Emme elä tulevaisuutta varten

Eetu Viren kirjoittaa Esseissään runoudesta nautinnon paikkana, jolla ei ole ulkoista päämäärää. Jos periaatetta sovellettaisiin yhteiskunnassa, tulisiko siitä puutarha?

Lehtemme työnimi on Runopuutarha. Millaisia mielikuvia runous ja puutarha herättävät yhdessä? Millaisia risteyksiä ja yhtymiä niissä on?

Molemmissa on pitkälle työstettyjä esteettisiä prosesseja. Tulee mieleen se, että runous muodostaa osan elämää ja jonkinlaista kommunikaatiota. 

Monissa mielenosoituksissa kuullaan runoutta ohjelmanumeroina. Runouden ja ylipäätään kirjallisuuden lukeminen on kuitenkin vähentynyt viime vuosina. Miten näet runouden paikan tässä ajassa? 

Syklisyys ja pitkäaikaisuus on tietysti ominaista runoudelle. En tiedä, kannattaako runoutta välttämättä lähteä tarkastelemaan jonain suurena yhtenäisenä kulttuuriperinteenä, vaan pikemminkin asiana, joka tulee pitkienkin aikojen takaa ja voi innoittaa meitä monessa ajassa. Nykyään on aika hämmentävää, että ihmiset lukevat huomattavan paljon todella uusia kirjoja. Se liittyy varmaan someen: aikaa seurataan eri tavalla kuin ennen. En muista, että 20 vuotta sitten filosofian tai kirjallisuuden opiskelijat olisivat olleet lukemassa jatkuvasti aivan uusia, vasta ilmestyneitä kirjoja. Kirjasesongeista on tullut isompi juttu esimerkiksi kirjateemaisten Instagram-tilien myötä. Kirjojen elinkaaresta on tullut lyhyempi: jo kolme vuotta vanhaa kirjaa saatetaan sanoa klassikoksi. Tai ehkä ennen tämä ei vain tullut esille, kun somekeskusteluja ei ollut.

Onko runoudella enää muutosvoimaa huomiotaloudessa?

En usko, että runoudella on yksinään voimaa suuriin poliittisiin muutoksiin. Ei runoudella lopeteta esimerkiksi Israelin hyökkäystä Gazaan tai murskata kapitalismia. Kiinnostavaa viimeisen 20 vuoden aikana on ollut lava- ja esitysrunouden ja samaan aikaan kokeellisen runouden kehittyminen, varsinkin pienkustantamojen sisällä. 20-25 vuotta sitten runouden kenttä Suomessa oli aika kauhea: siellä oli lähinnä tylsiä hermeettisiä runoilijoita, jotka vastustivat minkäänlaista sotkeutumista politiikkaan. Kustannusjärjestelmä oli hurjan hierarkkinen: ensin oli voitettava vaikkapa Nuoren Voiman kirjoituskilpailu, että oli mitään mahdollisuutta julkaista tai esiintyä. Piti olla oikean ihmisen, eli Jukka Koskelaisen, hyväksyntä, jotta pääsee kirjallisuusinstituutioiden sisään. On hienoa, että runomaailma on avautunut, että on syntynyt omaehtoista ja itseorganisoitua runoustoimintaa. Suorien poliittisten muutosten sijaan runous voi muuttaa aistimisemme tapoja ja näin vaikuttaa syvällisempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Mielenosoituksissa esitetty runous liittyy enemmän niiden affektiivisen maailman luomiseen. Suhtaudun itse runouteen mielenosoituksissa vähän skeptisesti: mielenosoituskulttuuri on usein synkkää, ja runous ei välttämättä auta. Joskus se tietysti voi toimia. Vaarana on joskus myös huonon runouden pönkittäminen. Suurin osa mielenosoituksissa esitettävästä runoudesta on varmasti hyvää.

Mitä nopeasyklisyys tarkoittaa runoudelle?

Se johtaa ainakin reagoivuuden kasvuun, että vaan reagoidaan koko ajan siihen, mitä tapahtuu. Etäisyyden ottaminen nykyhetkeen vaikeutuu, mikä tarkoittaa myös sitä, että kokeilevien teosten tekeminen vaikeutuu. Sellaisissa kuitenkin usein leikataan epäajanmukaisesti materiaalia tavoilla, joita käyttääkseen on pakko ottaa etäisyyttä nykyhetken kysymyksenasetteluihin ja ongelmiin. Ne tekstit tulevat tavallaan toisenlaisesta ajasta.

Puutarha on syklinen, ylivuotinen ja pitkäjänteistä hoitoa tarvitseva rakennelma. Yhteiskunnassamme arvostetaan tällä hetkellä nopeutta ja lyhyitä ajatuksia. Kirjoitat esseekokoelmassasi muutosvoimaisista keskusteluista ystävien kesken sekä siitä, miten selittäminen ja debatointi on aika yhdentekevää uuden luomisen näkökulmasta. Runous ei aina väitä, mutta toisaalta esimerkiksi lavarunouden ja rap-lyriikoiden perinteessä poliittisuus on olennaista. Miten runous toimii kommunikoinnin, mutta ei selittämisen tai argumentoinnin keinona? 

Näen, että siinä olennaisia ovat muut kuin runouden sisällölliset piirteet. Se vaikuttaa myös paljon ruumiillisemmilla tavoilla, jotka vaikuttavat meidän sisällämme tapahtuviin muutosprosesseihin. Ne muutokset saattavat syntyä jostain, mitä emme voi ennakoida: vaikka yllättävästä tuntemusten ja ajatusten yhdistymisestä jossain tilanteessa.

Jotta runoudelle olisi tilaa, meidän pitäisi luopua kilpailullisesta asenteesta ja ihmisten arvottamisesta.

Voiko runous vapauttaa meidät striimaajien debattien ja lyhyiden ajatusten ikeestä?

Kyllä se varmaan voi. Kun ihmiset pysähtyvät lukemaan ja tuottamaan tekstejä, joiden ainoa tarkoitus ei ole vain henkilöbrändin myyminen tai egon esiintuleminen, voimme luoda jonkinlaista yhteistä pintaa kieleen. Ja sitä runous aina tekee. Niin sanottu kirjagram luo kulttuuria, jossa kirjat luetaan nopeasti. Toisaalta se voi aidosti myös madaltaa kynnystä polyfoniseen tai dialogiseen kirjallisuuden kokemisen ja lukemisen kulttuuriin. Yhä useammat kirjoittavat kirjoista, ja sen takia myös lukevat niitä tarkemmin. Molempia tapahtuu näiden kaikkien teknologioiden vaikutuksesta.

Puutarha mielletään usein rauhoittumisen ja kauneuden tyyssijaksi. Runous on monelle paitsi elämän ilojen ja surujen tuntemisen keino, myös esteettisten nautintojen ja ajattelun keinu. Miten runouden puutarha voisi kukkia tässä ajassa ja millaisia syklejä se tarvitsee?

Jotta runoudelle olisi tilaa, meidän pitäisi luopua kilpailullisesta asenteesta ja ihmisten arvottamisesta. Kyse ei ole jostain ihmisten moraalisesta valinnasta, vaan koko tulonjakojärjestelmästämme ja muusta, joka pakottaa tai vähintäänkin kannustaa sen tyyppiseen toimintaan. Brecht-kirjassani käytin ilmaisua rakenteellinen narsismi: on pakko käyttäytyä narsistisesti, jotta tulee toimeen ylipäätään. Kaiken tämän purkamiseen tarvitaan yhteisiä käytänteitä ja asiasta puhumista. Samaan aikaan se tarkoittaisi koko työn järjestämisen tapojen ja tulonjaon muotojen uudistamista, jotta lopputuloksena ei olisi vain ihmisten moraalinen arvottaminen.

Runopuutarha tarvitsee jonkinlaisia hitaita syklejä, joissa asiat voivat palata meille kaukaakin ja joissa voimme muodostaa suhteita asioihin, jotka eivät ole enää ajankohtaisia tai tulevat muualta kuin nykyajasta. Meidän täytyy yrittää elää tässä ja nyt tavoilla, joilla todella haluamme elää, eikä uhrautuen tulevaisuutta varten. Pitäisi mennä kohti sellaista elämää, jossa voi hyväksyä tapahtumat. Elämässä tietysti tapahtuu aina jotain ikävääkin ja se on osa elämän kiertokulkua. Mutta harmillisten tapahtumien hyväksymisen ei tarvitse olla vain väline jonkin suuren tulevan saavuttamiseen, vaan juurikin vain osa elämää, josta nautimme yhdessä.

Kerrot esseekokoelmassasi Sapfon runojen habrosynestä. Se tarkoittaa ylellisyyttä ja nautintoa ilman sotaisuutta ja turhaa kärsimystä. Sen merkitys muutettiin klassisen ajan Kreikassa tarkoittamaan rappeutunutta tai liiallista hienostuneisuutta. Onko runous on olennainen osa habrosyne-käsitettä, miten?

Habrosynen merkitystä ei ihan tarkkaan tiedetä. Habrosyne esiintyy Sapfolla runossa, jossa se liittyy ajatukseen auringon eroottisesta rakastamisesta. Runoudessa on samalla tavalla olennaista ottaa etäisyyttä ympäröiviin ja yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin. Habrosyne ja runous ovat kaikkien arvojen uudelleenarviointia siinä mielessä. Näen, että runoudessa olennaista on eroottinen suhde kieleen. Kieli ei ole runoudessa väline johonkin muuhun, vaan tuottaa itsessään tuottaa jonkinlaista nautintoa tai halua. Tässä mielessä habrosyne ja runous ovat asenteita: asioissa nähdään uudenlaisia mahdollisuuksia. Joskus lanseerasin slogania, että ”Työstäkieltäytyminen merkitsee elämälle samaa kuin runous merkitsee kielelle.” Jos habrosyneä ajattelee työstäkieltäytymisen etiikkana, niin siinä on samantyyppinen suhde elämään kuin runoudella kieleen. Runous avaa mahdollisuuden nähdä asiat uusilla tavoilla ja katsoa, millaisia mahdollisuuksia mihinkin tilanteeseen liittyy. 

Prinsessa Hamlet -esseessä kirjoitat siitä, mitä voi ehkä seurata, jos emme suhtaudu hulluuteen ja katastrofiin muuten kuin ironisesti ja välinpitämättömästi etäältä. Näen, että Sapfo runoudessaan on hyvin vilpitön. Näetkö ironian tulleen tiensä päähän? Onko ironialla ylipäätään enää voimaa tällaisessa yhteiskunnassa?

En usko, että ironia on tullut tiensä päähän perimmäisenä asemana. Ylenpalttisessa vakavuudessa ja ironiassa asenne palautuu aina minään ja minän valintoihin. Moraalisuus ja vakavuus ovat vain ironisen elämäntavan toinen pääty. Vakavuudesta ja ironiasta tulee pakopaikkoja, joissa ei tarvitse rakentaa toiminnan ehtoja muuttavia toimintatapoja muiden kanssa. Vaikka nyt ollaan ehkä siirrytty jossain asteikossa ironiasta toiseen päähän, niin subjektiivisuuden rakentumisen tapoina ne ovat ilmiöinä yhteyksissä toisiinsa.

Ei siellä koskaan ole valmista tulkintaa, jonka jälkeen voisi sanoa, että hommat ovat done. Uudenlaisia suhteita muodostuu koko ajan. 

Kerrot Sapfon runouden virtaavasta ja kahlitsemattomasta luonteesta esseekokoelmassasi. Runoilijanaisten yhteisö, johon Sapfokin kuului, kieltäytyi ajan hengestä: uhrirituaaleista, väkivallasta, miehisestä maailmanjärjestyksestä. He halusivat vain olla rauhassa, olivat ikään kuin sen ajan työstäkieltäytyjiä. Heidän aikansa kuului heille, ja oli niin syklistä ja pitkää kuin itse halusivat. Vastapalveluksia tarvitsematon halu ja eros oli olennaista Sapfon teksteissä. Mitä Sapfon runous merkitsee juuri nyt?

Sapfon runoudesta saa tietysti kosketuksen johonkin hyvin toisentyyppiseen maailmaan kuin meidän yhteiskuntamme. Se tarjoaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä tästä ajasta. Esseessäni yritin korostaa Sapfon runoudesta asioita, jotka ovat jollain tavalla vertaamisen ja etäisyyden kautta paljastavat meille jotain meidän tämänhetkisestä maailmastamme. Antiikin maailmassakin on ollut toisenlaisia tapoja elää, vaikka meille tuodaan esimerkiksi kouluissa esille hyvin tietynlainen ja idealisoitu antiikin maailma: Ateenan ja Spartan sotasankarit ja filosofit. Ehdotuksessani yritin tuoda esiin jonkinlaista työstäkieltäytyjän hahmoa tai etiikkaa. Samassa kokoelmassa on työstäkieltäytymisen essee, jossa yritin tehdä Odysseuksesta työstäkieltäytyjähahmon, joka on monineuvoinen ja viekas. Aloin kuitenkin miettiä, että ajatus Sapfosta, habrosynestä, kauneuden arvostamisesta ja siitä, että meillä on parempaakin tekemistä kuin palkkatyö, voisi olla tapa, jolla työstäkieltäytymisen etiikkaa voisi kuvata vielä paremmin.

Miten kuvaisit työstäkieltäytymisen etiikkaa?

Voimme elää toisella tavalla ja voimme haluta erilaisia asioita tässä maailmassa, voimme hahmottaa suhdettamme ruumiiseen eri tavalla. Ympärillemme rakentuu koko ajan suorituskeskeisyyden ja omaisuuden kasaamisen eetos. Kyse ei ole vain siitä, että tekisimme työtä. Tietysti palkkatason heikkenemisen myötä työstä tulee arvo, jota pitää tehdä sen itsensä takia täysin välineellisesti, vaikka siitä ei itsessään edes saisi mitään varmaa vakaata asemaa. Yhteiskuntamalli, perhemalli ja koko olemisen malli, joka palkkatyöyhteiskuntaan on liittynyt, on ollut aina hyvin patriarkaalinen ja yksilöiden väliselle kilpailulle perustuva. Sapfon runoudesta saa käsityksen hyvin toisentyyppisestä tavasta elää, jossa runoudella on myös erilainen asema. Mutta runoudessa ei tietenkään ole kyse vain ideologisesta sisällöstä, vaan myös suhteesta, joka muodostuu tekstin ja lukijan välille. Niiden tekstien lukeminen on loputon prosessi: tekstejä voisi tulkita vaikka minkälaisilla tavoilla. Ei siellä koskaan ole valmista tulkintaa, jonka jälkeen voisi sanoa, että hommat ovat done. Uudenlaisia suhteita muodostuu koko ajan. 

Haastattelu on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Runopuutarha-numerossa (4/24).  Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.

Lue myös Sofia Blanco Sequeirosin arvio Virenin Esseistä!