Vilpittömän himon hämärät

Voimmeko vapautua seksuaalisesti, jos mokailu on kielletty, kysyy Kati Aakkonen henkilökohtaisessa esseessään. 

Teini-iästä asti olen rakastanut röyhkeitä ja kauniita hard ja glam rockareita, hävyttömiä ja säkenöiviä drag queeneja, homokulttuurin kevytkenkäisyyttä korostavia puolia, uteliaita naisia, jotka leimataan pinnallisiksi. Tämä jännittävä, seksintäyteinen ja visuaalisen yltäkylläinen maailma oli nuorena kaukana arjestani. Siinä täytyi olla ihastunut suosittuihin poikiin. Tytöt ”antoivat” neitsyytensä, mikä teki heistä kadehdittavia ja tuomittavia. Halusin, että seksuaalisuuteen kuuluisi vapaus ja ylettömyys, eivätkä tiukkapipoiset ja pelokkaat arvioinnit. Seksuaalinen vapautuminen olikin jotain hieman utooppista, fantasioiden materiaalia tai ainakin sitä olisi lähdettävä hakemaan jostain kaukaa.

Frank toimii täysin vapaasti, eli itsekkäästi, jolloin hänen emansipoimansa hahmot ovat samalla hänen toimintansa uhreja.

Yksi utopia oli Rocky Horror Picture Show (1975). Se oli kuin minulle tehty: paheellinen, naurettava, näennäisen pinnallinen ja kipeän syvällinen. Hullaannuin elokuvaan jo sen ensimmäisten sekuntien aikana. Elokuvan sankarin ja pahiksen Frankin (Tim Curry) kartano metsässä on paikka kokeilulle, nautinnolle ja vapautumiselle, mutta myös Frankin ylettömyydelle ja itsekeskeiselle vallankäytölle. Frank ei ole yksiselitteisen sankarillinen vapautuksen vallankumouksellinen. Kuitenkin juuri hänen vikansa tekevät hänestä upean ilmestyksen ja vastustamattoman viettelijän. Hän toimii täysin vapaasti, eli itsekkäästi, jolloin hänen emansipoimansa hahmot ovat samalla hänen toimintansa uhreja.

Elokuva ei typistä vapautta yksinkertaisuuksiin eikä piilota valta-asetelmia. Frankin tavattuaan hahmot kokevat nautintoa, mutta menevät myös rikki. Frank on itsekeskeinen, mutta antaa hyvin tärkeitä lahjoja vierailijoilleen. Hahmon ristiriitaisuus tulee näkyville erityisesti kohtauksessa elokuvan loppupuolilla, jossa Frankin ”uhrit” saavat kertoa kokemastaan ”Rose Tint My World” -kappaleessa. Columbia, Rocky, Brad ja Janet esiintyvät lavalla korseteissa, puuhkissa ja korkkareissa, joihin Frank on heidät pukenut. Ulkoisesti he ovat Frankin luomuksia, patsaita, jotka heräävät vuorotellen elämään, mutta heidän laulunsa on henkilökohtaista. Säkeistöt kulkevat Columbian miltei pelkästä ahdingosta Janetin pelkkään nautintoon. Langennut periamerikkalaisuuden edustaja Janet (Susan Sarandon) päättää osuutensa säkeeseen ”His lust is so sincere”. Se teki minuun vaikutuksen, vaikka en täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti.

Seksuaalisesti kokemattomana teininä saatoin hieman haaveilla olevani joskus rakastaja, joka käy pelastamassa ihmiset heidän harmaalta todellisuudeltaan vilpittömästi himoamisen avulla.

Frank saattaa käyttää hyväkseen muita ja heittää heidät sitten menemään, mutta hän on himossaan vilpitön. Hän ei harrasta seksiä pönkittääkseen heiveröistä egoaan tai toteuttaakseen jotain ulkoista kaavaa. Hänellä on kyky tunnistaa jokaisen seksikumppaninsa haluttavat piirteet. Janet on vapautunut ja hänen tajuntansa on laajentunut, koska Frank on osoittanut hänelle, että seksi ei ole ulkoisten sääntöjen noudattamista, vaan haluamista ja haluttavana olemista. Janetin ensimmäisen seksikerran jälkeinen ”Touch-a, Touch-a, Touch Me” on ilmaisu hahmon muuttuneista käsityksistä. Hän haluaa vaihtaa kunnollisuuden ja viattomuuden oman nautintonsa tutkimiseen. Seksuaalisesti kokemattomana teininä ajattelin, että vilpitön himo on ehkä kauneinta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa. Ja saatoin hieman haaveilla olevani joskus rakastaja, joka käy pelastamassa ihmiset heidän harmaalta todellisuudeltaan vilpittömästi himoamisen avulla. Frank oli minulle vioistaan huolimatta voima, joka voisi pelastaa ihmiskunnan. Opettaakseen vapaudesta ja oman halun toteuttamisesta hänen oli vietävä ne äärimmäisyyksiin.

En tietenkään muotoillut asiaa heti näin, saatikka käsittänyt aavistelemaani oivallusta tavalla, joka olisi auttanut käytännön elämässä. Lähdin tutustumaan paheiden maailmaan ja itseeni eri kautta. Harjoitteluni seksuaalisena toimijana alkoi kömpelösti ja hieman kiusaannuttavasti. Kuumien ihmisten lähestyminen, treffit, seksi ja yökyläilyt herättivät epävarmuuden takia itsekritiikkiä eivätkä olleet ihan sitä, mitä olin kuvitellut. Ratkaisuni oli viedä koko homma äärimmäisyyksiin, niin kuin ihailemani artistit, esiintyjät ja fiktiiviset hahmot tekivät. Ja se oli hauskaa. Siinä vaiheessa minulla oli Lady Gaga, Rihanna ja Youtube, joka mahdollisti musavideoiden katsomisen milloin vain. He ja monet muut 2010-luvun naiset olivat hävyttömiä ja rivoja. He päättivät itse omista kehoistaan, myös sen päätäntävallan luovuttamisesta jollekulle toiselle.

Parikymppisenä asetin itseni toistuvasti tilanteisiin, jotka olivat joko eksplisiittisen seksuaalisia tai joilla oli minulle seksuaalinen konnotaatio.

Laitoin siis biisin soimaan, maalasin silmärajaukset ja lauloin: ”I’ma live my whole life in the night” tai ”Take a bite of my bad girl meat, take a bite of me, boy”. Väritin huuleni punaisiksi ja puin päälleni jotain pientä ja jota tuntui hyvältä koskettaa: pehmeää samettia, liukasta ja sähköistä nylonia, puolustavaa nahkaa ja niittejä. Univormun käyttäminen teki minut pelottomaksi. Taustalla värjötti uteliaisuus rajoista: mitä kaikkea saisin ja voisin tehdä. Halusin löytää henkilökohtaisen vapauden kokemuksen. Parikymppisenä asetin itseni toistuvasti tilanteisiin, jotka olivat joko eksplisiittisen seksuaalisia tai joilla oli minulle seksuaalinen konnotaatio. Kinkybileiden hämärässä ihmiset toteuttivat salaisia fantasioitaan muiden ulottuvilla tai tekivät niistä lavalla show’n. Keikoilla kävin etsimässä nahkatakkisia ja pitkähiuksisia miehiä. Illan huipentuma oli päästä tanssilattialle tai baarin pihalle pussailemaan halvalta kaljalta ja tupakalta maistuvia suita, missä oli lupaus unelmien toteuttamisesta. Olinko tullut tarpeeksi kauas muiden estoisesta arjesta? Olinko jo vapautunut, koska harrastin paljon seksiä ja minulla oli seksikkäät vermeet?

Vapautuminen omaksi iloksi ja vähän tuhoksi

Etsin vapautumistani ja tutustuin himooni ottamalla mallia muista. Esikuvien valinta ei ollut sattumanvaraista. Halusin edelleen liioittelua ja turmelusta. Viattomuuden menettäminen on ollut minulle elämässä tärkeä päämäärä. Olen janonnut kokemuksia ja niiden tarjoamaa tietoa. Seksuaalisen vapautumisen prosessista ei useinkaan kuvata kömmähdyksiä, virheitä ja rumuutta, joita siihen voi liittyä. Tai niitä ei mielletä vapautumisen osaksi. Pyristellessään pois ahtaista rooleista, jotkut rikkovat hieman itseään ja vetävät rytinällä alas samalla muutakin. Esimerkiksi Miley Cyrus.

Naisten toivottaisiin usein edustavan taiteessa ja mediassa feminismin ajatuksia naiseudesta: olevan aikaisempaa parempia, voimaannuttavampia, esimerkillisempiä.

Mileyn ura lähti käyntiin söpönä ja viattomana Disneyn tuotteena. Tämä vaihtui eksplisiittisen seksuaaliseen käyttäytymiseen, jonka yksi päämäärä oli todennäköisesti juuri shokeerata. Kuuluisin järkyttynyt lienee Sinead O’Connor, joka kirjoitti julkisen kirjeen Mileylle ”Wrecking Ball” -kappaleen musiikkivideon (2013) takia. Kirjeessä Miley on uhri ja hyväksikäytetty, koska hän on nuori tyttö, joka esiintyy alasti miehen kuvaamassa videossa. Miley suhtautui holhoavaan kirjeeseen epäkypsän teinin raivostuttavalla ja nautittavalla ivalla ja välinpitämättömyydellä. Myös mm. Peggy Orenstein kirjassaan Girls & Sex (2016) on halunnut pelastaa Mileyn kulttuurin pahoilta voimilta, jotka vaanivat nuoria tyttöjä ottaakseen nämä omakseen.

O’Connor ja Orenstein pukevat huolensa Mileysta feministiseksi. He haluavat nuorten naisten olevan vapaita, mutta käyttävän vapauttaan tietyllä tavalla. Ei siis niin kuin Miley. Feminismi näkee representaatioilla olevan suunnattomasti valtaa eikä se ole pitänyt naisia esittävää kuvastoa mitenkään yhdentekevänä seikkana. Mutta kritisoidessaan ja paetessaan naisia rajoittavia representaatioita, sanotaan niiden lähdettä vaikkapa patriarkaatiksi, jotkut feministit ovat luoneet uudenlaisia rajoituksia. Naisten toivottaisiin usein edustavan taiteessa ja mediassa feminismin ajatuksia naiseudesta: olevan aikaisempaa parempia, voimaannuttavampia, esimerkillisempiä.

Keskustelut Mileyn edesottamuksista liikkuvat yleensä Mileyn yksittäisten valintojen tasolla eikä siirrytä pohtimaan niitä rakenteita, joissa nuoren naisen vähäpukeisuus on edelleen tehokas keino myydä hänen musiikkiaan.

Suhtaudun epäillen niiden feministien huoleen, jotka kritisoivat Miley Cyrusin käytöstä. Mileyn oletettu itsetuhoisuus ei ole holhoaville feministeille ongelma. Heidän sanansa kertovat enemmän pelosta siitä, mitä Mileytä katsoessa ajatellaan naiseudesta. Ja feminismistä. Molemmista voidaan sanoa hyvin epäimartelevia asioita. Mutta Mileyta – tai ketään muutakaan – ei voi vaatia olemaan esimerkillinen. Ei, vaikka hän hyötyisikin muiden hoitamasta tasa-arvotyöstä. Koska eikö sen taistelun päämääränä ollut, että siitä hyödyttäisiin? Jopa niin pitkälle, että sille näytetään kieltä ja keskisormea?

Keskustelut Mileyn edesottamuksista liikkuvat yleensä Mileyn yksittäisten valintojen tasolla eikä siirrytä pohtimaan niitä rakenteita, joissa nuoren naisen vähäpukeisuus on edelleen tehokas keino myydä hänen musiikkiaan. Nuo rakenteet kannustavat nuorta naista tietynlaiseen toimintaan ja mahdollistavat hänen tuomitsemisensa siitä. Vapaus kummassakin suunnassa näyttää toteutumattomalta. Onko olemassa muita suuntia? Hahmot tai ihmiset eivät ole vain välineitä, toiminnan kohteita tai autonomisia toimijoita. Ihmiset tekevät valintoja, vaikka olosuhteet, joissa he joutuvat niitä tekemään eivät olekaan heidän valitsemiaan. Toimijuus ja toisaalta objektina oleminen eivät ole yksiselitteisiä tai staattisia rooleja.

En vaihtaisi mihinkään sitä typerää hupakkoa, jolla oli naurettavia käsityksiä seksistä ja ihmissuhteista ja joka hiljalleen ja usein kivuliaasti kasvoi joksikin muuksi.

Tai ehkä Miley oli hyväksikäytetty ja uhri valinnassaan riisua vaatteensa ja keinua alasti valtavan pallon päällä. Mutta en voi olla ajattelematta, että jos jollekulle annetaan vapaus, muut eivät voi päättää hänen puolestaan, mitä hän vapaudellaan tekee. Ei voida sanoa: vapaudu, mutta nätisti, ja kiltisti, ja feministisesti. Ja miksi epäillään, että nimenomaan nuoret naiset eivät osaisi käyttää vapauttaan? Ja kuka edes käyttää vapauttaan aina vain hienoihin ja ihailtaviin asioihin? Olen itse ollut sopimaton, nolo, säälittävä ja antifeministiseksi tuomittava. Olen tehnyt typeriä valintoja, huonoja arvioita, ollut tajuamatta, miltä jokin näyttää tai mitkä ovat todelliset seuraukset itselleni tai muille. Olen pönkittänyt näkemystä itsestäni haavoittavilla tavoilla. Olen toisintanut valta-asetelmia, suhdekaavoja ja rooleja, joita myöhempi, feministisesti tietoisempi minä, on pitänyt kyseenalaisina ja epäedullisina. 

Mutta en vaihtaisi mihinkään sitä typerää hupakkoa, jolla oli naurettavia käsityksiä seksistä ja ihmissuhteista ja joka hiljalleen ja usein kivuliaasti kasvoi joksikin muuksi. Tuo kasvu on ollut täynnä arvokkaita asioita, vaikka mokaaminen ja katuminen – eli epätäydellisyys – saavat naisten kohdalla harvoin glorifiointia osakseen.

Irrallaan hyvällä tavalla

Vapautumisen nautinnollisten puolien rinnalla minua ovat kiehtoneet sen synkät vireet. Miley Cyrusilla ne näkyvät uhmakkuutena ja piittaamattomuutena, Lana Del Reyllä eteerisemmin ja romantisoiden. Vuonna 2012 ilmestynyt ”Ride”-kappaleen musiikkivideo on lyhytelokuva, johon Del Rey on käsikirjoittanut spoken word -osuudet. Elokuvan kehyskertomuksena on nuoren artistin ja seksityöläisen kertomus siitä, miksi hän on tehnyt valintoja, jotka ovat muokanneet hänen elämäänsä. Etsiessään vapautta ja fantasioidensa toteutumista, nainen on päätynyt elämään marginaalissa, mitä hänen läheistensä on ollut vaikea ymmärtää. Sen sijaan hän löytää turvaa marginaalissa elävien miesten seurasta ja sylistä.

Lyhytelokuvan visuaalisessa keskiössä ovat kaduilla elävä sopeutumaton, moottoripyöräilijät autioilla maanteillä, aavikko ja motellihuoneet. Del Reyn hahmon kokemuksista kerrotaan hänen sanoillaan ja hänen näkökulmastaan. Vaikka laulajan kauneuden ja tyylin ihastelu ohjaa kerrontaa, estetiikka ja miljööt ovat artistille niin ominaisia, että ne luovat mielikuvan maailmasta, joka on kuvattu hänen katseensa kautta.

Loputon keskustelu siitä, voiko nainen olla vapaa, jos hän esiintyy vähäpukeisena musiikkivideoissa, on muuttunut uuvuttavaksi.

Video, niin kuin Del Reyn tekemiset muutenkin, ovat saaneet samaa kritiikkiä kuin Miley Cyrus: hänen vapautumisensa tapahtuu miesten katseiden iloksi. Tämän tulkinnan mukaan sillä ei ole väliä, että naishahmolle on annettu ääni tai hän on ottanut sen. Ei ole väliä, että nainen sanoo pyrkineensä sisäisestä kaipuustaan kohti ”nomadisen hulluuden äärirajoja” (”nomadic point of madness”), tai että hän on vapaa. Tällaisessa kritiikissä naisen asettuminen katseen alaiseksi iho paljaana tulkitaan usein alistumiseksi. Esineellistettävyys on positio, johon joudutaan, sitä ei valita. Eikä esineellistettävyyttä nähdä tulkintana, jossa olisi otettava huomioon, mitä muuta paljasihoisen naisen ympärillä tapahtuu.  Loputon keskustelu siitä, voiko nainen olla vapaa, jos hän esiintyy vähäpukeisena musiikkivideoissa, on muuttunut uuvuttavaksi. En löydä sen keskustelun takaa halua selvittää, mitä vapaus on. Ihmiset ja representaatioiden rakentuminen ovat monimutkaisia eikä niitä voi ymmärtää katsomalla vain pintaa. 

Del Rey ymmärsi videonsa mahdollisesti herättävän feminististä kritiikkiä, vaikka ei yhdykään siihen. Hän kuvaili haluaan kirjoittaa omista vapaan rakkauden kokemuksistaan ja tuntemattomien tapaamisesta. ”Se oli minulle ensisijaisempaa. Siinä voi mennä sijoiltaan juuri oikealla tavalla ja vapautua vanhentuneista sosiaalisista velvoitteista.” 

Uransa alkuaikoina Del Rey usein torjui kysymykset kappaleidensa antifeminismistä vetoamalla niiden henkilökohtaisuuteen. Hän halusi kappaleella käsitellä jotain itselleen tärkeää tai hänelle tapahtunutta. Minusta on virkistävää, että Del Rey ei ole lähtenyt mukaan olettamukseen, että hänen olisi esitettävä kappaleissaan ja videoissaan jotain ihanteellista feminististä maailmaa. Vaikka henkilökohtainen olisi poliittista, pitäisi edelleen olla mahdollisuuksia pohtia henkilökohtaisia kysymyksiä irrallaan niiden poliittisuudesta tai antaa niiden olla ristiriidassa keskenään.

Del Reyn haastattelussa käyttämä ilmaisu ”mennä sijoiltaan juuri oikealla tavalla” voisi kuvata niitä lähtökohtia, joista olen halunnut lähteä pohtimaan seksuaalista vapautta ja tutustumaan itseeni. Epävakaa tila, jossa saranat eivät enää oikein pidä. Yö Frankin kartanossa, jonka jälkeen et enää ole sama. Irrottautuminen ja ravistelu, jotka avaavat jotain tai päästävät valloilleen. Vapaudella on minusta vähemmän tekemistä sen kanssa, että mittaillaan, kuinka paljon on liikaa paljasta ihoa musiikkivideossa, ja enemmän tekemistä epämääräisen, määrittelemättömän, uskalluksen ja itselleen rehellisenä olemisen kanssa. Vapauden löytämisessä ei ole kyse jonkin etukäteen sovitun saavuttamisesta, vaan vapaus tarkoittaa antautumista tuntemattomalle.

On päästettävä irti, hetkeksi jopa omista rajoistaan.

Videon kliseisen vapauden – prätkäjengin, aavikon, tuulessa liehuvan Yhdysvaltojen lipun – alla tuntuu liikkuvan jotain synkkää ja sopimatonta. Samalla kun Del Rey laittaa hahmonsa toteuttamaan tunnettuja vapauden ilmauksia, kuten istumaan moottoripyörän kyydissä hiukset tuulessa hulmuten, hän livauttaa mukaan jotain kitkerämpää ja vaikeammin nieltävää. On päästettävä irti, hetkeksi jopa omista rajoistaan. Vapaus ei välttämättä ole nättiä ja helppoa ja mukavaa. Ei se varmaan saisi aikaan sitä ihanaa kiihdyttävää tuntemusta, jos se ei vaatisi uskallusta ja ehkä ponnisteluakin.

Fantasioiden toteuttaminen

Seksuaalisesta vapautumisesta on lopulta vaikea sanoa mitään definitiivistä edes henkilökohtaisella tasolla. Kokemus on monimutkainen ja siksi nimenomaan hämärä. Olin nuorena ottanut mukaani Janetin säkeen vilpittömästä himosta, mutta tämä versio vapautumisesta oli ehkä liian marginaalinen, että olisin osannut perustaa tutkailuani sille. Sen sijaan etsin itseäni kokeilemalla valtavirtaisempia rooleja. Mutta sitten kun törmäsin vilpittömään himoon itsessäni ja seksikumppanissani, tunnistin sen kyllä. Tästä Janet lauloi! 

Stereotyyppiset vapautumisen kuvat ja tarinat voivat olla nautinnollisia ja hyödyllisiä. Niiden rinnalle tarvitaan versioita, jotka haastavat niitä. Kutsuvat hylkäämään roolit tai muokkaamaan niitä. ”Oletko kosketuksissa salaisimpien fantasioidesi kanssa? Oletko luonut itsellesi puitteet niiden toteuttamiseen?”, Del Rey lausuu ja lopettaa elokuvan riveihin: ”Minä olen/ olen hullu /mutta vapaa”. Del Reyn käyttämä sana hulluus kiteyttää irrallisuuden, sopimattomuuden ja uhkarohkeuden, jotka nainen on valinnut periaatteikseen.

En usko, että ihmiset tarvitsevat pelastusta, vaan tunteen, että heillä on lupa

En tiedä, millaisia lauluja parikymppiset tänään kuuntelevat rohkaistuakseen kokeilemaan rajojaan. Vapautumisen etsiminen ja himoni oikeuttaminen olivat kipeästi ja nautinnollisesti mielessäni kymmenisen vuotta sitten. Nyt katson niitä pienen välimatkan päästä. En valmiina tai aina erityisen vapaana, mutta tarpeeni ja kaipuuni eivät ole enää samat. Olen tarvinnut tilaa pohtia nuoruuden kokemuksia, mutta jälkiviisaus lipsahtaa pelottavan helposti latteuksiksi tai holhoavuudeksi. Miten pitää kiinni elämänvaiheen väkevyydestä, jos mielessä on enemmän huvittunut hellyys nuorempaa itseään kohtaa? En usko, että ihmiset tarvitsevat pelastusta, vaan tunteen, että heillä on lupa. Niin kuin M laulaa kappaleessaan ”Tehtaantyttö” (2017), ”Ei oo mitään hätää / Anna mennä, älä huoli / Olet niin nuori / Mutta kyllin suuri saamaan sitä.”

Minulle seksuaalisessa vapautumisessa olennaista on ollut henkilökohtaisuus ja itsetuntemus. Riemastunut Janet, joka haluaa tutustua itseensä. Ja oikeus ja tilaisuudet rikkoa odotuksia, mokata ja ehkä katua. Hävytön Miley Cyrus, jolla ei mahdollisesti ollut hajuakaan, mitä oli tekemässä. Lana Del Rey päättää kierroksen osuvasti. ”Ride” on täynnä kliseisen vapauden kuvia, joihin hän edelleen pystyy saamaan potkua. Niissä onkin jotain houkuttelevaa, jos vain siinä, kuinka yksinkertaiselta ne voivat saada vapauden näyttämään. Harrasta seksiä monien miesten kanssa, ajele moottoripyörällä, anna hiusten hulmuta, siinäpä se. Nämä ovat kuitenkin vain yksiä visuaalisia vapauden manifestaatiota. Videolla seksi ja ajelu ilmentävät naisen saavuttamaa vapautunutta olemisen tilaa. Vapautumisen takana on prosessi, joka saattaa olla kivulias ja jonka takia on täytynyt irtaantua vanhasta ja tutusta. Del Rey ei sano, että istu kyytiin ja paina kaasua, sitten olet vapaa. Vaan että tutustu synkimpiinkin mielihaluisiisi ja rakenna sitten maailma, jossa voit niitä toteuttaa.