Kesäsuvannon kohokohta - Nuori Voima Sieravuoren lavarunofestivaaleilla 2020

Kuvat: Jonna Rantamäki

 

”Tykkäättekö Aila Meriluodosta?”

Telttanaapuri on ostanut vahingossa kaksi Lasimaalausta Laterna Magican pop up -antikvariaatista ja haluaa lahjoittaa toisen meille. Ja mehän tykkäämme. Saamme kahdennentoista painoksen 1960-luvulta, hyvin alleviivatun ja selaillun, pehmeäkantisen divarintuoksuisen niteen.

Laterna Magican myyntipiste

Näin voi tapahtua Eurassa Sieravuoren lavarunofestivaaleilla, joka avaa ja ehkä päättää festivaalikesämme 2020. Tampereelta päin paikalle ajetaan Euran keskustan läpi, jolloin käy ilmi, että tienoolla on väkevä menneisyys. On Esihistorian opastuskeskus Nauravaa lohikäärmettä ja kyltit tien varsissa osoittelevat muinaislöytöjen äärelle.

Tuulettomassa hiljaisuudessa ilta-auringon laskeutuessa tyhjälle tielle kyltti ”Uhrattu” herättää jo lieviä puistatuksia. Kyseessä on pieni kenties uhripaikkana muinoin toiminut saari – tästä todistaa lähinnä paikan raflaava nimi. Arvo Santonen kirjoitti fiktiivisessa eeppisessä runoelmassaan Äyrävälä (2007) Euran miesten ajamien äyräläisten pakomatkasta:

Ehtivät jo Äyrän äijät
päivän päästä Uhrattuhun
uhripaikkaan äyräläisten,
piti uhrata Ukolle
suosionsa saamiseksi,
myöskin kaikin katsottava
pakenijat liekö käyneet.
Päivä pääsi siinä yöksi
hunnun heittävi hämärä
kesäyön salaisen silkin.

Uhrattu, jonka ohi huristelemme kesäillan salaisen silkin laskeutuessa, on Koskeljärvellä, jonka itänaapurin, suuremman Pyhäjärven rannassa sijaitsee monipuolinen Sieravuoren lomakeskus, jonne reilut parisataa runonystävää kokoontuu nyt toista kertaa todistamaan elävän sanan voimaa. Pyhäjärvestä itään puolestaan sijaitsee vähintäänkin legendaarinen ja kalmankatkuinen Köyliönjärvi, joten festivaalien sijainti on harvinaisen otollinen sanamagialle. Lavarunous on Suomessa ollut korostetun urbaani genre, enkä itsekään muista aiemmin nähneeni kaupunkien ulkopuolella yhtäkään lavarunoesitystä.

Nyt on harvinainen tilaisuus kokea, mitä epidemian sanelema pitkä keikkatauko ja toisaalta syrjäinen, avara sijainti tekevät lavarunoudelle. Festivaalien taustalla häärii kukapa muu kuin urbaanin lavarunoilmiön isäukko, Helsinki Poetry Connectionin perustaja Harri Hertell, joka tunnetaan toisaalta myös luontolyyrikkona. Ainekset kaikkien aikojen Stadi/Lande-rajan keikutukseen ovat olemassa!

Aurinkoinen runopäivä

Jos Jyrki Lehtola kirjoittaisi tämän reportaasin, saattaisi hän mainita, että festivaaleilla toteutettu nimenhuuto tuotti lähialueilta vain pari käden nostoa, kun taas Helsingin ohella myös Espoo ja Vantaa saivat aikaan suureellista mölinää ja puisen amfiteatterirakenteen töminää. Omien havaintojeni mukaan kaupunkikeskuksista myös Turku, Tampere ja Jyväskylä olivat varsin monilukuisesti edustettuina.

Sieravuoren amfiteatteri

Otaksuttavasti paikallisväriä puolestaan näytti open micin aikaan lomakeskuksen pihassa pari kertaa kurvannut vaaleanpunainen Cadillac, joka soitti nykykansanmusiikkia selvästi yli desibelisuositusten ja kuulemma oli täynnä herkkiä runovihamielisiä kuulapäitä. Kukaan heistä ei rankkojen runojengiläisten läsnäollessa uskaltautunut mukavaksi tuunatusta menopelistään ulos, joten laajempi kartoitus paikallisten runomieltymyksistä jää nyt vääjäämättä tekemättä.

Lehtolan kolumniääni luultavasti kauhistelisi toisen festivaalipäivän alussa loppuneita Fat Lizard -sponsorioluita, mutta todellisuudessa runokansa selvisi takaiskusta pystypäin ja nurisematta.

 

Perjantai

Festivaalin perjantai-illassa kuultiin neljä esitystä, joista jokainen teki vaikutuksen. Jos pitäisi mainita yksi virtuoosi kotimaisten lavarunoilijoiden joukosta, valintani kohdistuisi ensimmäisenä esiintyneeseen Juho Kuuseen – ei muuten varmasti ole helppo paikka mennä hänen jälkeensä lavalle, vaikka lavarunoyleisön krooninen kannustavuus lieventääkin taakkaa.

Juho Kuusi

Tämä ei tarkoita, että Kuusi on paras lavarunoilija, ei kukaan ole, mutta sujuvimmin spoken wordin ja esitystaiteen ilmaisukeinoja hallitseva ja niillä tyylittelevä hän mielestäni on – Talent Suomessa tuskin muut olisivat samalla tavalla pärjänneet. Hän on runoissaan myös löytänyt tilan, jossa olla samaan aikaan rehellisesti itsetutkiskeleva ja ahdistunut, mutta hauska ja kannustava. Kuusi ei ole viihdyttäjäroolin vanki, vaikka synkimmilläänkin hän viihdyttää – ehkä ei osaa olla viihdyttämättä.

 ”Kaunis, upee, loistat” on kohta jo moderni klassikko, laulu ulkopuolisuuden kauneudelle ja harvinainen lavarunonumero, jota yleisö osaa odottaa joka keikalla. ”Mitä jäbä?” -runo, joka viattomasta kysymyksestä kasvaa jäbyyden syväanalyysiksi, teki myös uutena tuttavuutena vaikutuksen. 

Leena Sainio on yhdessä seuraavana päivänä esiintyneen Elina Pullin kanssa niitä tekijöitä, jotka ovat tulleet lavarunogenreen vasta myöhemmällä iällä ja joiden runot usein kertovat myös iän kartuttamista vaivoista ja elämänkokemuksesta opettavasti ja hauskasti nuoremmalle yleisölle. Laulunopettajanakin tunnettu Sainio esittää hyvin selkeästi varsin oppinutta ja sanastoltaan monipuolista runouttaan, joka kommentoi terävästi tämän päivän ilmiöitä – esimerkiksi yrittäjälle pakollista pitchausta. Sainio oli rakentanut kokonaisuuden omasta runoilijanpolustaan koomisin viittauksin runoilijakliseisiin kuten alkoholin valinta pitkäripaisessa.

Suurimmat aplodit Sainio sai kuitenkin runosta, joka opetti millainen ”entiteetti” on kuusikymppinen nainen. Näkökulma voisi olla useammin esillä muuallakin kuin ET-lehdessä, onneksi runolavoilla ikärasismi on tuntematon ilmiö.

Syksyllä esikoisteoksensa julkaisevan Sampo Sihvolan esitys sopi ambient-taustoineen erinomaisesti siihen muinaistunnelmaan, jonka jo ajomatka Tampereelta Euraan oli skribentissänne laukaissut. Välillä industrialkolkkeeksi kasvava humina loi oivan maaperän laajoille moderneille joutomaarunoille, jotka putoilivat lakonisesti, anekdootin tarkkuudella hieman Sini Silverin tuotantoa muistuttaen. Loppua kohden sivullisen nyrjähtänyt havainto kasvoi jo rakkaudentunnustukseksi: ”Minä välitän ruusuista jotka kukkivat. Minä välitän, minä rakastan, minä en pakene” ja lopussa taustanauha ylisti selin kääntynyttä runoilijaa: ”Sampo Sihvola on kovassa nosteessa”.

Sampo Sihvola

Viesti ehkä ironisoi kulttuuripuheeseen elimellisesti kuuluvaa markkinahehkutusta, mutta on helppo allekirjoittaa. Syksyllä ilmestyvä debyyttiteos on katsastettava.

Koska kesällä ei ollut rockfestareita, tarve tanssia oli kasvanut suureksi. Illan viimeisenä esiintynyt, aluksi herkkää puoltaan painottaen lauluntekijä Janne Masalin alkoi myös yllättäen settinsä loppupuolella soittaa menevämpää kamaa, joka taitavan bändin saattelemana upposi yleisöön erinomaisesti. Masalinin tuotanto ansaitsisi syvällisemmän lyyrisen katsauksen, mutta tästä keikasta jäi mieleen lähinnä livemusiikin pitkästä aikaa tarjoama ilo ja nautinto. Sekä mainostettu, leirintäalueella sijainnut sirkkabaari, josta juuri myöhästyimme skribenttinne esitettyä Cheekiä ulkoilmakaraokessa.

Vaikka hyönteiset jäivät syömättä, onneksi Fat Lizardeja oli vielä perjantai-iltana jäljellä. Sanoi Jyrki Lehtola mitä sanoi, espoolainen APA maistuu hyvältä myös Satakunnassa.

Lauantai

Sieravuoren toisena päivänä kuultiin kaikkien aikojen mammuttipläjäys lavarunoutta. Esiintymisiä oli puoli kolmesta iltayhteentoista pienin tauoin, huipentuen Asa Masan räppiklassikoita ja runonpätkiä yhdistelleeseen keikkaan. Päivän suureksi teemaksi nousi toipuminen ja yhdessäolon ilo pitkän esiintymistauon jälkeen. Jo näin seuraavalla viikolla Sieravuoren festivaali tuntuu koronasuvannossa kuluneen kesän huipennukselta – hetkeltä, jolloin uskallettiin hengähtää ja olla melkein kuin ennen. Kun syksy näyttää epävarmalta, olen sitä iloisempi, että tämä tuli koettua.

Välissä kuultiin myös laaja open mic, jossa noin 25 yleisön jäsentä esiintyi viiden minuutin ajan – ja tarjokkaita olisi ollut enemmänkin. Lienee aika poikkeuksellista, että festivaalin yleisömäärästä yli kymmenesosa pääsee myös lavalle, mutta lavarunon henkeen tämä sopii erinomaisesti. Jos taiteenlaji kasvaisi massatapahtumiksi, open mic -lavoja pitäisi festivaaleilla olla lukuisia.

Elina Pullin runotta voi sanoa positiivisella tavalla estottomaksi: ujo runokriitikko tuntee sen vaikutuksen ensin punoituksena korvissa. Runot käsittelevät lähinnä erotiikkaa erityisesti vaihdevuosia elävän naisen näkökulmasta. Mukana on myös opettavainen, nuoremmalle yleisölle suunnattu elementti: ”Pokkana kehosi kanna/ älä milloinkaan vain anna.” Pulli sanoi alkaneensa vanhemmiten harrastaa kolmea lajia: burleskitanssia, merenneitouintia ja lavarunoutta. Vaikutteita toisista harrastuksista on uinut myös runon puolelle, mikä on ilahduttavaa. Lopuksi runoilija joutui toteamaan, että kykenee eroottisen runouden lisäksi muihinkin aiheisiin, ja todisti tämän oivallisella leipomisrunolla. Viestiä ei tee mieli kyseenalaistaa: ”Leipova ihminen on onnellinen”.

Elina Pulli

Kokonaisvaltainen, yhtä paljon runoihin kuin välispiikkeihin nojaava esitys kuultiin myös festivaalin runoilijoista luultavasti kokeneimmalta, Heli Laaksoselta. Laaksonen kuvaili osuvasti toisten esitysten häneen jättämiä jälkiä: hänen mukaansa sisällöt eivät yleensä jää mieleen, mutta väkevän esiintymisen poltteen tuntee silti vielä vuosien päästäkin. Kuitenkin Laaksonen esitti myös sisältöjä, jotka teki mieli suojella kirjoittamalla ne ylös. Hän sanoi olennaista olevan sen, että esiintyjä näyttää ”pehmiän lihan” – ei tule lavalle kova pinta edellä. Koronakevään Laaksonen sanoi olleen vaikea: ”Semmost sattu. Lankesin sääli minnu.” Hän sanoi joutuneensa vakuuttelemaan itselleen, että jos olisi runoilijoista kaikkein huonoin, eivät ihmiset varmaan ostaisi pääsylippuja hänen kiertueelleen.

Heli Laaksonen

Vuorovaikutus yleisön kanssa on Laaksoselle syy tulla törröttämään esiintyjäksi, ja Sieravuoressa sille oli otolliset olosuhteet. ”Tarina tarjoaa sitä mitä todellisuudelta ei saa”, siteerasi Laaksonen Petri Tammista, ja vaikutti sillä viittaavan myös lavarunon tarjoamaan kohottuneeseen todellisuuteen. Hienon Aurinko. Porkkana. Vesi -kirjan runot olivat lavalla parhaimmillaan.

Sieravuoressa esiintyivät omin setein myös tapahtuman juontajat, vaikka Harri Hertell sanoikin olevansa kaljapalkalla liikenteessä. Hertellin setti, kuten Laaksosenkin, keskittyi hänen tuoreimpaan kirjaansa. Perheteemaisesta Kaikki tunteet sallittuja -teoksesta kelpasikin ammentaa, kun tunteet olivat jo valmiiksi pinnassa ja kevään poikkeusaika nostettu mieleen. Hertell on saanut esiintyjänä vielä uutta rauhallisuutta olemukseensa, mikä tukee aiempaa seesteisempiä runoja. Etenkin isäsuhteen ja isien jatkumon pohtijana Hertell on vahvoilla, ja hänen kokoelmansa tematiikka asettuu hyvin linjaan tänä vuonna miehen perinteisen roolin kapeudesta käydyn keskustelun kanssa. Vapautumisen teemojen hallitsemassa lavarunoudessa Hertellin feministimiesnäkökulma on ehdottoman tarpeellinen – tunteiden tukahduttamisesta hän avaa polkua kohti laajempaa ilmaisua.

Juontajat Harri Hertell ja Nihkee Akka

Lyyti puolestaan esitti sähköpianonsa kanssa Meitä ei ole kutsuttu -levyn tuttujen kappaleiden ohella myös koko joukon aiemmin kuulemattomia lauluja, joista ainakin siirtolohkareesta kertova balladi tuntui uudelta hitiltä. Artistista on vaivihkaa tullut pieni ilmiö, josta voisi hyvinkin vielä kasvaa tiettyä taiteesta kiinnostunutta porukkaa yhdistävä merkitsevä tekijä (sanaa ”sukupolvikokemus” en aio enää käyttää, ja Lyytin yleisössä X:t, Y:t ja Z:t menevät muutenkin iloisesti sekaisin). Kokemuksena Lyytiä voisi kuvailla debyyttilevyn aikaisen Paperi T:n antiteesiksi: yläpositiosta pudottelevan kaikkitietävän kyynikon sijaan ruohonjuuritason traagista optimismia ja paikoin lähes nuotin viereen viritettyä herkkyyttä. Keikalla artisti esiintyi itsevarmasti, mutta ei liian, ja yleisön valloittaen, vaikka tietyissä kappaleissa tuli vähän ikävä tukevasointista yhtyettä.

Lyyti

Seuraavana esiintynyt Diliana Stoyanova on lavarunoudessa tyypillisen yksilöperspektiivin sijaan kollektiivisten mullistusten ja joukkopsykologian jäljillä englanninkielisessä lyriikassaan. Mieleen tulee vanhan beat-runouden, jonkin Allen Ginsbergin maailmoja-syleilevät yhteiskunnalliset runot. Stoyanova osuu siis hienosti tämänhetkisen päällekkäisten muutosten ajan keskelle, ja tarjoaa kaaoksen keskelle myös henkisen kasvun näkymiä. Pelkistetyt taustat tukivat esitystä hyvin.

Festivaalin toinen juontaja Nihkee Akka aka. Jonna Nummela puolestaan palasi setissään poikkeusajan tunnelmiin: hän sanoi tänä vuonna ”lähinnä itkeneensä”, mitä olennoimaan hän oli luonut esityksen karjalaisen runonlaulaja Larin Parasken tekstien pohjalle. Karjalainen runokieli soi väkevästi Akan tulkitsemana, ja ensimmäisenä esiintyjänä hän heittäytyi myös yleisön joukkoon. Ja löytyipä Parasken tuotannosta myös raphenkistä itsekorostusta ja muitakin hämmästyttävän moderneja sävyjä. Tätä esitystä kuvatessa kriitikon sanat uhkaavat loppua, joudun siis vain toivomaan että Parasketta kuullaan Nihkeen esittämänä vielä muissakin yhteyksissä.

Festivaalin vakuuttavin aivan uusi tuttavuus oli oululainen Jonne Piltonen, ilmeisesti myös kutsuvierasesiintyjistä nuorin. Piltonen hallitsi esiintymisen sävyt ja taustojen kanssa operoimisen suvereenisti, ja loi sillan hiphopin ja romanttisen eksistentialismin välille. Vaikka sisällöt eivät koko ajan olleetkaan kovin omaperäisiä, vaikutteiden yhdistelmä ja pelkistetty tapa esiintyä tuntuivat tuoreilta. Piltonen osoittaa, että uusi sukupolvi kaataa esittävien taiteiden välisiä raja-aitoja täysin luontevasti – siinä määrin pakoton ja hengittävä hänen esityksensä oli.

Jonne Piltonen

Illan itseoikeutettuna kuningattarena ennen open micia nähtiin Suomen tämän hetken lavarunoesiintyjistä kenties karismaattisin, Elsa Tölli. Hänkin otti heti keikan aluksi esille pitkän esiintymistauon luomat pelot ja epävarmuudet. Hänen mukaansa esiintyminen on nyt aiempaa hankalampaa ja raaempaa, mutta ainakin yleisön näkökulmasta tämä kaikki kääntyi esityksen voitoksi.

Töllin esiintyminen on niin voimallista ja voimauttavaa juuri siksi, että hän uskaltaa kantaa lavalle kaikkein raskaimmatkin ajatuksensa ja käsitellä niitä performatiivisesti. Tölli kohtaa tuskansa ja epävarmuutensa epätodellisen oloisen runoilijahahmon kautta, joka ei kuitenkaan missään määrin edusta todellisuuspakoa. ”Osa minusta on aina jossain sängyssä lepäämässä ja nukkumassa, osa pitämässä hauskaa elämänsä kanssa”, Tölli sanoi. Hänen esitystensä vahvuus on siinä, että nuo kaikki osat nähdään lavalla samaan aikaan ja niistä syntyy ennennäkemätön kokonaisuus, hetkeksi todellisuuden kohottamiseen kykenevä runoilija.

Elsa Tölli

Open Micin jälkeen Asa Masa sai jengin tanssimaan vielä kerran melkoisella klassikkopotpurilla, minkä jälkeen bileet jatkuivat twinpeaks-henkisesti sisustetussa Disco Loposessa. Festivaali oli lavarunouden voimannäyttö, hiukan maaginen hengähdyshetki, jonka jälkeen kelpasi siirtyä jälleen arkisten aikataulujen ja alituisen epävarmuuden keskelle. Toivottavasti tästä tulee perinne!