Dramaattiset opit
Kukaan ei voi tehdä toisesta kirjailijaa ja kaikki opetus pitäisi lopulta unohtaa, sanoo entinen Teatterikorkeakoulun professori ja yksi Suomen menestyneimmistä kirjailijoista, Pirkko Saisio. Kyytiä saa myös nykypäivän autofiktio.
Pirkko Saisio, työskentelit Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2001. Heini Junkkaalan sinusta kirjoittamassaan elämäkerrassa Sopimaton (WSOY 2023) hän luonnehtii opetustasi näin: ”Professoriaikasi merkittävin saavutus oli se, että muutit dramaturgian koulutusohjelman kirjailijakoulutukseksi.” Onko tämä totta?
Dramaturgian professuuri oli siihen aikaan kutsuvirka, ja [Lauri] Sipari henkilökohtaisesti kutsui minut siihen siirtyessään itse koulun rehtoriksi. Vuoden kuluttua ehdotin, että virka muutetaan dramaturgian ja draaman kirjoittamisen professuuriksi. Sellainen se on tänäkin päivänä. Oma opetukseni painottui kirjoittamiseen, ja dramaturgian teoriasta vastasivat siihen aikaan Juha-Pekka Hotinen sekä vierailevat opettajat.
Tietysti draaman kirjoittamisessa puhutaan koko ajan käytännön dramaturgiasta. Mutta teorian siirsin itseltäni pois, koska minulla ei ole siihen koulutusta eikä se itseäni hirveästi edes kiinnosta. Minulla ei ole käyttöä teorialle omassa työssäni.
Junkkaala kirjoittaa sinusta hyvin pragmaattisena. Olen itse humanisti koulutukseltani ja huomaan, että minulla on teorian risti kannettavanani. Mutta kirjoittaminen tai luominen pysähtyy helposti yläpilveen, kun pyrkimys analyysiin alkaa liian varhain.
Olen täsmälleen samaa mieltä. Me väänsimme laitoksen sisällä siitä, missä järjestyksessä asioiden on hyvä tulla. Minä ajoin läpi ajatuksen siitä, että ensin kirjoitetaan, ennen mitään dramaturgian opetusta. On ei-luova tilanne yrittää soveltaa omaa kirjoittamista teorioihin. Käytäntö ensin ja teoria sitten. Eri dramaturgiset rakenteet voivat avata omalle kirjoittamiselle uusia maisemia sitten, kun opiskelija on jo kirjoittanut draamaa ja aktiivisesti etsii vaikkapa uusia rakenteita.
Eräs tuttu nuori ihminen pohti hirveästi, mihin genreen hän sijoittaa sen tai tämän. Se ei ole tekijän tehtävä! Tutkijat ja kriitikot laittavat niitä genrejä, ja on parempi, jos tekijä ei ole kauhean tietoinen niistä itse.
Vaihdoit itse opiskeluaikoinasi Teatterikorkeakoulun sisällä dramaturgian koulutusohjelmasta näyttelijäntyön koulutusohjelmaan. Elämäkerrassasi kerrotaan vaihtamisen syyksi, ettet ”syvimmiltäsi uskonut, että kirjoittamista voisi opettaa tai oppia”. Toisaalta oma opetuksesi vaikuttaa valtavan käytännönläheiseltä. Voiko kirjoittamista opetella, voiko sitä opettaa?
Olen tarkoittanut tuolla ja ehkä sanonutkin Heinille, että kukaan ei voi tehdä toisesta kirjailijaa.
Se kuulostaa kauhean itsestäänselvältä. Mutta fiktion kirjoittamisen opettaminen on kohtalaisen uutta, kaikki klassikothan ovat itseoppineita, päinvastoin kuin esimerkiksi säveltäjät tai kuvataiteilijat.
Kaikkein tärkeintä on laskea itsekritiikin kynnykset. Ihmiset haluavat kirjoittaa jostakin itselleen tärkeästä, mutta eivät uskalla. Niin sanotun oman aiheen, mikä se ikinä onkaan, lähestyminen on kauhean vaikeaa. Luulee paljastavansa itsestään liikaa, jäävänsä suojattomaksi ja alastomaksi toisten edessä.
Avuksi kehittelin toisena henkilönä kirjoittamisen. Sivupersoonan luomalla löytyivät uudet aiheet. On vapauttavaa, kun kirjoittaminen menee toisen piikkiin.
Olen kirjoittanut viisi teosta kahdella eri pseudonyymilla: Jukka Larssonina ja Eva Weininä, 80- ja 90-luvuilla. Silloin kun aloitin pukeuduin Jukka Larssoniksi ja vedin itseni rooliin. Paneutumalla maanisesti toiseen ihmiseen syntyy vapautunutta tekstiä, jonka kirjoittaja kokee hirveän erilaiseksi, vaikka se ei välttämättä sitä ole.
Kirjoittajakursseilla voi opettaa erilaisia tekniikoita. Kaikenlaiset tekniikat ja metodit, sen jälkeen kun ne on omaksunut, pitäisi unohtaa. Kaikki opetus pitäisi unohtaa. Jokaisen on pakko luoda itse oma tapansa. Opettajan tehtävä ei ole opettaa, miten joku näytelmä pitää kirjoittaa, vaan yrittää olla mahdollisimman herkkänä vieressä: mihin suuntaan tuo on menossa ja mikä siitä puuttuu.
Kehotitko opiskelijoitasi kirjoittamaan kohti näyttämöä?
Kun opiskelija oli kirjoittanut kohtauksen, rakensimme sen saman tien käyttäen muita opiskelijoita näyttelijöinä – ei ollut väliä tietenkään, miten toiset näyttelevät. Kun ihminen saa roolin, hän esittää kirjoittajalle oikeat kysymykset motiiveista, siitä, onko se uskottavaa, tai mikä tässä on jännite. Näyttämöllistäminen on mielestäni aina mielenkiintoisempaa kuin sellainen, että istutaan niiden tekstien kanssa pöydän ääressä ja keskustellaan. Näyttelijöitä kannattaa näytelmäkirjailijan kuunnella muutenkin, koska he tekevät oikeat kysymykset roolihenkilöistä.
Näkyykö tällainen kokeileminen omassa proosakirjoittamisessasi?
Minulla on suunnilleen yhtä paljon proosa- ja draamatuotantoa, ja draama on vaikuttanut proosaan. Minulle on molemmissa olennaista se, että kaikissa tilanteissa pysyy jännite. Ristiriita on henkilön sisällä: se tahtoo toisaalta toista ja toisaalta toista; mitä se tahtoo, sen se peittää. Se on draaman ja draamallisen tilanteen kiinnostavin asia. Katsoja tajuaa, että tuo haluaa jotain muuta kuin väittää. Henkilöiden välillä on sama ristiriita: he haluavat eri asioita, pyrkivät eri päämääriin.
Kaikenlaiset tekniikat ja metodit, sen jälkeen kun ne on omaksunut, pitäisi unohtaa. Kaikki opetus pitäisi unohtaa.
Tein sellaisiakin harjoitteita, että jännite ja ristiriita ovat ympäristön ja sen vallitsevan tilanteen välillä. Esimerkiksi ison tilan ja pienen tilan ero, miten se vaikuttaa tekstiin. Sanotaan, että pariskunta on kirkossa häävieraina, istuu kirkon penkissä. Toiset menevät naimisiin, ja pariskunta tekee samalla eroa. Tällaisiin jännitteisiin ja ristiriitoihin työni perustuu; en kirjoita oikeastaan mitään, missä ei ole jännitettä.
Proosassa päähenkilö helposti ajautuu hiljaiseksi tarkkailijaksi, jotta hahmo voi tekstin kautta havainnoida ympäristöään. Proosan ja draaman henkilöhahmot ovat keskenään erilaisia.
Yrititkö saada jotain muutosta aikaan koulussa?
Me ollaan Siparin kanssa vanhoja ystäviä. Olin eri mieltä Siparin kanssa siitä, että hän ajatteli ainoan kirjoittamisen opetuksen olevan niin sanottua ateljeekritiikkiä: annetaan palautetta siitä, mikä on jo tehty. Minä kehittelin omia harjoitteita. Kirjoittajat ovat arkoja ja pelkäävät itsensä paljastumista, ja yritin keksiä harjoitteita, joissa he rohkaistuisivat. Käytin paljon sellaista, mikä oli jäänyt mieleeni Teatterikorkeakoulun näyttelijäkoulutuksen ajoilta.
Kirjoittaminen on käsityöläisyyttä. Olen itse käynyt Kriittisen korkeakouluun, ja parhaita ohjeita saanut esimerkiksi kirjailija-dramaturgi Marjo Niemeltä. Tuntuu, että ohjeet ovat monesti kummunneet näyttämölle kirjoittamisen parista.
Sehän on käytännön työtä kuitenkin. Minulta ilmestyi muutama vuosi sitten sellainen kuin Epäröintejä (2019), se käsittelee itse asiassa juuri tätä. Minä kirjoitin siihen juttuja ja sitten aina katkaisin – ”tämä ei toimi” – ja kirjoitin uudelleen, vaihdoin asetelmaa, kokeilin mitä tapahtuu jos henkilöillä on iso ikäero, erilainen sosiaalinen status. Miten sellaiset seikat vaikuttavat rakastumisesta syntyneeseen petokseen, josta kaikissa versioissa oli kysymys. Se oli sellainen avoleikkaus kirjoittamisprosessiin.
En ole lukenut, mutta tämähän on hauskaa... Esikollisnovellikokoelmani ilmestyi vuosi sitten, ja kriitikko jostain novellista kirjoitti, että Saisio on tehnyt tämän, mutta paremmin. Luulen, että juuri tähän teokseen viitattiin.
Ai hän… No sori siitä!
Ehkä se ei ollut ihan näillä sanoin, mutta se oli se ajatus siellä.
No mutta jos saat käsiisi sen, sitä oli ihan hirveän hauska kirjoittaa! Kirjassa on kahden naisen rakkaussuhde sijoitettuna 50-luvulle ja Norjassa kulkevalle laivalle. Mutta he eivät suostuneet sanomaan mitään, mitä minä teen? Kumpikaan ei liikahtanut mihinkään. Minun oli keksittävä jotakin, oli tuotava häiriötekijä. Kokeilin sitä ja tätä.
Helsinki-trilogian kirjat Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003) uudelleenjulkaistiin viime vuonna. Kirjat on ostettu myös Penguin Modern Classics -sarjaan, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun elävän suomalaiskirjailijan teoksia pääsee mukaan. Luetaanko näitä teoksia nyt jotenkin eri tavalla kuin vuosituhannen taitteessa?
Vaikea sanoa. Milleniumin taitteessa sukupuoli, identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen olivat uudempia asioita.
Se, että kirjoista tuli uudet painokset ja niitä luetaan uudelleen, johtuu siitä, että niitä ruvettiin yhtäkkiä kääntämään. Trilogia resonoi eurooppalaiseen mielentilaan tällä hetkellä enemmän kuin yli 20 vuotta sitten. Olen hirveän ymmälläni koko asiasta. Tietysti tässäkin taustalla on käytännön asioita: vihdoin tuli ihminen, joka rupesi markkinoimaan niitä kansainvälisesti. Niinpä niitä on nyt sitten käännetty. On ihan käsittämätön asia, että ne tulevat sinne Penguin Modern Classicsiin. Tuntuu, että siellä ne ovat turvassa for ever.
Luin trilogian äänikirjoiksi tämän uusintapainoksen takia, ja olin kokonaan unohtanut, mitä niissä on. Nehän ovat aika paljon modernimpia ja tavallaan anarkistisempia teoksia, kuin olen muistanut. Varsinkin Punainen erokirja. Siellä välissä on yhtäkkiä ties mitä! Sudenkorentojen joukkoesiintymisiä ja rinnakkaiskertomuksia sille, mitä tarkoittaa valta, vallan halu ja vallasta syrjäytyminen.
Mitä olet mieltä nykypäivän autofiktiokeskustelusta?
Oma mielipiteeni autofiktiosta on, että se on tullut kamalan suosituksi, ja ihan justiinsa ihmiset kyllästyy siihen. Niin minäkin. Siitä on tullut selviytymistarinoita. Autofiktio on jäykistynyt: ihminen löytää itsensä ja oman vahvuutensa ja kehonsa ja milloin mitäkin – ja valaistuu. Tarjonta on muuttunut mekaaniseksi. Jos ihminen ei ole valaistuessaan ikivanha, niin se on kauhean vaarallista, koska sieltä tullaan aina myös alas. Sama kirjoittaja kirjoittaa kolmatta kertaa autofiktiota, jossa hän jälleen valaistuu, vähän eri kannalta. Ongelmat palaavat, koska ei kirjoittaminen ratkaise sellaisia ongelmia.
Autofiktio on iän kaiken vanha laji. Sillä on vahvat perinteet, mutta teokset eivät olleet alun perin valaistumisia, ratkaisukeskeisiä. Ne olivat proosaa, jossa kirjailija on käyttänyt itseään ensisijaisena materiaalina.
Populaari autofiktiokeskustelu on paikoin kovin kiinnostunut siitä, mikä on totta ja keitä ihmiset taustalla oikeasti ovat, miten kaikki oikeasti meni. Minua kiinnostaa se, miten kerrotaan ja miksi kerrotaan niin. Punainen erokirja on täydellinen esimerkki: kun vaihdellaan kerrontataktiikkaa, valinta kertoo omaa tarinaansa.
Se on oikeasti totta. Elämäkerran julkaiseminen on ollut itse asiassa yllättävän vaikea asia. Se täyttää ihmisten tarvetta tietää, miten asiat oikeasti menivät. Se on minulle yhdentekevää.
Kirjassa on kohtia, joissa epävarmuus kirjoitetaan auki: sinun mielestäsi tämä meni näin ja jonkun toisen mielestä toisin. Se on hieno tapa tehdä näkyväksi yksi genren ongelma: ihmisen muisti. Puhuitteko Junkkaalan kanssa tästä?
Puhuimme Heinin kanssa muistin epävarmuudesta useasti. Ihmisen mieli muokkaa muistoja moneen kertaan, tästä on tutkimustakin vaikka kuinka paljon. Ihminen luo elämästään tarinaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, etsii asioihin logiikkaa, syy-seuraus-suhteita, liittää tiedostamattaan tapahtumia toisiinsa, tekee johtopäätöksiä niistä ja vahvistaa uskoaan siihen, että esimerkiksi omilla päätöksillä ja uhrauksilla on merkityksellisiä seuraamuksia, hyviä tai pahoja.
Jos ihminen ei ole valaistuessaan ikivanha, niin se on kauhean vaarallista, koska sieltä tullaan aina myös alas.
Ajatteletko, että opetuksellasi Teatterikorkeakoulussa on ollut vaikutusta suomalaiseen kirjallisuuteen?
Se ei ole minun arvioitavissani. Tuskin sitä koskaan voidaan mitenkään todentaa tai ei-todentaa. Inhoan guru-tyyppisiä opettajia, jotka tekevät itsensä plagiaatteja ja joiden opettamisesta ihmisen pitää toipua kymmenen vuotta ennen kuin löytää omaa ääntänsä ollenkaan.
Ihmisen elämään, kirjailijan elämään, vaikuttavat jotkut opettajat enemmän kuin jotkut toiset, mutta elämään vaikuttaa myös yhteisö jossa elää, ja kaikki ihmissuhteet, ja sattuma. Ties mikä kaikki vaikuttaa siihen, mistä kirjailija syntyy. Sen tiedän, että opetuksellani oli joihinkin opiskelijoihin suurempi vaikutus kuin joihinkin toisiin. Jotkut eivät kostuneet mitään ja jotkut paljon enemmän. Se johtuu jostain sellaisesta, että jotkut pyrkimykset ja tarpeet ovat samankaltaisia – ja kuitenkin omia.
Julkaistu alun perin Nuoren Voiman 2000-luku -numerossa (2/24).
