Ikkunan kautta työhuoneeseen – haastattelussa Sirkka Turkka
Kun saan Sirkka Turkan vihdoin langan päähän, keskustelusta tulee pitkä. Hengästyttävän puhelun aikana käymme läpi Jeesuksen kärsimyksen, Villa Kiven työhuoneen Töölönlahden rannalla sekä tarinan koirasta nimeltä Viski. Sen Turkka pelasti isännältä, joka oli joutunut putkaan.
En elänyt Turkan runoilijanuran kulta-aikaa - tai elin, mutta olin vasta lapsi. Tutustuin hänen runouteensa kaksikymmenvuotiaana. Hänen kirjansa opettivat minua rakastamaan runoutta aivan uudenlaisella intohimolla. Turkan runot eivät olleet niin kuin monien nykyrunoilijoiden, joiden tekstejä ahmin. Sirkka Turkalla oli kyky selittää maailman suurimmat asiat, kuten kuolema ja rakkaus, hyvin yksinkertaisiksi ja tavoitettaviksi riveiksi. Silti tulen hänen elämäänsä kaukaa. Haastattelu tuntuu valtavalta asialta, ja paisuu mielessäni yhä suuremmaksi, kun lähestymme Lohjaa, Turkan asuinpaikkaa.
”Koira ojensi minulle kaltereiden välistä tassunsa, enhän mä voinut sitä sinne asemalle jättää. Sen nimi oli Viski, pystykorva. Siellä ne katteli mua ulkona, kun mä aina huusin vaan että Viski, Viski, Viski!” Turkka nauraa.
En muista, minkälainen sää oli sinä päivänä, kun ajoimme Lohjan terveyskeskuksen pihaan. Minua jännitti niin paljon. Ajattelin vain Sirkan kasvoja, joista olin muodostanut itselleni jotakuinkin tarunhohtoiset. Henkilöauto kääntyi Lohjan terveysasemalle, etsimme runoilijaa beesin värisiltä käytäviltä. Minua suretti, että Sirkka oli vuodeosastolla, ne ovat niin apeita paikkoja. Ajattelin: luoja että vanhuksena täytyy olla urhea.
Ja urhea hän onkin. Turkka hymyilee kapeana vuoteellaan, silmät ilkikurisuutta ja iloa täynnä. Ojennan hänelle tuomani vaatimattomat kukat ja nikotiinipurukumit. Turkka nauraa, että hoitsut perkele ovat opettaneet hänet purutupakalle. Avaan tietokoneen, olen valmistellut juuri sellaisia kysymyksiä hänelle hänen tuotannostaan, joihin minun tekisi mieleni itsekin vastata. Pelkästään kirjoista, ja erityisesti Vaikka on kesä -kokoelmasta, jonka olen opetellut lähestulkoon ulkoa.
Turkka kuitenkin toteaa heti, ettei hän enää muista kirjojensa sisältöjä. Alzheimer on alkanut kiusata. Sen sijaan hän muistaa kaikki koiransa: viimeisin koirakulta on kuollut vain kuukausia sitten. Toinen riuhtaisi niin, että päähän oli tullut vamma. Suljen läppärini kannen ja kohtaan ihmisen. Luen hänelle runon, joka on kulkenut matkassani niin monta vuotta:
Hänelle sinä olet aina kaunis.
Se ylpeä, se voittaja, paras mahdollinen,
mahdottomin ihminen, se ainoa.
Vaikka hän ei katso sinua enää,
vielä hetken hän kuuntelee.
Itke nopea lyhyt itku, elämänpituinen:
ei ole sen tarkempaa korvaa.
Ja kun kasvot peitetään,
on otsa vielä lämmin, lämmin,
lakanan lävitse, vaikka on kesä.
Ja vaikka on kesä, ja siitäkin huolimatta,
on kaikkialla vihreää
ja linnut laulavat.
(Vaikka on kesä, 1983)
Turkka kuuntelee hymyillen, mutta vaatimattomasti. Mieluummin hän lukisi nyt muiden kirjoja kuin omiaan. Hän tarttuu niihin teoksiin, jotka olen tuonut mukanani.
Turkka pahoittelee, että hän ei enää jaksa kirjoittaa, ja kaiken lisäksi hän on joutunut vuoteen omaksi, vaikka rakastaa luonnossa samoamista. Hän ei myöskään voi enää pitää koiria, ne kiskaisevat niin voimalla mukaansa. Silti mikään ei ole vienyt hänen sisuaan eikä tulevaisuudensuunnitelmiaan. Turkka vakuuttaa, että kun pääsee pois sairaalasta, aikoo hän vielä mennä hanttihommiin. Minun on vaikea uskoa sitä hauraasta naisesta, joka joutuu kampeamaan itsensä avustettuna pystyyn.
”Mä oon saanut jostain käsityksen, että äiti ois ollu virolainen”, Sirkka aloittaa. ”Olin onneton lapsi. Minun äitini puhui sitten tulevalle äidilleni, et siellä ois semmonen tyttö, ottakaa ottolapseksi. Niinpä siirryin isäni ja hänen vaimonsa lapseksi, olin jotain seitsemän- tai kuusivuotias.”
”Olin aina yksin, mutta puhuin paljon. Vanhemmat löysi mut aina jostain, sillä he kuulivat papatukseni. Yleensä istuin raparperipiennassa, isojen raparperilehtien alla ja keskustelin itteni kanssa. Sukulaiset antoivat pienen mäyräkoiran, ja sen kanssa mä aina olin, siellä me yhdessä istuttiin.”
Turkka kirjoitti ensimmäisen kokoelmansa, Huone avaruudessa, 34-vuotiaana, valmistuttuaan Helsingin yliopistolta kirjallisuustieteen kandidaatiksi.
”Et sä yliopistolla mitään kostu,” Sirkka sanoo.
Myöhemmin Turkka kuitenkin kehuu, että juuri opettajat, hänen tekstejään luettuaan, kannustivat häntä kirjoittamaan lisää.
Turkka opiskeli itsensä tallimestariksi ja alkoi työskennellä Viikissä sairaiden eläinten parissa. Hän uskoo surevansa monissa runoissaan juuri eläimiä, jotka joutui vastaanotollaan lopettamaan.
Turkka on erakkoluonne, mutta häntä on aina viehättänyt eläinten seura. Saan selville, että meillä on samat lapsuuden maisemat: Ruskeasuon tallit, joissa hän on ratsastanut, ja minä vain ihaillut hevosia aidan takaa ja ruokkinut ruoholla. Kerron, etteivät tallit ole muuttuneet miksikään. Siellä on se sama kaarevakattoinen maneesi. Pyöräilen edelleen Ruskeasuon tallien ohi lähes joka päivä. Kerron, että meillä on lapsuudesta hyvin samanlainen sielunmaisema.
”Et voi olla ilman eläimiä”, Turkka sanoo, ja lisää: ”Eläimet voi olla eri mieltä.”
”Ne ovat jumalan luomia otuksia.”
Sirkka rakentaa silmieni eteen näkymiä kesäisistä Arabian tehtaista, missä hän aina leikki ja pelkästään poikien kanssa. ”Ne teki kepposia, jätti lompakon kadulle ja kiskas sitten veke kun yritti nostaa sen, tommost paskaa”, hän hekottaa.
”Runo vei lopulta, ei mulla ollut muuta hinkua. Mä vetäydyin mökille ja väänsin siellä. Sitten asuin koiran kanssa Helsingissä, meri oli siinä kodin lähellä, mentiin sinne aina pissalle, mä en pissannu, koira pissas, hehe.”
”Mun oli myös pakko olla töissä jossain. Mieluiten oon maanviljelijöitä auttanut. Haravakoneella kaatanut heinää, tehnyt paljon fyysistä työtä.”
”Onnettomuudesta kehittyy tuskaa,” Sirkka jatkaa painokkaammin. ”Yleensä kirjailijoilla ei oo kauheesti taskussa sellaisia kokemuksia. Eikä susta tuu kirjailijaa, jos ei tuu surua.”
”Mulla on ollut hyvä elämä. En mä tässä rupee että voi vittu, vaan mä oon kaikkeen tyytyväinen. Elämä on ollut täyttä, ei oo tarvinnut turhastella, sitähän tuhoo ittensä ja toiset. Ne juoksee karkuun, jos mä alan valittaa.”
Hän kertoo, että on saanut myös Lohjalla hyvää hoitoa.
”Kukaan ei räi päälle.”
Vaikka Sirkka Turkka otti minut Lohjan terveysasemalla avosylin vastaan, vaikka saimme toisistamme ikimuistoisia valokuvia ja vaikka vaihdoimme kirjoja (minä yhtä onnetonta julkaisuani), vasta tapaamisen jälkeen käydyt yhteiset puhelinkeskustelut lujittivat ystävyytemme. Vaikka alzheimer nakertaakin Sirkan muistia juuri hänen kirjallisen uransa kohdalla, ei se ole vienyt hänen nopeaa läsnäoloaan ja suurenmoista huumorintajuaan, hänen persoonaansa. Elämä on kovaa, tyttö, ei kannata takertua yksityiskohtiin, Sirkka ojentaa ja opettaa minua.
Sirkka Turkka on palkittu Suomen merkittävimmillä kirjallisuuden tunnustuksilla, kuten yhdellä ainoista runokokoelmalle myönnetyistä Finlandia-palkinnoista. Hänen jälkeensä se ojennettiin enää vain Arto Mellerille, jota Turkka näki ”silloin tällöin oluella”. Hän kertoo, ettei muista juuri tarvinneensa kollegojensa seuraa. Palkintojen hän ei usko vaikuttaneen elämäänsä juuri ollenkaan. ”Olihan se toki hienoa”, hän sanoo. Turkan tuotannossa on niin runoutta kuin ilmaisultaan vapautunutta proosaa, mutta hänet muistetaan erityisesti runoteoksista. Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on suunnilleen päässyt kansien väliin, hän kertoo.
Turkan runouden lukeminen vaatii lukijalta osallistumista, tai kokemus jää vaillinaiseksi.
Joillekin tutuilleni runojen intensiteetti on ollut liikaa. Erityisesti runot menetyksestä ovat riipaisevia. Turkan runojen rekisterien vaihdokset puheenomaisesta arkisuudesta miltei raamatulliseen juhlavuuteen tekevät niistä erinomaisen esitettäviä. Niissä on tunteiden koko skaala. Elämän koko mitta. ”Runot kutsuvat lukijan hyvin omintakeiseen, syvästi koskettavaan maailmaansa, jonka löytämiseksi lukijan on tultava yhtä rehelliseksi ja avoimeksi kuulijaksi kuin runojen lyyrinen minäkin on”, kirjoittaa Virpi Jero Kirjasammossa osuvasti.
Turkka kertoo aina puhelun alkaessa, että itsepähän olen käskenyt hänen soittaa. Olen jättänyt yhteystietoni runokirjaani, jota hän jaksaa kultaisesti kehua. ”Mä olen lukenut tätä sun kirjaa. Meissä on jotain samaa”, hän sanoo, ja olen pakahtua.
Kumpikaan meistä ei varsinaisesti kaipaa juttukaveria, vaan ajatusten jakamista. Puheluiden aikaan joulu on lähestymässä. Turkka inhoaa sitä. Jos meillä ei ole mitään puhuttavaa, lopetamme keskustelun, suljen muistiinpanoni. Se sopii molemmille. Hän päättää puhelut niin kuin minäkin olen aina päättänyt: ”palataan astioille”, hän sanoo, ja sitten nauramme yhdessä, että mikä helvetin astia.
Ennen tapaamistamme en tiennyt, että Jouko Turkka oli Sirkka Turkan serkku. Turkka sanoo, että heillä oli ihan hyvät välit, vaikka hiukan etäiset. Hän sanoo, että Jouko oli pelottava, mutta että niin on kyllä hänkin. Sirkassa persoonana on ylhäistä itsetietoisuutta. Hänen läheisimpiä elämänkumppaneitaan ovat aina olleet koirat, ja vieläpä niistä petomaisimmat, rottweilerit.
Rottweilereista hän kirjoittaa kunnioituksella Niin kovaa se tuuli löi -kokoelmassaan:
-- Se on pasipanssari,
se kohtaa tulimyrskyn. Aina se kohtaa sankarikuoleman,
there goes my heart, there goes my everything.
Kuulen Villa Kiven henkilökunnalta, että koiriensa takia Turkka sai aikoinaan työhuoneelle porttikiellon. Hän alkoi kiivetä huoneeseensa ikkunan kautta, kun kerran ovesta ei päässyt.
Turkasta tulee mentorini, kun hän kuulee, että olen lähettämässä kokoelmaani Otavalle luettavaksi. Ensitapaaminen kustantamossa jännittää.
”Ole aivan oma ittes, äläkä varsinkaan ala nuolla niitten persettä”, hän sanoo.
Kustannussopimuksesta hän onnittelee vilpittömästi, mutta sanoo luottaneensa siihen, että näinhän niiden asioiden kuuluikin mennä. Arvomme yhdessä kirjalle nimeä.
Kerron, että siinä kohta, joka on omistettu siivoojalle, joka yrittää etsiä maailmasta lämpöä, mutta ei löydä mitään.
“Runoilijalla tulee olla kärsimystä”, toteaa Sirkka.
”Pidä ittes kondiksessa”, hän ohjeistaa tulevan kirjoittamisprojektin kanssa. ”Liiku paljon, ja ruoski itteäs. Älä päästä itseäsi helpolla.”
Runoilija parantuu
”Sirkka! Sinä vastasit!” Huudahdan, kun en ole kolmeen viikkoon kuullut hänestä yhtään mitään.
Joo, hän sanoo. Hän asuu jälleen kotonaan ja kutsuu käymään. Hän odottaakin jo muita vieraita, Sirkka Turkka on pidetty ihminen.
Olen ällikällä lyöty. Turkka melkein ärsyyntyy, kun varmistelen monta kertaa, että hän on todella päässyt kotiin sairaalasta.
”On ihanaa olla kotona.”
Televisio pauhaa taustalla. Hän kertoo jääneensä koukkuun Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.
”Minulle jäi tänne koti, tämä on kaupungin laidalla. Tässä on harju ja järvi, ja Mustiolla mulla on mökki.”
Alamme suunnitella jälleennäkemistä. Tulevina viikkoina soittelen Sirkalle enemmän kuin omalle vanhainkodissa asuvalle mummolleni. Turkka alkaa puhua siitä, että lähtisimme joillain ”yleisillä vehkeillä” Helsinkiin nauttimaan runoklubitarjonnasta. Hän etsii yhä tilallista ja isäntää, joka ottaisi hänet hommiin.
Sirkka Turkka täyttää helmikuussa kunnioitettavat 80 vuotta. Tätä kirjoittaessani syntymäpäivät ovat ensi viikon viikonloppuna. Olen jo varmistanut, saanhan viedä paikalle myös samppanjaa, mutta Turkkaa kiinnostaa vain vierailulle mahdollisesti tuleva koira, jonka nimeä aprikoin: nimi oli muistaakseni Tintti tai Sissi, ja Turkka vastaa, että kunhan vaan ei Tissi.
Sirkka Turkka (s. 1939) tunnetaan muun muassa runoteoksistaan Kaunis hallitsija (1981), Vaikka on kesä (1983), Tule takaisin, pikku Sheba (1986) ja viimeisimmästä, Niin kovaa se tuuli löi (2004), jossa runon puhuja muistelee menetettyä koiraystävää.
Haastattelu myös ensi viikolla ilmestyvässä Nuoren Voiman numerossa Poliittiset (h)aaveet (1/2019).
Vastaathan verkkolehden lukijakyselyyn - arvomme vastanneiden kesken kolme Nuoren Voiman vuositilausta: https://bit.ly/2Bw1ziU
[23.2. korjattu tieto Kirjasammon artikkelin kirjoittajasta, kyseessä ei ole Kimmo Leijalan, vaan Virpi Jeron teksti]
