DocPoint tarjoaa hartaita kokemuksia

Olen havahtunut kaipaavani arkeeni pyhiä kokemuksia, arvokkaita hetkiä kuvatulvien ja nopean, banaaliltakin tuntuvan viestinnän ohella. Kuunteleminen ja itseään suuremman äärelle pysähtyminen onnistuu myös arkisemmissa ympäristöissä, kuten saunassa ja elokuvateattereissa, joissa hiljaisuus antaa tapahtuman luonteelle raamit.

Vuoden 2020 DocPoint dokumenttielokuvafestivaali tuo taas pimeään, kevättä kohti kurkottavaan tammikuuhun aihioita ja ajatuksia tulevalle vuodelle. Tärpeissä kolme teosta, joiden äärellä voi kokea jotain pyhää.

Voimakas kuvaessee yhteisöistä ja alueellisuudesta

Näemme tarinoita, joiden päältä kävelemme sitä itse tietämättä.

Itä-Turkin poliittisesti merkittävässä Diyarbakinin kaupungissa syntynyt kurdi Rûken Tekeş (1976-) valloittaa katsojan silmällään. Aether (2019) on Tekeşin ensimmäinen kokoillan elokuva, joskin lyhyehkö sellainen (1h22min). Tekeşin pitkä ura YK:n palveluksessa ja ihmisoikeusasiantuntijana värittävät hänen tapaansa ohjata ja kirjoittaa.

Aether on jo nimestään lähtien eteerinen kokemus, joka vahvistaa uskoa elokuvan voimaan, sen valtaan näyttää rujo kauniina ja maallinen maailma mystisenä. Aether on täynnä metaforisia kuvia, liikkuvia postikortteja, jotka kertovat tekijän historiaa pursuavien synnyinseutujen tilasta ennen Turkin valtion vesivoimalaprojektin alullepanoa. Näemme ikuistamisen arvoisia historiallisia rakennuksia, luonnon kiertokulkua. Tarinoita, joiden päältä kävelemme sitä itse tietämättä.

Tekeş näyttää floran ja faunan elinvoimaisen symbioosin, ihmisen tavan löytää merkityksellisyyttä, lampaat ja autot yhtäläisinä asfalttitiellä. Pojat heittävät verkot vesille. Virrasta nostetut kalat koittavat selviytyä maalla sätkien, loppunsa edessä. Tekeş kuvaa viimeisiä kehyksiä hänelle tutun alun lopusta.

Aether on syvästi pysäyttävä ja tunteellinen kokemus, joka on palkittu jo monilla elokuvafestivaaleilla: Visions du Réel, Istanbul Film Festival, Documentarist Istanbul Documentary Days, Taormina Film Festival ja DokuFest.

Kymmenien sekuntien pätkät paikallisten arjesta, jylhistä maisemista ja lampaan teurastuksesta luovat lopulta yksittäisten kuvien sijaan ymmärrettävän dramaturgian, joka kertoo tarinan siitä, mikä on kenellekin pyhää, ja kuinka elämän voima, valo ja virtaus, jatkuu, vaikka paine olalla vain lisääntyisi.

Vapaus on liukuva käsite

Kung fu -opettaja innostaa Alun haaveilemaan Jackie Chanin ja Bruce Leen kaltaisesta urasta.

Kiinalaista kulttuuria levittävä ACC-järjestö leviää kovaa vauhtia Afrikassa. Järjestön ylläpitämät orpokodit haalivat syrjäkylien lapsia oppilaikseen. Palkitun ohjaajan ja kuvaajan Nicole Schaferin (1980-) dokumentti Buddha in Africa (2019) tutkii ilmiötä, joka liikkuu vaarallisesti hyväntekeväisyyden ja propagandan välimaastossa.

Elokuva seuraa malawilaisen Enock Bellon, kiinalaiselta nimeltään Alun tarinaa. Nuorena vanhempansa menettänyt poika saa orpokodista, samasta osoitteesta, sekä elämälleen suunnan että isähahmon. Kung fu -opettaja innostaa Alun haaveilemaan Jackie Chanin ja Bruce Leen kaltaisesta urasta. Opettaja on pisimpään Alun elämässä säilynyt miehen rooli, joka kurinpidon lomassa näyttää välillä myös tunteitaan.

Kurinalaisen konfutselaisen elämäntyylin säännöt eivät lapsia erityisesti kiinnosta. Kasvissyönti ja uskonnon harjoittaminen aiheuttavat närää ja eripuraa.

Uskonnon merkitys korostuu, mitä enemmän sitä tarvitsee. Hullunkurisesti niin sanotusti pyhän äärellä päivänsä viettäneet lapset alkavat kuitenkin kyseenalaistaa ulkoapäin tulleet ”valtaajien ideologiat”. Jumalaa aletaan etsiä niin isovanhempien elämänkatsomuksista, kristinuskosta kuin islamistakin. Lasten elämässä arkistunut buddhalaisuus on saanut vaatteikseen kovan kurin ja holhoavuuden.

Elokuvan lopussa katsojaa koskettaa Alun vilpitön ilo vapaudesta, jonka hän viimein koulusta valmistuneena saa kokea. Tuo vapaus, tai vähintään tunne siitä, viedään kuitenkin nopeasti. Koti ja sen yhteisö, jotka Alu oli kokenut orpokodissa pyhäksi, asettaakin omat vaatimuksensa pojalle: on elätettävä suku ja jatkettava opintoja.

Pyhää pelastamassa

Yhtäältä sarvikuonoja suojellaan omalla hengellä, toisaalta vuohi teurastetaan ruoaksi.

Jumala kysyi kiveltä, eläimeltä ja ihmiseltä, haluavaisivatko he ikuisen elämän ja hedelmättömyyden vai mahdollisuuden lapsiin ja kuolevaisuuden? Kivi luopui lapsista ikuisen elämän vuoksi, eläin taas kuolemattomuudesta lasten arvokkuutta kunnioittaen. Ihminen ei ikinä antanut vastausta.

Näin vahvalla tarinalla alkaa Floor van der Meulenin (1989-) dokumentti The Last Male on Earth (2019), joka kertoo viimeisestä urospuolisesta zairenleveähuulisarvikuonosta Sudanista. 45-vuotiaana menehtynyt järkäle eli elämänsä viimeiset vuodet Kenian Ol Pejeta Concervancy -villieläintilalla. Elokuvassa näemme turisteja muun muassa Isosta-Britanniasta, jotka kuvailevat kohtaamistaan Sudanin kanssa arvokkaaksi ja tunteelliseksi. Monet potevat huonoa omaatuntoa koko ihmiskunnan puolesta.

Elokuva herättää kysymyksiä siitä, minkä me ihmiset valitsemme itsellemme pyhimmäksi asiaksi. Minkä puolesta voimme peräti antaa henkemme. Moni puhuu näin omista lapsistaan, toiset työstään. Ol Pejetalla Sudania ja muita sen eläimiä on suojelemassa rehellinen armeija aseineen ja kurineen. Salametsästäjien yhka on jatkuva.

Elämää leimaavat kiertokulun, kaksinaismoralismin ja suhteellisuuden kiero kimppa näyttäytyvät katsojalle koko elokuvan ajan. Yhtäältä sarvikuonoja suojellaan omalla hengellä, toisaalta vuohi teurastetaan ruoaksi. Taistellaan jonkin pyhän puolesta mutta sitä vahvasti markkinoiden ja kaupallistaen. Turistikaupassa myydään Sudan-paitoja ja kuolemaa tekevän edessä poseerataan hymyssä suin kameraan päin.

Erityisen koskettavaa on seurata sitä, kuinka suhde luontoon on meille ihmisille kuitenkin jokseenkin pyhä ja kyseenalaistamaton – silloin kun sen pääsee itse kokemaan. Kuten yksi villieläintarhan työntekijä turisteja kehottaa: ”teidän on saarnattava tätä gospelia palatessanne takaisin kotiin, sillä Sudan ei voi puhua puolestaan.”