Voiko runous voittaa?

Eli kuinka vastaanottaa ohjeita henkimaailmasta ja tulkita niitä sopivalla asiantuntemuksella niin, ettet vaikuta löysämieliseltä idiootilta ja kaikki alkavat lukea runoutta

 

Aloin kirjoittaa runoja, koska olin rakastunut kirjailijaan. Hän sanoi: Jokainen kirjailija aloittaa runoilijana. En tiennyt, halusinko kirjailijaksi mutta halusin mahdollisuuden siihen, joten aloitin runojen kirjoittamisen välittömästi. Pian kävi ilmi, että kirjailijalla oli lämpimiä tunteita monia muita kohtaan minun lisäkseni. Seurasi väistämätön sydänsuru ja lisää runoja.

Runous oli harjoittelua ja puuhastelua, kirjallisuuden koeajoa. Pian totesin, etten yltäisi sen saralla muuhun. Lopulta, kirjoiteltuani sitä ja tätä muutaman vuoden, päädyin kirjallisuuskritiikin pariin. Opin kotimaisen runouden lainalaisuudet verrattain nopeasti:

 

1) Suuret kustantamot julkaisevat runoutta hyvin vähän.

2) Pienet kustantamot julkaisevat kunnianhimoista runoutta erittäin paljon suhteessa kokoonsa ja erityisesti verrattuna siihen, mitä suuret kustantamot tekevät. (Mitä ne tekevät?)

3) Runoutta ei lueta. Ei, runoutta luetaan, mutta liian vähän. Ei, runoutta ostetaan liian vähän.

4) Ihmiset eivät osta runoutta, koska eivät pidä siitä. He eivät pidä siitä, koska se on vaikeaa ja vieraannuttavaa.

5) Runoudesta pidetään! Se voi hyvin ja monipuolistuu vuosi vuodelta! Ei ole syytä huoleen! Kultakausi! KULTAKAUSI!

6) Suomessa runoilija ei voi elättää itseään runoilijana.

 

Jokaisella on oikeus lukea ja kirjoittaa runoutta. Sama pätee runokritiikkiin. Silti arkipäivän havainnot, yhdessä kotimaisen runouden ja runokritiikin lainalaisuuksien kanssa, puhuvat sen puolesta, ettei kaikilla mahdollisilla lukijoilla ja kirjoittajilla ole pääsyä kumpaankaan.

Miksei runokritiikki ole tuottanut päättymätöntä utopiaa, loppumatonta runouden lukemista ja arvostusta? Onko ongelma runossa vai sen kritiikissä?

Suomalaiset runokriitikot ovat asiantuntevia ja hyviä kirjoittamaan erilaisille yleisöille. Miksei runokritiikki ole tuottanut päättymätöntä utopiaa, loppumatonta runouden lukemista ja arvostusta? Onko ongelma runossa vai sen kritiikissä?

Voi olla, että runous todella koetaan vaikeana ja vieraannuttavana (tai että mielikuva on iskostettu niin syvälle, ettei sitä saa kulumaan millään). Runous toimii muun taiteen tavoin identiteettien, uskomusten, tunteiden ja kokemusten välittäjänä vain, jos sitä halutaan ja osataan lukea. Vieraannuttavuudesta voitaisiin puhua kylmästi runouden lukutaidottomuutena. Tapoja, joilla runoutta kirjoitetaan ja syitä, miksi kyseisiä tapoja käytetään, ei ymmärretä tai ole sisäistetty. Silloin teksti koetaan hankalana, vieraana, tylsänä tai naurettavana. Toisaalta Aleksis Salusjärven, Mikko Sarjasen ja Hanna Markkasen ”Sanat haltuun” -hanke näyttää, kuinka taitavia esimerkiksi nuoret ovat analysoimaan muun muassa rap-lyriikkaa.

Runouden vieraannuttavuudesta puhuminen herättääkin välittömästi kysymyksen siitä, kenen vieraantumisen kokemuksesta puhutaan, ja millaisen runouden suhteen. Keski-ikäisten perheenäitien? Nuorten miesten? Isoisien? Puhutaanko nyt Tommy Tabermann -viinilaseista, Sirkka Turkan Finlandia-voittajasta vai Karri Kokon aseemista kirjoitusta käyttävästä Käsialoja-teoksesta? Kaikki lukijat saattavat nauttia samasta runoteoksesta, mutta heidän lähtökohtansa sen lukemiseen voivat olla hyvin erilaiset. Itse olin hyvin vieraantunut kaikesta kotimaisesta runoudesta lukion ensimmäisellä luokalla, koska mielestäni oli noloa lukea mitään, mitä äidinkielen opettajat – kielen ja kirjallisuuden ammattilaiset – suosittelivat.

Suomalainen nykyrunous näyttää siltä, ettei monipuolisen tarjonnan pitäisi olla ongelma. Pienet kustantamot haarukoivat luokseen jatkuvasti uutta ja outoa runoutta. Runousskeneen perehtyvä lukija tai kirjoittaja törmää painetun runouden parissa äkkiä kokeelliseen ja abstraktiin runouteen. Kertovaa, vahvaa runoutta löytyy painetun runouden lisäksi lavarunoudesta, jota esimerkiksi runoilija Elsa Tölli on julkaissut zineteoksen muodossa. Lyytinä musiikkia julkaisevan Lydia Lehtolan lyriikat toimivat itsenäisinä runoina erinomaisesti. Instagram-runouden omalaatuisimpaa ja hauskimpaa päätyä edustaa nimimerkki @lutespirit, joka tallentaa tililleen kaduilta, seiniltä, internetistä ja muista paikoista löydettyä runoutta.

Eräs valokuva on kuvakaappaus Google-hakutuloksesta. Hakutuloksen otsikko on ”Posti - Redi”, ja hakukone näyttää nettisivun kuvaustekstinä: 

”Posti. Posti. Posti. Posti. Posti. Posti. Posti. Posti. Posti. Posti. Front Page → Liikkeet ja palvelut → / Posti. All postal services now offered in K- ...”

Posti yrittää jatkuvasti uudelleenbrändätä itseään ja on silti kykenemätön hoitamaan perustoimintaansa ammattimaisesti. Kuvakaappauksen teksti sopisi mainiosti hakukonerunoutta käyttävään yhteiskuntakriittiseen runoteokseen.

Näennäisestä moninaisuudesta huolimatta erilaiset kirjoittajien ja lukijoiden ulossulkemisen mekanismit nykyrunoudessa ovat melko selvät. Ei-valkoiset runoilijat, queer-runoilijat ja vammaiset runoilijat loistavat poissaolollaan suurten kustantamoiden julkaisulistoilta. Runo- ja kirjallisuusantologioihin lipsuu huolimattoman rasistista kielenkäyttöä.

Valtaosa suomalaisesta runoudesta ja runokritiikistä on keskiluokkaistuvien valkoisten, kirjallisuustiedettä ja filosofiaa opiskelleiden ihmisten kirjoittamaa. Mitkä ovat silloin kummankaan mahdollisuudet levitä suuressa yleisössä kulovalkean tavoin?

Esimerkiksi yhdysvaltalaisrunoilija Danez Smithin ”alternate names for black boys” kaltaista runoutta näkyy vain vähän. Hän listaa runossaan vaihtoehtoisia nimiä mustille pojille ja nuorille miehille:

”1. savu palavan pensaan yllä / 2. kesäyön pahin vihollinen / 3. mullan ensimmäinen poikalapsi / 4. kipinää & tulta odottava hiili / 5. syyllinen kunnes kuolleeksi todistettu / 6. öljyraskas tähtivalo / 7. hirviö kunnes haamuksi todistettu / 8. mennyt”.

Tällaista runoutta, jossa henkilökohtaisuutta ja poliittisuutta ei voi erottaa perusteellisesta lyyrisyydestä, kohtaa lähinnä lavarunouden parissa.

Valtaosa suomalaisesta runoudesta ja runokritiikistä on keskiluokkaistuvien valkoisten, kirjallisuustiedettä ja filosofiaa opiskelleiden ihmisten kirjoittamaa. Mitkä ovat silloin kummankaan mahdollisuudet levitä suuressa yleisössä kulovalkean tavoin? Keitä ne ulossulkevat lukijoina?

Runous ja runokritiikki menettävät hohtonsa myös, jos yleisö näkee runouden ainoastaan joutenolon sivutuotteena, taiteesta turhimpana. Silloin runous jätetään lukematta siksi, mitä se tarkoittaa tekemisenä: ihminen, jolla on aikaa kirjoittaa runoutta eli maleksia, torkkua ja päiväuneskella, ei varmasti voi ymmärtää elämän tärkeimmistä asioista mitään. Kun runous nähdään ohjeiden vastaanottamisena henkimaailmasta, kuten kirjailja Ben Lerner haastattelussaan toteaa, näyttävät runokriitikot korkeintaan henkimaailman tulkeilta. Toisaalta tällainenkin näkemys yleisön ja runoilijan suhteesta on suhteellisen yksipuolinen, sillä se olettaa, että ”suuri yleisö” on yksi, perunoita protestanttisella työmoraalilla kitkevä monoliitti.

 

***

 

Myös taiteen kuluttamisen tapa, jota entinen teatterikriitikko ja nykyinen viestinnän asiantuntija Suna Vuori kutsuu1 ”asiakkaan asenteeksi” voi vaikuttaa siihen, että runous näyttäytyy kaukaisena, epärelevanttina ja vaikeasti hahmotettavana. Runoutta on vaikea alustataloudellistaa, jolloin se pysyttelee kaukana Spotifyn, Netflixin ja HBO:n kaltaisista palveluista, joissa yksittäiselle kuluttajalle myydään ajatusta, että hänen toiveensa ovat taiteen keskiössä. ”Taiteen tulkitsemiseen tämä imeytyy ajatuksena, että kaikki kertoo minusta, on suunnattu minulle ja tehty minua varten. Tästä seuraa, että mikäli en tunnista teoksesta itseäni, saatan ajatella sen olevan vääränlainen, huono tai ainakin epäkiinnostava”, Vuori kirjoittaa.

Instagram-runous lienee lähin esimerkki runouden piiriin kuuluvasta ilmiöstä, joka voi tällaista ajattelumallia tuottaa. Myös äänikirjoja voi ajatella tältä kantilta, mutta toistaiseksi Bookbeatista, Storytelistä ja muissa äänikirjapalveluista löytyy vain yksittäisiä runokirjoja e-kirjoina tai äänikirjoina. Myös Eino Santanen huomauttaa Vuoren mainitsemasta ilmiöstä Image-haastattelussaan. Hänen mukaansa kustantajien osallistuminen äänikirjabisnekseen tarkoittaa, että ”kirjallisuus tulee muiden striimattavien muotojen joukkoon. Sen vastaanottaminen automatisoituu, ja tämä automatisoituminen on sen kaupallisen menestyksen tae tai vaade.” Automatisoinnilla Santanen viittaa passiivisuuteen, jonkinlaiseen tylsämieliseen toljottamiseen; ei siihen, että kirjojen kuluttamisesta tulisi automaattinen itsestäänselvyys.

Vuoren ja Santasen väitteet ovat omanlaistaan internetin kriisiyttämistä, jolle ei aina löydy vahvoja perusteita. Vuori vetää mutkia suoriksi puhuessaan vaikutuksista, joita striimaus- ja suoratoistopalveluilla on tapaan, jolla yleisö kokee taiteen. Silti ajatus kulttuurin kokemisen muotojen mahdollisesta muutoksesta on kiinnostava: jos ubiikkien taidemuotojen kuten valokuvan, musiikin, television ja elokuvien kokeminen pelkistyy kuluttamiseksi kriittisen vastaanottamisen tai kaksisuuntaisen kommunikaation sijaan, olisi ymmärrettävää, että se vaikuttaisi myös arkielämässä harvinaisempien taiteiden kuten runouden, teatterin ja performanssitaiteen vastaanottamiseen.

 

***

Entä runokritiikki? Todettakoon, latteasti mutta totuudellisesti, että kritiikki auttaa ymmärtämään taideteosta, jota tarkastelee. Se voi myös romuttaa tavat, joilla taideteos on aiemmin ymmärretty, ja herättää epävarmuutta tavoista, joilla taideteosta kannattaisi ymmärtää.

Onnistunut kritiikki kohdentaa aistit ja tarjoaa näkemyksen, jonka avulla havainnoida sitä, mitä luet, katsot tai kuulet. Hyvä taide- tai kulttuurikriitikko tarkastelee maailmaa ja sen tapahtumien säännönmukaisuuksia ja suhteuttaa teoksen niihin, nimenomaan taideteoksena. Parhaimmillaan kritiikki on yhtä lyyristä, esteettistä tai omanlaistaan poetiikkaa noudattavaa kuin taide, jota kritisoi.

Ja toisaalta runokritiikki on välillä henkimaailman kanssa kipuilua. Oli maaliskuun alku, kun Maaria Ylikangas pyysi minua kirjoittamaan Harry Salmenniemen uudesta runoteosjärkäleestä Yö ja lasi. En uskaltanut ilmaista kylmäävää tietämättömyyden pelkoani, joten vastasin sähköpostiin kieltävästi aikataulusyihin vedoten. Muistelen Ylikankaan vastanneen jotakuinkin ettei hätää ollut, voisin kirjoittaa kritiikin syksyn ensimmäiseen lehteen sen pääkritiikkinä. Silloin kritiikin deadline olisi vasta elokuussa.

Elokuuhun oli seitsemän kuukautta, ja seitsemän kuukauden kiireisiin vetoaminen tuntui vielä typerämmältä kuin todennäköisesti typerän runokritiikin kirjoittaminen, joten vastasin myöntävästi. Ainakin sain aikaa perehtyä Salmenniemen tuotantoon.

[R]avistelin kirjaa sen selkämyksestä kuin toivoen, että vastaus tipahtaisi lautaselle. Kerro minulle salaisuutesi, uikutin. Mistä sinussa on kyse? Mitä haluat sanoa? Mitä virkaa toimitat maailmassa?

Vaikutuin Texas, saksien (2010) yhteiskuntakritiikistä, joka säntäilee minne mielii ja silti sanallistaa kollektiivisen epätoivon ja pahoinvoinnin jäntevän traagisesti. En ymmärtänyt, kuinka tällainen oli mahdollista. Yhtä lailla pidin kiviriveistä (2013). Teoksen ilmaisu on niin kauniin kiitävää, että se tuntuu lukijaa pilkkaavalta. Muistaakseni luin kivirivit ensin kuvauksena epäonnisesta rakkaudesta, kunnes jokin kritiikki valisti, että teos kertoo masennuksesta.

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei tämä herättänyt luottamusta kykyihini runokriitikkona.

Yö ja lasi aiheutti eniten ongelmia. Istuin keskikesällä yliopiston ruokalassa lautasellinen kasviskastiketta edessäni ja ravistelin kirjaa sen selkämyksestä kuin toivoen, että vastaus tipahtaisi lautaselle. Kerro minulle salaisuutesi, uikutin. Mistä sinussa on kyse? Mitä haluat sanoa? Mitä virkaa toimitat maailmassa?

Epätoivoiset kysymykseni ovat samalla merkittävimpiä, joita runokriitikko – tai minkä tahansa alan taidekriitikko – voi tekstissään esittää. Myös arvottamista voi pitää kritiikin tehtävänä, ja olen viime aikoina kaivannut kantaaottavia kritiikkejä enenevissä määrin.

Tulisiko tätä hommaa ajatella niin, että kriitikon tehtävä on paljastaa se, mikä on huonoa, jotta yleisö voi keskittyä siihen, mikä on aidosti hyvää?

En pidä teksteistä, jotka brutalisoivat kohteensa osoittaakseen kirjoittajansa turhautumisen, suuttumisen tai itsejulistetun kielellisen nokkeluuden. Silti välillä, kun luen myötäkarvaisia, abstrahoinnista ihastuneita kritiikkejä teoksista, jotka ovat mielestäni konkretiaan nojaavan, perustellun, aidosti kriittisen tekstin arvoisia, mietin: pitäisikö sittenkin? Tulisiko tätä hommaa ajatella niin, että kriitikon tehtävä on paljastaa se, mikä on huonoa, jotta yleisö voi keskittyä siihen, mikä on aidosti hyvää?

 

***

 

”Runossa viehättää sen muodon ääretön vapaus. Täysin vastakkaisena kirjoitusmuotona on novelli, jolla on kauhean tiukat rakenteet, joiden mukaan toimitaan”, kustantaja ja kirjailija Ville Hytönen sanoo Ylioppilaslehden haastattelussa vuonna 2006. “En ole koskaan törmännyt hyvään runon määritelmään, ja se runoudessa onkin parasta: sitä ei voi määritellä”, hän jatkaa. Vähän yli neljätoista vuotta myöhemmin kirjailija Eino Santanen sanoo jotakuinkin tismalleen päinvastaista kun häneltä kysytään, miksi hän siirtyi runoudesta juuri novellistiikkaan: ”Novelli näyttäytyy itselleni hyvin vapaana kirjallisuuden lajina [...] Sen suhteen ei ole odotuksia tai ennalta lukittuja ajatuksia siitä, mitä sen pitäisi olla – toisin kuin runouden tai romaanitaiteen puolella. Tyhjä tila tuntuu kiinnostavalta.”

Ero sitaattien välillä on kiinnostava. Minne runouden vapaus katosi, vain neljässätoista vuodessa?

Oikeammin voisi sanoa, että runon, novellin tai minkä tahansa kirjallisuuden lajin ”vapaus” on sitä, miksi kirjoittajat sen itse tekevät kunakin aikana. Vapaus johtaa usein vierauteen: uusiin tai jo kertaalleen hukattuihin ja unohdettuihin tapoihin ajatella, näyttää, ilmaista ja kommunikoida. Tämän vapauden mekaniikkojen ymmärtäminen on runouden lukemiselle keskeistä, ja samalla on se on piirre, jota kotimainen runokritiikki ei ehkä ole selittänyt runouden lukijoille tarpeeksi.

Vaikka Santanen väittää, että novelli on tällä hetkellä runoutta vapaampaa, epäilen silti, etteivät erot kirjailijoiden vapauskäsityksissä välity lukijoille kuin välillisesti.

Sama vapaus, jota voisi latteasti kutsua taiteilijan ilmaisun vapaudeksi, on tietysti läsnä myös muissa taiteenlajeissa. Vastikään eräs ystäväni totesi, ettei pysty nauttimaan nykytanssista. Hän viettää esityksen ensimmäisen puolituntisen myötähäpeän vallassa, koska joku lavalla ”hinkkaa jotain joulukuusta”. Harrastin teatteria lähes koko teini-ikäni, ja hinkkasin mustaksi maalattujen seinien suojissa jos minkälaista joulukuusta hikipisarat tummalle lattialle roiskuen. Oudot sattumukset lavalla ovat tervetulleita, koska ne hahmottuvat suhteessa taiteen vapauteen. Erilaiset vapautta käyttävät päähänpistot enää herätä välittömiä vierauden kokemuksia, vaan turvaa ja lohdullisuutta. Saan istua tilassa, johon taiteilija tuo jotain näkemäänsä tai ajattelemaansa tai kokemaansa, ja yrittää tehdä sen mahdollisimman kiinnostavasti. Runoudessa on jotain perusteellisen samaa.

Vaikka Santanen väittää, että novelli on tällä hetkellä runoutta vapaampaa, epäilen silti, etteivät erot kirjailijoiden vapauskäsityksissä välity lukijoille kuin välillisesti. Se vaikuttaa piirteeltä, jonka selittämättä jättäminen saa runouden eniten muistuttamaan ohjeiden saamista henkimaailmasta. Runoilijan kyky valita tietyt sanat ja asetella ne kokonaisuudeksi niin, että ne herättävät lukijassa jonkilaisen kokemuksen tai uudenlaista ymmärrystä, on perusteellisen hämmentävä taito. Jos kotimainen runokritiikki ottaa vapauden ja vierauden yhteenliittouman annettuna muttei osaa selittää sitä lukijoilleen, pysyy runous henkimaailman tuontituotteina ja kritiikki niiden tulkintana.

Tietystikään kaikki runoilijat ja runoteokset eivät pyri massojen suosioon etenkään heti ilmestyttyään. Päämäärät voivat olla hyvin toisenlaiset. Usein ne asettuvat pelkästään taiteen puolelle: jos katsoja, lukija tai kuuntelija ei ymmärrä mistä on kyse, ei se ole taiteen vika.

Kaiken tämän keskellä voi palata ntamon perustajan, runoilija ja kääntäjä Leevi Lehdon ajatukseen. Hänen kerrotaan sanoneen, että ”mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa massojen tietoisuutta”. Ajatus on yhtä aikaa optimistinen ja pessimistinen. Se näkee sekä kuilun että sillan marginaalin ja valtavirran, henkimaailman ja konkretian välillä.

***

Pohjimmiltaan kysymys siitä, miksei runokritiikki ole aiheuttanut mitattavaa, valtavaa lukuinnon kasvua, on tietysti mieletön. Runokriitikon tehtävä on kirjoittaa runoudesta lukijalle. Se on kaikki, mikä tekee runokritiikistä tärkeää.

Runokritiikki ei väitä, että runoutta tarvitaan, koska se tekee ihmisistä empaattisempia tai ajattelevaisempia, tai parhaassa tapauksessa säädyllisempiä kansalaisia. Se suuntautuu siihen, mitä runous on, ja miksi sitä voi tai pitää lukea runoutena. Kritiikki kertoo, miksi sitä kannattaa lukea itsensä, ajattelunsa ja kokemuksensa vuoksi.

Kritiikki ehdottaa syytä taiteen kokemiselle. Jo pienet lapset nauttivat loruista, lauluista, runoista ja tarinoista. Jopa teini-ikäinen, joka vihaa ja rakastaa kaikkea yhtä aikaa, jaksaa istua kirjan kanssa tuntikausia jos löytää teoksen, josta kiinnostuu aidosti. Ehkä hän lukee siitä itsensä. Ehkä jotain vierasta, josta on aina toivonut kuulevansa, ja vasta kirjan aloitettuaan ymmärtää sen itsekin. Aikuinen nukahtaa, kun hänelle lukee Isä Camillon kylää alkuyöstä. Joka tapauksessa, tämä kaikki vaikuttaa päivä päivältä suuremmalta ihmeeltä.

 

Lähteet

Clune, Michael (2016). “The Hatred of Poetry: An Interview with Ben Lerner.” The Paris Review. https://www.theparisreview.org/blog/2016/06/30/the-hatred-of-poetry-an-interview-with-ben-lerner/. 

Onninen, Oskari (2020). “Koneen kirjoittaja.” Image 4/20.

Rämö, Matti (2006). “Pikkuvanha runopoika”. Ylioppilaslehti. <https://ylioppilaslehti.fi/2006/05/pikkuvanha-runopoika/>

Smith, Danez (2017). Don’t Call Us Dead: Poems. Graywolf Press.

Vuori, Suna (2020). “Teatteri ei ole peili – Eli mitä opimme Kansallisteatterin transkeskustelusta”. Image. <https://www.apu.fi/artikkelit/essee-teatteri-ei-ole-peili-eli-mita-opimme-kansallisteatterin-transkeskustelusta>

• 1. Viittaan tässä Vuoren esseeseen ”Teatteri ei ole peili -- eli mitä opimme Kansallisteatterin transkeskustelusta”. Hän sanoo eksplisiittisesti, että ulottaa havaintonsa asiakkaan asenteesta kaikkiin taiteen kuluttajiin, ei pelkästään vähemmistöihin, jotka vaativat taiteelta representaatiota ja olemassaolonsa oikeudenmukaista kanonisointia. Vaikka Vuoren essee on ansiokas, olen edelleen samaa mieltä niiden asiantuntijoiden ja keskustelijoiden kanssa, jotka puolsivat transihmisten oikeuksia ja oikeudenmukaista transrepresentaatiota Kaikki äidistäni -näytelmässä käydyssä keskustelussa.