Vedä käteen, nuori Werther!

Mitä yhteistä on kotimaisen punkbändin runkkausbiisillä ja 1700-luvun rakkausromaanilla? 

 

Kävelen varhaiskeväistä jokirantaa. Katupölyn mattapintaiseksi silittämät ihmiset istuvat auringossa nostellen huulilleen ruskeaa lasia tai alumiinia ja humaltuvat. Yöllä sade laskee pölyn, jugendtalot rajaavat puiston taivasta ja oksasilueteissa seikkaileva mustarastas räjäyttää tajunnan. Heräävä luonto nostattaa minussa tunteita: ”Minä menehdyn tähän, minä pakahdun näiden näkyjen hurmaavaan ihanuuteen” (s.16), kuten Goethen vuonna 1774 julkaistun esikoisromaanin päähenkilö nuori Werther asian ilmaisisi. 

Sisälläni pyörteilevä pakahtumisen tunne etsii kohdetta. ” - - koko ympäröivä maailma ja taivas lepäävät sisimmässäni kuin rakastetun kuva - - (s.16)” sanoo vastaavissa mielenmaisemissa liikkuva Werther, ja rakastetun kuva on avain tässä sitaatissa, sillä voimakkaan luontokokemuksen keskellä aivoni käyvät läpi kuvia. Mieli etsii lähimenneisyydestä sopivan hymyn, katseen ja niihin liittyvän ihmisen, jonka päälle voin tunteeni rysäyttää. Siitä lähtien kuva toimii positiivisten tunteiden kaatopaikkana, jonkinlaisena alttarina, jonne myös kevään tai kesän herättämä panetus sopii. Sanokaamme tätä ihastumiseksi.

Mutta se mikä taiteessa tai viihteessä esitetään romanttisena käytöksenä, on mielestäni usein pikemminkin pakkomielteistä. En koe Wertherin Lotteen kohdistamaa huomiota varsinaisena rakkautena: Werther ennemminkin projisoi Lotten ylle tapaamisen alussa luomansa ihanneolennon kuvaa.

Vaan lähdimme liikkeelle heräävästä luonnosta – ja kun sanon luonto, niin tarkoitan sitä keinotekoista rajaa, jonka olemme vetäneet ihmisen ja muiden olentojen välille. Minua kiinnostaa voimakkaan luontokokemuksen suhde ihastumiseen ja seksuaalisuuteen, teksteissä ja niiden ulkopuolella. 

 

- - tämä nuoruuden vuodenaika lämmittää uhkeasti niin usein värjyvää sydäntäni. Jokainen puu, jokainen pensas on kuin kukkakimppu, ja tekisi mieli muuttua kimalaiseksi, jotta voisi leijailla tässä tuoksujen meressä ja imeä siitä ravintonsa. (s.14)

 

Nuoren Wertherin kärsimyksissä luonto on jatkuvasti läsnä ja heijastelee maaseudulla haahuilevan päähenkilönsä tunnelmia, joita tämä välittää kirjeissä ystävälleen. 

Toinen vahvan luontokuvauksen teos on punkbändi Sur-rurin Salamarunkkari. Lapualla 1990-luvulla perustettu Sur-rur koostuu nykyään kolmesta jäsenestä: Ville Vuorenmaa (laulu), Ville Laurila (basso) ja Kimmo Pohjapelto (rummut). ”Salamarunkkari”-kappale ilmestyi vuonna 2010 Merriesin kanssa jaetulla splitillä. Kappale on alkanut elää omaa elämäänsä ja noussut pieneen kulttisuosioon. Spotifysta sitä ei löydä, netistä kylläkin:   

 

ulkona välähtää

ja samalla tulen

samaan aikaan

minäkin tulen

runkkaan ja salamoi

 

Kiinnostavaa ”Salamarunkkarin” puhujahahmossa on se, ettei hahmo tunnu vaativan masturbaatiolleen ulkoista kuvaa: kappaleessa ei mainita pornon katselua eikä fantasiahahmoa, ei siis ”Lottea”. Myöskään luontoa ei katsella ulkopuolelta, siihen suorastaan yhdytään:

 

tunnen olevani yhtä 

luonnon kanssa

kun olen yhtä

oman käteni kanssa

ja vielä kun runkkaan niin salamoi

 

''Salamarunkkarin” puhuja tuntuukin ratkaisseen onnellisen itseriittoisesti sen pakahduttavuuden kanavoinnin, jossa Werther ei osaltaan onnistu. 

Useimmiten taiteessa (miehisen) katseen ja ihannoinnin kohteena on nainen. Näin myös Wertherissä, jossa tarkastelussa on nuoren miehen halu, joka heijastuu naisen kautta luontoon ja sieltä takaisin minä-kertojaan. Silti naiskuvan kritisointi Wertherissä olisi liiankin helppoa: Lotten mielenmaisemasta saamme vain pieniä viitteitä siinä kohtaa kun kirjeromaanin kertojaksi nousee lopussa myös ”julkaisija”. Sen sijaan Wertherin Lotte-kuvauksissa kyse on pakkomielteisen ihastuksen luomasta illuusiosta, jolloin ihastuksen kohde näyttäytyy epärealistisena, eikä tämä ilmiö ole sukupuolisidonnainen. Wertherin – ja ”Salamarunkkarin” – ytimessä on nimenomaan halunsa kanssa pyöriskelevän puhujan, haluajan muotokuva, eikä mikään rakkaustarina.

”Salamarunkkarissa” haluaja ei välttämättä edes ole mies. Välillä koen kappaleen vapautuneen sukupuolista, hetero-oletuksesta ja jopa toisesta ihmisestä kokonaan: on vain runkkari, hänen kätensä ja luonto. Ensimmäisen säkeen ja kappaleen aloittava kovaääninen SPERMA(A)! -huuto tietysti luo oletuksia, mutta ei tule unohtaa fantasioinnin mahdollisuutta.

Tunnustettakoon, että vaikka ihailen Wertheriä kirjana, luen sitä pääasiassa tietynlaisen ironian ja huumorin läpi. Goethe käytti Wertherissä omaelämäkerrallisia elementtejä – kahta omaa ihastustaan – mutta sen kirjoitushetki on varsinaisista tapahtumista etäällä ja itsemurhaan päätyi Goethen ystävä Jerusalem eikä suinkaan kirjailija itse. Etäisyyden vuoksi haluan uskoa, että kuvauksessa Wertherin mielenliikkeistä esiintyy myös tietoista liioittelua ja ironiaa eikä häntä ole tarkoitettu pelkästään esikuvaksi. Monien lukijoiden mielessä Werther on romanttinen sankari sekä sanan puhekielisessä että taidesuuntausmerkityksessä; minusta sinikeltaisessa asussaan haahuileva hahmo on todella epäluotettava kertoja. 

Silti samastun Wertheriin: pakkomielteisen ihastuksen kehittäminen etuoikeutetun elämän sisällöksi, kun kysymys ”mitä tekisin isona” on vielä auki, kolkuttelee varsin läheltä, siinäkin kohtaa kun Wertherin täyttymätön ihastus muuttuu masennukseksi.

 

***

 

Goethen taustalla vaanii valistusfilosofi Rousseau, jonka jalo villi -näkemykset toistuvat myös Wertherin hahmossa, joka katselee maalla toimivaa rahvasta hieman lintubongarin tai lemmikkinsä toilailuja videoivan ihmisen tavoin. 

Rahvaan seasta erottuu muuan renki, joka on ihastunut työnantajaansa, viehättävään leskiemäntään. Werther kertoo kirjeessä ystävälleen miten renki kuvailee hänelle emäntää, eikä Werther halua nähdä naista oikeasti, sillä mielikuva itsessään on niin kaunis. Lisäksi Werther pohtii, että ”- - tuollaisen aitouden ja viattomuuden ajatteleminen saa sisimpäni sulamaan ja että kuva tuosta hellyydestä ja uskollisuudesta seuraa minua kaikkialle, niin että riudun ja näännyn aivan kuin polte olisi minussa itsessäni.” (s.32)  Ja tämän jälkeen Werther kohtaa Lotten. Kiinnostavaa tässä on se, että polte ja kaipuu myös aiempien luontokuvausten kautta ovat olemassa Wertherissä jo ennen kuin hän tutustuu Lotteen. 

Lotte on kuitenkin täydellinen kohde tälle luonnon aiheuttamalle sisäiselle tunteelle ja siihen Wertherin myrsky asettuu riehumaan, vaikka tyydytystä ei tule. ”Salamarunkkarin” puhuja puolestaan laukeaa itsekseen ja antaa hoitoaine-sanalle kauniin kaksoismerkityksen:

 

yöllä

lyhyen hetken aikaa

on päivä

harmaa 

kaikenvalaiseva valo

kuin hoitoaine kämmenellä

ukkosmyrsky vehnäpeltojen yllä

 

Lotte on Wertherin katseen kohteena ensimmäistä kertaa leikkaamassa leipäpaloja pienille sisaruksilleen, yhtäaikaisesti äitinä ja neitsyenä. ”Salamarunkkarissa” leipä esiintyy alkumuodossaan viljana: kappaleen myrsky riehuu nimenomaan vehnäpellon ja myöhemmin riisiviljelmän yllä. Salamarunkkari kurottaa siis lähemmäs luontoa kuin toisen pitelemää leipää tarkkaileva Werther.  

Wertherin ja Lotten ihastus sinetöidään tanssiaisissa, jossa kirjaimellinen myrsky puhkeaa sen jälkeen kun Lotten sulhanen Albert mainitaan. Kuten niin monet muutkin traagiset ”suuret rakkaustarinat”, olisi Wertherinkin ongelma ratkennut polyamorialla, etenkin kun kolmikko tulee keskenään toimeen melko hyvin, eikä Albert osoita Lotten suhteen erityistä mustasukkaisuutta. Mutta toimiva juoni vaatii draamaa ja (patriarkaalinen) omistushalu liittyy myös avioliiton kauppaluonteeseen.

Werther kertoo miten tanssiaispaikalla myrskystä aiheutunut paniikki saadaan aisoihin, kun Lotte alkaa leikittää vieraita. Numeroleikissä Lotte jakaa virheistä rangaistuksena korvapuusteja, jotka rinnastuvat ulkona iskeviin salamoihin. Werther saa kaksi läimäystä ja huomaa suureksi riemukseen että ”- - ne olivat topakampia kuin toisten saamat” (s.45). Leikin jälkeen Werther ja Lotte vetäytyvät ikkunan ääreen, jossa he intoilevat runoudesta ja Werther suutelee Lottea kädelle. Myöhemmin myrskyt ja tulvat esiintyvät luonnonelementtinä suhteessa Wertherin epätoivoisiksi käyviin tunteisiin: 

Oli pelottavaa katsella kallioilta, miten kuohuvat aallot vyöryivät yli peltojen, niittyjen, pensaikkojen ja yli kaiken muun ja miten koko laaja laakso oli laidasta laitaan yhtä ainoaa myrskytuulen tuivertamaa merta! (s. 167)

Myrsky on myös ”Salamarunkkarin” keskeinen elementti: siinä yhdistyvät voimakas luonnonilmiö ja oma orgasmi. Vaan tapahtuuko tämä ironisesti vai ei? 

Jos puhutaan länsimaisesta itsetyydytyksen historiasta, niin se on lähinnä häpeän värittämä: masturbaation uudelleenbrändääminen pikkusievästi ”sooloseksiksi” ei ole täysin onnistunut ja runkkari on edelleen haukkumasana. Itsetyydytyksen ”ongelmaa” on koetettu ratkaista erilaisin – joskus hyvin väkivaltaisinkin – tavoin: on jaettu silpomisneuvoja, ja kehittipä seksinegatiivinen John Harvey Kellogg. mauttomat muronsa ehkäisemään runkkaushaluja. 

Vaikutusvaltaisista vastustajista huolimatta salamarunkkari onanoi ylpeänä. Kertosäkeen uhmakkaan dy-dy-dy-dy-rallattelun ja kappaleen nimen kautta sisällön kuittaa helposti huumorina, ja mikäli jää jumittamaan ja nauramaan runkkaamis-sanan käytölle, siihen se myös jää. Väitän kuitenkin, että kappaleella on vallankumouksellisempi sanoma: teksti haltuunottaa runkkari-sanan ja asemoi sen uudelleen lyyrisessä yhteydessä. Melodiakaan ei ole hassunhauska, ja itsetyydytyksen kuvaus on yksi kauneimpia tietämiäni. 

Entä panettaako Wertheriä? Onko hän ylipäätään seksuaalinen hahmo? Tietenkin on. Nostan ajatuksen tueksi tuon emäntäänsä ihastuneen renkihahmon, johon Werther samastui. Kirjan loppupuolella, kun Wertherin epätoivo Lotten suhteen kasvaa, saadaan tietää, että pitkään jatkuneen flirttailun jälkeen renki on yrittänyt raiskata emännän. Myöhemmin renki murhaa tilalleen palkatun uuden rengin, josta huhutaan tulevan emännälle puoliso. Werther ihailee rengin intohimoa ja yrittää puolustaa tätä, muttei saa hankittua armahdusta nimismieheltä. 

Rengin lisäksi Wertherin toinen peilihahmo – vaihtoehtoinen reaktio himossa rypemiselle – on kukkia marraskuussa etsivä entinen nimismiehen kirjuri Heinrich, joka on joutunut hullujenhuoneelle rakastuttuaan niin ikään Lotteen. Kirjurin aiempi raivohulluus on muuttunut vaarattomaksi, nyt hän näyttäytyy todellisuudesta vieraantuneena höperönä, jota oma äiti huoltaa kun hän hourii ”kuningattarestaan”. Wertherin reaktio on sääli. 

Mikäli Wertherin oma luokkatausta sallisi, hän luultavasti käyttäytyisi ihailemansa rengin tavoin ja koettaisi ilmaista seksuaalisuuttaan, ajan hengen – ja ”romanttisten” elokuvien hengen – mukaisesti myös väkisin. Näin hän pienimuotoisesti käyttäytyykin suudellessaan puoliväkisin Lottea heidän viimeisellä tapaamiskerrallaan, minkä seurauksena Lotte ilmoittaa etteivät he enää tapaa. Werther kirjoittaa jälkikäteen: ”Huuliani polttaa yhä vieläkin pyhä tuli, jonka sinun huulesi sytyttivät - - ” (s.196) . 

”Salamarunkkarin” kanssa samana vuonna (2010) ilmestynyt saksalaiselokuva Rakastunut Goethe yhdistelee reippaan vapautuneesti Goethen elämää ja Wertheriä. Elokuvassa Lotte on päivitetty aloitteelliseksi hahmoksi, ja Lotten antaman suudelman myötä elokuvan päähenkilö Goethe/Werther pelehtii alastomana sateisen luonnon keskellä olevassa raunioluostarissa jo heidän kolmannella tapaamiskerrallaan – ihmeen realistisesti pääpari saa myös flunssan.   

 

***

 

Werther oli aikansa bestseller ja alkusysäys romantiikalle, mutta Goethe itse irtisanoutui teoksen maailmankuvasta myöhemmin urallaan ja siirtyi romantiikasta klassismiin. 35 vuotta Nuoren Wertherin kärsimysten jälkeen julkaistu Vaaliheimolaiset-romaani on neliödraama, jossa naimisissa olevan pariskunnan onnen tärvelevät avioliiton ulkopuoliset ihastukset. Teoksen nimi viittaa aikansa luonnontieteeseen: siihen miten eri aineet liittyvät toisiinsa tai erkanevat, jos niiden yhteyteen tuodaan jokin kolmas tai neljäs elementti. 

Vaikka varattujen ihmisten rakkausasiat ovat jälleen keskiössä, henkilöiden luontosuhde on täysin erilainen kuin Wertherillä, joka suree kaadettuja pähkinäpuita; Vaaliheimolaisissa luonnon muokkaaminen ihanteiden mukaiseksi on jopa velvollisuus: kirjan hahmojen pääasiallisena puuhana ovatkin tilusten maisemointi ja erilaiset arkkitehtoniset projektit kuten uuden talon rakentaminen, kävelyteiden suunnittelu tai lampien yhdistäminen järveksi. 

Äkkiseltään näyttäisi, että Werther ja Vaaliheimolaiset häviävät ”Salamarunkkarin” luontoyhteydelle, mutta siinäkin maisema, vilja- tai riisipelto, on ihmisen muokkaama. Runkkareita ilahduttaa täten nimenomaan käsitelty luonto. Wertherkin ihailee viljeltyä kaalia: 

 

Miten hyvältä minusta tuntuukaan kun saan sydämessäni kokea sen yksinkertaisen ja viattoman ilon, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälle kaalinkerän, jonka on itse kasvattanut - -  (s.49)

 

***

 

Ihastuminen toiseen ihmiseen voi äkkiseltään näyttäytyä luonnonvoimana, mutta toisaalta ihastuksen kuvaa muistellessa se voi olla hyvinkin hallittavaa. Kun itsekseni kävellessä mietin jotakin haavekuvaa, se on myös turvallista ja tyydyttävää: kuvitelmissa seksuaalisuudet kohtaavat täydellisesti, eikä reaalimaailman ongelmia tarvitse koskaan kohdata. Etenkin jos ihastuu ihmiseen, jota ei voi saada. 

Ihastumisesta saa mukavaa tekemistä itselleen ja sinne voi paeta epämiellyttäviä velvollisuuksia tai tunteita, mutta lopulta, kuten Wertherinkin tapauksessa, etenkin yksipuolinen ihastuminen todennäköisesti johtaa epävarmuuteen ja kärsimykseen. Jos “Lotten” kuvan ei anna haalistua pois, se vainoaa täydellisyydellään.

Ensimmäisellä kerralla Wertheriä lukiessani, lievästi masentuneena parikymppisenä, en ymmärtänyt Wertherin itsemurhaa ollenkaan. Viime aikojen lukukerroilla se on kuitenkin tuntunut jotenkin tyydyttävältä ratkaisulta. Miksi ihmeessä? 

Ehkä itsemurhan saattaa tässä kirjallisessa yhteydessä ajatella ennemmin fantasiana kuin käytännön ratkaisuna. Wertherin päätös tappaa itsensä ei johdu siitä, että hän olisi yhtäkkiä tajunnut tosiasiat: että Lotte on naimisissa eikä välttämättä myöskään erityisen kiinnostunut hänestä. Ennen kuolemaansa Werther on vakuuttunut siitä, että Lotte rakastaa häntä, ja suudellessaan Lottea Werther joutuu entistä suuremman tunnekuohun valtaan. Siten itsemurha näyttäytyy kestämättömän todellisuuden sijaan tilana, jossa saa pitää kaikki haaveensa ja jossa ihastumisvaihe ei koskaan pääty. 

Myös ”Salamarunkkarin” loppuosa on ristiriidassa alkuosan hekuman kanssa ja tuo mukaan kertojan ja luonnon lisäksi kolmannen hahmon ”sinut” ja sinä-hahmon mukana myös ongelmat:

 

Luulin sulkeneeni oven

vaan kuinkas sitten kävikään

luulin sinun lukinneen sen

 

Runkkarin paljastumisen lisäksi (tai sijasta) kyse on myös vertauskuvallisesta ovesta: ihmissuhteesta, riidasta, joka saattaisi tämän perusteella selvitä tai ainakin päätyä uudelleen arvioitavaksi.

 

Nyt kun mieli on parantunut

olet valmis palaamaan

onko liikaa aikaa tuhrautunut

eivätkö tarpeet enää kohtaa

 

Vaan kumman mieli on parantunut? Runkkarin vai jostain muualta palanneen sinän? Kuinka kauan aikaa on tuhrautunut ja mihin? Runkkaamiseen? Monitulkintainen loppu tuntuu petokselta, sillä se herättää epäilyksen, että alkuosan kaunis luontokuvaus olikin pelkkää sinän hylkäämän puhujan mahtipontista ja itseriittoista uhoa siitä, ettei hän todellakaan tarvitse ketään. Ja itse kun halusin uskoa ongelmattomaan luontoyhteyteen! 

Jos orgasmi on pieni kuolema, on itsemurha samalla logiikalla suuri, itsetyydytyksellä hankittu orgasmi. Kun Wertherin Lotten sulhaselta lainaama (!) ase viimein laukeaa, hän saavuttaa täyttymyksensä, ainakin näennäisesti. Itsemurhaa ei silti esitetä kovin houkuttelevana: Werther ei kuole heti, vaan kituu tuntikausia. Lisäksi lukijan eteen asetetaan lähes moneyshot-tyyppinen kuva elossa olevan Wertherin päästä ulosvaluneista aivoista.

Kysymykseksi jää silti: miten luonnosta ilahtuva ihminen voi pakahtua rakastumatta? Ja miten ihastua tulematta epätoivoiseksi? Luonnon aiheuttama tunne ei välttämättä ole alun perin seksuaalista tai toiseen ihmiseen kohdistuvaa. Välillä pyrinkin ihastuspäissäni muistuttamaan itseäni, etten tarvitse onnellisiin tunteisiin muita ihmisiä. Yleinen tarinakuvasto kuitenkin johdattelee toisaalle. Onnelliseen loppuun kuuluu romanssi, ja niin ihastuksen poimii väyläksi tunteelleen, ihan vain koska se on niin helppoa. 

Viimeisessä kirjeessään Werther pyytää Lottea ottamaan takaisin varjokuvansa, ainoan minkä sai tästä aikaan: kolme muuta piirrosyritystä epäonnistuivat. Ehkä Lotten varjokuvasta, etäisestä ihannoinnista, luopuminen voisi olla alku Lotten näkemiselle ihmisenä. Tämä tietenkin pilaisi jalustalle asetetun hahmon palvonnan, mutta mahdollistaisi kohtaamisen. 

Toinen ratkaisu on kehitellä kuvaa edelleen esimerkiksi kaunokirjalliseksi teokseksi tai vaikkapa upottaa se luontosuhdetta käsittelevään esseeseen. Huomaan itse noudattaneeni Goethen esimerkkiä ja kirjoittaneeni orastavasta ihastuksestani analyysin, jolloin ”Lottesta” on jäänyt jäljelle pelkkä paperinen siluetti, enkä enää ajattele alkuperäistä kohdetta juurikaan (mikä on helppoa, sillä en ole joutunut kohtaamaan häntä hetkeen). 

Kolmas vaihtoehto on hyväksyä luomansa kuvan kuvaluonne ja haltioitua – tai runkata – sen ääressä aikansa. Näin ihastuskuva toimii ukkosenjohdattimena eikä tunnepaljous iskeydy ihastuksen kohteeseen esimerkiksi harkitsemattomien viestien muodossa. 

Voisinpa silti oppia nauttimaan myrskystä, siis luonnosta sinänsä, ilman että se muuttuu vertaukseksi.

 

Sitaattilähteet: 

- Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset.  Sivut 16, 16, 14, 32, 45, 167, 196, 49. Suom. Markku Mannila, Otava, 1999 

- Sur-rur: Salamarunkkari, Merries/ Sur-rur split 10”, 

Tuska & Ahdistus / ROKU Records 2010,  (lyriikat kirjoittajan litteroimat)