Tanne Laajalahti
Liisa Enwald

Hiljaisuuden ja katveiden tulkki - Liisa Enwald 1946-2021

Juttu
|
Juhana Henrikki Harju
|

Lauantaina 13.3.2021 ALS-tautiin menehtynyt Liisa Enwald oli pitkän linjan esseisti ja omaperäinen ajattelija, joka antoi myös ujoudelle äänen. Juhana Henrikki Harjun esseen lisäksi julkaisemme Enwaldin viimeisen haastattelun.

 

1.

Voiko äänekkäässä maailmassa hiljaisuus olla itsessään arvokasta? Varjonkantajan ensimmäisessä esseessä ”Oudosti totta” Liisa Enwald käsittelee sitä, miten toisen ihmisen voi kohdata hiljaisuudessa, ilman kasvokkaista tapaamista, muun kuin puheen keinoin. Teini-iän kohtaaminen saksalaisen kuorolaistytön kanssa johtaa pitkään kirjeenvaihtoon, jossa käydään keskustelua kirjeitse filosofiasta ja Raamatun tarinoiden tulkinnoista. Kirjemuoto mahdollistaa syvällisen tutustumisen toisen ajatteluun.

Kirjeet mahdollistavat sen, minkä puhe muuten peittäisi. On kohtaamista, joka voi tapahtua vain hiljaisuuden kautta.

Esseessä Enwald valittaa sitä, että pitkien ja perusteellisten kirjeenvaihtojen perinne on käytännössä kadonnut digitaalisen median ja nopean viestinnän aikana. Joku voisi kuitata tämän nostalgisointina, sillä kulkivathan kirjeet ennen(kin) hitaasti ja niitä saattoi kadota matkan varrella, puhumattakaan siitä, miten vaivalloista niitä oli kirjoittaa käsin tai kirjoituskoneella, jollaista kaikilla ei tietenkään ollut. Nykyään viestintä on helppoa: voi ottaa kuvan uudesta ostoksesta, lähettää sen ja välttyä turhilta kuvailuilta. Pikaviestiohjelmat mahdollistavat nopean reagoinnin, kun tieto saapuneesta viestistä tulee välittömästi. Reaktioksikin riittää pikavalikosta näppäilty emoji, mikäli sanaisen arkun avaaminen vaatii liikaa keskittymistä. Kirjoittamisen voi kokonaan välttää ääniviesteillä, jotka ovat toki käteviä kaupungilla kävellessä.

Jotain kuitenkin hävitään siinä, että kommunikaatio on muuttunut yhä nopeammaksi ja välittömämmäksi. Ehdimmekö nimittäin aidosti sisäistää sen, mitä toinen ihminen sanoo, jos keskitymme vain nopeaan reagointiin? Kuuntelemmeko, yritämmekö todella ymmärtää? Kuuntelenko itse tarpeeksi hyvin?

Pikaviestit ovat lopulta kehno keino tutustua toiseen ihmiseen. Taitavalla kielen ja emojien käytöllä periaatteessa kuka tahansa voi antaa itsestään millaisen vaikutelman tahansa paljastamatta juuri mitään aidosta itsestään. Anonyymistä nettikeskusteluohjelma Jodelista löytää säännöllisesti viestiketjuja, joissa valitetaan sitä, miten ihmisiin on vaikea tutustua pikaviestien kautta ja miten kasvokkain tavatessa vastassa saattaa olla aivan erilainen tyyppi kuin viesteissä. Jos yhteistä kontekstia on vähän, joutuu tukeutumaan mielikuvitukseen toiseen ihmiseen tutustuessa. Silloin tulee helposti keskustelleeksi todellisen ihmisen sijaan lähinnä oman kuvitelmansa kanssa, ja kohtaaminen jää tapahtumatta.

Mutta nyt eksyin aiheesta. Kirjeet mahdollistavat sen, minkä puhe muuten peittäisi. On kohtaamista, joka voi tapahtua vain hiljaisuuden kautta. Enwald uskoo, että kirjeenvaihdossa kohtaaminen voi olla suorempaa, koska kirjeenvaihdossa ei pysty kätkeytymään vaatetuksen tai puhetyylin kaltaisten ulkoisten asioiden taakse.

 

2.

Enwald on kirjoittajana tullut kenties eniten tunnetuksi itävaltalaisrunoilija Rainer Maria Rilken käännöksistään. Hän on väitöskirjallaan Kaiken liikkeessä lepo: monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa Mirkka Rekola -tutkimuksen pioneeri. Lisäksi hän on toiminut kirjoittamisen ohjaajana ja Elämäntarina-lehden päätoimittajana. Hänet on palkittu Eino Leino -palkinnolla ja YLE:n Kääntäjäkarhulla. Hänen oma kirjallinen tuotantonsa koostuu etupäässä esseistä, joita on julkaistu kokoelmina 2010-luvulla.

Enwaldin esseiden aihepiirit liikkuvat enimmäkseen kirjallisuuden, kulttuurin ja omaelämäkerrallisuuden alueilla. Perehtyneet runoanalyysit vaihtuvat elämänkokemusten muisteluihin ja nyky-yhteiskunnan ja kulttuurin kriittiseen pohdintaan. Enwald käyttää paljon esseelajityypin tarjoamaa mahdollisuutta vaelteluun, päämäärättömyyteen ja aiheesta eksymiseen. Esseistinhän ei tarvitse olla varma asiastaan, vaikka mielipiteitä esittäisikin, vaan tärkeämpää on olla utelias ja avoin uudenlaiselle ajattelulle, jota itse kirjoitusprosessi voi avata.

 

3.

 

Eläminen ujona ja introverttina ihmisenä on teema, johon Enwald palaa useissa esseissään. Ujous on aiheuttanut ristiriitoja esimerkiksi opetustilanteissa, ja vaikeuttanut sosiaalisia suhteita. ”Silti en hevin unohda niitä kahvipöytiä, joissa istun vedenjakajana kahden keskustelevan ryhmän välissä, kuikin vuoroin molempia mutta uskaltamatta mennä kumpaankaan mukaan”, Enwald kirjoittaa esseessä ”Yksinäisyyden peili”. Olen itsekin toiminut tuollaisena vedenjakajana osaamatta mennä mukaan ympärillä käytäviin keskusteluihin, joista kaikki tuntuivat yhtä vierailta.

Enwald ei ryvetä lukijaansa maneerimaisissa synnintunnoissa tai yritä provosoida helppoja tunnereaktioita.

Ujouden hyvänä puolena voisi pitää sitä, että se harvoin pelottaa pois ketään muuta kuin ujoa itseään. Ekstroverttinen itsevarmuus ja kontaktin ottaminen ei aina kutsu vilpittömiin kohtaamisiin, vaan kommunikaation virta saattaa jäädä pelkäksi small talkiksi, läpänheitoksi tai löpinäksi. Kielitieteilijät kutsuvat tätä faattiseksi puheeksi, jonka tarkoitus on ylläpitää sosiaalisia suhteita eikä niinkään välittää merkityksiä tai varsinkaan luoda uutta ymmärrystä. Ylläpitäminen ei kuitenkaan ole sama kuin syventäminen.

Ujous voi tarkoittaa kohtaamattomuuden pelkoa, pelkoa siitä, että oma yritys kommunikoida jää sisällöttömäksi tai sitä ei ymmärretä. Se voi olla korostunutta vastuuntuntoa siitä, miten viestii toiselle ihmiselle. Ujolla ihmisellä saattaakin olla paljon punnittua ja tärkeää sanottavaa, kun on ensin päässyt tutustumaan. Omasta kokemuksestani tiedän myös, että ujous voi vaikeuttaa muiden ihmisten kohtaamista ja syvien ihmissuhteiden luomista, jos se estää ilmaisemasta muille kaikista omimpia ajatuksia, kokemuksia ja tuntemuksia. Pelko voi jähmettää ja saada vetäytymään, mutta sekin on viesti sellaiselle, jolla on taitoa ja halua tulkita.

Nykyaika suosii ulospäinsuuntautuneisuutta, jopa vaatii sitä, usein kohtuuttomuuteen asti. Olen ollut ujo ihminen, mutta opetellut siitä pois. Toisinaan mietin, olenko huomaamattani opetellut pois myös herkkyyden ja hiljaisuuden arvostamisesta. Ajatus pelottaa minua.

Arvostan Enwaldin esseistiikassa sitä, että hän ei samasta omaelämäkerrallisuutta ja tunnustuksellisuutta toisiinsa. Hän ei ryvetä lukijaansa maneerimaisissa synnintunnoissa tai yritä provosoida helppoja tunnereaktioita. Kun Enwald kirjoittaa esseissään elämäntapahtumistaan, ne ovat mukana tuomassa inhimillistä mikrotason näkökulmaa esseen teemaan. Esimerkiksi Varjonkantaja-kokoelman esseessä ”Yksinäisyyden peili” hän kertoo opiskeluaikojensa ahdistuskohtauksista ja yksinäisyydestä, kelpaamattomuuden kokemuksesta 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen ja opiskelija-aktivismin kuohuessa ympärillä. Mutta samalla Enwald myös muistuttaa siitä, että yksinäisyys ei aina ole kriisi, vaan kirjailijalle se voi olla työn elinehto. Tai jopa maailmankäsityksen kulmakivi, kuten Kafkalla. Yksinäisyydestä voi syntyä jotain ajatuksia herättävää, koska sillä on monta ulottuvuutta.

 

4.

Eräs toistuva linja Enwaldin esseissä on ristiriita 1900-lukulaisten, muun muassa estetiikan ja kirjallisuuden opinnoista ammennettujen humanististen sivistysarvojen ja postmodernin, digitalisoituneen, individualismia sekä viihtyvyyttä painottavan nykytodellisuuden kanssa.

Enwald ei peittele torjuvaa asennettaan populaarikulttuuria ja viihdettä kohtaan. Taustalla ei ole pelkästään nykyaikaisuuden (so. 1990-luvulta eteenpäin tapahtuneet muutokset kulttuurissa, esim. digitalisoituminen) itsetarkoituksellista vastustamista, vaikka välillä tuntuu olevan kyse siitäkin, esimerkiksi Enwaldin kritisoidessa kirjastojen muuttumista monitoimisiksi oleskelutiloiksi, joista voi lainata muutakin kuin kirjoja. Kyse on arvojen vaalimisesta. Enwaldille taiteen kuuluu edustaa kestävyyttä, siis esteettisistä arvoista kumpuavaa ylisukupolvista relevanssia, jollaista voi löytää vaikkapa Thomas Mannin proosasta. Sivistyskäsitys on perinteisen 1900-lukulainen.

Kuinka paljon kaupallinen kulttuuri todella luo empatiaa, ja kuinka syviä kohtaamisia se todella mahdollistaa?

Vaikka itse pidänkin populaarikulttuurin ja taiteen rajaa liukuvana ja näen populaarikulttuurin yltävän parhaimmillaan syvyydessä, kompleksisuudessa ja inhimillisessä puhuttelevuudessa arvostetuimman taiteen tasolle – kuten esimerkiksi David Lynchin draamasarjassa Twin Peaks: The Return (2017) – pystyn jakamaan huolen siitä, millaisten arvojen pohjalta kirjallisuutta ja ylipäätään kulttuuria hahmotetaan tässä ajassa. Millainen osa jää vaikkapa pohtivalle, filosofiasta ammentavalle ja lukijaansa haastavalle kirjallisuudelle? Kaupallista menestystä arvostetaan yli miltei kaiken muun, ja erilaisten teosten kulttuurista relevanssia määritellään sen kautta, minkälaista engagementia ne synnyttävät, siis kuinka paljon ne keräävät tykkäyksiä, jakoja, myyntiä, kuinka nopeasti julkaisun jälkeen, kuinka kiihtyvästi, ja kuinka paljon aikaa niiden parissa vietetään. Yhteistä näille digitaalisen markkinoinnin mittauskriteereille on se, että ne ovat täysin mielivaltaisia. Niin ovat muutkin menestyksen kriteerit.

En kategorisesti vastusta kaupallista kulttuuria, mutta sille voi esittää ihan perustellusti kysymyksen, minkä verran se auttaa käsittelemään sitä, mitä tarkoittaa olla ihminen. Kuinka paljon kaupallinen kulttuuri antaa mahdollisuuksia ymmärtää ihmisenä olemisen katvealueita pyrkiessään toisintamaan vain sitä, mikä on suosittua ja kaupallisesti palkitsevaa juuri tässä hetkessä? Tokihan se viihdyttää ja tarjoaa selkeitä tunteita joihin samastua, mutta eikö riskinä ole, että ne latistavat kokemusmaailman sitä osaa, joka ei sujahda helposti lokeroitavaksi, kaventavat mahdollisuutta ymmärtää sitä? Kuinka paljon kaupallinen kulttuuri todella luo empatiaa, ja kuinka syviä kohtaamisia se todella mahdollistaa?

Ei ole oikeastaan ihme, että Enwald vierastaa monia nykymaailman ilmiöitä. Hänen esseistään nimittäin välittyy rakkaus syventymiseen, runouden monimerkityksisyyteen sekä herkistymiseen maailman vihjaamille merkityksille ja huoli näiden asioiden ajautumisesta ahtaalle. Lyhytjännitteisyys, merkitysten litteys sekä elämän ja taiteen latistaminen kaupallisiksi elämyksiksi sotivat kaikkia näitä arvoja vastaan. Esseessä ”Eksyneenä perillä” Enwald antaa kuitenkin yhden myönnytyksen digitaaliselle maailmalle: blogit ja Wikipedia-artikkelit mahdollistavat sellaisen eksymisen, joka voi inspiroida uusiin tutkimusaiheisiin.

 

5.

Mirkka Rekola kulkee mukana monissa Enwaldin esseissä. On omakohtaisia muistoja kirjailijasta sekä analysoituja runoja ja esseen teemaa kehittäviä sitaatteja. ”Eksyneenä perillä” -esseessä Enwald kertoo kiinnostuneensa ”oudoksi kohdaksi” nimittämästään piirteestä Rekolan runoudessa. Termillä Enwald tarkoittaa merkitysten häilyvyyttä, joka voi kuitenkin näyttäytyä täsmällisesti. ”Koko hänen [Rekolan] tuotantonsa kyseenalaistaa kahtiajakoja, lokerointeja, kategorioita”, kirjoittaa Enwald.

Osallistuin keväällä 2015 Katja Seudun vetämälle Mirkka Rekola -kurssille Helsingin yliopistossa. Kurssi jäi osaltani kesken: en koskaan palauttanut loppuesseetä, jossa alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa Rekolan 1970-luvun runotuotannosta. Rekolan runous ja aforistiikka oli kiehtonut minua lukiolaisesta asti, vaikka useat runoista tuntuivatkin läpäisemättömän vaikeilta tiiviydessään ja monihahmotteisuudessaan. Koin, että kieli on todella vaikea ilmaisuväline. Silti kurssin myötä opin, että kun tietää Rekolan poetiikan taustat, kontekstin ja filosofiset vaikuttimet, runot näyttäytyvät hyvinkin suorina ja puhuttelevina säilyen samalla kompleksisina ja merkitystä täynnä olevina. Esseen deadlinen lähestyessä minulla ei ollut enää tarvetta purkaa niitä, vaan riitti, että luin ja otin niiden herättämät vaikutelmat vastaan sellaisina kuin tulivat, suostuttelematta niitä mihinkään hahmoon. Voi toki olla, että olin lukenut liikaa zen-tekstejä, tottunut jättämään rauhaan sen, mikä nauttii paradoksaalisuudesta.

Varjonkantaja-kokoelmassa on essee ”Katu, portti ja meren pylväs”, jossa Enwald lähilukee Rekolan runoja siitä näkökulmasta, miten Helsinki esiintyy niissä ja millaisia merkityksiä kaupunki saa. Essee on ehdottoman suositeltava kaikille Rekolan lukijoille, ja muillekin esimerkkinä taidokkaasta runoanalyysistä. Tässäkin esseessä Enwald tuo esille sitä, miten kirjallisuus voi olla dialoginen kohtaamispaikka lukijalle ja tekstille, tai jopa lukijalle ja kirjailijalle, ja miten hyvä kirjallisuus – runous eritoten – ei tyhjene merkityksistä, vaan avaa niitä.

 

6.

Eräs Enwaldin kiinnostavimmista esseistä on Kesken-kokoelman teksti ”Kuntokynäilystä yliopistokuriin”, jossa Enwald käy läpi omaa historiaansa kirjoittamisen opettajana Mikkelin Kirjoittajaopistossa ja Oriveden opistossa. Tie kirjoittajaohjaajaksi sai alkunsa Nuoren Voiman Liitosta, jonka arvostelupalvelun kriitikoksi Enwald haki valmistuttuaan maisteriksi vuonna 1972. Hän sai paikan ja toimi arvostelupalvelussa 1980-luvun alkuvuosiin asti, jolloin siirtyi opettamaan Oriveden opistoon. Mainittakoon, että Enwald toimi myös aktiivisena tämän lehden avustajana.

Kuten parhaassa esseistiikassa, myöskään Enwaldin esseissä ymmärrys ei ole koskaan lopullista, vaikka ajattelu on terävää.

Enwald kuvaa kirjoittamisen kehittymistä Suomessa 1970-luvulta eteenpäin. Tuolloin alettiin ajatella, että kirjoittamisen harrastajilla on oikeus saada koulutusta lajiinsa, ja erilaisia kirjoittamiskursseja alettiin järjestää eri puolilla maata. Vastustustakin oli, koska ajateltiin, että kirjoittamisen opiskelu pilaa kirjoittajansa, tasapäistää ja vie persoonallisuuden. 1980-luvulla alettiin ottaa yhä enemmän vaikutteita amerikkalaisesta kirjoittajakoulutuksesta, ja vuosikymmenen lopulla kirjoittajakoulutusta alettiin tehdä akateemisemmaksi. Tänään suurin osa debytoivista kirjailijoista on saanut jonkinlaista kirjoittajakoulutusta.

Kesken-kokoelman ilmestymisen jälkeen on kirjoittajakoulutuksen kentällä ehtinyt tapahtua paljon. Taideyliopistoon perustettiin kirjoittamisen maisteriohjelma, jonka yhtenä fokusalueena on kirjoittaminen monitaiteisessa kontekstissa. Ruskeat tytöt -medialla on oma kirjoittajakoulunsa RT LIT Akatemia, joka pyrkii monipuolistamaan suomalaista kirjallisuutta ja mediaa ruskeuden näkökulmasta. Helsinki Poetry Connectionin Lavarunoakatemia puolestaan järjestää lavarunouden opetusta antielitistisestä, antiautoritaarisesta ja yhteisöllisestä näkökulmasta. Nykyään eetos hierarkioiden ja marginaalisuutta tuottavien rakenteiden purkamiseen on vahva – ja tarpeellinen.

 

7.

Sana ymmärtäminen on johdettu ympäröimisestä, tämän mainitsee Enwaldkin. Juuri siksi tuntuu siltä, että asioille olisi hyvä jättää jokin väli, josta niillä on mahdollisuus paeta ymmärrystä. Kuten parhaassa esseistiikassa, myöskään Enwaldin esseissä ymmärrys ei ole koskaan lopullista, vaikka ajattelu on terävää. Esseistiikan päämäärättömyys antaa tilaa oivaltamisen ilolle. ”Eksyen enemmän löytää”, ilmoittaa Enwald omaksi tunnuslauseekseen.

 

Juttu on alun perin julkaistu Nuoren Voiman numerossa 6/2020, Monumentti.

***

 

Liisa Enwald tuli Nuoren Voiman Liittoon ”hätäratkaisuna työttömyyteen”

Haastattelu: Vesa Rantama

 

Lukijan kiinnostus kulkee usein henkilöstä kirjaan eikä päinvastoin, kuten vielä joitain vuosikymmeniä sitten.

1) Miten päädyit mukaan Nuoren Voiman Liiton toimintaan? ­­­­­

 

Se oli alkuaan hätäratkaisu työttömyyteen. Valmistuin 1972 kirjallisuustieteen maisterina suoraan kortistoon, ja kun Suomen Arvostelijain Liiton jäsenkirjeessä sitten kuulutettiin, että NVL:n arvostelupalvelu kaipaa kriitikoita, soitin toimistoon. Sain tehtäväksi kaksi koekritiikkiä, ne hyväksyttiin, ja pääsin harrastajatekstien lukijaksi. Silloin en vielä arvannut, että sitä työtä tulisin niin kursseilla kuin arvostelupalveluissa tekemään vuosikymmenten ajan.

 

 

2) Millainen toimija Liitto oli tuohon aikaan? Ja osaatko arvioida, miten sen rooli on sittemmin muuttunut?

 

Kun menin NVL:n töihin, elettiin kirjoittajakoulutuksen vauhdikkaita alkuaikoja. Liitossakin kurssitettiin niin kirjoittajia kuin kriitikoita, pidettiin kilpailuja ja julkaistiin antologioita. Usein kursseilla puhui myös kustantamon edustaja. Yhteistyössä NVL:n kanssa Kansanvalistuseuran Kirjeopisto julkaisi Väinö Kirstinän laatiman Sanataiteen kurssin, jonka opettajiksi saatiin arvostelupalvelun lukijoita. Nuori Voimakin panosti Elina Hytösen päätoimittajakaudella kirjoittajien ohjaamiseen. Myöhemmin lehti kehittyi yleiskirjallisempaan suuntaan. Kirjoittajilla alkoi olla monia muita koulutusmahdollisuuksia, joten NVL:n opastusrooli himmeni.

 

3) Oliko toiminnassa poliittista väriä ja jos oli, niin miten se ilmeni?

 

Karkeistaen sanottuna 1970-luvulla politiikka oli mukana miltei kaikessa kulttuurissa, mutta NVL:ssa sen esiinpääsyä rajoitettiin. Tekstien lukijan katsomus ei saanut vaikuttaa hänen kritiikkiinsä, vaikka kirjoittajan kanta olisi ollut vastakkainen kuin kriitikon. Muistan tosin kiistojakin heränneen tästä sen legendaarisen, reunoilta repeilleen pahvilaatikon äärellä, johon arvosteltavat tekstit tulivat tuolloin. Epäpoliittisena haluttiin pitää myös Nuori Voima -lehti.

 

 

4) Avustit lehteä pitkään aktiivisesti. Mitä tämä merkitsi sinulle kirjoittajana ja mitkä jutut ovat jääneet parhaiten mieleesi?

 

Tietysti jo se merkitsi, että sai juttunsa julkaistuksi, sillä kovin monia foorumeita minulla ei vielä ollut. Opin kirjoittamaan myös vapaasti ja nauttimaan siitä, vaikka yliopistossa ns. tieteellisen kirjoittamisen sabluunat pyrkivät tekstivirtaani patoamaan. Kirjoitin opastavia juttuja ja kirja-arvioita, välillä pohdin lehtikritiikin ongelmia. Voi tuntua oudolta, että aika harvat lehden avustajista olivat kirjailijoita, mutta vuosien varrella Liitosta tuli monille sittemmin debytoineille hyvä uran vauhdittaja. Vaikutuksensa oli myös Liiton kyljessä toimineella Myrsky-ryhmällä, joka toi esiin muiden muassa Annika Idströmin, Ilpo Tiihosen, Hannu Niklanderin ja Sirkka Laineen.

 

 

5) Päätoimitit viime vuosina Suomen Elämäntarinayhdistyksen Elämäntarina-lehteä, joka on nyt lakkautettu. Mitä ajattelet kulttuurilehtien tilanteesta ylipäätään tällä hetkellä?

 

Tilanne ei ole kehuttava. Rahoitus on pienentynyt, ja printtimedia yleensä on vaikeuksissa. Ja näin on käynyt juuri nyt, kun kulttuurilehdillä olisi tehtävää sanomalehtien kulttuurisivujen pinnallistuessa. Onneksi muutamat perinteikkäimmistä kulttuurilehdistämme sentään vielä ovat hyvin elossa.

 

 

6) Kirjoitit juuri Elämäntarinayhdistyksen blogiin (11.1.2021): "Mitä jos kuitenkin kiinnostuttaisiin vielä vanhanaikaisestikin: sivuutettaisiin kirjailija ja perehdyttäisiin teoksen syvimpiin, jos usein myös piileskeleviin sisältöihin?" Miten kirjallinen julkisuus on muuttunut sitten aktiivisten NVL-aikojesi?

 

On siirrytty yhä henkilöbrändi- ja tarinakeskeisempään julkisuuteen. Tämä näkyy pitkinä kirjailijahaastatteluina kulttuurisivuilla, ja menestyäkseen kirjailijan tulisi olla myös hyvä esiintyjä. Lukijan kiinnostus kulkee usein henkilöstä kirjaan eikä päinvastoin, kuten vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Kiinnostaa-verbillä viitataankin usein kirjailijan elämäntarinan hätkähdyttäviin käänteisiin, mistä Iida Sofia Hirvonen puhuu tämän lehden edellisen numeron esseessään ”Otteita tiliotefiktion ajasta”. Sain siitä yhden kimmokkeen tuohon mainittuun blogiin.

 

Juttu on alun perin julkaistu Nuoren Voiman numerossa 1/2021, Limbo.

Lähteet:

Enwald, Liisa 2019. Varjonkantaja: esseitä. Helsinki: ntamo.

Enwald, Liisa 2015. Kesken: Proosaa taiteesta ja elämästä. Helsinki: ntamo.

 

Jutut