Bello FiGon Röyhkeys
Miten italian-ghanalainen lolrap-artisti päätyi politiikan ytimeen?
Italialaisen Wu Ming -kollektiivin novellissa ”Ballata del Corazza” kuvataan pienen kylän liepeille nousevaa teollista sikalaa. Elvio Corazza -niminen sikalan työntekijä joutuu sairaalaan teollisuusrobotin luultua häntä siaksi. Elviosta tulee sikalaa vastustavan kansanliikkeen sankari: lehdestä hän saa lukea olevansa eläinoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja. Vaikka häntä itseään koko juttu lähinnä ärsyttää, hänestä kertovien tarinoiden ympärille syntynyt liike antaa muille toivoa aiemmin toivottomalta tuntuneessa tilanteessa.
Hra. Corazzan balladi on tullut mieleeni seuratessani ghanalaistaustaista räppäriä Bello FiGo Guta, josta tuli vuoden 2016 lopulla yhdessä yössä Italian politisoiduin artisti. Hän nousi valtakunnalliseen julkisuuteen esiinnyttyään television keskusteluohjelmassa ”Dalla vostra parte”, jonne hänet oli kutsuttu puhumaan YouTubessa julkaisemastaan kappaleesta ”Non pago affitto” (En maksa vuokraa).
”En maksa vuokraa, en ole duunari”, julistaa Bello FiGo musiikkivideolla. ”En likaa käsiäni, koska olen jo musta”, komppaa biisissä feattaava GyNoZz. Räppärit kerskailevat olevansa ”rikkaita pakolaisia”, jotka asuvat neljän tähden hotellissa, ajavat kalliita autoja ja paneskelevat valkoisia naisia. Tästä kaikesta he kiittävät presidentti Sergio Mattarellaa ja silloista pääministeriä Matteo Renziä. Lisäksi he vaativat vielä parempaa ruokaa ja wifiä.
Bello FiGo tajuaa, ettei päälle huutavan Mussolinin kanssa voi keskustella. Mussolinin kehotettua räppäriä palaamaan sinne, mistä tulikin, tämä vastaa: ”Mutta täällä me vain olemme” ja tekee voitonmerkkinä käytetyn dab-tanssiliikkeen.
Kaupallisella Rete 4 -kanavalla vuosina 2015-2017 esitetty ”Dalla vostra parte” ruokki juuri sellaista maahanmuuttoretoriikkaa, jota ”Non pago affitto” pilkkaa. Siinä missä suomalaiset ajankohtaisohjelmat pyrkivät edes näennäiseen puolueettomuuteen, ”Dalla vostra parte” lujitti järjestelmällisesti oikeistopopulistista maailmankuvaa. Jakson aihe ei tälläkään kertaa jättänyt epäilyksen varaa: ”Italialaisten asunnot maahanmuuttajille, ja pakolainen kerskailee: En maksa vuokraa”. Yksi ohjelman vieraista oli vieläpä Alessandra Mussolini, il Ducen lapsenlapsi ja eri äärioikeistopuolueiden kautta Forza Italiaan loikannut poliitikko.
Lähetyksen tapahtumiin tiivistyy paljon italialaisesta maahanmuuttokeskustelusta. Kun juontaja kysyy Bello FiGolta, mitä tämä halusi kappaleellaan sanoa, tämä vastaa: ”Kun puhutaan maahanmuutosta, puhutaan ihmisten elämästä. Siksi samastun heihin, pidän heitä veljinäni, teen näitä kappaleita puolustaakseni heitä.” Loput ohjelmasta onkin sitten Bello FiGo vastaan kaikki. Mussolini uhkailee räppäriä väkivallalla ja kehottaa toistuvasti tätä leikkaamaan vaalennetut hiuksensa; vieraileva (mies)toimittaja syyttää tätä raiskaukseen yllyttämisestä; keskusta-vasemmistolainen senaattori Rosa Maria di Giorgi moittii tätä oleskeluluvan hyväksikäytöstä; afrikkalaistaustaisen kulttuurivälittäjän (jota Mussolini kutsuu nimellä ”Machu Pichu”) mukaan taas Bello FiGo hyväksikäyttää toisia maahanmuuttajia eikä ymmärrä, että maassa pitää käyttäytyä maan tavalla.
Lähetys huipentuu, kun Bello FiGo tajuaa, ettei päälle huutavan Mussolinin kanssa voi keskustella. Mussolinin kehotettua räppäriä palaamaan sinne, mistä tulikin, tämä vastaa: ”Mutta täällä me vain olemme” ja tekee voitonmerkkinä käytetyn dab-tanssiliikkeen.
TV-esiintymisen myötä Bello FiGosta tuli ”räppäri, josta kaikki puhuvat”. Tuleva sisäministeri Matteo Salvini kehotti twiitissään artistia menemään ”poimimaan banaaneja ja puuvillaa”. Neljällä paikkakunnalla uusfasistiset järjestöt onnistuivat estämään Bello FiGon konsertit uhkailemalla järjestäjiä levottomuuksilla. Hänen Wikipedia-sivunsa suljettiin sinne kirjoitetun vihapuheen vuoksi, eikä se vieläkään ole luettavissa. Äärioikeistolaiset tulkitsivat räppärin kappaletta kirjaimellisesti: ”Bello FiGo ei maksa vuokraa”, luki eräässä roomalaisten uusfasistien banderollissa.
Myös puolustajia löytyi. Kirjailija ja toimittaja Christian Raimo ylisti Bello FiGon ”situationistista swagia”, joka kääntää rasistisen maahanmuuttoretoriikan itseään vastaan. Vaikka artisti jakoi mielipiteitä vasemmiston sisällä, kaduilla alkoi tapahtua. Bello FiGolle omistettuja graffiteja ilmestyi juniin ja seinille. Milanossa joukko nuoria dabbasi ”Non pago affitton” tahtiin protestina uusfastistien mielenosoitukselle ja kaappasi mediahuomion viralliselta vastamielenosoitukselta. Bello FiGo alkoi myös meemiytyä: klassisesta ”Good night, white pride” -tarrasta ilmestyi versio, jonka keskellä räppäri seisoo ikonisessa dab-asennossa. Bello FiGosta oli tullut poliittinen ilmiö.
Roolihahmon taakse kätkeytyy parikymppinen Paul Yeboah, joka syntyi Accrassa, Ghanassa, vuonna 1992, 1993 tai 1995. Vuonna 2004 hän muutti perheineen Italiaan ja asettui Parmaan. Teini-ikäisenä Paul alkoi julkaista musiikkivideoita YouTubessa ja sai mainetta niin sanotussa lolrap-skenessä 2010-luvun alussa. Lolrap on tarkoituksellisen huonoa rappia, jolle on tyypillistä hip hopin konventioiden parodiointi, kotikutoisuus ja itseironia. Bello FiGo erottuu Trucebadazzin, aLbYn ja Andrea Andrevinin kaltaisista artisteista semanttisella anarkiallaan. Kuten Vicen toimittaja toteaa, siinä missä muut lolrap-artistit käyttävät lajia varaventtiilinä, Bello FiGolla ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Hänen ensimmäinen hittinsä ”Mi faccio la segha” (Mä runkkaan) koostuu lähinnä nimikkolauseen ja sanan ”swag” hokemisesta. Tautologisuus on läsnä jo itse taiteilijanimessä: sana bello tarkoittaa komeaa, figo niin ikään hyvännäköistä mutta myös siistiä, coolia.
Pleikkarin äärestä politiikan ytimeen
Bello FiGo tuli tunnetuksi siitä, että hän saattoi tehdä kappaleen aiheesta kuin aiheesta. Hänen varhaistuotantonsa käsittelee seksin lisäksi mm. tonnikalapastaa, Berlusconia, pleikkarin pelaamista, Jumalaa ja suihkussa käymistä. Tyypillisesti hän samaistaa kappaleen aiheen itseensä: ”Näytän Francesco Tottilta”, ”Näytän Juventukselta”, ”Näytän Beppe Grillolta”. Samalla hän ottaa erikoisella tavalla haltuun italialaisuuden symboleita. Yksi suosikeistani on kappale ”Sembro Mussolini” (Näytän Mussolinilta), jossa räppäri ajelee jossakin Parman lähiössä hoverboardilla kuin kunnon fuckboy ikään ja hokee: ”Sono bello come Mussolini”, ”olen komea kuin Mussolini”.
Sitten koitti syksy 2016, josta tuli – vuoden 1969 suurlakkojen ja opiskelijamielenosoitusten mukaan – Bello FiGon autunno caldo, kuuma syksy. Silloin ilmestyivät kuukauden sisällä ”Non pago affitto” ja perustuslakiuudistusta käsittelevä ”Referendum costituzionale”, jossa artisti ilmoittaa ystävineen äänestävänsä kyllä, koska uudistusta ajava Matteo Renzi antaa heille ”valkoista pillua”. Aiemmin samana vuonna oli jo ilmestynyt “Sono bello come profugo” (Olen komea kuin pakolainen).
Se, että kieli poskessa tehdystä YouTube-videosta ylipäätään nousi niin iso haloo, kertoo jotain niin Italian poliittisesta tilanteesta kuin siellä käytävän yhteiskunnallisen keskustelun tasosta. Kaikista Euroopan maista Italiassa vallitsee suurin epäsuhta maahanmuuttoa koskevien mielikuvien ja todellisuuden välillä: italialaiset uskovat siirtolaistaustaisten muodostavan yli neljäsosan väestöstä, kun todellinen luku on 9%. Tämä on valmistanut maaperää rasistisen retoriikan normalisoinnille. Oikeistopopulismin lisäksi kasvussa on suoranainen uusfasismi, mistä kertoo muun muassa se, että uusfasististen järjestöjen harjoittamaa väkivaltaa esiintyy eniten sitten 1970-luvun ”lyijyn vuosien”. Italia ei ole onnistunut käsittelemään suhdettaan fasismin perintöön, ja seuraukset näkyvät nyt.
Bello FiGo ärsyttää, sillä hän ei suostu mihinkään maahanmuuttajalle yhteiskunnallisessa keskustelussa varattuun rooliin.
Tilannetta pahentaa entisestään puoluevasemmiston ja institutionaalisen antifasismin mureneminen. Keskusta-vasemmistolainen Partito democratico (PD) haluaa esiintyä humaanin politiikan edustajana, mutta todellisuudessa puolue on keskittynyt pitämään siirtolaiset Välimeren toisella puolella. Renzin hallitus allekirjoitti vuonna 2016 Libyan kanssa EU:n tukeman sopimuksen, jonka seurauksena on syntynyt paikallisten aseellisten ryhmittymien pitämiä säilöönottokeskuksia. UNICEF on kuvannut näitä leirejä ”helvetillisiksi”. Samalla niin PD kuin ammattiliitotkin ovat ottaneet etäisyyttä antifasismin perintöön. Radikaalimpi vasemmisto, jota pitkään piti koossa Berlusconin vastustaminen, on yhteisen vihollisen hävittyä hajonnut pienpuolueiden saaristoksi.
Tällaisessa ilmapiirissä on helppoa tulkita ”Non pago affitton” kaltainen kappale bensan heittämiseksi liekkeihin. Samalla on ymmärrettävää, että nuoret fasismin vastustajat kaipaavat uusia symboleja. Vasemmiston heikkous on synnyttänyt tyhjiön, jonka jopa Bellon FiGon kaltainen villi kortti voi täyttää.
Bello FiGo ei kuitenkaan puhuta vain siksi, että hän trollaa äärioikeistoa. Tv-esiintyminen osoitti, että hänen hahmonsa osuu arkaan paikkaan niin oikealla kuin vasemmallakin. Bello FiGo ärsyttää, sillä hän ei suostu mihinkään maahanmuuttajalle yhteiskunnallisessa keskustelussa varattuun rooliin.
Senaattori di Giorgi osui vahingossa naulan kantaan: ”Tämä nuori mies on röyhkeä”. Röyhkeys. Se on ominaisuus, jota maahanmuuttajalle, varsinkaan rodullistetulle, ei sallita. Hänen tulee nöyränä osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että saa olla Italiassa solvattavana. Auta armias, jos hän vaatii jotain tai osallistuu itseään koskevaan keskusteluun. Juuri röyhkeydellään Bello FiGo paljastaa, mitä niin oikeistolle kuin vasemmistollekin tyypillisen integraatioretoriikan taakse kätkeytyy. Sillä vaikka siirtolainen kuinka integroituisi, hän ei koskaan ole yksi ”meistä”. Vaikka hän asuisi maassa viisikymmentä vuotta, hänet voidaan silti karkottaa, kuten on käymässä joillekin Karibialta Britanniaan muuttaneille siirtolaisille.
Vasemmistolaisen retoriikan kulmakivi puolestaan on, että siirtolaisia pitää auttaa, koska he ovat uhreja. Sotaa pakeneva pakolainen on osa myös Bello FiGon roolihahmoa kappaleessa ”Referendum costituzionale”. Kappaleen loppupuolella hän kuitenkin paljastaa: ”Todellisuudessa minun maassani ei ole sotaa – tulin tänne vain lomalle”. Käänne on provokatiivinen muutenkin kuin luksuselämää elävän maahanmuuttajan stereotypian takia. Näin Bello FiGo nimittäin kieltäytyy uhripositiosta ja siihen sisältyvästä toiseudesta. Hän ei ole Italiassa pakon sanelemana vaan lomalla kuten kuka tahansa turisti. Viime kädessä ”Referendum costituzionale” herättää kysymyksiä liikkumisen vapaudesta ja rajoituksista. Kuten antropologi Alessio Banini analysoi, kappale kyseenalaistaa politiikan, jossa muut siirtolaiset kuin turvapaikanhakijat uhrataan poliittisen korrektiuden alttarille. Paitsi että kategoriat ”pakolainen” ja ”taloudellinen siirtolainen” kuvaavat huonosti siirtolaisuuden syiden moninaisuutta, jaottelulla myös luodaan vastakkainasetteluja jo valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten välille. ”Ikään kuin paremman elämän etsiminen ei olisi riittävä syy muuttaa muualle”, Banini huomauttaa.
Bello FiGoa voidaankin tarkastella transgressiivisena hahmona, joka röyhkeydellään ylittää yhteiskunnallisen keskustelun rajoja. Transgressiivisena voidaan pitää myös hänen tapaansa käyttää italian kieltä. Kappaleiden sanoitukset ovat täynnä ”väärin” lausuttuja sanoja (vaffanchiulo, felicio, opraio) ja neologismeja (kuten verbi boneggiare ← eng. to bone). Monesti mennään puhtaan nonsensen puolelle: ”Sono bello come Mussolini, / tutte le mie fighe sono troppo lini”. Mä oon komea kuin Mussolini, kaikki mun chicksit on tosi, öö, lini?
Bello FiGo ei silti ole poliittinen artisti samassa mielessä kuin joku Public Enemy; pikemminkin hänen poliittisuutensa on rakentunut pitkälti hänestä itsestään riippumatta. Samalla hänen musiikissaan ja lausunnoissaan on paljon sellaista, mikä vastustaa politisointia, ainakin vasemmiston näkökulmasta. Haastatteluissa Bello FiGo on todennut, ettei häntä kiinnosta politiikka. Lisäksi hän tuntuu vähättelevän itseensä kohdistuvaa rasismia ja väistelevän kysymystä rasismista Italiassa.
Bello FiGon musiikki on myös äärimmäisen seksististä. Hän käyttää kappaleissaan naisista sanaa figa, joka tarkoittaa sekä pillua että hyvännäköistä naista. Suunnilleen joka biisissä lauetaan jonkun suuhun. Vaikka kyse olisi roolihahmosta ja genrekonventioiden viemisestä naurettavuuksiin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Bello FiGo uusintaa seksististä ja misogyynistä kuvastoa ja, menestyksestään päätellen, hyötyy siitä. Hän on problematic favorite.
Bello FiGon maahanmuuttoaiheisissa kappaleissa voi nähdä tiettyä opportunistista clickbait-logiikkaa. Hän on aina tehnyt musiikkia aiheista, jotka ovat pinnalla tai banaalin yleismaailmallisia: ”Pelkään Isistä”, ”Käytän Google Chromea”. Monet hänen biisinsä ovat eräänlaista musiikillista hakukonerunoutta: ajankohtainen ilmiö typistyy niissä lapselliseksi hokemaksi ja artisti signeeraa ne spermallaan.
Rajat rikki dabbaamalla
Kun rajat tappavat, niitä on rikottava, vaikka sitten dabbaamalla. Bello FiGossa voi nähdä väläyksiä transgressiivisesta politiikasta. Hänen röyhkeytensä kuiskii paremmista bileistä.
Bello FiGosta ei siis ole varsinaiseksi antifasismin ikoniksi. Siitä huolimatta jokin hänen rajoja rikkovassa swagissään viittaa toisenlaisen politiikan mahdollisuuteen.
Suomessa on viime aikoina puhuttu transgression merkityksestä politiikassa. Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru toteavat Ylen haastattelussa, että äärioikeisto on kaapannut vasemmistolle perinteisesti kuuluneen kapinallisen roolin. Nykyvasemmisto sen sijaan herättää mielikuvia kontrollista ja moralismista. Lahtinen ja Purokuru viittaavat Timo Hännikäisen heittoon, että äärioikeistolla on tällä hetkellä parhaat bileet. Purokuru moittii vasemmistoa ”luuserimentaliteetista” ja kaipaisi siltä ”omanarvontuntoa ja rohkeutta tykitellä, olla joskus törkeä ja aggressiivinen”.
Tykittelylle näyttäisi olevan kysyntää myös Italiassa. Eräs ”Non pago affittoa” luukuttaneista nuorista antifasisteista kertoo Vicen haastattelussa, että Bello FiGossa on samaa provokatiivisuutta, jota vasemmistolaisilla liikkeillä vielä 1970-luvulla oli. Lisäksi hänen ironisuutensa puhuttelee nuoria, joita nykyisen radikaalivasemmiston vanhentunut kielenkäyttö ja estetiikka eivät tavoita.
Jotain uutta olisikin syytä keksiä pian, sillä Italian siirtolaispolitiikka on mennyt synkempään suuntaan sitten Bello FiGon mediaryöpytyksen. Kevään 2018 parlamenttivaaleista tuli rasistista kilpalaulantaa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen saatiin aikaan Viiden tähden liikkeen ja Legan muodostama “populistihallitus”, jonka pääministeriksi valittiin kokematon teknokraatti Giuseppe Conte. Ristiriitaisen hallitusohjelman maahanmuuttolinjauksista tuli Legan toiveiden mukaisia: sisäministerin ja varapääministerin salkun saaneen Matteo Salvinin ohjelmaan kuluu mm. palautuskeskusten lisääminen ja puolen miljoonan paperittoman siirtolaisen karkottaminen, vaikka kukaan ei tiedäkään, miten jälkimmäinen toimenpide käytännössä toteutettaisiin.
Hiljattain on alkanut näkyä merkkejä järjestäytyneestä kansalaistottelemattomuudesta hallituksen rasistista politiikkaa kohtaan. Lokakuun alussa lähti Libyan rannikon vesille Mare Ionio -niminen pelastusalus, joka uhmaa Salvinin määräystä sulkea satamat ei-italialaisilta siirtolaisia pelastavilta aluksilta. Laivan omistaa Mediterranea-hanke, jonka takana on useita kansalaisjärjestöjä, aktivistiverkostoja, vasemmistopoliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia. Laiva purjehtii Italian lipun alla, jotta sen rantautumista olisi vaikea estää, ja hankkeen jäsenet ovat valmiita puolustamaan matkustajia, jos näiden ei anneta nousta maihin. Elokuussa 177 siirtolaista vietti lähes viikon Catanian satamaan saapuneessa Italian rannikkovartioston laivassa, kun Salvini kielsi heiltä maihinnousun.
Kun rajat tappavat, niitä on rikottava, vaikka sitten dabbaamalla. Bello FiGossa voi nähdä väläyksiä transgressiivisesta politiikasta. Hänen röyhkeytensä kuiskii paremmista bileistä.
Juttu on alun perin julkaistu joulukuussa 2018 Nuoren Voiman Talvipallo-numerossa (5-6/2018).
