Hulvatonta kauneutta

Eetu Viren kirjoittaa kirjallisuudesta ja poliittisesta vastarinnasta, silloinkin kun kirjoittaa jostain aivan muusta. Yksissä kansissa tekstit loistavat kuin taskulamppu nettijorinoiden ja saskojen keskellä.

Eetu Viren:
Esseitä.
270 s. Tutkijaliitto 2023.

Eetu Virenin Esseitä lähestyy maailmaa riemulla. Oli aiheena työstäkieltäytyminen, Hannaleena Haurun Metatitanic-elokuva tai Sapfon runous, Viren kirjoittaa siitä ilolla ja innostuksella. Uuden kokoelman ytimessä on yhteiskunnallinen muutos. Lähestulkoon kaikki esseet, erityisesti poliittisia liikkeitä käsittelevät tekstit, agitoivat yhteisten toiminnan ja solidaarisuuden puolesta pääoman ja nykykapitalismin valtaa vastaan. Esseitä on hauska, kaunis ja merkittävä kirja.

Yhteensä tekstejä on teoksessa seitsemäntoista, mikä on poikkeuksellisen monta yhdelle esseekokoelmalle. Tekstien määrästä ja niiden aiheiden painavuudesta huolimatta Esseitä tuntuu selittämättömän kevyeltä teokselta. Vaikutelmaa tehostanee Virenin eteenpäin paahtava kirjoitustyyli: koko ajan on kiire sanoa ja ihmetellä lisää. Suurin osa kokoelman esseistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi verkossa, mutta näitäkin Viren on editoinut ja laajentanut kokoelmaa varten. Taide-esseiden ja poliittisten esseiden lisäksi kokoelmaan on valittu filosofian käännösteosten esi- ja jälkisanoja, mikä tekee teoksesta kokonaisuutena entistä laaja-alaisemman. Tekstinsä saavat niin rakkaus Thomas Hardyn romaaneissa, E. L. Karhun Prinsessa Hamlet, kuin Franz Fanonin poliittinen teoria.
 

Kuu kiurusta kohtaloon

Virenin kirjoitustyyli poikkeaa suomalaisen esseistiikan valtavirrasta peittelemättömällä, usein itseironisella hauskuudellaan. Osittain komiikan taju kumpuaa lukeneisuudesta, osittain silkasta kirjoittamisen taidosta. Työstäkieltäytymistä käsittelevä essee ”Mitä työstäkieltäytyminen tarkoittaa tänään?” alkaa Homeros-lainauksella, jota kirjoittaja ei tietenkään suomenna. Korkealentoisen lainauksen jälkeen heti ensimmäinen lause jatkaa samassa tyylilajissa: ”Työstä kieltäytyminen on uuden luomista, hengen puhaltamista maailmaan.” Ristiriita työstäkieltäytymisestä jumalallisena työnä iskee lukijalle silmää.

Pommi tiputetaan toisessa lauseessa: ”Kuten kiurun lento antaa ensimmäisen merkin kesän tulosta, kertoo työstäkieltäytyminen meille uuden yhteiskunnan luomisen välttämättömyydestä.” Rinnastus on järjetön ja mahtava. Viren jatkaa: ”Ei alistuminen velvollisuudelle yhteiskuntaa ja korkeampia arvoja kohtaan vaan päinvastoin siitä kieltäytyminen on se liito ja laulu kirkkaudessa ja korkeudessa, joka soi kuin itse taivahan kansi sois.” Harva suomalainen esseisti uskaltaa julistaa ja samalla nauraa itselleen näin. ”Työstä kieltäytymistä on kieltäytymistä osasta, johon meidät on tuomittu, ja kohtalon ottamista omiin käsiimme”, esseen johdanto lopettaa.

Välillä Virenin vilpittömyydessä on pienen runotytön vikaa, mikä yksinomaan ilahduttaa: ”mustalaisromanssin silkkinen eteneminen” on kuin suoraan Uuden Kuun Emilian kynästä. Toinen maneeri, filosofien ja heidän suurteostensa namedroppailu, kääntyy Virenillä rasittavuudesta innostukseksi, maailman asioiden välisten yhteyksien vetämiseksi. Viren esimerkiksi kirjoittaa pohtiessaan Metatitanic-elokuvan suhdetta ironiaan: ”Ironia sanan perinteisessä mielessä on viime kädessä vetäytymistä subjektin, minän tyhjään muotoon. Kaikki muu on pohjimmiltaan naurettavaa, paitsi minä, mutta minäkin on tässä pelkkä puhdas, tyhjä muoto, kuten Kantilla. Käännekohdasta eteenpäin elokuvan ironia ei enää ole tällaista minä-ironiaa [...]”

Harva suomalainen esseisti uskaltaa julistaa ja samalla nauraa itselleen näin.

Kenties juuri hauskuutensa, sävykkyytensä ja lukeneisuutensa vuoksi esseet toimivat nimenomaan kirjamuodossa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana internet on räjähtänyt tuhnuisesta vasemmistolaisesta yhteiskuntakritiikistä, liian pieniä kirjoituspalkkioita vastaan ostetuista henkilökohtaisista tunnustuksista ja kädenlämpöisestä yleisjorinasta. Nettilehtien sivustoilla Virenin esseitä uhkaa hukkuminen tähän mereen. Toki kyse voi olla kriitikon porvarillisista sensibiliteeteistä, mutta Virenin kohdalla kirjamuoto osoittaa: katso, juuri tämä on tärkeää, juuri tähän sinun tulee keskittyä. Kieli ottaa vallan ja filosofiseen ja teoreettiseen argumentaatioon on helpompi syventyä. Virenin taju kielen rekistereille ja aidosti vakavat yhteiskunnalliset teesit pääsevät oikeuksiinsa.

Ystäviä, kirjoja ja poliittista vastarintaa

Esseissä hauskuuden lisäksi vaikuttavaa on se, kuinka ajateltuja tekstit ovat, silloinkin kun eivät ehkä ole. Viren tarkastelee lukuisia aiheitaan yhteiskunnallisen muutoksen linssin läpi, oli muutos poliittista, eksistentiaalista tai metafyysistä. Vaikka Virenin analyysi taiteesta on erittäin hyvää, ovat esseet yhteiskunnallisista liikkeistä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta kenties kokoelman parhaimpia. Niissä Viren luo aidosti omaa ajatteluaan, ei ”pelkästään” osoittele, mikä muiden luomissa teoksissa on huomaamisen arvoista tai maailmalle merkityksellistä.

Yksi kokoelman ilahduttavimmista esseistä, lyhyt ”Ystävyys eron luomisena”, käsittelee ystävyyttä yhteiskunnallisen muutoksen voimana. Teksti alkaa luonnoksena ihmisestä ja hänen minuudestaan nyky-yhteiskunnassa, erityisesti työelämässä. Mukaan eksyvät niin Marcel Proust, edellä mainitun kahtiajaon kritiikki (”Kirjallisuus, kuten ystävyys, on vastarintaa yksilöön ja yhteiskuntaan pakottamista vastaan”) kuin antiikin keskustelukulttuuri ja sen vertautuminen nykyhetkeen (”Sofisteja kiinnosti enemmän näkyvyys, CV-merkinnät ja uran luominen kuin totuus”).

Varsinainen argumentatiivinen ydin esitellään vasta esseen loppuessa. Ystävyys on radikaali ja käänteentekevä voima, koska se tuo näkyväksi eron ihmisten välillä, ja siten mahdollisuuden rakastaa toista erosta huolimatta. Juuri ero antaa mahdollisuuden yhdistää sekä ihmisen itsensä eri puolet että eri ihmiset ystävyydessä. ”Ystävä ei ihmettele, että olet erilainen kuin ennen, koska hän ihmettelee alati, että olet erilainen kuin hän. Ystävyys ei ole raakaa läheisyyttä, välittömyyttä, vaan etäisyyttä yhdessä”, Viren kirjoittaa. Ystävyys on paitsi aidon, inhimillisen vapauden ilmentymä, myös vastalause kapitalismille, sillä ystävyyden metafysiikka ei tunne kilpailua. Samalla ystävyyden muutosvoima vertautuu Virenillä kirjallisuuden kykyyn muuttaa ihmistä ja maailmaa.

Psykologian näkökulmasta oivallus siitä, että ystävät voivat olla erilaisia yhdessä ja että juuri siksi ystävyys on tärkeää, ei kenties ole uusi. Viren kuitenkin kirjoittaa nimenomaan ystävyyden metafysiikkaa, ja kontekstoi sen suhteessa taiteeseen, filosofiaan ja politiikkaan. Ei haittaa, että esseen perimmäiset teesit jäävät epäselviksi: vaikuttaa esimerkiksi ristiriitaiselta sanoa, että ystävyys on kapitalismin vastaista, mutta että samalla aito ystävyys ”edellyttää maailman perusteiden kumoamista”, minkä tulkitsen kapitalismin tuhoksi. Tämä on kirjallisuutta, joka osoittaa reittejä ulos elämän umpikujista. Sitä suomalainen esseistiikka enää harvoin tekee.

Pois sokeasta kritiikistä ja maailmaa kohti

Esseissä Virenin sivistys, huumorintaju ja yhteiskunnallinen argumentaatio tuottavat hulvattomia, kriittisiä ja ennen kaikkea kauniita esseitä taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunnasta. Tekstit eivät tyydy keskinkertaisiin huomioihin taideteosten luonteesta tai latteaan yhteiskunnalliseen analyysiin. Sen sijaan ne ottavat tosissaan kohtalon, rakkauden ja vallankumouksen kaltaiset metafyysiset käsitteet, ja lähtevät kiitämään tuulen lailla.

Siteeraan säännöllisesti Virenin ”Saska-funktion” käsitettä luennoidessani yliopisto-opiskelijoille: ”Olemme mielenkiintoisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa selvää on, että mitä enemmän on valtaa, sitä enemmän voit olla ymmärtämättä. Roland Barthesin kuvaama 'sokea ja tyhmä kritiikki' on nyt arkipäivää, sillä kommunikaatioyhteiskunnan vallankäyttäjät sanovat alati: jos minä, joka olen älykäs ihminen, jonka ammattina on ymmärtää, en ymmärrä tätä, tämän täytyy olla mahdotonta, täyttä paskaa… Kenties voisimme puhua Saska-funktiosta…” Esseitä asettuu suoraan sokeutta ja tyhmyyttä vastaan, ja on siinä mielessä erityisen lohdullista luettavaa. Jopa tällaisina aikoina Virenin esseet ovat innoissaan maailmasta ja siitä, mitä ihmiset ovat siihen luoneet. Ne kysyvät: näettekö? Näettekö kaiken, jonka osana saamme elää?

Kritiikki on alun perin julkaistu Nuoren Voiman Kirja-numerossa (1/24).