kietominen päähän huiviksi katsotaan täysin edustavaksi, jos se kiinnitetään näyttävällä rintaneulalla ja sen väri sointuu muun asun väreihin. Grey Gardens on toiminut merkittävänä innoittajana monelle muotisuunnittelijalle ja -kuvaajalle, ja dokumentti nauttiikin klassikkostatuksen lisäksi kansainvälistä kulttimainetta. Monet siteeraavat jatkuvasti äidin ja sisaren lausahduksia huvittuneina ja samalla ihaillen. Hyvin intiimin ja erityisen suhteen dynamiikasta on tullut laajan ihmisjoukon jakamaa sisäpiirin materiaalia.

Bealet tekevät kurjuudestaan epäuskottavan sattuman puhumalla sen yli kuin eivät huomaisi, mitä lojuu heidän silmiensä edessä.

Keväällä 2020, kun koronavirus pakotti kaikki eristäytymään koteihinsa, päädyin monien muiden joukossa punnitsemaan uudestaan yksityisten hetkieni arvoa. Huomasin suhteeni muiden ihmisten katseisiin ja mielipiteisiin muuttuvan niiden etääntyessä. Työskentelin kirjoittaen yksin kotona, enkä omista kunnollista kokovartalopeiliä. Aloin unohtaa fyysisen olemukseni ja olla vain pari käsiä ja silmiä. Se oli ihan mukavaa. Kun näin kavereita, puimme kaikki mahdolliset vaatteet yhtä aikaa päälle, koska tiesimme, että olemme ulkona toistemme kanssa vain niin kauan kuin tarkenemme. Muodostui lapsuuden kesän tunnelma: näin vain lähellä asuvia kavereita ja pelkästään ulkona, niin kauan kuin olosuhteet sallivat.

 

Sitten törmäsin Twitterissä hashtagiin #distancebutmakeitfashion. Rachel Syme twiittasi sen tekstillä:

on sundays we wear outfits

even if just for 5 minutes

please take something amazing out from the back of your closet that you never wear and prepare to put it on and show it to the world on

Sunday

 

Sadat eristäytyneet ihmiset ympäri maailmaa lähettivät kuvia itsestään kotiensa uumenista upeissa vaatteissaan. Olin liikuttunut. Tavallisia, kaikennäköisiä ihmisiä arkipäiväisissä ympäristöissään iloitsemassa haaveellisissa ja kimaltavissa asuissaan. He pitivät hauskaa itsekseen ja jakoivat kuvansa ventovieraille aikana, jolloin oli vaikea nähdä iloa. Muut kommentoivat ja kehuivat lämpimästi heitä ja heidän asujaan.

 

Erityisesti ihastuin kuvien esteettiseen yhdistelmään haaveiluasuista arkisessa ympäristössä. Estetiikassa ja jakamisen kokemuksessa oli selkeästi yhtäläisyyksiä Grey Gardensin yksityisten muotinäytösten glamouriin, vaikka kukaan ei tainnut esiintyä pyyhkeeseen pukeutuneena. Se oli iloista ja solidaarista kapinaa, jossa vitsikästä loisteliaisuutta luotiin huolimatta olosuhteista. Oikeastaan se syntyi nimenomaan kurjien olosuhteiden takia. Kaikki saattoivat osallistua.

 

Yksityinen hullutus

Twitterissä jaetut asukuvat saivat minut ajattelemaan yksityisen kokemuksen jakamista. Kuinka vaikeaa on välillä kommunikoida kuvitelmiaan ja kuinka se toisinaan taas onnistuu. Joskus saa iloa yksityisestä kokemuksesta, ja hetkittäin sen jakaminen resonoi iloisesti muissakin. Jos ajattelen, että tekemälläni asialla ei ole niin väliä, koska vain minä näen sen, tarkoittaako se, etten arvosta asioita, joita teen vain itselleni? Eikö omaksi huvikseni, täysin vailla todistusta jäänyt hassutus ole minusta arvokas? Näkemys, jonka mukaan vain julkiset ja jaetut asiat ovat arvokkaita, on myös arveluttava.

Jos on voimaton elämänsä puitteita kohtaan, miksi ei värittäisi niiden sisuksia haluamallaan tavalla.

Olen huomannut usein voineeni yleisesti paremmin, kun olen huvittanut vain itseäni, pelleillyt keskenäni ilman jakamisen mahdollisuutta. En ole stressannut muiden ymmärryksestä, arvioista tai tuottavuudesta. En ole ollut huolissani järkevyydestä tai järjellisyydestä. Tällaiset hetket ovat olleet hauskoja, mutta niiden yksityisyys on saanut ne tuntumaan myös vähän häpeällisiltä salaisuuksilta. Se huvittaa vielä enemmän. Mitä hölmömpää salaista pelleilyä, sen parempi.

 

Kun dokumentti ilmestyi, monet kommentoijat ja kriitikot esittivät huolensa Grey Gardensin asukkaiden mielenterveydestä ja sen kuvaamisesta. Eräs kriitikko sanoi, että Bealet eivät voi olla mieleltään vakaita, koska antavat itseään kuvattavan ”vanhentuvan lihansa” näyttäen. Kommenttiraidalla dokumentin tekijät kertovat katsojien kommenttien yllättäneen heidät. Tekijät näkivät Bealet rohkeina toisinajattelijoina, jotka esittivät kantansa ja olivat tietyllä tavalla hyvin inspiroivia. Usein kriitikoiden kommentit kertoivat heidän omasta suhteestaan vanhenemiseen ja erikoisuuteen. Albert Maysles toteaa, että konventionaalinen yhteiskunta pitää erilaisia ihmisiä aina vähän kahjoina.

 

Helsingin Sanomien arviossa Teatteri Jurkan näytelmästä sanotaan, että se on ”viihdyttävä puheenvuoro luovan hulluuden puolesta”. Hulluudesta tulee jonkinlainen erilaisuutta selittävä sana, jonka on kai tarkoitus luoda katsojalle rauhoittavaa etäisyyttä Bealeihin. En osaa ajatella, että Bealet olisivat hulluja, mitä ikinä sen tässä kontekstissa ajatellaan tarkoittavankin. Tulkitsen, että he ovat kehittäneet huvitukset itselleen selviytymiskeinoiksi. He koettavat keksiä puuhia, joiden ansiosta asioissa voisi olla merkitystä ja iloa. Bealejä voisi pitää täysin onnettomina tai erityisen onnekkaina. Kaikki tietävät, että maailmassa on todella paljon asioita vinossa. Jos on voimaton elämänsä puitteita kohtaan, miksi ei värittäisi niiden sisuksia haluamallaan tavalla. Ehkä olen naiivi, mutta fantastisiin juhliin ja asuihin keskittyessään Bealien voi minusta nähdä hoitavan mielenterveyttään ja nauttivan elämästään.

 

Luova toiminta usein vaikuttaa vähän hullulta. Esimerkiksi kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, ja on vaikea hahmottaa tekstin kaari alusta jakamiseen asti. Kirjoittaminen vaatii vaivannäköä sekä yksityisen työskentelyn ja siihen käytetyn ajan arvostamista. Eräs taiteilija on sanonut, ettei ole vaikeaa tehdä taidetta, vaan vaikeinta on saattaa itsensä mielentilaan, jossa voi tehdä taidetta. Vielä vaikeampaa on saattaa itsensä siihen mielentilaan toistuvasti. Toistuvasti pitää perustella itselleen, että tässä on jotain järkeä. Avuksi voi kehittää itselleen rakenteita, aikatauluja ja työrutiineja, joihin uskoa. Tai voi keksiä muita yksityisiä selviytymiskeinoja, selityksiä ja kuvitelmia.

Fantastisiin juhliin ja asuihin keskittyessään Bealien voi minusta nähdä hoitavan mielenterveyttään ja nauttivan elämästään.

Pesukarhujen ruokkiminen sisätiloissa paahtoleivällä ja kissanruoalla on tietysti oma juttunsa. Ensisijaisesti se on tyhmää ja ainoastaan kiihdyttää rakennuksen hajoamista sisältä päin. Kissanruokapurkkien ja muun roskan kerääntyminen valtaviksi kasoiksi nostaa huolen terveysriskeistä.

 

Joan Acocella kirjoitti The New Yorkeriin joulukuussa 2014 hamstrauksesta ja yhteiskunnan muuttuneesta suhtautumisesta ilmiöön.  Aiemmin hamstraus nähtiin henkisten ongelmien ja tietynlaisen eksentrisyyden oireena, mutta Amerikan psykiatrinen yhdistys APA määritteli sen vuonna 2013 omaksi mielenterveyshäiriökseen. Suomenkielinen termi on keräilypakko. Vanhemmat, yksin asuvat ihmiset ovat taipuvaisempia hilloamaan kotiinsa arvottomia asioita, sillä kukaan ei ole vastustamassa heidän epätavallista käytöstään. Jotkut tutkijat, jotka keskittyvät yhteiskunnan asenteisiin hamstrausta kohtaan, toteavat, että ihmisillä on oikeus tuoda kotiinsa mitä rojua tahtovat. Vanhemmilla ihmisillä liikkumisen piiri pienenee ja lähiympäristön hallitsemisesta tulee korostuneen tärkeää. Sotkua vastaan kohdistuvat hyökkäykset voi ymmärtää usein myös huoleksi erilaisuudesta. Acocella kysyy, että jos hamstraus on mielen häiriö, niin miksi yhteiskunnan suhtautuminen siihen on kauhistelevaa ja moralisoivaa. Onko sotkuisessa niskoittelussa jotain sankarillista omaehtoisuutta?

 

Acocella mainitsee jutussaan myös Grey Gardensin tapauksen ja esittää erilaisuuden puolustamisen yhdeksi dokumentin kestävän suosion syyksi. Bealien tavat toimia ovat poikkeavia. He toimivat itsevarmasti omilla säännöillään. Pikku-Edie kuvailee terveysviranomaisten Grey Gardensiin pakottamaa siivousta: ”He tekevät sen kaikille. He haluavat kaikkien olevan samanlaisia”. Albert Maysles on todennut dokumentin vetoavan erityisesti ihmisiin, jotka elävät jollain tavoin yhteiskunnan marginaaleissa, kun taas konventionaalisempaa elämää elävien on usein vaikeaa sopeutua Grey Gardensin elämänmenoon. Se, mitä dokumenttia katsoessa näkee, riippuu katsojasta, ja siksi Grey Gardens voi keskustelun aiheena tarjota peilin ja yhdistävän sillan lukemattomiin ihmiselämän eri teemoihin.

Onko sotkuisessa niskoittelussa jotain sankarillista omaehtoisuutta?

 

Teetä kahdelle

Onko tuo seinä vinossa vai kuvittelenko vain? Kallistuuko sen yläosa tosiaan ulospäin ja onko se ollut jo kauan tuollainen? Missä menee korjattavan ja hyväksyttävästi viallisen välinen raja? Vanhassa puutalossa asuminen on minulle uutta. Kaikki on vinoa. Voiko lattia mennä alta jos oikein hyppää tai alakatto tippua päälle sohvalla makoillessa? On se sata vuotta kestänyt, miksi se nyt yhtäkkiä hajoaisi. Uudemmatkin talot hajoavat, oikeastaan usein todennäköisemmin kuin vanhat. Vanhassa puutalossa joutuu kohtaamaan kaiken hajoamisen ilman peittelyä. Ei jää mahdollisuutta uskotella, että rakennus kestää kaiken. Asuminen on erilaista kuin vanhassa kivitalossa. Tuulisena yönä puuskat imaisevat seiniä ja kattoa mukaansa ja laudat rasahtelevat. Sateen jälkeen kosteat seinät kuivuvat auringossa ja naksahtavat paikoilleen. Korttelibaarissa kokenut puutaloasuja kertoo, että yleensä on kaksi vuotta aikaa korjata jokin vika ennen kuin se todella alkaa aiheuttaa ongelmia. Ei tarvitse kiirehtiä.

 

Bealet eivät vaikuta kokevan, että he olisivat yhtä vanhan talonsa kanssa. Pikku-Edie puhuu jatkuvasti, 20 vuotta talossa asuttuaan, lähtevänsä pois millä hetkellä hyvänsä. Talo on olosuhde, jonka kanssa he elävät, mutta jonka alennustila ei oikeastaan koske heitä. Kuitenkin villi puutarha ja hitaasti tuhoutuva kartano ovat vähitellen nielaisemassa asukkaat. He tietävät, että naapurit eivät hyväksy heidän toimintaansa ikuisesti. Jotain pitäisi tehdä, mutta on helpompi lykätä toimenpiteitä vähän kauemmas tulevaisuuteen. Bealet eivät ole tottuneet toimimaan itse materiaalisen maailman eteen juuri millään tavalla. Ehkä he myös tietävät tulleensa vanhoiksi ja peittelevät huoltaan siitä, että jos he paljastaisivat tilanteensa, joku tulisi puuttumaan heidän vapauteensa.

Missä menee korjattavan ja hyväksyttävästi viallisen välinen raja?

Nämä naiset kasvoivat ympäristössä, jossa heidän oli oltava taktikoivan viehättäviä ansaitakseen paikkansa ja palkkansa. Naisten tuli olla kauniita ja avioitua rikkaiden miesten kanssa. Se oli oikeastaan ainoa tapa lähteä lapsuudenkodista ja tulla nähdyksi aikuisena. Dokumentin feministisiin teemoihin vaikutti, että sen parissa ohjaajina ja leikkaajina työskenteli kolme naista. Eräs toistuva kysymys naisten keskustelussa – sekä leikkaushuoneessa että elokuvassa – on mistä syystä nuoruudessaan kaunis Pikku-Edie ei koskaan avioitunut. Koko ajan puhutaan kosinnoista ja ihastuksista, mutta Pikku-Edien mukaan jokin tai joku aina esti häntä. Dokumentin kuvaushetkellä hän on 58 vuoden ikäinen, mutta vaikuttaa edelleen näkevänsä itsensä 20-vuotiaana nuorena naisena, jota minä hetkenä tahansa kohtaa suuri romanssi. On kuin hän odottaisi jotakuta saapuvaksi.

 

Ystäväni totesi minulle vähän aikaa sitten, että puheiden toistamisessa on jotain nostalgista. Käyttämällä vanhentunutta sanaa tai toistamalla tiettyä puhetapaa, -rytmiä tai aksenttia voi koettaa pitää yhteyttä aikaan, jolloin vielä käytti kieltä eri tavalla. Voi muistella mennyttä aikaa pitäen rituaalinomaisesti sitä elossa puheen tasolla. Grey Gardensissa kuunnellaan ja lauletaan aina uudestaan tuttuja lauluja. Ne ovat ajalta, jolloin naisten laulutyyli oli ilahduttavan värisevä, laulelmien aiheet romanttisen haaveilevia ja niitä säesti liitävä orkesteri. Laulut ovat nimeltään esimerkiksi You Oughta Be In Pictures ja Tea for Two. Kappaleista voi todeta aikojen muuttuneen. Vain hyvin harvoin kukaan nykyään käyttää englanniksi elokuvasta sanaa picture. ”Sinun pitäisi esiintyä elokuvissa” on kauneinta, mitä 1930-luvulla nuorelle naiselle saattoi sanoa. On myös ilahduttava ajatus, että Olavi Virran versio kappaleesta Teetä kahdelle oli Yleisradiossa 1930-luvulla soittokiellossa liian uskaliaiden sanoitustensa vuoksi. Romanttisesta teen juomisesta kertovia sanoituksia saa tosissaan värittää nähdäkseen niissä törkeyksiä.

 

Iso-Edie halusi nuorena laulajaksi, ja hänen käsiensä eleet muuttuvat hetkessä kevyen eleganteiksi, kun hän alkaa laulaa nuoruudessaan koulutetulla äänellä. Hän laittaa hurmurivaihteensa päälle. Hän luo esityksen ja vastustamattoman auran sen ympärille. Sama henkilö istuu roskien ja kissojen peittämässä sängyssään kuluneessa yöpaidassa, mutta kun hän itse valahtaa fantasiaansa, koko hänen olemuksensa muuttuu. Hän nostaa katseensa ja korjailee lierihattunsa reunaa hienostuneelle taitteelle. Esitys on kameralle, mutta hän loihtii sen omaksi huvikseen. Ehkä todistaakseen itselleen olevansa yhä sama henkilö.

Bealet käyttäytyvät kuin menneisyys olisi alati läsnä tai saatavilla.

Molemmat Ediet halusivat esiintyviksi taiteilijoiksi – laulajaksi ja tanssijaksi – aikana, jolloin se ei heidän luokkansa naisille ollut sopivaa. Teatteri Jurkan esityksessä Iso-Edie sanoi Pienelle: ”susta olis voinu tulla mitä tahansa”. ”Ois voinu”, Pikku-Edie vastaa. ”Pitää varoa mitä toivoo, kun toiveet aina toteutuu.” ”Ei mun.” Keskustelusta kuuluu puhujien etuoikeutettu tausta sekä siihen liittyvien lupausten kariutumisen aiheuttama järkytys. On erikoista ja tavallaan vähän haikeaa todistaa haaveiden toteutumista näyttelijöiden nahoissa.

 

Bealien tarina ja heidän maailmansa on muokattu moneen muotoon vuosien saatossa. Dokumentin ja näytelmän lisäksi heistä on tehty kirjoja, elokuvia ja tv-sarjoja. Dokumentissa esiintyminen oli heille tapa kertoa tarinansa ja luoda oma muotokuvansa esiintyjinä. Bealet tuntuivat loppuun asti uskovan, että lupaukset saattaisivat kuitenkin täyttyä.

 

Grey Gardensin kartano ei johdattele mennyttä esiin. Sen asukkaat tutkivat suurennuslasilla vanhoja valokuvia, puhuvat samoja juttuja ja laulavat mukana kuluneiden levyjen pyöriessä soittimessa. Hulppean rakennuksen omistaminen mahdollistaa ajoittaisen luokkaansa edustavan käytöksen. Bealet saattavat pukeutua hassusti, mutta heillä on sentään puutarhuri. He käyttäytyvät kuin menneisyys olisi alati läsnä tai saatavilla. Puheiden ja rituaalien avulla he koettavat pitää jotain mennyttä hetkeä hengissä. Muistellessaan kartanon vanhaa huonejärjestystä Pikku-Edie sanoo haikeasti dokumenttia kuvaaville veljeksille: ”On todella vaikeaa pitää kiinni rajasta menneen ja nykyhetken välillä, todella vaikeaa”, ja menee sitten ovesta sisälle katsomaan äitiään.

 

Helmi Kajaste on helsinkiläinen arkkitehti, cinefiili ja räppäri, joka tekee väitöskirjaa sekä ompelee itselleen viittaa.

Kajasteen essee ja kuvitus on julkaistu alun perin Talo-numerossa (1/2022).