Usko hirviöyteen

Moderni klassikko ja ”kääntämisen idean käännös” on nyt käännetty suomeksi. Punaisen omaelämäkerta tihkuu värien kiihkoa.

Anne Carson:

Punaisen omaelämäkerta.

(Autobiography of Red, 1998)

Suom. Kristiina Drews.

170 s. Poesia 2025.

Kun maailmassa asiat kiinnittyvät paikoilleen, on kyseessä adjektiivien aikaansaannos. Näin kerrotaan Anne Carsonin säeromaanissa Punaisen omaelämäkerta, jonka paikoilleen asettajan löytää jo nimestä. Punainen kääriytyy teoksen sanojen ympärille ja juoksee sen ihmeellisyyksien vanavetenä. Jokaisessa säkeessä punainen värittyy enemmän esiin, virittyy ilmeikkääksi seuralaiseksi, joka kulkee vierellä kannesta kanteen. Carsonin teos on ennen kaikkea punainen kertomus.

Anne Carson (s. 1950) on kanadalainen, tätä nykyä islantilaistunut runoilija, klassisisti, kääntäjä ja esseisti. Carsonin esikoisteos Eros, katkeransuloinen ilmestyi vuonna 1984 (suom. 2022), ja siitä lähtien hän on julkaissut runoutta, esseistiikkaa ja käännöksiä, vaikka tällaiset palikkamäärittelyt repeilevätkin Carsonin tuotannossa saumoistaan. Punaisen omaelämäkerta on julkaistu alun perin lähes kolme vuosikymmentä sitten, mutta vuosien haju ei ole yhdellekään sivulle pinttynyt. Ajattomuudestaan huolimatta – Tarja Roinilan Samat sanat -esseeteoksen (2022) kautta Goethea lainaten – suomennos ”antaa teokselle, joka on olemuksellisesti jotain uutta, uuden uutuuden”.

Punaisen omaelämäkerta rakentuu kohti keskushahmo Geryonia antiikin runoilija Stesikhoroksen kirjoitusten lävitse. Stesikhoroksen vain osittain säilynyt Geryoneis -fragmenttikokoelma kuvaa siivekkään punaisen hirviön Geryonin kohtaloa punaisella saarella; hän päätyy Herakleen kymmenennen urotyön kohteeksi, eli tarkemmin sanoen Herakles murhaa Geryonin ja varastaa hänen punaisen karjansa. Carsonin Punaisessa ei kuitenkaan murhata, eikä sen sivuilta löydä karjaakaan. Teoksen petauksen pohjalta sitä voisi ja ehkä tulisikin tarkastella myytin uudelleen- tai päällekirjoituksena, mutta kaikki Punaisessa on niin kauttaaltaan omaansa ja Carsonia, että näyttäytyy korkeintaan myytin viereen kirjoitettuna.

Carsonin teos on ennen kaikkea punainen kertomus.

Jopa teoksen alussa esitellyt ”alkuperäiset” Stesikhoroksen fragmentit ovat Carsonin paksulla punaisella siveltimellä uudeksi maalaamia. Bruce Beasley on tekstissään ”Who Can a Monster Blame for Being Red?” (teoksessa Anne Carson – Ecstatic Lyre, 2015) todennut eri lähteiden Stesikhoros-käännöksiä vertailtuaan, että vain kaksi Punaisessa esitellyistä kuudestatoista Stesikhoroksen fragmentista kantaa minkäänlaista tunnistettavaa suhdetta Geryoneisin fragmentteihin. Beaslyn mukaan Carsonin käännökset ovat kääntämisen idean käännöksiä, ne tapahtuvat kääntämisen naamion alla. ”Hän [Stesikhoros] vaikutti Homeroksen jälkeen ja ennen Gertrude Steinia – vaikea ajanjakso runoilijalle”, kuuluu Punaisen omaelämäkerran ensimmäinen virke. Beasleyn esityksen mukaan Carson käännöksissään kuvitteleekin, miltä Gertrude Stein -vaikutteinen Stesikhoros saattaisi kuulostaa.

Carson on The Paris Review’lle antamassaan haastattelussa (2024) kertonut asuttavansa kääntäjänä kahden maan välistä ojaa. Hänelle tuskin tuli ojassa Stesikhoros-aikanaan yksinäistä, Stein penkassa seuranaan. 

Yhdennessätoista Carsonin Stesikhoros(-Stein)-fragmentissa Geryon esittää kysymyksen, joka jää punaisen tavoin värittämään koko teosta: ”Onko paljon pieniä poikia jotka luulevat olevansa / Hirviö?” Itse omaelämäkerta, siis teoksen säeromaaniosuus, alkaa Geryonin lapsuudesta, perheestä, jota väkivalta ja rakkaus asuttavat kylki kyljessä. Geryon ihailee äitiään, joka strasseihin pukeutuneena ja kaikki rinnat yllään on pienelle pojalleen pyhä. Lapsen äitiään kohtaan kokema pakahduttava, läheisyydenkaipuinen rakkaus löytää väkivaltaisen kääntöpuolensa Geryonin veljestä. Jo pian tarinan edetessä isoveli kuitenkin liukuu taka-alalle, eikä Geryoniin kohdistuneen hyväksikäytön jälkiä tavata tekstissä. Kuin niitä ei todella olisikaan. Kysymys siitä, kuinka mittavaksi veljesten välinen julmuus voi kasvaa muuttumatta todeksi, jää mykkänä ilmaan.

Geryon aloittaa omaelämäkertansa ennen kuin oppii kirjoittamaankaan. Hän tallentaa siihen sisäiset asiansa, aluksi veistoksena eli yhteen liimatun tomaatin, savukkeen ja kymmenen dollarin setelin muodossa. Oppiessaan kirjoittamaan hän merkitsee biografian sisäsivulle elämänsä tunnetut tosiasiat, siis kertoo myös oman kuolemansa. Geryon kuvaa Herakleen uro/hirmutyön, mainitsee vielä pienen punaisen koiransakin, jonka senkin Herakles surmaa. Opettaja ihmettelee, mistä lapsi oikein saa tällaisia ideoita. 

Carsonin kyky punoa ja kerrostaa loistaa juuri näissä lapsuuden kuvauksissa. Geryon kirjoittaa tarinaansa hirviönä, kuoleman kuvana ja uhrina, ja Carsonin kuvaus lapsen uskosta jonkinlaiseen sisäsyntyiseen pahaan on pysäyttävä. Kuin kaikki tämä – tomaatit, savukkeet, kuolema – olisi jo ennalta itsessä, hyvyyden ja hirviömäisyyden ristivedossa. 

”Niin kuin hevoset, Geryon selitti avuliaasti, / niin kuin hevoset sodassa”, Geryon kuvaa luokkatovereilleen ruusujen huutoa keskipäivän auringon alla. Muut eivät kuule karjuntaa, värien tuska käy vain Geryonin korviin. Ja pian Herakleen tavattuaan, rakastuttuaan tähän, hän ajattelee: ”Rakkaus ei / tee minusta lempeää eikä kilttiä”. Onko se punaisuus, hirviömäisyys vai nuoruus, joka näin julmasti jättää jaetun ulkopuolelle?

Carson ei ole ainoa väriin kiihkeästi suhtautuva kirjoittaja: muun muassa Maggie Nelson on kirjoittanut rakkaudestaan siniseen teoksessaan Sinelmiä (2009, suom. 2019), jossa väri on samanveroinen voima kuin Punaisessa omaelämäkerrassa. Silti Carsonin suhde punaiseen tihkuu erityisyyttä värin toistuvissa, seikkaperäisissä ilmentymissä, sen hallitsevuudessa ja suoranaisessa piirityksessä. Punainen on teoksen jokaista säettä halkova selkäranka. Ja silti väri kertoo teoksessa paljon, ehkä jopa eniten, silloin kun se ei ole punainen.

Kurja lauantaipäivä jatkuu ”valkoisenaan”, ja surussa maailma on ”musta ja turpea”. Geryonin rakastettu Herakles ”makaa kuin suikale repeytynyttä silkkiä sinisen kiihkossa”, pitkänä ja sinertävänä hänen selkänsä levittyy. Eikä rakkauden erivärisyys edes ole värin rikkomuksista suurin, sillä lintu, jonka Geryon kohtaa Herakleen unessa on keltainen: ”Keltainen? Geryon sanoi ja ajatteli: Keltainen! Keltainen! Edes unissa / Herakles ei tunne minua ollenkaan! Keltainen!” Ei kai mikään voisi yhtä kirkkaasti välittää erillisyyden kokemusta rakkautensa kohteesta kuin keltaisena nähdyksi tuleminen. 

Punainen ei ole teoksen vakiona muuttumaton, vaan sävyillä kyllästetty kanssaeläjä. Silti niissä tiloissa, jonne punaisella ei ole asiaa, ovat merkityksen kiteymät koko teosta höykyttäviä painoja.

Punainen on teoksen jokaista säettä halkova selkäranka. Ja silti väri kertoo teoksessa paljon, ehkä jopa eniten, silloin kun se ei ole punainen.

Punaisen omaelämäkerran alaotsikko ”Romanssi” tarjoaa näennäisen selkeän lukuohjeen. Teos kuitenkin levittyy suuntiin, joista romanssia on hankala löytää, ja paljastaa itsestään eniten juuri siellä. On toki varmasti argumentoitavissa, että romanssissa on kaikki, se voi kukoistaa minkälaisissa kuvauksissa vain. Hyvä niin, mutta yhä uudelleen paljastuu lapsi, jonka uskottu hirviömäisyys on kasvanut suunnattomaksi varjoksi. Herakleen rakkautta ja välinpitämättömyyttäkin merkittävämpänä voimana velloo usko ”hirviön” adjektiiviluonteeseen, vaikka tässä kuvailujen kertomuksessa toivoisi sen tulevan käsitetyksi substantiivina.

Kaiken alla – lapsuudessa, rakkaudessa, sen menettämisessä ja sen yli tai sitä kohti uudelleen kasvamisessa – on tavallisuuden vire, jonka kielestä Carsonin taituruus hohkaa. Asiat muuttuvat erityisiksi, toisin nähdyiksi. Kristiina Drewsin kaunis käännös onnistuu tavoittamaan carsoniuden sujuvuuden ja seikkaperäisyyden.

Harvat tarinat päättyvät hirviön onneen ilman ihmiseksi muuttumista. Punaisen omaelämäkerran sulkee Stesikhoroksen haastattelu, jossa runoilija kertoo olleensa vastuussa ihmisten näkökyvystä: hän ei voinut räpytellä tai maailma sokeutuisi. Kunnes syttyi sota ja hän unohti. Ehkä maailma todella sokeutui silloin siinä määrin, ettemme osaa enää tunnistaa todellisia hirviöitä keskuudestamme. Punaisen omaelämäkerta ei välttämättä pääty Geryonin onneen, mutta pääsee sentään loppuunsa asti punaisena, hirviötään ympäröiden.

Kritiikki on julkaistu maaliskuussa ilmestyvässä Strategia-numerossa (1/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima alekoodilla POSTBRAINROT.