Mika Kukkonen
Pariskunta

Yhteiselon fragmentteja - virkamiehen Kiasma-kierros

Essee
|
Mika Kukkonen
|

Miksi 42-vuotias virkamies juoksee ympäri nykytaiteen museota ja kirjoittaa juostessaan? Tämä essee saattaa selittää sen tai sitten ei. Ainakin se kuvaa tapauksen.

I.                Klo 16:30

Yhdessä, kuten haluan ajatella, me palvomme taiteen jumalaa.

Syntetisaattoribasso pamahtelee ja levoton melodia ujeltaa Kiasman kakkoskerroksen videohuoneessa. Kultahanskainen avaruusmies kasaa scifi-kerroshampurilaista Timo Vaittisen videoloitsussa, joka tuntuu hauskoine taustatarinoineen yhtä todelta kuin muutkin myytit, eli valeelta. Olen tullut tänne kirjoittamaan taiteesta, mutta jos olen rehellinen, tässä huoneessa minua liikuttaa vain sen lempeä museotuoksu ja ehkä tuo penkillä istuva nuori nainen, joka antautuu Vaittisen loitsittavaksi suorastaan mielenosoituksellisen hartaana.

Mielentilalleni ja siihen sointuvalle rekisterille, joka on alkanut kehkeytyä jossain tajuntani takamailla ja siirtyä mustan kuitukynän välityksellä tähän punaiseen vihkoon, on syynsä. Se oli todella vasta eilen, kun minä ja tuleva ex-vaimoni istuimme näennäisen tyyninä hakaniemeläisen pankkikonttorin muovituoleissa, hörpimme espressokahvilasta haettuja tuplacappuccinoja ja sudimme nimikirjoituksia erinäisiin papereihin lipevän toimihenkilön toistellessa sanoja ”ei kait siinä”, kunnes sitten ulos päästyämme itkimme kahdenkymmenenkuuden yhdessä vietetyn vuoden muistolle ja erkanimme tahoillemme.

Istun naisen viereen katsomaan videota, ja yhdessä, kuten haluan ajatella, me palvomme taiteen jumalaa, vaikka valetta sekin kai lopulta on. Havahdun, kun nainen poistuu, ilmeettömänä. Koska huoneessa ei enää ole ketään, teen hetkisen varjokuvia kankaalle.


 

II.             Klo 16:36

Jumala on kuollut ja myytit osoitettu valeiksi, tai siis sosiaalisiksi konstruktioiksi.

Loitsittu nainen ei ole naapurihuoneessa, siellä on kaksi Muriel Heikkilän teosta, mandalasta inspiroituneita, Seppo Fräntin kokoelmista. ”Älä ajattele Joloa”, hoen mielessäni, enkä tietenkään voi ajatella mitään muuta kuin Joloa, tuota länsimaisten turistien, kaakkoisaasialaisten sukellusoppaiden ja Abu Sayaaf -terroristien puoli vuotta kestänyttä yhteiseloa, joka päättyi Muammar Gaddafin Libyassa järjestämiin voitonjuhliin. Oleskelin silloin itsekin Kaakkois-Aasiassa, pidimme tulevan ex-vaimoni kanssa taukoa suhteestamme, mutta palasimme yhteen heti paluuni jälkeen. Siitä on yhdeksäntoista vuotta, edellisestä erostamme, ja tuossa ajatuksessa on jotain niin mieltäkääntävää, että on käännyttävä ympäri ja yritettävä edes muodon vuoksi keskittyä vastakkaista seinää hallitsevaan Hannaleena Heiskan installaatioon: silmiä, lintuja, tähtiä, hiiltä vanerille, taas yhden hiiliperäisen organismin yritys tulkita loputonta haluamme kurkottaa taivaalle ja löytää sieltä ratkaisu kuolemanpelkoon, jota mikään rituaali tai uranometrinen kartasto ei kuitenkaan onnistu karkottamaan meistä, ainakaan enää, kun jumala on kuollut ja myytit osoitettu valeiksi, tai siis sosiaalisiksi konstruktioiksi.


 

III.           Klo 16:42

Olemme yhdessä rakentaneet ydinperhemallin ja valoa hohtavan hyvinvointivaltion.

Karvainen mörkö viiltää auki valkoista lihamaista kudosta ja pesee leikkaushaavasta paljastunutta veristä kuulaa kirkkaassa vedessä jylhän norjalaisen luonnon keskellä. Seinätekstin mukaan Ingrid Torvundin video voi järkyttää lapsia ja herkkiä aikuisia, mutta minua järkyttää ainoastaan ajatus, että näin radikaalissa todellisuudessa joku voisi järkyttyä taidemuseoon huolella kuratoidusta videosta. Tosin onhan niin, että ainakin periaatteessa nykytaiteen museon ylevässä ilmapiirissä voisi tapahtua vakava rikos tai hallitsematon verensyöksy, joka oikeasti järkyttäisi meidät kaikki ja sulkisi museon, kenties useammaksikin päiväksi.

Huoneen takaosan hämärään on ripustettu valkoinen lakanamörkö, joka yrittää taiteen keinoin herättää meidät itsetyytyväisestä turpeudestamme, mikä on yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin, koska me haluamme pysytellä kypsinä ja tyyninä ja sileäpintaisina ja olemme yhdessä rakentaneet ydinperhemallin ja valoa hohtavan hyvinvointivaltion linnakkeiksi mörköjä ja muita pimeän otuksia vastaan. 


 

IV.           Klo 16:52

Alhaalla ei ole ketään eikä siellä tapahdu mitään.

”Asiakas on tulossa kolmoskerroksesta alas reppu selässä ja juomamuki kädessä”, kuuluu museovahdin radiopuhelimesta, ja äänestä kuulee, että maailmassa havaittu virhe on juuri sopivan kokoinen. ”When I go out I bleed Magic”, Torvundin videolla lukee, mutta minä ryntään vahdin kintereillä käytävään, itseni ulkopuolista draamaa himoten. Siellä huutaa lapsi, mutta väärintekijästä ei näy jälkeäkään. Seinässä lukee ”Yhteiseloa. Coexistence”, omani on juuri päättynyt, maailma palaa, tai sitten asiat ovat paremmin kuin koskaan aikaisemmin, riippuu siitä mitä valitsee lukea ja ketä kuunnella.

Minä seison porrastasanteella sydän hakaten ryntäilystäni ja ajatusteni ja ehkä vapauteni tuottamasta kiihkosta. Ehdin juuri alkaa pettyä siitä, ettei kliimaksia tullutkaan, kun kolmoskerroksen ovi aukeaa ja esiin kävelee toinen vahti. Hän ottaa muutaman rauhallisen askeleen, kiihdyttää vauhtiaan ja hölkkää luiskaa pitkin alakertaan. Minä juoksen perässä, mutta alhaalla ei ole ketään eikä siellä tapahdu mitään. Vahti asettuu narikkavuoroon. Kellon mukaan pulssini on 117.


 

V.              Klo 17:01

Ruumiit, jotka huuhtoutuvat rantavesiimme, ovat aina jonkun toisen.

Minä tarvitsen elämyksiä, siis takaisin ylös, ohi mörköjen ja Emma Helteen veistokselle, jossa ”pahantuulisen delfiinin selässä venkoilee lapsihahmo”, kuten seinäteksti kertoo. Lapsi on ilmeisesti Cupido ja delfiini hyväntahtoinen, rakkautta kantava voima. Mutta Helteen delfiini (tuleva ex-vaimo) on kyllästynyt kantamaan toisten taakkoja, eikä turvalliseen yhteiseloon tottunut lapsi (mies, minä) meinaa millään uskoa moista mahdottomuutta. Lapsi ei vielä ollenkaan aavista, ettei ehkä kestä villiä maailmaa, jossa ihmiset laskelmoivat, ajattelevat vain itseään, suhtautuvat toisiinsa kuin eläimiin tai kasveihin, siis välineinä, vaikka Immanuel Kant on sen heiltä nimenomaisesti kieltänyt.

Mutta lapsenjalkani vievät minua jo Outi Heiskasen harsotelttaan, jossa vahvalla lautalaverilla makaa mustaan kankaaseen verhottu ruumis. ”Joka tapauksessa kaikki kuolevat yhtä mittaa, ja siksi se on aina läsnäoleva kysymys”, Heiskanen sanoo seinätekstissä, ja niinhän se on, paitsi ettei ole, koska jos Heiskanen pystyisi aivan todella kuvittelemaan oman kuolemansa, ei hän jaksaisi rakentaa telttoja sen paremmin kuin lavereitakaan. Loogisesti tästä seuraa, ettei ruumis voi olla Heiskasen vaan jonkun toisen, aivan kuten ne ruumiit, jotka huuhtoutuvat rantavesiimme, ovat aina jonkun toisen.

Mutta kuolemaa minä nyt en varsinkaan jaksa ajatella, tässä on nyt vähän muutakin, anteeksi vain, ja sitä paitsi Heiskasen ruumiilla on kasvoina naurettavan epärealistinen valkoinen kipsimaski. Niinpä minut valtaa halu kuvata harson läpi kuultavaa Mannerheimin ratsastajapatsasta ja sitä ympäröiviä taloja. Poistun teltasta nähdäkseni paremmin patsaan ja sitä ympäröivän maiseman, joka on suorastaan pöyristyttävän tuttu. Olen elänyt niin kauan, että se on melkein yhtä kohtuutonta kuin se, miten paljon enemmän maisema puhuttelee minua kuin Heiskasen teos. Mutta silti on niin, ettei siinä ikkunassa lävitseni yhtäkkiä valuvaa eronostalgiaikäväsiirappitornadoa, jonka yksityiskohdilta teidät säästän, koska tämä on kuitenkin taide-essee, olisi syntynyt ilman tätä rakennusta ja sinne kuratoitua scifihampurilaismiestä ja mörköä ja delfiiniä ja harsotelttaa. Tämä hiljentyminen, tämän tekstin tuottaminen, näiden valokuvien ottaminen, tässä talossa, juuri näiden antroposeenistä kalastettujen fragmenttien loihtivat esiin täyteläisen ajatuksen: olen ehkä tuhon oma, mutta maailma on pyörryttävän täysi, elämä on kekseliäs, näytelmä vielä alkutekijöissään. Siksi jatkan eteenpäin, vaikka suussa tuntuu jo paha maku ja kehossa lievä turtumus.


 

VI.         Klo 17:25

Tässä uudessa maailmassa voi minullekin tapahtua vaikka mitä radikaalia.

Jo nyt Kiasmasta on tullut aivan uudella tavalla minun taloni, kirjoitan vihkooni porrastasanteella matkalla varsinaiseen kohteeseeni, kolmoskerrokseen, josta myyttinen rikollinen on hetkeä aikaisemmin laskeutunut, ellei kyse alun perinkin ollut museovahtien sisäpiirivitsistä. Tunnen halua pitää rikollisteeman tekstissäni, koska se saattaisi rakentaa juonellista jännitettä, jota jokainen proosateksti tarvitsee. Ja kun annan periksi tuolle oikulle, muurini sortuvat: tarve käyttää Kiasmaa ja tätä ihmisen luontosuhdetta luotaavaa vakavahenkistä kokoelmanäyttelyä omiin tarkoituksiini muuttuu vastustamattomaksi. Patologinen eli siis kirjoittava osa minusta haluaa jo aivan liikaa jakaa nämä sisäiset liikahdukset sinulle, rakas lukijani, että kykenisin ainakaan ilman järkyttävää valheellisuutta uppoamaan antroposeenejä ja representaatioita kuhisevaan taide-esseerekisteriin. Saadakseni tekstiin tehoa ajattelen yleisökseni yhden tietyn ihmisen, Sinut, ja poskille nousee verihyökynä halu puhua siitä, miten viimeaikaiset järistykset ovat kaikesta tästä kamaluudesta huolimatta saaneet värit näyttämään kirkkaammilta kuin pitkään aikaan, ja siitä miten minä välillä, niin kuin nyt äskenkin ratsastajapatsaalla, tunnen ihanan ja kauhean vertigon, joka kouraisee vatsasta ja mylvii, että tässä uudessa maailmassa voi minullekin tapahtua vaikka mitä radikaalia.

Eikö niin? Ei kun juuri niin! Onhan tuossakin aivan sietämättömän kaunis, ehkä kaakkoisaasialainen tyttö (Jololta?), juuri sellainen, jonka lähettyvillä varsinkin tällaisen GRL PWR -paidallaan elvistelevän feministimiehen on tehtävä kaikkensa, ettei häntä katsoisi niin kuin miehet naisia katsovat silloin kun eläin – toksinen toislajinen – ottaa heissä vallan. Olen niin kovasti katsomatta ja etenkin kuvaamatta tyttöä, että erehdyn katsomaan kännykkää. Ja niin vain on, että aivan pian minun on uudesta elämästäni ja siihen liittyvästä hieman teini-ikäisestä itsekeskeisyydestäni huolimatta näköjään sotkettava itseni taas ties mihin sitoumuksiin. Siispä hieman äreänä minä kiirehdin kolmoskerroksen isoon huoneeseen, minua eniten kiinnostavien teosten pariin – paitsi että ennen sitä minä luon viimeisen, buddhalaista pyyteettömyyttä tavoittelevan katseen tyttöön.


 

VII.      Klo 17:30

Kivi on haljennut ja sen sisällä näkyy jonkinlainen pökäle.

Lattialla makaa koripallon kokoinen kivi, jonka on halkaissut etanadynamiitti. Tämä se nyt on, toinen todella tärkeistä teoksista, yritän hokea itselleni, jotta tuntisin jotain. Kuherteleva nuoripari poistuu huoneesta, joten saan rauhassa puskea itseni mukaan Sari Palosaaren taideleikkiin, listaamaan asioita, joita hitaasti halkeava kivi voisi symboloida. Mutta niin se vain on, etten minä oikeasti jaksa mitään ilmastonmuutosta, vaikka Jonathan Franzén on juuri kirjoittanut aiheesta hienon tekstin New Yorkeriin ja vaikka olen kuinka etukäteen päättänyt inspiroitua tästä teoksesta ja kirjoittaa aikamme megatrendistä, ihmiskunnan kohtalonkysymyksestä kuin vakava aikuinen konsanaan.

Olen jossain hämärässä menneisyydessä viettänyt vuosikausia Brysselissä neuvottelemassa EU:n ilmastolainsäädäntöä ja sen takia tunnen kateutta noita franzéneita kohtaan, jotka liihottelevat avarissa tekstuaalisissa ilmatiloissa julistamassa päätöksentekijöiden loputonta typeryyttä, tietämättä mitä on istua päivästä toiseen tunkkaisilla kokolattiamatoilla päällystetyissä kokoushuoneissa juomassa akkuhappokahvia ja vääntämässä kahdenkymmenenkahdeksan kansallisvaltion ja seitsemänsadanviidenkymmenenyhden europarlamentaarikon kesken sopua biomassan kestävyyskriteereistä tai metsänielujen laskentasäännöistä. Eikä minulla siitä asiasta sen enempää oikeastaan olekaan sanottavaa, tajuan, paitsi ehkä muutamia hajahuomioita siitä kuilusta, joka ammottaa pykälätalkoista jääneiden muistojen ja sen tosiasian välissä, ettei ilmastoa kiinnosta tippaakaan, millaisiin moraalis-eettisiin oikeutuksiin tai viherpesuihin tai kompromissimuotoiluihin mikäkin kansa turvautuu oikeuttaakseen sen, että ne saavat kaivaa hiiltä ja pumpata öljyä ja luoda taloudellista hyvinvointia ja siis päästää kasvihuonekaasuja vielä ihan vain muutaman pikkiriikkisen gigatonnin ennen kuin kaikki aivan varmasti muuttuu ja uljas päästötön tulevaisuus sarastaa siinä alle puolentoista asteen skenaariossa, jonka tietysti saavutamme, koska optimismi on vastuullista ja hyvin omaksuttuna tuntuu siltä miltä George Clooney näyttää kapselikahvimainoksessa.

Negatiiviset ajatukset sopivat vain teini-ikäisille tai loppuun ajetuille ihmisille, ja koska en juuri tällä hetkellä näytä kykenevän valoisuuteen ilmastonmuutoksen suhteen, Palosaaren haljennut kivi saa luvan edustaa kahden ihmisen ikuiseksi uskottua yhteiseloa, jonka sisäiset, näkymättömät jännitteet yhtenä kauniina päivänä murtavat peruuttamattomasti. Ja koska tämä on essee enkä siis voi valehdella vaikka haluaisin, minun on tunnustettava, että olin museossa myös muutamaa päivää aikaisemmin, silloin kun kivi oli vielä ehjä, ja silloin tapahtui jotain, mikä olisi niin hauskasti sopinut tähän tekstiin ja sen peittelevän säntäilevään tyylilajiin, joka nyt tuntuu jo ainoalta mahdolliselta, sanoisiko melkeinpä kivettyneeltä. Kävi niin, että hipin näköinen mies kompastui kiven ympärille viritettyyn köyteen ja melkein romahti kiven päälle, mikä nauratti minua kovasti. Ja tietenkin mies – jonka muuntaisin tämän tekstin kertojaksi, jos voisin valehdella – yritti tietenkin kaikin keinoin esittää ja uskotella muille ja ehkä ennen kaikkea itselleen, että tilanne on hänellä täysin hallinnassa, vaikka mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Jos tämä olisi fiktiota, kivi voisi jopa haljeta tuon langenneen miehen edessä, ja mies saisi kokea novellistisen valaistumisen hetken. Kaikki olisi ohi, ja mies huomaisi yllätyksekseen helpottuvansa, kun hänen ei enää tarvitse pelätä sitä mikä on samaan aikaan hänen itsensä syytä, mahdotonta kuvitella ja sittenkin väistämätöntä. Maailmanlopun jälkeisessä elämässä on oma villin lohdullinen kodikkuutensa, mies ajattelisi, tajuamatta että on varastanut ajatuksen Riikka Kaihovaaran luontoesseistä.

Mutta tämä ei ole fiktiota, kivi on haljennut ja sen sisällä näkyy jonkinlainen pökäle, luultavasti etanadynamiittia, käytössä erityisesti Kiinan absurdin tuntemattomissa, savusumun nielemissä miljoonakaupungeissa, joissa asuu vähintään kuuden prosentin vuosivauhdilla vaurastuvaa kansaa niin tiheässä, ettei niissä uskalla edes Kommunistisen puolueen luvalla oikeasti räjäyttää mitään.


 

VIII.           Klo 17:40

Maailmassa on muutenkin liikaa voikukkapillin ininää ja sirkkojen sirinää.

Haljenneen kiven vieressä Johan Oja soittaa videolla voikukkapilliä, ja vinkuna on suoraan sanoen rasittavaa, varsinkin kun maku suussa alkaa äityä jo todella happameksi. Tietenkin, tietenkin ksylitolipastillirasia on unohtunut penkille pojan koripallopeliin, josta olen tulossa, ja jos minä jotain inhoan yli kaiken niin sitä mahdollisuutta, että henkeni haisee, varsinkin tässä uudessa elämäntilanteessani, ja siksi minä toivon, todella, etten joutuisi tämän museokäynnin aikana puheisiin kenenkään kanssa. Intoni alkaa laimeta, istahdan hetkeksi nurkkaan, ponnistan ylös, sirkkojen siritystä, ärsyttävästi puliseva vierasryhmä, Niina Tervon luonnonkumisia veistoksia, joista en tule muistamaan mitään. Taiteilija itsekin vahvistaa tämän seinällä sanomalla, että ”teokset olisivat luultavasti erilaisia, jos olisin tehnyt ne edellisenä tai seuraavana päivänä”. Niinhän se on, mutta taiteen pitää luoda illuusio välttämättömyydestä, muuten siitä ei jaksa kiinnostua. Maailmassa on muutenkin liikaa voikukkapillin ininää ja sirkkojen sirinää ja Kati Rooverin videolle tallentamaa tarpomista Amazonin sademetsässä, jossa taas palaa, ja siksi meillä töissä pohditaan EU–Mercosur -sopimuksen suspendointia, mitä tietenkin päädytään vastustamaan, koska sopimus ehkä tarjoaa sentään jonkinlaisen välineen, jolla vedota presidentti Bolsonaroon, tai kuka nyt sopimuksen voimaan tullessa Brasiliassa metsiä polttaakaan.


 

IX.              Klo 17:45

Minä, 42-vuotias virkamies, aivan oikeasti kirjoitan vihkoon juostessani.

 ”Hyvät museovieraat, museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.” Saatana sentään, kierros on täysin kesken, ja niin minä juoksen läpi luomiskertomusta kujertavien papukaijojen ja globaalikapitalismin tuhopotentiaalista muistuttavien kauppakarttojen. Minä, 42-vuotias virkamies, aivan oikeasti kirjoitan vihkoon juostessani, mikä on jo sentään todella naurettavaa. Mutta minun on nähtävä Alma Heikkilän maalaus kulmakarvoissa elävästä karvatuppipunkista, ties miksi, ja siinä se nyt on, eikä siitä sen enempää, koska aivan erityisesti minä haluan syventyä Charlotta Östlundin ”Kimppuun”, jossa kuivuneeseen kasvinvarteen kiinnitetyt värikkäät terälehdet kiinnittyvät kiviin kuin haluaisivat syödä ne.

Östlund on toinen pääkohteistani, tai ainakin sen piti olla, silloin kun uskottelin itselleni olevani kiinnostunut siitä, että hänen teoksillaan on elinkaari, ja että siitäkin huolimatta museon konservaattorit joutuvat välillä vaihtamaan kukkien terälehtiä. Halusin tätä tekstiä suunnitellessani ajatella, että ”Kimppu” koskettaa jotain minussa, podenhan leikkokukkakauhua, joka yhdistyy mielessäni pikkusiskoni muinaisiin lemmikkiundulaatteihin. Niitä oli aina kaksi, sininen ja keltainen, ja aina niillä oli samat nimet, Tiuhti ja Viuhti, ja totuus, jonka kaikki muut paitsi pikkusiskoni tiesivät, oli, että nuo surkeat otukset kuolivat jatkuvasti ja me haimme kaupasta uusia, kunnes yhdellä Tiuhtilla tai Viuhtilla oli kampurajalka ja siskoni tajusi vilpin ja jokin osa hänen maailmankuvastaan romahti lopullisesti. Me muut perheenjäsenet olimme undulaateille sitä mitä konservaattorit ovat näille teoksille, paitsi että Östlund sentään paljastaa alusta alkaen, että kaikki on huijausta. Mutta se siitä. Minulla ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi, siis eteenpäin!


 

X.           Klo 17:55

En voi enkä halua olla rakastamatta ihmistä, suurta leikkokukkien asettelijaa.

 ”Kiasma suljetaan viiden minuutin kuluttua”, kaiuttimista kuuluu, ja minulla on syvästi tyydyttämätön olo. Haluaisin tulla uudestaan ja jatkaa kirjoittamista, fabuloida hieman, mutta olen luvannut itselleni olla kaunistelematta tapahtumia. Voinko sentään tulla kuvaamaan myöhemmin, ehkä voin sallia itselleni sen? Kirjoitan edelleen maanisesti, maanisemmin kuin aikoihin, ja vasta viimeisellä alas vievällä luiskalla tajuan, että minulla on aivan jäätävä kusihätä, että poskeni punoittavat, että pulssini on edelleen 95 lyöntiä minuutissa. Tuo kaikki tarkoittaa, että olen elänyt, pärjännyt uudessa elämässäni, jossa olen traagisen yksin, kuten varsinkin aamuöisin ajattelen.

Tämä jylhän yksinäisyyden tunnelma saa Kiasman valkoiset seinät näyttämään suorastaan liikuttavan kauniilta. Steven Holl on ne suunnitellut ja jotkut toiset hänen piirrostensa mukaan pystyttäneet tälle avaruuden halki kiitävälle kivenmurikalle, jonka pinnan uurteissa me kaikki etsimme ja haluamme loppumattomasti jotakin. Ehkä me tosiaan olemme onnellisia Sisyfoksia koskaan halkeamattomine kivinemme, ja ainakin hetkisen minusta tuntuu, että vaikka me ehkä tuhoammekin kaiken ympäriltämme myyttien ajamissa puuhissamme, minä en voi enkä halua olla rakastamatta ihmistä, suurta leikkokukkien asettelijaa. Minusta tuntuu, että olen saanut sen mitä tulin hakemaan, rikollista tai ei, kirjoitan vihkooni. Ylhäällä vartiopaikoillaan museovahdit seuraavat poistumistani, ja heidän katseidensa voimasta tyylittelen kusihädästäni huolimatta askeliani kuin olisin Thomas Bernhardin henkilöhahmo, tietäen, että vahdit kenties murisevat hiljaa radiopuhelimiinsa mutta suovat kyllä minulle, päivän viimeiselle vieraalle, vielä pikaisen täsmäiskun vessaan, vaikka kello oikeastaan on jo tasan kuusi ja museo virallisesti suljettu ja minä joudun kadulle enkä minä tässä hämmingissäni enää yhtään muista mitä minun on sen jälkeen tarkoitus tehdä.       


 

 

Teksti on yhteistyössä Kiasman kanssa syksyllä 2019 järjestetyn Kuvataiteesta esseeksi -kurssin satoa.  Yhteiseloa-kokoelmanäyttely on auki 1.3.2020 saakka.