Neena Villberg
Kansallisteatterin kaltaisella monumentilla on erityinen vastuu

Kuka saa olla Ihminen?

Juttu
|
olga palo
|

Teatteri-instituutiot määrittelevät kehen me voimme samastua ja millainen tarina on kertomisen arvoinen. On niiden vastuulla huolehtia, että eri ryhmät eivät putoa pois. On tullut aika antaa myös alirepresentoitujen edustaa Ihmisyyttä.

 

Tämä juttu alkaa esimerkillä, jonka käyttäminen on hankalaa. Esityksen tehneet ihmiset ovat ystäviäni, yksi heistä on puolisoni. Instituutioiden roolista puhuttaessa tärkeää ei kuitenkaan ole se, kuka on kenenkin kaveri, hyvä tai paha, oikeassa vai väärässä. Merkitystä on sillä, kuinka asemamme ja elämänkokemuksemme muokkaavat sitä, miten maailmaa hahmotamme. Tämä vaikuttaa suoraan siihen, millaista representaatiota tuotamme.

W A U H A U S -kollektiivin ja Minna Leinon hieno Sapiens -esitys oli valtava menestys Kansallisteatterissa vuonna 2019. Representaation kannalta esityksessä oli yksi suuri ongelma: tarina tarinoita kertovasta ihmislajista oli täysin valkoinen. Ensimmäiset homo sapiensit Afrikan savanneilla, maailman ensimmäiset metsästäjät ja maanviljelijät, kaikkien maiden hallitsijat kaikkina aikoina, nykypäivän pankkiirit ja leipurit: valkoisia, valkoisia, valkoisia. Ihmisyys – valkoinen. Esityksessä käytettiin ryhmän jo aiemmista esityksistä tuttuja vaaleita naamioita, jotka etäännyttävät näyttelijän hahmoa, mutta valkoisia yhtä kaikki.

Työryhmä havahtui tilanteeseen vain hetki ennen ensi-iltaa, eikä muutoksia enää ehditty tehdä. Kaikki W A U H A U S -kollektiivin jäsenet ovat äärimmäisen kiinnostuneita tasa-arvon, representaation ja feminismin kysymyksistä, ja uskallan väittää, että ne ovat osa ryhmän eetosta.

Esimerkki auttaa hahmottamaan, kuinka tekijän tausta vaikuttaa katseeseen – meilläkin, jotka näitä asioita aktiivisesti ajattelemme. Jos moninaisuutta ei ole ajettu sisään instituution rakenteisiin, on riski, että valmiin teoksen väite on toinen kuin haluttiin.

Mutta mitä väliä tällä kaikella on? Me kaikki kuitenkin edustamme samaa ihmislajia, vai mitä?

 

Instituutioilla on valtavasti valtaa

”Taide ja kulttuuri kertovat tarinoita maailmasta, ne kertovat tarinoita siitä keitä me olemme, miten meidän tulisi elää, ketkä ovat normaaleja ja ketkä toisia. Taiteella on ihan valtava merkitys”, sanoo koreografi ja taiteellinen johtaja Sonya Lindfors.

Instituutiot yrittää päästä helpolla. Ne ei mene tämän representaatiokysymyksen ytimeen. On paljon hyvää tahtoa ja halua tehdä oikein – halua tulla nähdyksi hyvänä toimijana ja hyväntekijänä. Mutta käytännössä vähemmistöt on sivuprojekti[.]

Suomalaisen taiteen kenttä on havahtunut rytinällä puheeseen representaatiosta, ja nyt pallo on instituutioilla. Näyttelijä-ohjaaja Noora Dadu on viimeisen vuoden ajan yrittänyt hahmottaa roolitusten merkitystä suomalaisen teatterin ja liikkuvan kuvan kentillä.

”Instituutiot yrittää päästä helpolla. Ne ei mene tämän representaatiokysymyksen ytimeen. On paljon hyvää tahtoa ja halua tehdä oikein – halua tulla nähdyksi hyvänä toimijana ja hyväntekijänä. Mutta käytännössä vähemmistöt on sivuprojekti”, Dadu toteaa.

Dadu korostaa, että erilliset vähemmistöprojektit eivät riitä, eivätkä ne ole mikään päämäärä. Kyse on laajemmasta asiasta: siitä, kuka edustaa ihmisyyttä, taiteilijuutta tai muuntautumiskykyistä neutria. ”Marginaalia ei nyt oteta ytimeen. Vain tuomalla marginalisoidut keskiöön, isolle näyttämölle, kiinnityksiin, tulee muutoksesta mahdollinen. Jos pääohjelmisto pysyy samanlaisena valkoisena cisheteronormatiivisena, jos se toistaa tätä outoa oletusta suomalaisuudesta tai normikehosta, ja sitten on erikseen joku maahanmuuttajien projekti, niin kauan muutosta ei tapahdu. Vain puuttumalla siihen normiin, mitä keskinäyttämöllä ylläpidetään, muutos on mahdollinen.” Koreografi Ima Iduozee tiivisti saman asian 19.10. Teatterikorkeakoulussa järjestetyssä paneelissa: ”Diversiteetti ei vielä itsessään ole edistyksellistä”.

Suomessa on näyttelijöitä, jotka korostavat saaneensa tehdä vähemmistötaustastaan huolimatta  kaikenlaisia rooleja, mikä ei monessa muussa maassa ole itsestäänselvyys. Tämä on päämäärä. Silti monessa teoksessa ”vähemmistönäyttelijät” roolitetaan ”vähemmistörooleihin”, ja näiden teosten kohdalla käydään ”vähemmistökeskustelua”.

Usein mainittu esimerkki on Pirkko Saision Sorsastaja Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2006. Esitys käsitteli toiseutta, ja näytelmän rooleissa olivat Saisio itse, Kaisla Löyttyjärvi, Jani Toivola, Amira Khalifa ja Henry Hanikka.

Suna Vuori kirjoitti esityksestä vuonna 2006: ”Toisaalta on tunnustettava, etten ole liiemmälti vaivannut päätäni myöskään tummaihoisten näyttelijöiden vähäisellä näkymisellä muissa kuin ’etnisyyttä’ edellyttävissä rooleissa. Tämän esityksen jälkeen on perusteltua kysyä, miksi näin tapahtuu.” Nyt 14 vuotta on kulunut. Onko jokin muuttunut?

90,6% kaikista suomalaisessa elokuvassa ja tv:ssä vuonna 2019 nähdyistä hahmoista oli valkoisia, vammattomia, cis-sukupuolisia ja heteroita. Mainituista hieman yli 9%:sta suurin osa oli stereotyyppisiä ja pieniä rooleja.

Sorsastajan näyttelijöistä Hanikka on ainoa, joka on esiintynyt Kansallisteatterissa tämän jälkeen. Khalifa, Löyttyjärvi ja Toivola ovat tehneet Suomen ammattiteattereiden Ilona-tietokannan mukaan tämän jälkeen kuluneen 14 vuoden aikana yhteensä 7 näyttämöroolia, Khalifa 6 ja Toivola yhden. Monen alirepresentoidusta ryhmästä tulevan näyttelijän tehtyjen töiden lista on lyhyt. ”Kun sanotaan, että ei vaan ole ketään, valehdellaan. Sanotaan, että tarvitaan diversiteettiä, mutta sitä ei vaan ole. Onhan meitä, on tuolla porukkaa, mutta heitä ei kysytä syystä tai toisesta”, Dadu huomauttaa.

Vaatimus normin laventamisesta ei ole uusi. Vuosikausia erilaiset mediumit ovat tuottaneet hyvin rajattua kuvaa Suomesta. Hiljattain julkaistun, Audiovisual Producers Finlandin ja Metropolia ammattikorkeakoulun toteuttaman tutkimuksen mukaan 90,6% kaikista suomalaisessa elokuvassa ja tv:ssä vuonna 2019 nähdyistä hahmoista oli valkoisia, vammattomia, cis-sukupuolisia ja heteroita. Mainituista hieman yli 9%:sta suurin osa oli stereotyyppisiä ja pieniä rooleja.

Suomessa ei tilastoida etnisyyttä, minkä vuoksi perusteellinen tasa-arvokartoitus on vaikeaa, mutta vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi vieraskielisten osuus suomalaisista on noin 7,5%, Helsingissä vastaava osuus on yli 15%. Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyssä yli 5% vastaajista kertoi sukupuolekseen toisen kuin syntymässä määritellyn. Seksuaalivähemmistöihin kuuluu arviolta 5-15% väestöstä. Vammaisten osuutta väestöstä on hankala arvioida, mutta THL:n mukaan se on jossakin seitsemän ja 29% välillä.

Taide- ja viihdekentän tekijöiden tausta vaikuttaa suoraan siihen, millaista kuvaa suomalaisuudesta esitetään. Ehkä me taiteilijat vain luulemme, että kuvaamme maailmaa, kun kerrommekin itsestämme ja ystävistämme? Valtava merkitys on sillä, kehen me ajattelemme samastuvamme, ja mitä varten tuomme näyttämölle ”toisia”.

Me ei koskaan päästä sen pakolaisen ajatuksiin, sen ainut funktio on tuoda jokin käänne päähenkilön elämään. Ne on harvoin kovin kiinnostavia hahmoja, enkä tunnista niistä ihmistä. Ihmiset tuntuu ihmisiltä. Nämä uhrit ei tunnu.

Dadu selittää: ”Uhriuttaminen on vakioilmiö. Liikkeelle paneva voima on joku pakolainen, mutta itse tarinassa on kyse valkoisen suomalaisen sielunelämästä. Me ei koskaan päästä sen pakolaisen ajatuksiin, sen ainut funktio on tuoda jokin käänne päähenkilön elämään. Ne on harvoin kovin kiinnostavia hahmoja, enkä tunnista niistä ihmistä. Ihmiset tuntuu ihmisiltä. Nämä uhrit ei tunnu.”

 

Suomalainen teatteri

Kansallisteatteri-instituution synty sijoittuu 1800-luvulle. Sen tehtävänä oli toimia kansallisen identiteetin rakentajana, kielen ja kirjallisuuden herättelijänä. Tämä ei ole neutraali tehtävä. Ajan saatossa kansalliset taideinstituutiot ovat toistojen kautta osallistuneet taiteilijoiden kanonisointiin. Tehtävänsä vuoksi niillä on myös valtaa kanonisoida kokemuksia, ihmisyyttä ja kansallisuuksia. Dadu huomauttaa, että hyvääkin tarkoittavat teokset sortuvat vetämään ”meidän” rajamme aika kapeaksi.

”Tämä suomalaisuuden kysymys on todella iso. Jopa antirasistisesta käsittelystä on suljettu ulos valtava joukko suomalaisia. Ymmärtävätkö instituutiot ollenkaan, ketkä kaikki tässä maassa identifioituvat suomalaisiksi? Tajuavatko ne, minkä näköinen se porukka on, jotka puhuvat äidinkielenään suomea? Miksi joka ikisessä leffassa tai sarjassa, jossa on maahanmuuttajia, kaikki suomalaiset on valkoisia?”

Eurooppalainen ”Taide” tai ”Fine Arts” syntyi pienen joukon puuhasteluna. Taiteentutkija Max Ryynänen kirjoittaa, että ”Taiteen kehitys, joka kulki Pohjois-Italiasta Ranskan kautta lopulta 1800-luvun Saksaan, oli laajasti ajatellen ’keskieurooppalaisen’ yläluokan miehen projekti.” Se taide, jonka jatkumoon suomalaisetkin taideinstituutiot sijoittuvat ei ole koskaan ollut kaikilta kaikille. Jos haluamme, että se tulee sitä joskus olemaan, nyt käytävää keskustelua kannattaa kuunnella.

”Jos väite on, että kuka tahansa voi esittää ketä tahansa, niin sitten näyttämöllä pitää olla kaikki”, Lindfors toteaa. Hän jatkaa: ”Kuka tahansa ei voi esittää ketä tahansa, jos siellä on ainoastaan valkoisia Teakin käyneitä cis-ihmisiä. Silloinhan se ei ole kaikki, vaan se on todella pieni, marginaalinen joukko. Tai sitten pitää tarkentaa sitä väitettä, sanoa, että ’teatteri kertoo erittäin poissulkevia tarinoita eliitille’. Ei pidetä yllä tätä tarinaa jossa kaikki saa esittää kaikkia, kun ei se ole missään vaiheessa ollut niin. Nyt sen sijaan, että laitettaisiin paukkuja rekrytoinnin tarkentamiseen, käydään tätä retorista peliä, että ’hei meillä on tehty kaikenlaista’. Toki jos teatteri jatkaa tätä rataa, niin sillä tulee olemaan vähenevässä määrin merkitystä, koska moninaistuva suomalaisuus tai helsinkiläisyys ei tule enää kokemaan teatteria relevantiksi.”

 

Taide ja vähemmistötaide

Sekä Dadu että Lindfors korostavat rajanvetoa Suurten Näyttämöiden Suurten Teosten ja erillisen vähemmistö- tai marginaalitaiteen välillä. Ensimmäinen puhuu ihmisyydestä ja siitä keskustellaan suurin kriteerein, jälkimmäinen luetaan poliittisena tai jonkinlaisena lisänä.

”Vähemmistöpositiosta tulevat eivät ikinä pääse siihen keskusteluun ’Taiteesta’, vaan he ovat täyttämässä kiintiötä. On ’saamelaistaidetta’, voi olla dokumenttiteatteria jossa voi olla vaikka ketä, siellä ei tarvitse olla ammattilainen. Ja erikseen on draamateatteri, jossa ’kaikki’, eli Teakilta tai Nätyltä valmistuneet luokkakaverit, kertovat kaikkia maailman tarinoita – stereotyyppisesti ja sortavasti”, Lindfors toteaa.

Niin taideinstituutioilla kuin medialla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, minkä katsojat mieltävät marginaaliseksi ja minkä normiksi, minkä taiteeksi ja minkä yhteiskunnallisesti tärkeäksi ohjelmistolisäksi. Keskiössä ovat lehdistön kohdalla analyysi, teattereiden osalta ohjelmisto- ja roolitusvalinnat. Valkoisen eurooppalaisen taiteen kaanonin ulkopuolelta tuleva tai sitä heiluttava taide vaatii lukutaitoa ja kykyä kontekstoida. Jos toimittajalla ei ole vertailupintaa, moni merkitys voi jäädä lukematta. Tässä auttavat toistot ja perehtyminen.

Osin ongelmaa syventää asian tuoreus suomalaisessa teatterikeskustelussa. Lindfors jatkaa: ”Tämä liittyy tunnistamiseen. Omista töistäni en ole lukenut Suomen kontekstissa yhtään juttua, jossa osattaisiin analysoida sisältöä. Diskurssi on niin uutta, että siihen ei ole välineitä. Kun Noora teki Minun Palestiinani, nostettiin vain se Palestiina-kysymys, koska teosta ei osattu analysoida muuten. Ainoa tapa, millä kirjoitetaan, on sen poliittisen kontekstin kautta. Näin teokset typistyvät tosi lättänäksi. Jos ei pystytä tunnistamaan tai ei osata lukea, teos ei asetu samalle mittaristolle, ja silloin sillä ei voi myöskään olla pääsyä sinne Taiteeseen. Ja tämä asetelma pysyy: ’meillä on tämä upea taiteilija, tämä sankarinero, ja sitten meillä on nämä saamelaistaiteilijat’.”

Aiemmin mainitussa Teatterikorkeakoulun paneelissa esitystaiteilija Kid Kokko haaveili saavansa joskus nähdä keskinkertaisia transhomorakkaustarinoita. Ajatus lienee seuraava: cisheterorakkaustarinat ovat lavalla niin normalisoituja, ettei tekijän tarvitse edes panostaa niihin. Alirepresentoitujen kohdalla jokainen teos on painava, ja jokainen teos myös politisoituu. Näin alirepresentoitu taiteilija ei pääse pakoon sitä poliittisuutta, johon hänet asetetaan.

Mutta kuka meille on tavallinen ihminen, keiden tunnot ovat ei-poliittisia?

Esimerkiksi Kansallisteatterin kiinnitettynä ohjaajana ja Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina tunnettu Kristian Smeds sanoi vuonna 2008 kohuakin herättäneen Tuntematon Sotilas -näytelmän jälkeen: ”En tee poliittista teatteria. Yritän vain tulkita tavallisten ihmisten tuntoja”. Mutta kuka meille on tavallinen ihminen, keiden tunnot ovat ei-poliittisia?

1960- ja 70-luvulla eläneille vanhemman polven teatterintekijöille taiteen poliittisuus on punainen vaate, ja siitäkin syystä nyt käytävällä keskustelulla on monelle hankalia konnotaatioita. Nykyhetken representaatiokriitikoilla ja 60-luvun taistolaisilla on kuitenkin (myös tämä) keskeinen ero: silloin ajateltiin, että taiteen pitää tehdä politiikkaa. Nyt huomio on siinä, kuinka taide aina väistämättä on poliittista, halusimme tai emme. Tämä taas vaikuttaa näyttämöllisten väitteiden tarkkuuteen.

Teatterin tiedotuskeskuksen johtajana juuri lopettanut vapaa kirjoittaja, opettaja ja teatterintutkija Hanna Helavuori nostaa esiin Suomen teatterikentän historiallisen suhteen vähemmistö- ja identiteettikysymyksiin: ”Ryhdyin pohtimaan hiljaisuuden tai yhteisesti tiedetyn salaisuuden kulttuuria teatterissa”, Helavuori sanoo. ”Teatterihan on aina ollut seksuaalivähemmistöjen turvapaikka, mutta identiteettipoliittiset kysymykset eivät ole olleet julkisia. Meillä vielä esimerkiksi Pirkko Kosken väitöskirjassa vuodelta 1992 muistaakseni kirjoitettiin hyvin hienovaraisesti TTT:n legendaarisen johtajan ja ohjaajan Eino Salmelaisen ’toiseudesta’.”

On kuin taiteilijat pyrkisivät kohden sanoittamatonta normia, koska vain sieltä käsin on pääsy universaaleihin tarinoihin.

 

Hyvä näyttelijä on muuntautumiskykyinen

Kansallisteatterin järjestämässä transrepresentaatiokeskustelussa teatterintutkija Hanna Suutela sanoi, ettei ollut etsinnöistään huolimatta löytänyt esimerkkejä transtarinoista suomalaisista teattereista, viimeisintä Almodovar-tapausta lukuunottamatta. Suurten näyttämöiden normi on kapea.

”Suomalainen teatteri, elokuva ja tv on valkoinen, cis, hetero, vammaton ja yksikielinen. Ja mies”, Dadu sanoo.

Normatiiviseksi tuotetun kehon taustalla on ajatus näyttelijän muuntautumiskykyisyydestä. Nyt vaikuttaa, että kenelle tahansa ei anneta mahdollisuutta muuntautua. Toisten kehot nähdään eksoottisina, tai ajatellaan niiden kantavan lukittuja merkityksiä.

Myös Lindfors puhuu tästä: ”Meille on opetettu, että hyvä näyttelijä on sellainen, joka pystyy muuntautumaan. Tämä muutos on siellä teatterin ytimessä. Jotta oletettu yleisö voi lukea muutoksen, pitää olla joku konstruoitu neutraali tai normi, jotta se muutos osataan tulkita. Ja jos näyttelijä, joka on ennen luettu valkoisena yhtäkkiä leimataan toiseutetuksi, hänen liikkumatilansa kapenee. Se tarkoittaa tämänhetkisessä näyttelijädiskurssissa sitä, että hän on huonompi näyttelijä.”

Suomen laki kieltää syrjinnän mm. etnisyyden tai sukupuolen perusteella. Näyttelijän roolien kaventaminen hänen sukupuolensa, vammansa tai etnisyytensä vuoksi näyttäytyy tässä valossa hankalana.

Hän nostaa esimerkiksi Dadun. ”Nooran kohdalla näyttää, että Minun Palestiinani kanssa kävi juuri näin: ’Ai, sä oletkin rodullistettu, no sitten sun pitää tehdä näitä rooleja’. Ja sitten näyttelijän pitää tehdä teos [Fail], jossa hän muuntautuu, jotta voi osoittaa, että voi edelleen olla kuka tahansa.”

Suomen laki kieltää syrjinnän mm. etnisyyden tai sukupuolen perusteella. Näyttelijän roolien kaventaminen hänen sukupuolensa, vammansa tai etnisyytensä vuoksi näyttäytyy tässä valossa hankalana.

Tärkeää on huomata, että teattereihin kiinnitettyjen näyttelijöiden homogeenisyys vaikuttaa siihen, millaisia näytelmiä on edes mahdollista esittää. Nyt, kun instituutiot ovat kuulleet esim. blackfaceen liittyvät ongelmat, valkoiset eivät esitä mustia. Ilman ulkopuolisia näyttelijöitä valkoisen cis-talon varieteetti on kapea. Jos listoilla ei ole yhtään mustaa näyttelijää, sellaisten upeiden näytelmäkirjailijoiden kuin James Baldwin tai August Wilson tuotanto on talon otteen ulottumattomissa. Kapealla ensemblellä voi kertoa vain kapeita tarinoita. Näin henkilökunnan homogeenisyys ylläpitää esitettävien näytelmien homogeenisyyttä, sekä sitä normia, millainen näyttelijä on tarpeeksi muuntautumiskykyinen tai mikä tarina kuuluu ihmisyyteen.

 

Miten muutos tapahtuu?

”Tässä on sama logiikka kuin siinä, että mitä puhutaan selän takana ja mitä päin naamaa”, Dadu sanoo. ”Nyt alirepresentoiduista on puhuttu ikään kuin heistä puhuttaisiin selän takana. Vaikka he istuvat siellä katsomossa. Me istutaan siellä katsomossa. Mutta ne esitykset näyttää siltä kuin me ei oltaisi siellä, tai kun me ei oltaisi siellä näyttämöllä”

Haastateltavat korostavat rekrytoinnin merkitystä. Päämäärä on, että jonakin päivänä kuka vain todella saisi esittää ketä vain.

Lindfors antaa konkreettisia ohjeita: ”Heti rekrytoidaan kaksi uutta tyyppiä joistain eri konteksteista. Koko henkilökunnalle järjestetään joku koulutus, ja se on sitten jatkuvaa.”

Ja tilastointi on tietenkin tärkeää. ”Instituutioilla pitää olla dataa siitä, että keitä siellä on ja keitä ei ole. Uskon, että binäärisistä sukupuolista tätä jo tehdään. Kuinka monta ohjausta ja käsikirjoitusta keneltäkin ja millaisia tarinoita? Millainen  on seksuaali-, sukupuoli-, etninen- ja vammaisvähemmistön osuus rooleista?” Lindfors listaa.

Dadu avaa kiinnitysten vaikutusta normiin: ”Palikkatasolla muutos tapahtuu palkkauksessa: kenelle maksetaan, ja kiinnityksissä: kenet palkataan vakituisiksi. Toisin sanoen kenet nähdään osana ’meitä’, osana ’normia’. Näin se näyttämön normi muuttuu.”

Hän selittää kuvitteellisen esimerkin kautta. ”Tämä alirepresentoitu näyttelijä olisi nyt siellä näyttämöllä, vähän väliä. Joka produktiossa. Se ei ole yksin siellä, siellä on myös tämä toinen. Sitten siellä on joku kolmas, ja siellä on myös näitä niin sanottuja normikehonäyttelijöitä. He ovat siellä vuodesta toiseen, tekemässä esityksiä. He eivät ainoastaan näyttele näiden valkoisten cisheteroiden kirjoittamia juttuja, vaan myös siellä kirjoittajahuoneessa on ihmisiä, jotka kirjoittavat tarinoita, joissa heidän kehonsa eivät ole toiseutettuja, vaan joissa hekin kamppailevat elämän ja kuoleman puolesta tai esittävät havunlehtiä. He tekevät esityksiä, joiden ihmiskuva on mietitty.”

Mutta eikö näyttelijöitä loukkaa se, jos heidät palkataan täyttämään jotakin moninaisuustehtävää?

”Positiivinen erityiskohtelu herättää paljon jännitystä ja vastustusta, sekä normin edustajissa, että myös osassa syrjittyjä kehoja”, Dadu muistuttaa, mutta jatkaa: ”Olisi tärkeää nähdä, että tällä hetkellä positiivinen erityiskohtelu kohdistuu valkoiseen kykenevään suomea puhuvaan heteromieheen.”

”Varmasti ihan jokainen alalle hakeutunut haluaa tehdä alansa töitä riippumatta taustasta tai identiteetistä”, Lindfors sanoo. ”Mutta toki syrjimättömässä ympäristössä.”

”Väitän että jo sillä, että ryhmässä tai talossa on muitakin kuin normikehon edustajia, siis nykyisen kapean, syrjivän normikehon edustajia, sisällöt alkavat muuttua”, Dadu selittää. ”Se vaikuttaa talon henkeen: Millaisia vitsejä kerrotaan? Mitä moninaisempi meidän ympäristö on ja mitä moninaisempia kehoja meidän arkeen kuuluu, sitä pienempi riski meillä on ajautua vahingossa toiseuttamaan. Me koko ajan haemme hyväksyntää toisiltamme, ja samalla haetaan yhteistä kieltä. On paljon helpompaa sulkea jotkut ulos, jos heitä ei ole ollenkaan näköpiirissä.”

Päämäärä ei myöskään ole se, että talossa olisi eri vähemmistöryhmiä edustavia näyttelijöitä edustamassa näitä ryhmiä, Dadu jatkaa. ”Tällainen näyttelijävalikoima tarjoaa paljon mahdollisuuksia, ja sitä voi pöllyttää. Jos he itse haluavat, ja jos se tuntuu taiteellisesti mielekkäältä, niin toki he voivat myös käsitellä kehojansa ja positioitansa, samaan tapaa kuin kaikki muutkin. Mutta se ei voi tulla ylhäältä päin käskettynä, että heidän tehtävänsä on vain tehdä tämä vähemmistö näkyväksi. Variaatioita voi olla vaikka kuinka paljon, mutta sitä varoisin, että heitä ajateltaisiin joinain talon vähemmistönäyttelijöinä.”

Tavoite on kahdensuuntainen: sekä tuoda ”universaaleihin” tarinoihin kaikenlaisia ihmisiä, että laajentaa ajatusta siitä, mikä ja miten kerrottu on ”universaali” tarina.

Teattereiden katsojat ovat toistojen kautta tottuneet siihen, että tietynlaiset kehot ovat muuntautumiskykyisiä, kun taas toiset kantavat leimaa. Mutta sen ei tarvitse olla näin: toistojen kautta katsojat oppivat myös katsomaan toisin.

”Pitää pyrkiä toiseuden väsyttämiseen. On tehtävä niin paljon toistoja erilaisista tarinoista, että narratiivi ja normi muuttuvat”, Lindfors sanoo. Tavoite on kahdensuuntainen: sekä tuoda ”universaaleihin” tarinoihin kaikenlaisia ihmisiä, että laajentaa ajatusta siitä, mikä ja miten kerrottu on ”universaali” tarina.

Muitakin tapoja laajentaa taiteen katsetta on.

”Oletuskatsojan ajatus on palkkaamisen lisäksi toinen iso työkalu: että ei koskaan olettaisi katsojalle normikehoa. Erityisesti silloin, jos esityksen roolihenkilöissä tai aiheissa on joku vähemmistö näkyvillä. Silloin hyvä työväline on oletuskatsoja”, Dadu sanoo.

Eli avainasemassa ovat näyttelijäkiinnitykset, sen miettiminen kenelle luulemme puhuvamme, tilastot. Dadu lisää vielä avoimet castingit, ja näyttelijähaussa sen korostaminen, ettei rooliin haeta tiettyä kehonormia. Mitä muuta?

”Vielä tietenkin se, että ketkä kirjoittavat, ketkä ohjaavat, ketkä kantavat vastuuta”, Dadu korostaa. ”Varsinkin sellaisissa taloissa, joissa tehdään valmiista teksteistä, siitä ihmiskuvasta ei kamalasti ehditä enää treeniaikana neuvotella. Se on päätetty jo ennen kuin harjoitukset alkavat. Tämä on jopa merkittävämpi kysymys kuin näyttelijän keho. Kavahdan sitä, että yritetään näyttelijän kehoilla paikata sisällölliset puutteet. Mylläyksen pitäisi tapahtua siellä ohjelmistotasolla”.

Myös Lindfors puhuu ohjelmistopolitiikasta ja taiteen diskurssin muutoksesta:

”Mikä on hyvä esitys? Tässä tarvitaan isompaa analyysia siitä, että mitä ne suuret tarinat ovat. Pääjohtaja Mika Myllyaho on moneen otteeseen puhunut siitä, että Kansallisteatterissa pitää kertoa tarinoita, jotka ovat kansallisesti merkittäviä tai tärkeitä. Suurella Näyttämöllä kerrotaan Suuria tarinoita. Eli meidän pitää muuttaa se, mitkä ovat Suuria tarinoita. Senhän voi muuttaa vain tekemällä. Kun sinne laitetaan mikä tahansa tarina, niin siitä tulee Suuri, koska se on Suurella näyttämöllä.”

Jutut