Dekolonisaation kirjaaja

Suomalaiset kustantamot eivät huolineet englanninkielistä esikoista, mutta Tania Nathan on ylpeä omakustantaja.

“Kun korona alkoi, nämä tarinat alkoivat puskemaan läpi ihostani”, lokakuussa esikoisteoksensa julkaissut Tania Nathan kertoo. Tania Nathanin, joka tunnetaan Helsingin Tenho Poetry Slam -lavoilta, PoC Open Micin yhtenä perustajana ja tuottajana, piti alkujaan julkaista runokirja. Kuitenkin syksyllä ilmestynyt pieni valkokantinen Daughter Of Immigrants (omakustanne, 2020) sisältää erityyppisiä tekstejä muutaman rivin runoista huolella taustoitettuihin novelleihin. Erittäin tarkkojen yksityiskohtien kautta tämä lempeä ja anteeksipyytelemätön kirja kertoo (de)kolonisaatiosta, siirtolaisuudesta, arjesta, sukupolvista ja sukupuolista.

Nelli Ruotsalainen: Kirjan alussa lukee “to the Finnish publishers that said no, I say to you now: yes.” Yksi runoista on nimeltään “To the person who doesn’t see color”. Keille tämä kirja on kirjoitettu? 

Tania Nathan: Kun ensin aloin kirjoittamaan runoja, ajattelin ihmisiä, jotka yliolkaisesti sanovat jotain ja olettavat, että me kaikki hyödymme samalla tavalla tästä etuoikeuksien järjestelmästä. Kirjoitin heitä vastaan. Sitten ajattelin, että ne ihmiset ovat pitäneet mikrofonia kädessään aina. Nyt haluan kirjoittaa siitä, miten minä näen maailman ihmisenä, joka tulee kolonisoidusta maasta. Ihmisenä, joka on Iso-Britannian kolonisaation tulos: vanhempani päätyivät yhteen pääasiassa Iso-Britannian takia. Äitini on sairaanhoitaja, joka kävi lähetyssaarnaajien perustaman koulun ja isäni oli armeijassa, joka oli osa Iso-Britannian maavoimia. He tapasivat Borneossa ja puhuvat edelleen englantia keskenään. Kannan sekä osallisuutta että tahtoa taistella tätä asetelmaa vastaan. Kirjoittaessani kuorin kaikkia näitä kerroksia. Pohdin esimerkiksi muita kaltaisiani ihmisiä, joilla on tätä sisäistettyä traumaa, ja jotka eivät tiedä minne mennä sen kanssa. Kirjoitin kirjan näille ihmisille.

Miksi ja miten joku taideteos on katsottavana, kuka sen on tilannut? Ei riitä, että katsoo jotain taideteosta ja toteaa sen olevan kaunis.

NR: Yksi kirjan teemoista tuntuu olevan liike ja matkaaminen: liike halki aikojen, sukupolvien, rajojen. Kirjassasi myös ruoka ja taide matkustavat. 

TN: En voi kertoa näitä tarinoita, ellen puhu siitä, miten asiat saapuvat joihinkin pisteisiin. Kaikki puhuvat dekolonisaatiosta ilman, että he haluavat puhua kolonisaation ’juurista’ ja siitä, miten pitkälle ne ulottuvat. New World -novellissa halusin lukijan todella pysähtyvän ja miettivän miltä tuntuu olla PoC1, joka katsoo taidetta: miksi ja miten joku taideteos on katsottavana, kuka sen on tilannut? Ei riitä, että katsoo jotain taideteosta ja toteaa sen olevan kaunis. Haluan kiinnittää huomion siihen, miten esimerkiksi tunnettujen mestareiden teoksissa esiintyvät hedelmät ovat imperialistisia tuotteita. 

Kun olin Portugalissa lomalla, en voinut nauttia olostani, koska ympärilläni oli lukemattomia jälkiä kolonisaatiosta. Kaikki se kauneus ja vauraus, joiden keskellä seisoin, ja jota muut ihastelivat, on sorron mahdollistamaa. Kanavoin tarinoihini sitä voimattomuuden ja turhautumisen tunnetta, joka tällaisista tilanteista syntyy. Haluan tuoda esille, että ylisukupolviset traumat ja taakkasiirtymät ovat todellisia. Aloitan tarinani aina jostain pisteestä, mutta se päättyy usein jonnekin muualle. Ikään kuin kerron teille yhden tarinan (esimerkiksi siitä, miten nainen valmistaa japanilaista currya Suomessa), jotta voin kertoa teille myös tämän toisen tarinan (kolonisaation vaikutuksesta tähän päivään ja niinkin arkiseen asiaan kuin ruoka). 

NR: Kirjan julkaisutilaisuudessa sanoit, ettet suosittele tätä kirjaa luettavaksi ennen nukkumaanmenoa. 

TN: Halusin, että tämä kirja on kuin kerällä oleva kobra jonkun silkkisten alusvaatteiden laatikossa. Laatikon avaa odottaen jotain, mutta kobra syöksyykin sinetöimään kuoleman silmien väliin. En halunnut, että kirjasta jää iloinen, mukava tunne. 

NR: Miltä dekolonisaatio tuntuu?  

TN: Dekolonisaatio on todella kivulias ja vaikea prosessi, joka etenee kahteen suuntaan. Samalla kun kirjoitan ja teen taustatyötä, löydän enemmän tietoa, tulen tietoisemmaksi. Tunnistan miten itse hyödyn kolonisaation järjestelmästä ja miten itse esitän roolia sen ylläpitämisessä. Uuskolonialismi määrittää tämän päivän globaaleja valtasuhteita, esimerkiksi kauppasuhteiden kautta, joten kukaan ei voi elää täysin sen ulkopuolella. Tietenkin hyödyn myös siitä koulutusjärjestelmästä, johon minulla on ollut pääsy. Haluan tavallaan myös purkaa ihmisille sitä asetelmaa, jossa minut [ruskeana, naisena, antirasistisena ihmisenä] nähdään vain marginalisoituna – ja etten täten olisi yksi ‘pahiksista’. Me olemme kaikki sekä sorrettuja että sortajia joissain suhteissa. On kivuliasta huomata, että olemme kaikki tiettyyn pisteeseen asti syyllisiä. En halunnut kuitenkaan, että tämä kirja kertoo vain traumasta ja kärsimyksestä, koska näissä tarinoissa on paljon kauneutta. Esimerkeiksi Days-novellissa kirjoitan asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi: kissasta, joka istuu auringossa, naisesta, joka paljastuu miljonääriksi, koska hänellä on suu täynnä kultahampaita. 

NR: Tuntuu, että tässä kirjassa yhdistyy kaksi tarinaa: yhtäältä ne tarinat, joita kerrot ja toisaalta tarina siitä, miten tämä kirja on syntynyt. 

TN: Lähestyin aluksi muutamaa kustantamoa ja ajattelin, että kokeillaan nyt tätä “normaalia reittiä”, koska siinä on jotain kun tunnettu kustantamo ottaa sinut siipensä alle. Heidän vastauksensa oli laimea: me julkaisemme vain suomenkielisiä teoksia ja silloinkin vain harvojen ja valittujen. He eivät edes vastanneet, että harkitsisivat asiaa. Tämä teoksesi ei ole suomeksi, joten se ei kosketa meitä. Tuntuu siltä, että Suomessa on niin, että on ensin onnistuttava muualla, kunnes tulee huomioiduksi täällä. Toisaalta se on aika nurinkurista, koska olen suomalainen kirjailija. Kun minun tuli aika valita, olenko Suomen vai Malesian kansalainen (Malesia ei tunnista kaksoiskansalaisuutta), valitsin Suomen. Mutta minut leimataan kaikkialla ulkomaalaiseksi kirjailijaksi, tai writer of coloriksi. Writer of color ei haittaa minua terminä, mutta se että tulee jatkuvaksi toiseutetuksi maassa, jonka on valinnut omakseen, on kuin tuplalitsari kasvoille. 

Valitettavasti olen niin tottunut tähän, etten lannistunut suomalaisten kustantamoiden latteista vastauksista. Loppujen lopuksi olen todella tyytyväinen, että julkaisin kirjani omakustanteena. En halunnut, että joku tulee sanelemaan mistä ja miten minun tulisi kirjoittaa. Olen sitä mieltä, että on aika hajauttaa koko maailma ja kutsua pöydän ääreen erilaisia ääniä. Jos tämä kirjani on huono, kukaan ei lue sitä. Minua ei juuri kiinnosta myytyjen kirjojen lukumäärä, koska minulle tässä on kyse jostain muusta. Tärkeintä on, että sain nämä tarinat ulos itsestäni ja nyt voin kertoa seuraavat, vielä merkityksellisemmät tarinat, joita kannan sisälläni. 

NR: Omakustantamisessa jännittävää on se, että seisoo itse oman työnsä takana. Sanoo muille, etten tarvitse kustantamon ”hyväksynnän leimaa”. 

TN: Siksi onkin niin upeaa, miten paljon tukea olen saanut. Tämä kirja ei olisi olemassa, jos en olisi löytänyt PoC-yhteisöäni ja omaa ääntäni POCina. Lisäksi olen saanut valtavasti tukea muilta marginalisoiduilta ihmisryhmiltä, esimerkiksi muilta taitelijoilta ja pienyrittäjiltä. Niin moni ihminen on tullut tarjoamana apua ja vinkkejä, että olen ollut ihan häkeltynyt. Kysyin Leonardo Custódiolta, ystavältäni joka tuki minua kirjan julkaisuprosessissa, miksi kaikki ihmiset ovat niin avuliaita. Hän vastasi, että ehkä he näkevät, että sinulla on drivea ja jotain tärkeää sanottavaa. 

Kustantamista ympäröi joku ihmeellinen mystiikka: ”tämä on minun kustantajani, minä olen kirjailija, jonka teos on julkaistu”. Minä edustan itse itseäni! Minua edustaa The Chindian Queen Inc. ja minä olen tämän firman kuningatar, joten siitäs saatte! 

NR: Kirjasi ilmestyi yhteistyössä Anti-Racism Media Activist Alliance (ARMA Alliance) -hankkeen kanssa ja sen kannen on tehnyt kuvataiteilija Sasha Huber.  

TN: Kyllä. Sain tehdä tämän kirjan ystävieni ja verrokkieni kanssa, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella. On suunnaton kunnia, että kirjan julkaisussa sain tukea niin älykkäiltä ja ihanilta ystäviltäni kuin (ARMAa vetävät) Leonardo Custódio ja Monica Gathuo. Kysyin, haluavatko he kommentoida käsikirjoitusta yhteistyökumppaneina ja he sanoivat kyllä. Sain tukea julkaisuun ja erittäin vapaat kädet, mikä oli aluksi pelottavaa, koska olen niin tottunut siihen, että joku kritisoi työtäni.   

Sasha Huber on aivan ihana ja antelias ihminen, jota saan ilokseni kutsua ystäväkseni. Hänellä on Instagramissa @drawntopeople –projekti, jossa hän julkaisee muotokuvapiirroksia. Hän piirsi kuvan, joka on nyt kirjani kannessa ja sanoi, että saan sen ilmaiseksi käyttööni. Sasha on myös graafinen suunnittelija, joten hän on toteuttanut myös kirjan graafisen suunnittelun. Sashan kanssa tehty yhteistyö kertoo myös siitä, miten tämä teos kumpuaa yhteisöllisyydestä. 

Minä edustan itse itseäni! Minua edustaa The Chindian Queen Inc. ja minä olen tämän firman kuningatar, joten siitäs saatte! 

NR: Tämän päivän omakustannekirjailijat painivat jännitteen kanssa: yhtäältä on olemassa paljon ilmaisia markkinoinnin kanavia, kuten esimerkiksi Instagram, toisaalta algoritmit vaativat näkyvyyden takaamiseksi jatkuvaa, “aitoa” ja henkilökohtaista sisällöntuotantoa, mikä puolestaan voi olla hyvinkin uuvuttavaa.   

TN: Ruskeana taiteilijana olisi todella halpa temppu kirjoittaa “ruskeiden taiteilijoiden asioista”, eli takertua vain traumaan. En halua kirjoittaa vain siitä, miten rankkaa minulla on, se ei ole minun juttuni. Uskon, että ruskeilla ihmisillä on paljon muita mielenkiintoisempia asioita, joita he haluavat tehdä.  

Olen todella tietoinen siitä, miten käytän ääntäni ja kasvojani sosiaalisessa mediassa, eikä sosiaalinen media uuvuta minua. Koen olevani verrattain etuoikeutettu, koska saan pääasiassa keskittyä kirjoittamiseen. En halua kuitenkaan somessa mainostaa, että elämäni on täydellistä. Haluan, että sisältöni sosiaalisessa mediassa heijastavat sotkua ja rosoisuutta. Saatan esimerkiksi jakaa kuvan lattialle räjähtäneestä pastakastikkeesta.  

Jos minulle on annettu alusta puhua, toivon voivani artikuloida asioita, joita toinen PoC voi pitää merkityksellisenä ja voimauttavana. Tai ehkä voin jopa saada jonkun kyseenalaistamaan sen näkymättömän järjestelmän, jossa he asuvat ja josta he hyötyvät. 

NR: Mitä jätit pois kirjasta? 

TN: Editointivaiheessa sain kommentin, että osa runoista on “liian henkilökohtaisia”. Tämä kommentti tuli ylläri-ylläri mieheltä… Mutta päädyin kuitenkin jättämään kirjasta pois jotain asioita, jotka olivat mielestäni liian henkilökohtaisia. Minä en ole yhtä kuin kirjani. Jätin kirjasta pois tarinoita, jotka sopivat paremmin seuraavaan teokseen. 

NR: Mistä seuraava teoksesi kertoo? 

TN: Kirjoitan seuraavaksi isästäni. Se on tarina, joka on pakko kertoa: kirja muistelemisesta. Jos me emme muista ja muistele, kerro näitä tarinoita eteenpäin, nämä tarinat unohtuvat. Me olemme näiden legendojen viimeiset pyhätöt. Jokaisen ihmisen elämä on merkillepantava ja erityisen tärkeä kertoa, jos olet biracial PoC -ihminen, jonka tarinat on vaiennettu historian saatossa. 

Haastattelu on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2021. Tania Nathanin maalis-huhtikuussa 2021 vetämälle kirjoituskurssille voi ilmoittautua 7.3. mennessä. Kurssin opetuskielet ovat suomi ja englanti, mutta sen puitteissa voi kirjoittaa millä kielellä tahansa. Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeet löydät Nuoren Voiman Liiton verkkosivuilta. Nuoren Voiman Liitto on Nuori Voima -lehden julkaisija.

• 1. Suom. huom. Päädyin käyttämään tekstissä englanninkielistä lyhennettä PoC (person of color), sillä haastattelu toteutettiin englanniksi, eikä termille ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä. Toisinaan termi suomennetaan termillä rodullistettu (racialized), tai ei-valkoinen. Negaation kautta käyvä termi kuitenkin pitää edelleen valkoisuutta keskiössä ja rodullistettu puolestaan antaa ymmärtää, että vain ei-valkoiset ihmiset ovat rodullistettuja. Tämä voi harhaan pönkittää käsitystä siitä, että rasismi ja niin kutsuttuun rotuun liittyvät kysymykset  eivät koskettaisi valkoisuutta. Olen kääntänyt sanan “brown” ruskeaksi silloin kun kirjailija on viitannut sillä itseensä.