Kuinka taputtaa pilvelle? Emilia Kokko työryhmineen esiintyi vantaalaisessa teollisuusmaisemassa

Tarkkailen ikkunasta maisemaa. Tuulee. Sataa vähän. Luntakin. Mietin Emilia Kokon teosta, jonka näin jokin aika sitten. Kokemus on edelleen osa minua harmaan maiseman kautta. Pilviverho ei raotu.

Teos alkaa oikeastaan jo siitä, kun jäämme pois Ilmakehä-nimisellä bussipysäkillä. Kuljemme letkana kohti esityspaikkaa, teollisuushallia, jonka ympäristö näyttää hieman hylätyltä. Suurehko halli entisenä autokauppana resonoi hyvin esityksen kanssa. Aluksi tila on autio ja tyhjä, kolkko rakenne, jossa on runsaasti yksityiskohtia muttei oikeastaan mitään nähtävää. On vaaleaksi maalatut seinät, luukkuja, kisko, ovia, palkkeja. Ikkunat antavat vantaalaisen teollisuusalueen maisemaan.

how to host something as a cloud kietoo sukupuolen moninaisuuden kysymykset  turvalliseen pilviverhoon, jossa on tilaa ajatella. Esityksen aluksi korostetaan suostumusta; kenenkään ei ole pakko jäädä seuraamaan esitystä, jos jokin synnyttää lähtemisen tunteen. Tämä tekee tilasta turvallisen ja valmistaa esitykseen, joka koettelee katsojaa kestollisesti. Teoksen pitkä muodostuminen kuitenkin antaa aikaa ajatella ja viipyä teoksen maailmassa. Pilvien muodostuminen vie aikaa eivätkä sukupuolen moninaisuuden kysymykset ole helppoja.

Kaksituntisen teoksen ensimmäisessä osassa Kokko lukee meditatiivisen rauhallisesti tekstejään seisten paikallaan keskellä näyttämöä. Esityksen väliosassa Kokko asettuu toviksi kahden tuulikoneen väliin, ja jälkimmäinen puolisko koostuu koko tilan täyttämisestä teatterisavulla, äänellä ja valolla.

I

Ensimmäisessä osassa kuultavat runot koostuivat pääosin erilaisten maiseman yksityiskohtien, säiden ja tuntemuksien havainnoinnista: on harmaata, sateista, tihuuttaa. Sää myös rinnastuu puhujan mielentilaan:  ”On selkeää. Kaikki tuntuu selkeältä eikä siinä mitään.” Puhuja pyrkii näkemään kaiken ympäristössään, mutta ei määrittele sitä:  ”Tämmöiset puutarhat./ Tämmöiset parkkipaikat./ Hallit ja aukeat ja kujat ja muut kaikki rakennukset ja kaikki, tienvieret ja muut./ Jotain, jotain./ Kuin niityt, mutta ei niityt.”

Asiat ovat “tämmöisiä”, ei kerrota millaisia. Kerrotaan tienpientareista ja ojista, jota pitkin lieju ja vesi kulkevat. Näihin arkipäivän paikkoihin ei katse yleensä ylety. Paikka ei määrity, se voi olla mikä tahansa. Ihminen ei määrity, hän voi olla millainen tahansa. Esityksessä avautuu näkymä, jossa voi epävarmanakin olla osa ympäröivää maailmaa: “Seison tässä ja koko ajan aukeaa lisää jotain muuta tilaa, se on selvää, sen ei tarvitse olla selvää, mitenkään. Ei tarvitse tietää, ei tarvitse muistaa, jotain on, jotain liikkuu, siellä täällä. Täällä liikkuu jotain. Vähän tuulee.”

Puhuja näkee myös kaiken taakse, johonkin mitä ei ensi silmäykseltä tule nähneeksi. Maisemassa on pilvien takaisia pilviä, ja pilvien takaisia “joitakin”. Maiseman takana on maisemia ja henkilön takana on henkilöitä. Maisemassa on henkilö, jota ei määritellä. Puhuja ei halua määritellä itseään eikä paikkaansa: ”Olen täällä, se on selvää. Sen ei tarvitse olla selvää, mitenkään. ” Esitys tekeekin tilaa epävarmuudelle ja epäselvyydelle. Tilaa, jossa voimme olla sellaisia kuin olemme vailla pakkoa määritellä, mitä.

Tulkitsen jonkinlaisessa välitilassa olevan puhujan ja hänen ympäristönsä sukupuolen (ja muunkin) moninaisuuden vertauskuvaksi. Esityksessä muodostuvan pilven huokoinen ja muuttuva rakenne tekee säätilasta ja sen muutoksista teoksen mittaisen metaforan. Sukupuolen moninaisuus kiteytyy lopussa nähtävään konkreettiseen pilveen: sukupuoli voi olla alati muuttuva, harsomainen, ei-määritelty.    Sukupuolen ei tarvitse olla tarkkarajainen, ja samoin pilven rajoja ei voi määritellä kuin hetki kerrallaan. Pilven olemus on pilvi itse.

II

Kokon teksteissä ihon merkit, kuten luomet, rinnastuvat myös muihin merkkeihin, kuten sanoihin ja siihen miten puhumme. Puhuja luettelee: ”Karvat. Ihot. Luomet. Merkit. Merkkien takaiset merkit./ Ymmärrettävät merkit, muodot, karvat, sanat.” Keholliset kokemukset, säätilat ja teksti limittyvät yhteen. Puhuja myös kasvattaa viiksiä, perinteisesti maskuliiniseksi miellettyä, mutta kaikilla sukupuolilla toisinaan esiintyvää ihokarvoitusta: ”Kasvatan viiksiä. Ne taipuvat ja kääntyvät takaisin suuhun. Suut, aukot, aukeat, muut./ En pysty keskittymään vaikka mitä sekin nyt on. / Mitä se tarkoittaa./Tuulee./ Asiat ei määrity.”

Puhuja johdattaa aiheen viiksistä suihin, aukkoihin ja aukeisiin paikkoihin ja siitä vielä edespäin määrittelemättömiin ”muihin”. Viikset kääntyvät kohti suuta, jolla puhuja puhuu. Tukkivatko viikset suun, ovatko ne tiellä? Suusta puhuja etenee aukkoihin, joita voi olla niin ruumiissa, maisemissa kuin teksteissäkin. Edetään yksityisestä yleiseen, suista muihin.

Puhuja kertoo tunteistaan ja niiden vaihteluista, välillä häntä itkettää ja välillä ei itketä. Puhuja alkaa myös turhautua asiansa toistamiseen: ”Toistan taas: On kuin mitään ei tapahtuisi./ Toistan monta kertaa saman asian./ On kuin mitään ei tapahtuisi./Toistan niin monta kertaa että en enää jaksa./ No nyt en enää jaksa./ En jaksa mitään./ Täällä on tämmöistä.” Mitä puhuja ei jaksa toistaa? Omaa määrittelemättömyyttään, vai tapahtumien puutetta? Vai kenties oman olemassaolonsa oikeutusta?

Esityksen ensimmäisessä osassa paikat, säätilat ja henkilön mielentila ovat harmaita. Harmaa on mustan ja valkoisen välissä, niin kuin sukupuolenkaan ei tarvitse olla joko-tai. Harmaan maiseman voi tulkita tylsyyden ja tavallisuuden perikuvaksi. Asian voi kääntää myös valoisaksi: Määrittelemätön, esimerkiksi muunsukupuolinen henkilö voi olla neutraali osa tavallista maisemaa eikä siinä tarvitse olla mitään ihmeellistä.

Esityksen toinen osa pilvimassoineen tarjoaa armahduksen ja vapauden: pilvimassasta ei erotu kuka on kuka, yksilölliset piirteet katoavat, katsojista tulee henkilöitä, osa pilveä. Puhuja kommentoi tapahtumia ennakkoon: ”Jostain ilmaantuu pilvi. Se on keinotekoinen pilvi se on selvää. Pilvi ei ole pilven muotoinen. Jonkun muotoinen. Se ei ole minkään muotoinen. Tai on se jonkun muotoinen, mutta sitä ei voi huomata.”

III

Teoksen toisessa osassa savukoneesta ilmoille tuprahtaa poutapilvi, uskontokirjan kevyenhattara ja valoisa taivaskuva. Muuttuessaan pilvi muotoutuu raskaaksi sadepilveksi, muodottomaksi ja uhkaavaksi myrskypilveksi – ja lopulta kaiken sisälleen kietovaksi harsomaiseksi uduksi. Pilvi hakeutuu vääjäämättä kohti katsojia ja koko tilan täyttävään utuun saa jäädä esityksen jälkeen kuljeskelemaan.

Myrskypilven näköinen massa on myös uhkaava. Myöskään sukupuoleen liittyvät pohdinnat ja pohdinnan tulosten kanssa eläminen eivät ole itsestään selviä tai helppoja valintoja. Tästä syystä saa olla vihainen. Esityksessä synnytetty tuuli ja pilvet ovat keinotekoisia samoin kuin identiteettiemme liukuvat rajat. Esityksen ytimessä lienee kysymys siitä, voisimmeko elää vailla määritelmiä.

Mutta mikä on nimen merkitys - how to host something as a cloud? Oma tulkintani on, että esitys kokeilee sitä, kuinka taiteilija voi tehdä turvallisen tilan, jossa katsoja saa kokea oman pilvisyytensä.

*

Paitsi sukupuolen moninaisuutta, teos saa pohtimaan myös muita asioita ja ajattelemaan teosta ja tilaa ilmastonmuutoksen metaforana. Savun liikkeissä voi nähdä myös saastuneiden asutusalueiden savusumua, Kalifornian metsäpaloja, auton täyttymistä pakokaasulla. Suuri tila muuttuu pieneksi, kun sumu verhoaa kaiken eikä kukaan näe eteensä. Se on kuin ihmiskunnan hidas, lempeä itsemurha teatterisavulla.

*

Esityksen lopuksi jäämme harhailemaan sumun keskelle. Tila avautuu ja sulkeutuu samanaikaisesti. Kuuluu ääniä, näen vain ihmisen varjoja ja sumua. Pitää tulla ihan lähelle että näkee, katsoa kunnolla toista ihmistä, ei kaukaa, kuuluu ihmisen ääniä.

Onko esitys hyvä vai ei? En minä tiedä. Se on kuin pilvi, ja otan sen vastaan sellaisena kuin se on. Tältä ehkä saattaa tuntua myös muista, sillä esityksen lopussa tunnelma on miltei harras, eikä kukaan taputa.

Niin, kuinka voisi taputtaa pilvelle?

Kuva: Anna Borgman